keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2014

Perimätietoa

Kirjoitanpa nämä tänne blogiin, etteivät pääse katoamaan. Mummu joskus näitä minulle luki, muisti omasta lapsuudestaan ja minä kirjoitin ne ylös.

Joulu tos',
taikina täs',
kirkkoon kans' olis mentävä.

Kellot käy niinkuin käytetään,
kukot laulaa niinkuin ruokitaan.
Nälkä se on mikä paikkaansa pitää.

Kun kuulet eloni aamun jo iltaan ehtineen
ja tiedät sydämeni iäksi jäähtyneen,
niin jos sun tiesi joskus mun haudalleni veis',
mis' turve tyynynäni ja vihree peite ois'.
Niin heitä kukka kummulle
ja kuiskaa hiljaa minulle:
Ollaanhan vielä ystävät
tullessa tuonelaan.

torstaina, tammikuuta 09, 2014

Otteita teknisen kirjoittajan päiväkirjasta, osa 2

Kun dokumentissa toistuvasti esiintyy termi "handover" ja yhtä toistuvasti sen lukee joka kerta "hangover", onko syytä huolestua?

keskiviikkona, tammikuuta 08, 2014

Otteita teknisen kirjoittajan päiväkirjasta, osa 1

Seitsemännen tason alaotsikot eivät ole hyvä idea. Eivät.

*edit*
Kymmenennenkään tason alaotsikot eivät ole hyvä idea.

*edit 2*
Eivätkä kahdennentoistakaan tason alaotsikot.

perjantaina, joulukuuta 13, 2013

Meidän, meidän ja meidän eli miten asiat muuttuvat yksinkertaisimmiksi

Välillä tulee puhuttua jotain asioita itsestään työkavereille ynnä muille ei-niin-tutuille ihmisille ja tällöin ongelmana on se, että termillä "meidän" on niin monta eri merkitystä.
Aikaisemmin kun sanoin "meidän maatila", "meidän" tarkoitti siinä minua, siskoa, ja mummua.
Kun sanoin "meidän auto" tai "meidän traktori", "meidän" tarkoitti minua ja siskoa.
Sitten oli tietysti "meidän hamsterit" ja "meidän asunto", oli kyseessä silloin minun ja DI:n hamsterit ja asunto.

Näissä on aina ollut vähän selittämistä, varsinkin tuo auto, kun se "meidän auto" ei olekaan minun ja DI:n auto eikä Tampereella lainkaan, vaan suurimman osan ajasta siskolla. Niin että minulla on auto tai oikeastaan vain puolikas, mutta se ei ole täällä enkä säännöllisesti sitä aja.

Nyt on juttu vähän yksinkertaistunut kun ensimmäinen "meidän" tippui pois ja on vain minun ja siskon "meidän" ja minun ja DI:n "meidän".

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

First time ever

Lauantaina vietettiin mummun hautajaisia. Ihan perinteinen setti, siunaus kappelissa, arkku autoon (valitsimme tuhkauksen) ja muistotilaisuus. Kaikki meni niinkuin pitikin.
Otsikko liittyy siihen, että ensimmäistä kertaa ikinä olin kantamassa arkkua. Tätähän pohdin kertaalleen isän kuoleman jälkeen ja ajatus jäi muhimaan. Siskoa ei tarvinnut erikseen suostutella hommaan, vastaus oli heti "joo". Päätimme ottaa keskiparin, niin että jos meiltä olisi sattunut putoamaan, ei olisi arkku päätynyt vinoon. Ja matkahan ei ollut pitkä, kappelista autoon, ettei tarvinnut edes liinoja käyttää hautaan laskemiseen.

Ei se kovin yleistä kuitenkaan taida olla, että naisia on arkkua kantamassa, mutta haloo, elämme kuitenkin jo 2010-lukua. Mummun kanssa oli asiasta puhetta silloin joskus isän kuoleman jälkeen, ei hänkään ollut koskaan nähnyt naisia kantamassa, mutta oli sitä mieltä, että kyllä naiset siihen kelpaavat siinä missä miehetkin. Useampi kuin yksi hautajaisvieraista sanoi ainakin minulle, että oli hieno ele meiltä olla kantamassa, me kun nyt olemme yhden hengissä olevan veljen lisäksi näitä varsinaisia lähisukulaisia.

perjantaina, marraskuuta 08, 2013

Mustetta nahkaan

Eihän siitä ole kuin kohta 5 vuotta, kun mainitsin blogissakin tatuoinnit ja että on harkinnassa. En ole saanut aikaiseksi, eihän sillä kiire ole ja toisaalta ideakin on ollut vähän hukassa. Tai siis niitä ideoita on ollut liian paljon.

