lauantaina, maaliskuuta 31, 2007

Uhkapeliä

Aikaisemmin minulla on ollut jokseenkin hatara käsitys pokerista ja tuosta televisiossakin näytettävästä pokerista en ole ymmärtänyt pätkääkään. Eli sivistyksessäni oli korttipakan ja muutaman pelimerkin mentävä aukko ennen eilisiltaa.

Eilen oli työpaikan puolesta ns. group happening eli vapaamuotoista iltapäivän-/illanviettoa eräällä saunalla työporukan parissa. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut tuoda paikalle pari pelikonsolia, mutta kun saunatilojen televisoista ynnä muusta ei ollut tietoa, niin se jäi sitten sikseen. Sen sijaan paikalle oli hankittu muutamia pelejä, mm. pokerisetti.

Porukassa oli muutamia peliin enemmänkin perehtyneitä ja useita jotka olivat seuranneet peliä televisiosta tai muuten, mutta olipa mukana useita keltanokkiakin, muitakin kuin meikäläinen. Tarkoitus oli järjestää turnaus, jonka palkintona oli pari leffalippua. Alkuillasta sitten me keltanokat saimme opastusta pokerin saloihin, siellä pelattiin treenipelejä, joten varsinaisen turnauksen alkaessa emme olleet ihan ulapalla.

Meikäläinen putosi turnauksesta pois ensimmäisten joukossa, joten sain sitten dealerin homman hoitaakseni. Ja sitähän sitten jatkui loppuun asti, sain kunnian jakaa finaalinkin kun se kuulemma sujui niin kuin vanhalta tekijältä. Jonkin verran asiaan saattoi vaikuttaa se, että olin pysytellyt koko illan limpparilinjalla, joten jos joku oli edes jonkin verran skarppina pelin suhteen niin dealer itse.
No ei minusta vielä tullut tv-pokerin himoseuraajaa, mutta joka tapauksessa tajuan nyt siitäkin jotakin. Ja hauskaa oli, se oli pääasia.

Tänään lauantaina nukuin pitkään ja lähdin sitten kaupungille shoppailumielessä. Kävin hakemassa Akateemisesta sinne saapuneen lehden ja Stockalla lataamassa bussikorttiini rahaa. Viimeinen temppu oli virhe, koska Stockalla oli juuri menossa Hullut päivät ja porukkaa oli kuin pipoa. Kyllä sinne sekaan mahtui enkä joutunut palvelupisteessä jonottamaan puolta päivää, mutta helpotus oli kun sieltä pääsi pois. Kiertelin sitten hieman Sokoksellakin, mukaan tarttui mukaan muutama cd, jotka olivat tarjouksessa. 6 euroa per levy ei ylitä meikäläisen kipurajaa.

Kotiin palatessani päätin suoda itselleni hieman ylellisyyttä ja ottaa taksin keskustorilta. Sattuipa kohdalle sitten niin tuuripulla että tolpan jonossa tönötti ensimmäisenä valkoinen taksi-Cadillac! Ei muuta kuin kyytiin vain. No joo, ehkä se oli vähän pettymys, veljen muinoin omistama amerikanrauta (Ford Galaxie vm. -65) antoi majesteetillisemman kyydin, mutta menetteli tietysti tuokin.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Nettideittailun historiaa, osa 3

Kakkososassa lupasin kertoa jotakin eräästä tyypistä, johon tutustuin netin kautta ja jonka kanssa kuljin jonkin aikaa kesällä 2000, mutta tosiasia on, että ei siitä ole juuri mitään kerrottavaksi. Kesäkissa mikä kesäkissa, mukava jätkä opastamassa vieraassa kaupungissa, yksinäisten iltojen pelastaja kun asuin kaukana ystävistäni ja niin päin pois.

Siirrytään siis kevääseen 2001 ja kakkososan suhteen päättymisen välittömään läheisyyteen. Eräs ystäväni sai kuulla minun jääneen sinkuksi ja hän, ilmeisesti vähän puolipiloillaan, sanoi että Cityn deitistä löytyisi tämmöisellä ja tämmöisellä nimellä semmoinen ilmoitus, että saattaisi kiinnostaa. Minä siinä sitten naureskelemaan, että vai pitäisi tässä uutta miestä heti ruveta etsimään. Yhtä lailla puolipiloillani kävin katsomassa sen ilmoituksen. Sitten olikin pakko imeä hymy perseeseen, se ilmoitus olikin varsin asiallinen ja mukava ja totesin myöhemmin tälle kaverilleni, että löytää se sokeakin kana joskus jyvän. Ja oikein kultajyvän löysikin.
En muista ihan tarkkaan, mitä siinä ilmoituksessa luki, mutta joka tapauksessa se oli kaikkinensa sellainen, että pakko oli vastata. Muistaakseni heti seuraavana päivänä sieltä napsahti paluupostia. Harmi ettei minulla ole enää varsinkaan noita alkupään sähköposteja tallessa lainkaan, koska en muista mikä niissä posteissa oli sellaista, joka sai minut liitelemään pari tuumaa maanpinnan yläpuolella. Postien kirjoitusasu oli ainakin miellyttävä ja huumoria löytyi sopivasti.

Puolitoista-pari viikkoa siinä kirjoiteltiin ennen kuin tapasimme eräänä perjantai-iltana, olisikohan ollut sellainen päivämäärä kuin 6.4.01? Joku siinä miehessä oli sellaista, että olin aivan sekaisin jännityksestä varmuuden vuoksi jo vuorokautta aikaisemmin. Eräs ystäväni oli polttaa totaalisesti päreensä minuun sinä perjantai-iltapäivänä kun meillä oli yhteiset luennot. Minulta oli aivan tolkku pois.
Enkä tainnut olla ainoa! Tuolta ajalta löytyykin jo joitain sähköposteja arkistojeni kätköstä. Tässä lainaus eräästä hänen postistaan: "... muuten selviää jotain muutakin. Nimittäin se, että voiko ihminen kuolla jännitykseen. Jos siis huomenna klo 18.30 joku on kuukahtanut pihallesi niin se ilmeisesti olen minä."

Mutta hyvinhän ne treffit menivät, kävimme syömässä ja menimme sen jälkeen elokuviin. Perinteisesti ilta päättyi suudelmaan ulko-ovella, lupasimme nähdä mahdollisimman pian. En ymmärrä vieläkään mitä tuossa miehessä oli niin kummallista, mutta hän sai kertakaikkiaan minulla sukat pyörimään jaloissa, pahemmin kuin kukaan häntä ennen. Ja jos rehellisiä ollaan, niin ei kukaan jälkeenpäinkään ole saanut samanlaista tunnetta aikaan. Minulla onkin tapana ajatella, että jos uskoisin käsitteeseen "se oikea", se olisi minun kohdallani ollut tämä mies.

Se suhde kesti toista vuotta, mutta kaatui sitten, sekin. Loppumiseen oli useita syitä, mutta päällimmäisenä se, että mies sai perintönä talon melko kaukaa Tampereelta ja hänen ei ollut mitenkään järkevää olla muuttamatta sinne. Minun kouluni taas oli Tampereella ja välimatka olisi tullut liian pitkäksi. Harkitsin vakavasti muuttoa hänen kanssaan "korpeen", mutta jänistin sitten. Se olisi ollut todella hankalaa järjestää käytännön kannalta ja toisaalta taas en ollut yhtään varma, että haluanko muuttaa hänen kanssaan saman katon alle. Sillä niin ihana kuin hän olikin, ei meidän arjesta välttämättä olisi tullut mitään.

sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2007

Vaatepulmia kerrakseen

En yleensä valittele vaateongelmiani, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kyse on kuitenkin suuremman luokan pulmasta. Syy on DI:n (mitäpä ongelmia miehet eivät aiheuttaisi?!), joka kutsui minut avecikseen Tietoteekkarikillan 16-vuotissitseille. Pukukoodi: tumma puku / iltapuku.