Nyt sain the idean, ihan vahingossa, mutta kun päässä oli välähtänyt, seuraava ajatus oli: "No miksen mä tätä ole aikaisemmin tajunnut?!" Aihe-idea on tähkä, joko ohra tai vehnä. Meikäläisen henkilökohtaisesti tuntevat ymmärtänevät miksi tämä on maailman paras idea. Kuva, edes tyyli, saati sitten paikka ovat kuitenkin vielä kysymysmerkkejä.

No, lähdin katselemaan paikallisten tatuointiliikkeiden tarjontaa, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että ne kaikenlaiset tosi kauniit kukka- ynnä muut kuvat houkuttelevat kovasti, vaikka minä niin päätin, että se on tässä ja aihe on tähkä. Vaikeata on ihmisen elämä...

keskiviikkona, lokakuuta 30, 2013

Vaihteeksi kuolemaa

Jouluna tulee täyteen 6 vuotta isän kuolemasta. Jo viime vuonna siskon kanssa mietimme, ettei siitä nyt vaan voi olla niin kauan aikaa kulunut, mutta kalenteri on lahjomaton. Positiivista asiassa on se, että olemme itse onnistuneet pysymään suhteellisen täysissä järjissämme (vaikka jossain vaiheessa oli vahvoja epäilyksiä ilmassa) ja talo sekä tila ovat edelleen pystyssä.

Nyt tuli jatkoa: tasan kaksi viikkoa sitten mummu jätti tämän maailman.
Mummun kuolema on kuitenkin kovin toisenlainen kuin isän. Ensinnäkin se oli jo niin odotettu, mummu olisi täyttänyt ensi tammikuussa 103 vuotta ja oli itse jo pitkään ollut sitä mieltä, että hänen olisi korkea aika päästä pois.
Mummun kuolema ei ollut yllätys, minulle ja meille oli soiteltu jo edellisellä viikolla, että tilanne on mennyt huonompaan ja kun antibiootteja ei saatu enää menemään suun kautta eikä oikein suoraan lihakseenkaan (kahden vuoden sängyssä makaamisen jälkeen ei ollut juuri enää lihasta mihin pistää), minulle ilmoitettiin siitä nopeasti ja ehdin vielä katsomaan mummua.
Ja kuolema oli toivottu: paitsi että mummu itse oli sitä toivonut, myös minä toivoin sitä kovasti. Edellisenä iltana ja kuolinpäivän aamuna mummun hengitys oli niin vaikean oloista, että sitä oli vaikea katsoa vierestä. Toivoin ensin että mummu olisi kestänyt lauantai-iltaan asti, jolloin sisko tulisi takaisin lomamatkaltaan, mutta lopulta toivoin vain mahdollisimman nopeaa loppua. Se onneksi oli aika nopea ja toivottavasti mahdollisimman tuskatonkin, ainakin mummu oli rauhallinen ja hengityksestä huolimatta levollisen oloinen. Kipulääkkeiden kanssa ei pihistelty enää siinä vaiheessa. Ja muutenkin, hoitajat kyllä ansaitsevat kaikki kiitokset ainakin viimeisten päivien hoidosta, sekä mummun että vähän minunkin.
Tällä kertaa meille ei tule mitään järkytys-shokkia siitä, että pitäisi opetella kiireesti hoitamaan jotain käytännön asioita, joista meillä ei ole mitään hajua. Mehän olemme varsinkin talon ja tilan hoitaneet jo faijan jälkeen, mummu ei ole niihin puuttunut.

Liekö nyt sitten näistä syistä johtuvaa, mutta minä en ole mummun kuoleman johdosta ollut juuri surullinen enkä järkyttynyt vaan ehkä jopa helpottunut, vaikka tietenkin kuoleman lopullisuus vetää naaman vakavaksi. Itkin kai pahimmat itkut tiistai-iltana mummun vierellä, mutta nyt myöhemmin on ollut vähän vaikea tajuta, että mummua ei enää oikeasti ole. Mummu eli pari viimeistä vuotta pitkäaikaisosastolla, joten meidän ei siskon kanssa tarvinnut hänestä kantaa erityisempää huolta ja sinänsä mummun kuolema ei ole vaikuttanut omaan arki-elämääni juuri mitenkään. Kun mummu on aina ollut olemassa, niin miten nyt sitten yhtäkkiä ei enää... Vietin mummun kuoleman jälkeen useampia päiviä Nukarilla ja aina silloin tällöin tuli sellainen luonnollinen ajatus mieleen, että pitääpä lähteä mummua katsomaan. Kertaakaan en varsinaisesti ajanut vanhainkodin pihaan vanhasta tottumuksesta, mutta kerran oli kyllä lähellä, kun kirkolla pyörin auton kanssa. Useamman kerran kuitenkin kävi sellainen aavistuksenomainen: "Jaa, tartteepa lähteä... ei kun ei tarttekaan" -ajatuskuvio mielessä.