No ensin alkoi selvittely, että mitä ihmettä nainen voi etiketin mukaan pukea päälleen, jos seuralaisella on tumma puku. Tejan sivuilta löytyi sitten etikettiopas tumpeloille ja siellä on präntättynä, että jos miehellä on tumma puku, naisella on iltapuku klo 18 jälkeen. Naisen iltapuku puolestaan on "juhlavasta kankaasta valmistettu yksiosainen tai kaksiosainen iltapuku tai juhlava housupuku".
Koska en hameista piittaa, juhlava housupuku kuulostaa oikein hyvältä vaihdoehdolta. Ainoa vain että minulla ei ole sellaista, mistään pitkistä iltapuvuista nyt puhumattakaan. Minulla olisi jo sotasuunnitelma tätä varten: eräänä päivänä Stockalla kierrellessäni törmäsin suhteellisen hyvännäköiseen housuhameeseen (tai mitkä lienee leveät housut kuitenkin), joista löytyisi kokoa minullekin eikä hintakaan ollut paha, alle 100 euroa. Jos siitä siis alaosa? Yläosaksi kelpaisi sitten varmaan musta juhlava toppi ja nyt jo kaapistani löytyvä tummanpunainen jakku.

Jos oletetaan että puvun perusrunko on tässä, niin sittenhän ne ongelmat vasta alkavatkin. Kengät? Etiketin mukaan "sirokorkoiset avokkaat tai sandaalit ohutta nahkaa, lakeria, silkkiä tai brokadia". Kaapista löytyisi valmiiksi mustat, mattapintaista kangasta olevat korkokengät, mutta mahtaako ne nyt olla tarpeeksi juhlavat ja ei niiden korkokaan niin kauhean siro ole. Ne olisivat kyllä hyvät jalassa, korkoa ei ole kuin viitisen senttiä.
Sitten olisi rotantappaja-sandaalit, korkoa (siro!) lähes kymmenen senttiä, mutta väriltään tummanruskeat. En tiedä mitä materiaalia ovat, mutta väitetään sitä brokadiksi. En tiedä sitäkään, miten kykenen niillä illan selviytymään, joskus aikoinani olen käyttänyt noita paljonkin, mutta viime vuosina on tuntuma korkokenkiin yleensäkin päässyt vähän väljähtymään. Kymmensenttiset korot kylmiltään jalkaan laitettuna voivat aiheuttaa katastrofin. Tämän tietysti voi välttää tepastelemalla etukäteen kotioloissa sandaalit jalassa.
Toisaalta... musta alaosa ja ruskeat kengät? Mahtaakohan ne nyt rimmata keskenään? Vai joudunko kenkäostoksille? Ainakin Stockalta löytyisi kivoja kenkiä, mutta budjetti ei mokomia kestäne.

Laukun tulisi olla "siro, kädessä kannettava tai pieni olkalaukku joko nahkaa tai kangasta". On vähän siinä ja tässä että miten tuokin määritelmä voidaan tulkita, mutta voi olla, että joudun laukkuostoksillekin.

"Sukat ovat ohuet, asun väreihin sopivat, kuvioidut, metallivälkkeiset tai tummasävyiset", jatkaa etikettisäännöstö. Tästä minä en kanna suurtakaan murhetta, mustat polvisukat housuhameen alla saavat ajaa asiansa. Sukkahousuja en päälleni kisko kuin äärimmäisessä hädässä, ei minulla sellaisia olisikaan.

Entäs korut sitten? "Iltapuvun kanssa voi käyttää arvokoruja tai fantasiakoruja", kertoo opas. Arvokoruja? Ei minun kaapissa, ellei muutamia pieniä kultaisia riipuksia lasketa. Fantasiakoruja? Ja mitäs ihmeitä ne ovat? Silmissäni välähteli jo Pilgrimin punasävyinen korusarja, mutta siinä joutuisi joku muu kaivamaan lompakkoaan syvältä eikä sellaista ole vielä ilmaantunut.