Missä vaiheessa sitten todellisuus iskee viimeisimpäänkin aivosoluun asti? Kävin jo katsomassa mummua kuoleman jälkeen, kun hoitajat olivat laittaneet hänet valmiiksi siirrettäväksi säilytystiloihin. En romahtanut silloin. Mutta onhan tässä vielä mahdollisuuksia, hautajaiset on isänpäiväviikonloppuna ja uurnan lasku sitten joskus myöhemmin. Tai sitten se tulee joskus ihan puskista, ilman mitään erityisempää syytä tai tapahtumaa.

perjantaina, lokakuuta 11, 2013

Pistelyä, osa 2: hengissä

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, oli maanantaina vuorossa eräs first time ever meikäläiselle: akupunktio. Jännitti ihan sutena eikä asiaa todellakaan auttanut se, että lääkäri alkoi pistellä niitä neuloja ensin kasvoihin ja yhden päälaellekin. Mutta on tunnustettava, ettei se sattunut. Neulan laittaminen nipisti, muttei sen enempää kuin veritipan ottaminen sormenpäästä (paitsi että niitä yleensä ei oteta kymmentä eikä kasvoista) ja sen jälkeen olo oli jotakuinkin tuskaton, ainakin jos pysyi hievahtamatta paikoillaan. Neuloja tuli tosiaan kymmenen kappaletta, yksi molempiin jalkapöytiin, yksi molempiin käsiin, se yksi päälaelle ja loput kasvoille, lähinnä ohimoille, otsaan ja silmän ympärille. Sitten istuskeltiin vartin verran.

Mutta kyllä se silti oli jokseenkin outoa. Tovin istuttuani alkoi molemmissa käsissä tuntua, en nyt oikein osaa sanoa oliko se varsinaisesti särkyä, mutta jotain sinne päin, ei mikään miellyttäväkään tunne. Kuuluu kuulemma asiaan, sanoi lääkäri, en ole halvaantumassa. Sitten alkoi huimata, istuin näet tuolilla. Lääkäri sanoi sen johtuvan akupunktion aiheuttamasta verenpaineen laskusta, itse olisin veikannut sitä, että varpaiden liikuttaminen sai toisessa jalkapöydässä olevan neulan sattumaan ynnä tietysti yleinen jännitys (sanoo ihminen, joka lähes pyörtyi kun tähystettiin nenää). Huimaus meni kuitenkin ohitse hetken pötköttelyllä sen jälkeen kun neulat oli poistettu. Kymmenestä neulasta kaksi nappasi tipan verta mukaansa. Lääkäri sanoi, että hoito voi väsyttää, sen lisäksi ilmeisesti sen verenpaineen laskun jäljiltä sormia palelsi ja kädet tuntuivat muutenkin sen illan vähän kuin eivät olisi olleet ihan omat.

Yöllä sitten maittoi uni peräti kymmenen tunnin edestä, seuraavana päivänä olo oli ihan normaali ja sitten ei päätä olekaan särkenyt. Se ei vielä todista tietysti mitään hoidon tehon puolesta, muttei kyllä vastaankaan. Ensi maanantaina on seuraava kerta ja sitä seuraavana taas, sitten katsotaan tilannetta että onko auttanut ja jos on, jatketaan vielä pari kertaa. Sen jälkeen sitten pistellään tarvittaessa, kuulemma.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Pistelyä

Meikäläisen migreeritarina on saamassa jatkoa. Tämän vuoden puolella migreeni on alkanut entistä oudommaksi ja sitkeämmäksi, kohtauslääkettä ja särkylääkettä kuluu eivätkä ne tahdo pitää särkyä pois tarpeeksi pitkään. Särky edelleenkään ei ole erityisen voimakasta, joten siinä mielessä se on jollain tavoin siedettävissä yhä, mutta kyllä se silti vituttaa.

Ja kuten ennemminkin, joskus lääke on pahempi kuin tauti itse. Relert alkoi aiheuttaa liiallisia sivuvaikutuksia tuossa aikaisemmin ja lääkitystä alettiin säätää. Almogrania kokeilin taas, mutta se ei vieläkään pidä särkyä pois riittävän hyvin. Sitten tuli Maxalt. Aluksi sen tehossa oli vähän toivomisen varaa, mutta sivuvaikutuksia ei ilmennyt. Näköjään kun sitäkin tarpeeksi syö, sekin alkaa väsyttää. Ja lisäksi Maxalt on kallista, siitä ei saa Kela-korvausta ja hinta on iloiset 9€ per tabletti. Vaikka nyt töissä onkin, niin ei se siitä silti halpaa tee. Naramigia kokeilin yhden tabletin, mutta siitäkin voisi todeta, että uusi lääke, vanhat sivuvaikutukset: väsyttää armottomasti. Koska näiden lääkkeiden aiheuttamaan väsymykseen liittyy kaikenlaisen muun aivotoiminnan lakkaaminen lähes kokonaan, on tästä tullut jo sairaspoissaoloja töistä.