Myös päällysvaatteet tuottavat lievää päänsärkyä: "iltapuvun tyylin mukaisesti juhlavaa takkia, viittaa tai saalia, talvella turkkia tai turkisjakkua". Yeah right. Ensinnäkin, onko huhtikuun puoliväli vielä talvea? Ei todennäköisesti ellei se nyt lykkää takatalvea, joten ei tarvitse rynnätä turkisliikkeeseen. Toisaalta mummollani olisi jonkinlainen turkki, mutta mahtuisiko se päälleni? Kyseenalaista ja turkki on käyttämätön, en tiedä missä kunnossa se on. Noh, mummun tuntien se on luultavasti priimakunnossa. Juhlava takki, voisiko se olla musta villakangastakki? Parempi vain voida olla, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Sitten muutama pieni yksityiskohta, jotka huolettavat. Luultavasti siis laitan jalkaani sandaalit, pitäisikö sandaaleissa olla varpaat paljaana? Joistain nettikeskusteluista olisin ollut ymmärtävinäni että sandaaleja ei voisi käyttää edes ohuiden sukkien kanssa. No ei helkkari sentään, meikäläisen varpaankynnet eivät ole ainakaan nyt siinä kunnossa että niitä voisi suuremmalle yleisölle esitellä. Ja muutenkin, remmikengät ovat jalassa jokseenkin mukavammat sukkien kanssa kuin ilman.
Toinenkin ongelma liittyy kenkiin sekä laukkuun. Miten karmea etikettivirhe on, jos kengät ovat ruskeata kangasta ja laukku mustaa nahkaa? Tai mustaa samettia? Huomaako sitä kukaan?

Meikit? Kampaus? Voi äitee! No ehkä minä jonkinlaisen meikin saan sutaistua itsekin naamaani, tiedä sitten miten pitkälle iltaan se meikki kestää. Pakkoko sitä nuorella ihmisellä niin kauheasti pakkelia on olla juhlissakaan?
Kampauksen teko on kyllä vihoviimeinen homma, minulta onnistuu vain ponihännän tekeminen, oikein hienostelupäivinä vielä kiinnitän sen ylös, mutta siinä se. Kävi jo mielessä, että käyn leikkauttamassa hiukseni taas lyhyiksi, tuttuun ja turvalliseen ja ainakin kohtuullisen tyylikkääseen poikatukkamalliin, mutta kun nämä nyt ovat kasvaneet jo näinkin pitkiksi, niin ei sitä raaskisi. Sotasuunnitelmaan kuuluu se, että kysäisen kampaamoista mitä maksaa jonkun juhlakampauksen tai semmoisen teko. Toivottavasti ei nyt ihan mielettömiä.
Kynnet? No omat eivät ole nyt ihan toivottomassa kunnossa, että tässä manikyyriin joutuisi. Oikean käden peukalo on kyllä taas nyrhitty lyhyeksi, niin että siihen on parasta olla koskematta, jos se siitä kasvaisi edes jonkinlaisiin mittoihin. Varmaan joudun tyylistäni poiketen laittamaan tummanpunaisen, jakun väriin soveltuvan lakan, ainoa vain että onkohan minulla sellaista?

torstaina, maaliskuuta 22, 2007

Viinan kirot

Otsikko ei tarkoita sitä, että olisin itse joutunut niihin viime aikoina tutustumaan eli päällä ei ole maata kaatava krapula eikä syvääkin syvempi morkkis. Oikeastaan päin vastoin...

Tänä iltana olisi tiedossa opiskelijayhdistyksen kokous ja sen päätteeksi saunailta. Tarjolla on myös vanhaan tapaan jotain pientä purtavaa ja saunajuomat puljun puolesta. Ja kun insinööriopiskelijoiden yhdistyksestä on kyse, niin arvaahan sen mitä se saunajuoma on: kaljaa! Useimpien onneksi mukana on yleensä vähintään muutama tölppä myös siideriä niille, joihin ei kalja uppoa. Mutta mitä jos ei halua lainkaan alkoholipitoista juomaa?
No siis eihän sellaisia ole olemassakaan, joille ei viina kelpaa, eihän? Ei ainakaan opiskelijoita. Tai jos onkin niin se johtuu vain siitä että ovat autolla liikkeellä. Tai naiset raskaana. Ja kyllä silloinkin nyt yhden voi ottaa.

Vaan kun ei voi eikä halua. Miksi se on niin vaikeata käsittää, että joku ei ehkä juo viinaa lainkaan? Miksi on niin vaikeata ostaa edes yksi pullo jotakin limpparia saunailtaan ja muistaa laittaa se vielä jääkaappiin jäähtymään? Miksi juomattomuuttaan joutuu perustelemaan mutta juomistaan ei?

Olin vuoden 2006 likimain ilman mitään alkoholia, sen vuoden aikana join huhtikuussa kaksi drinkkiä ja syksyllä pikkiriikkisen tilkan viskiä lämmikkeeksi. Saunaillat, vaput, joulut, juhannukset, mökkireissut, kaikki sujuivat oikein hienosti ilman miestä vahvempaa. Syy tähän juomattomuuteen oli jo aikaisemminkin mainittu migreeni, joka aina silloin tällöin otti sytykkeen alkoholista, aivan pienistäkin määristä. Koska minulla oli tuolloin erittäin vaikea migreeni, ei todellakaan tehnyt mieli sitä tieten tahtoen houkutella esille. Alkoholi oli helppo jättää siitä vähästä kokonaan pois, se ei oikeasti ole niin hyvää että viitsisin riskeerata.

Olen lähtöisin lähes tulkoon absolutistiperheestä, perheen tapoihin ei kuulunut alkoholi missään muodossa silloin kun olimme lapsia. Ei viiniä ruuan kera, ei edes saunakaljoja, joskus häissä vanhemmat ottivat sen tarjotun samppanjan alkoholittoman vaihtoehdon sijaan. Juhlissa jos oltiin, niin isä oli yleensä kuskina, joten hän ei alkoholiin koskenut senkään vuoksi. En ole koskaan nähnyt kumpaakaan vanhemmistani humalassa. Isää en edes pienessä hiprakassa, äidin joskus, tosin hänetkin ensimmäisen kerran vasta silloin kun olin parikymppinen. Kumpikaan vanhemmista ei kuitenkaan ole absolutisti, isältä löytyy hurjia ryyppyjuttuja nuoruudesta ja varmaan äidiltäkin mutta niin kauan kuin minä muistan, ovat pullonkorkit pysyneet kiinni. Enkä minä koe jääneeni mistään paitsi.

Itse tutustuin alkoholiin enemmässä määrin vasta täysi-ikäisenä, maaseudulta kun ei lähdetty pussikaljaa juomaan keskustaan. Ja hyvä niin, tuolloin oli jo jonkin verran siunaantunut tervettä järkeä korvien väliin. Onhan sitä alkoholia meikäläisen tullut otettua, kyllä se opiskelijaelämä on sen puolen näyttänyt. Mutta nykyisin siis todellakin pysyttelen mieluummin selvänä tai otan tarjottaessa lasillisen viiniä sunnuntain aterialla tai ehkä jonkun viskin ravintolassa. Ravintoloiden alkoholittomien juomien tarjonnat ovat muuten todella onnettomia Tampereella jos ei juo kahvia eikä halua ostaa ylihintaisia, huoneenlämpöisiä limppareita.

Hyvä, minä siis olen selvittänyt välini alkoholin kanssa, mutta entäs sitten nämä miehenroikaleet, joita aina ajoittain roikkuu käsipuolessani?
No DI:stä en ihan ota vielä selvää, olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa (eilen tuli muuten tasan 2kk ensimmäisestä tapaamisesta, jos nyt oikein muistan). Kyllä hän juo alkoholia, kuten sanottu: hyvää viiniä ruuan kanssa, viskejä löytyy muutamaa lajia hyllystä, olut (ei kotimaiset lagerit) maistuu ravintoloissa. Ei siis kuulosta ainakaan toistaiseksi liialliselta ördäämiseltä, mutta kaveri on edelleen koeajalla tuon suhteen, itse sitä tietämättä. Pidän silmäni auki.

Ex-avomieheni oli täydellinen: tippa viskiä joskus, tuopillinen Guinnesia joskus, siinä se. Mökillekin oli kiva lähteä viikonlopuksi, kun sinne viedystä olut-six-packista tuli neljä tai viisi pulloa sunnuntaina takaisin kaupunkiin. Rentoutuakseen hän otti sen yhden saunakaljan, usein ei sitäkään. Tietysti joskus oli jotain firman bileitä, joissa hän otti vähän enemmän, mutta eipä tuo silloinkaan vielä kantokunnossa kotio tullut. Oli ihanaa kun ei tarvinnut katsella älyttömiä änkkäävää humalaista eikä selitellä omaa juomattomuuttaan ja oli varmuus siitä, että jos sattuu jotakin, paikalla on ajokuntoinen kuski. Viimeisin kohta on erittäin huomionarvoinen silloin, kun ollaan mökillä liki tiettömien korpitaipaleiden takana, minä olen aika pahasti allerginen erilaisille ötökänpuremille ja lähistöllä majailee terveydeltään heikko isoäiti.