No, onneksi arsenaalia löytyy vielä. Estolääkityksen kokeilu olisi mahdollista, vaikkakin muutama vuosi sitten se estolääkitys aiheutti päänsärkyä, mutta nyt lähdettiin kuitenkin uusille urille ja sain viimeksi lääkärissä käydessäni lähetteen akupunktioon. Juuri äsken varasin ajankin pistelylle, ensi maanantaina sitten nähdään miten neulakammoinen oikeasti olen. Parastahan asiassa on se, että kun hoito on määrätty migreenin estoon ja sen suorittaa lääkäri, työnantajan sairauskuluvakuutuksen pitäisi maksaa viulut.

keskiviikkona, syyskuuta 25, 2013

Rush

Tuli viikonloppuna käytyä leffassa. Harvinaista herkkua, edellinen kerta oli tammikuussa, kun kävin/kävimme katsomassa sekä Hobitin että Anna Kareninan. Lauantaina vuorossa oli kuitenkin Rush, joka kertoo eräästä Formula 1:n taisteluparista, Niki Laudasta ja James Huntista vuonna 1976. True-formulafanit tunnistavat vuoden siksi, jolloin Lauda ajoi ulos Nürburgringillä ja paloi pahoin, mutta palasi vain 6 viikkoa myöhemmin takaisin rattiin ja radalle. James Hunt voitti maailmanmestaruuden vain pisteen erolla Laudaan.

Draamaa siis riittää jo pelkissä tositapahtumissa ja nyt tästä on sitten tehty leffa. Myönnän, että jonkinasteisena F1-fanina mielipiteeni on hyvin puolueellinen, mutta se on mielestäni hyvä elokuva, suorastaan loistava. Myös DI piti leffasta, vaikkei ole sen kummemmin formuloista kiinnostunut. Tarina sinänsä ei ole mikään järjettömän uusi: kaksi kilpailijaa, hyvin erityyppistä, ottavat toisistaan mittaa urheilulajissa ja vähän myös radan ulkopuolella, mutta kuitenkin loppuviimeksi kunnioittavat toisiaan erilaisuudestaan huolimatta. Sekaan vähän romantiikkaa, dramaattinen onnettomuus, sankarillinen tai ehkä mielipuolinen nopea paluu, onhan siinä aineksia jo vaikka mihin. Parin tunnin mittainen elokuva meni kuin siivillä, siinä ei jääty kiinni mihinkään epäolennaisuuksiin. En ole mikään 70-luvun asiantuntija (elin kyseistä vuosikymmentä reilun kuukauden), mutta kovin autenttiselta tuo tuntui. Ja autoihin oli selkeästi satsattu, taustatyötä tehdessäni törmäsin tietoon, että kuvauksissa oli käytetty hyvinkin tarkkoja replikoita ja joissain otoksissa aivan alkuperäisiä autoja. Lisäksi kilpailuosuuksia oli kuvattu aidoilla radoilla, kuten Brands Hatchissa ja Nürburgringillä.

Näyttelijöistä on sanottava, että Laudaa näyttelevä Daniel Brühl on suorastaan pelottavan paljon Laudan näköinen. Eräässä leffaa käsittelevässä artikkelissa oli kuva oikeasta Laudasta ensimmäisen kilpailun lehdistötilaisuudessa onnettomuuden jälkeen, mutta lukematta tekstiä sen paremmin, oli aivan 100% varma, että kuvassa on Brühl. Aloin epäillä tietoani vain siksi, että Brühlillä on ruskeat silmät, mutta kuvassa siniset... Niin, se oli oikea Lauda, sinisilmäinen. Myös Huntia näyttelevä Chris Hemsworth on varsin uskottavannäköinen. Erityispluspisteen leffa ansaitsee kuusipyöräisen Tyrrell P34:n vilauttamisesta useammin kuin kerran.

Itselleni Laudan nimi ja tarina oli tuttu jo etukäteen, Hunt ei niinkään, mutta kiitos tämän leffan, tulipahan nyt selvitettyä tämänkin taisteluparin tarinaa. Se vaikuttaa vähän samalta kuin Ayrton Sennan ja Alain "The Professor" Prostin taistelu 15 vuotta myöhemmin, josta kukaan – onneksi – ei ole leffaa toistaiseksi yrittänyt tehdä.

Joululahjatoiveenkin keksin jo: Rush ja Senna-dokumentti dvd tai blueray.