Hänen edeltäjänsä taas oli toista maata. Sen reilun vuoden aikana, minkä seurustelimme, hän säännönmukaisesti joka viikonloppu oli kaverien kanssa jossakin. Kaverit = kaljaa. En itse ollut juuri koskaan mukana, joten en tiedä miten paljon siellä juotiin, mutta lähes aina seuraavana päivänä kyllä oltiin kipeitä. Minua asia ei haitannut niin kauan kuin hän ei suoranaisesti minun silmieni edessä örveltänyt, mutta sitten jouduin miettimään vakavissani yhteenmuuttamista hänen kanssaan. Ja minä jänistin, en halua joka viikonloppu katsella krapulassa makaavaa miestä. Eroomme oli tosin muitakin syitä, mutta minulle tuo viinankäyttö oli kyllä yksi ratkaiseva.

maanantaina, maaliskuuta 19, 2007

Porvariyhteistyö toimii!

Tuli eilen vietettyä vaalivalvojaisia DI:n luona. Onneksi meistä toinen äänesti keskustaa ja toinen kokoomusta, niin ei tunnelma latistunut. Siinä olisi voineet fiilikset olla vähän maton alla jos toinen olisi ollut henkeen ja vereen SDP:n kannattaja. Sen verran rankasti tuli demareille takkiin.
Meidän vaalivalvojaisissamme oli huomattavasti kiihkeämpi tunnelma kuin varmaan yhdenkään puolueen vastaavissa. Porvariyhteistyö toimii siis ainakin tällä rintamalla loistavasti! Ihan kuin se joku uutinen olisi ollut... Valitettavasti kummankaan ehdokas ei kuitenkaan täältä Pirkanmaalta päässyt läpi, äänestimme ihan liian nuoria ihmisiä. Se tietysti harmittaa, ei niinkään se että se oma ehdokas ei nyt juuri pärjännyt vaan se, että taas sinne pääsivät ne samat vanhat parrat kuin ennenkin. Ja Mikko Alatalo! Tanssin jo riemutanssia kun yhdessä vaiheessa Alatalo näytti olevan putoavien joukossa, mutta kissan villat, läpihän se lopulta pääsi. Yrgh.

Kävin tänään lukemassa Kokoomuksen vaalisivuja ja täytyy varmaan sieltä kopioida itselle talteen kaikkia tuommoisia lupauksia mitä vaalien suurin voittaja on antanut. Katsotaan vuoden, parin kuluttua, että mikä onkaan tilanne. Jaa miten niin olen skeptinen?
Keskustan vaalilupaukset löytyivätkin kätevästi pdf-muodossa nettisivuilta, tallensin sen jo koneelleni. Heillä oli pitkän-pitkä lista kaikenlaista hyvää ja kaunista luvattuna (kuten Kokoomuksellakin), niin että helposti nousee mieleen että tulikohan kuitenkin luvattua vähän liikaa...

Nyt sitten voinkin aloittaa spekuloinnin:
- saako Sauli valtiovarainministerin salkun? Vai kenties ulkoministerin? En usko että Matti luovuttaa pääministerin pallia. Tai mistäpä tuon tietää.
- mahtuvatko Tanja ja Sauli samaan hallitukseen? Melko varmana voidaan pitää, että Sauli on hallituksessa, mutta entä Tanja?
- jos sattuisi käymään niin että Saulista sittenkin tulisi pääministeri, missä vaiheessa saisimme kirjan "Pääministerin morsian, osa 2" ja kuka sen olisi kirjoittanut?

No joo, menköön tämä nyt maanantain ja lievähkön väsymyksen piikkiin...

perjantaina, maaliskuuta 16, 2007

Vaaliahdistus

Älkää naurako otsikolle ollenkaan, minusta koirien eroahdistus on vielä hauskempi termi. Jos kerran koiriakin ahdistaa, miksei sitten minua? Tosin en kyllä ulvo sen vuoksi päiviä läpeensä.
Joka tapauksessa ylihuomenna ovat eduskuntavaalit. Jotenkin tuo ennakkoäänestys meni ihan ohitse minulta vaikka olin sen jopa kalenteriini merkinnyt. En vain koskaan muistanut ottaa äänioikeuslappua mukaani kaupungilla liikkuessani. Nyt on sitten ongelma kun en tarkalleen ottaen tiedä missä tuo varsinainen äänestyspaikkani on. Onhan siinä lapussa osoite ja kadunkin tiedän, joten eiköhän kyseinen koulu löydy, mutta yleensä nämä koulut ovat isoja ja sokkeloisia laitoksia, niin että jos sieltä sopivan luukun löydän niin hyvä.
Ehdokaskin on vielä hakusessa. Olisihan niitä tarjolla vaikka millaisia ehdokkaita, mutta kun pitäisi pystyä perustelemaan edes itselleen, miksi sen ainokaisen äänensä antaa jollekin tietylle ihmiselle.

Ei yksinomaan riitä että ehdokas on minun kanssani samaa mieltä muutamista minulle tärkeistä asioista, sen lisäksi olisi kiva jos ehdokas täyttäisi seuraavat vaatimukset:
1. Oikea puolue (liikkuu lähinnä linjalla Keskusta-Kokoomus, demareita en haksahda äänestämään, vasureita vielä vähemmän, Kristilliset ovat pannassa, Vihreiden hyvät ideat hukkuvat muuhun kohkaamiseen ja erilaiset pienpuolueet ovat pääasiassa liian kaukana tällaisesta konservatiivista)
2. Nuori, alle nelikymppinen, mieluummin alle 35 (esimerkiksi opintotukipolitiikka on ollut liian kauan vanhojen partojen käsissä ja sen kyllä huomaa)
3. Nainen (solidaarisuutta, siskot! Miehet eivät ymmärrä pätkätöistä mitään)

Siinähän sitä jo onkin. Olen suht ahkerasti kokeillut erilaisia vaalikoneita, mutta jotenkin niistäkään ei tunnu olevan suunnattomasti apua. Jo vaalikoneiden kysymykset ovat usein ihan toiselta planeetalta. Pitääkö Suomen liittyä Natoon? Mistä minä sen voin tietää? Työehdojen paikallista sopimista vai ei? No ei ole kuule hirveästi käsitystä työpolitiikasta, että paha sanoa. Pitäisikö kuntien määrää vähentää, toimivatko suuremmat kunnat paremmin kuin pienet? Jos tämän joku tietäisi varmaksi, niin kai päätös olisi jo tehty johonkin suuntaan?

Onhan toki löytynyt muutama ihan asiallisen oloinen ehdokaskin, mutta jotenkin kaikissa tuntuu olevan jotakin vikaa. Eräs täytti nuo kaikki ehdot mitä tuossa ylempänä luettelin, mutta nettisivuilla ei niitä omia vaaliteesejä esitelty kuin hyvin pinnallisesti. Vähän jäi sellainen mielikuva, että puhuu paljon, muttei asiaa. Toisaalta semmoisestahan hyvä poliitikko tulisi.
Toisen nettisivut taas olivat kattavammat, mutta voi, miten sivuilta löytyi kirjoitusvirheitä ja puhekielisyyksiä! Maisterisnainen mukamas eikä viitsi edes oikolukea tai oikoluetuttaa nettisivujaan. Jos panostus ehdokkuuteen on tuota tasoa, voiko tätä ehdokasta ottaa vakavasti?

Kun noita ehdokkaiden sivuja on kahlannut läpi, ei voi tehdä muuta kuin todeta että jos heistä yksikään pääsee eduskuntaan, niin kyllä lapsiperheille koittavat lihavat ajat. Lapsiperheiden tukeminen on aina mediaseksikästä ja hyväntahtoisuutta uhkuvaa, mutta miksi kukaan ei ole ottanut asiakseen ajaa yksin asuvien asioita? Me kuitenkin maksamme suhteellisesti eniten kaikesta! Ja meitä on paljon! Miksei kukaan ole luvannut muuttaa tv-maksua riippuvaiseksi varsinaisten katsojien määrästä? Miksei kukaan lupaa tukea edullisten, lähellä kaupunkien keskustoja sijaitsevien yksiöiden rakennuttamista? Miksi?!

torstaina, maaliskuuta 15, 2007

Nettideittailun historiaa, osa 2

Tässä jatkoa minun tarinaani nettideittailun ihmeellisessä maailmassa.
Osa kaksi alkaa varsin pian osa ykkösen päättymisen jälkeen. Kuten sanoin, olin melkoisen rikki tuon ykkösen päätyttyä siten kuin se päättyi joten vaikutti hyvältä idealta hankkia jostain lohtuolkapää. No, en minä kauaa ole surrut yhtäkään miestä, en tuota ykkösosankaan tyyppiä, niin että en nyt varsinaisesti lohduttajaa etsinyt.
Koska tuo tapahtui keväällä 2000 niin en kykene enää muistamaan, miten paljon ilmoitukseeni tuli vastauksia ja minkä tyyppisiä. En muista edes sitä, miten monelle lopulta vastasin. Yksi vastaaja oli kuitenkin eräs opiskelija samasta koulusta, mailien perusteella mukava tyyppi, mutta ei kyllä sellainen, jonka kanssa mistään suhteesta olisi mitään tullut. Jonkin verran kuitenkin kirjoittelimme posteja puolin ja toisin ja aina silloin tällöin törmäsimme koulullakin vastakkain.

Toinen, jolle vastasin oli sitten tämä varsinainen tapaus kaksi, jonka kanssa sitten aloin läheisempää suhdetta virittelemään. En muista, miten paljon vaihtelimme sähköposteja ennen tapaamista, mutta vaikutti ihan mukiinmenevältä tapaukselta. Kuten aina, minä en taukkeja kauaa katsele edes sähköpostitse.
Tämä mies on sitten se, jota pidän elämäni suurimpana virheenä. Internetin syy se ei ollut, emme yksinkertaisesti sopineet yhteen. Tai ei ehkä niinkään voi sanoa. Hän oli todella mukava tyyppi, täydellistä isoveliainesta, mutta poikaystäväainesta ei tipan vertaa. Eli sängyssä ei toiminut kovinkaan hyvin. Huonompi homma, koska seksi on kuitenkin varsin tärkeä osa suhdetta.
Katselin tuota miestä toista vuotta (!), olin niin nuori ja tyhmä etten raaskinut nakata häntä pihalle, mutta kuljin sitten vieraissa. Arvaahan sen. Olin kesän 2000 toisessa kaupungissa töissä ja olin aivan varma, että tuo suhde ei sitä kesää kestä. Elin siis niin kuin sinkkutyttönen nyt vain voi elää, kesän aikana minulla oli kolme miestä: eräs nettilöytö (siitä seuraavassa osassa), yksi melkein isäkseni kelpaava, naimisissa oleva perheenisä ja yksi työkaveri. Valitettavasti suhde kuitenkin jatkui syksyllä ja olihan tämä poikaystäväni joitain kertoja käynyt luonani, kuten minäkin Tampereella.
Alkusyksystä 2000 sitten vihelsin pelin poikki ja sanoin tarvitsevani time-outia. Tarkoitus ei ollut enää yhteen palata, en tosin sitä hänelle kertonut, mutta onnistuin kuitenkin tuon viikon aikana ryssimään asiani sen verran lahjakkaasti että annoin tälle poikaystävälleni uuden mahdollisuuden. Siinä syksyn aikana sitten oli vielä pari yhden yön hoitoa, eräs kurssikaveri ja toinen löytyi laivalta Tekniska Mässan-risteilyltä.

Sitten tuli kevät 2001 ja GOOM. GOOMilla oli mukana myös eräs exäni, jonka kanssa olin pidellyt löyhästi yhteyttä eronkin jälkeen. Hän oli sellainen mies, jonka ei tarvinnut kuin pikkusormellaan vinkata kun minä olisin kipittänyt kiltisti hänen perässään minne tahansa. Senhän arvaa miten "porauslautalla" kävi: hyvä jos laiva oli päässyt vielä irti Katajanokan laiturista kun me revimme vaatteita päältämme.
Joitain viikkoja GOOMin jälkeen soittelin tälle poikaystävälleni ja vastassa oli hyvin hapan yksilö. Kysyin, että mistä nyt tuuli puhaltaa, vastauksena sain "Mieti mitä tuli GOOMilla tehtyä". Minulta loksahti suu auki, kyllähän minä tiesin oikein hyvin mitä minä tein, mutta miten HÄN sen tiesi? No, ei minulla ollut kauheasti pokkaa vastaankaan väittää, joten se suhde loppui siihen. Olin oikeastaan helpottunut, mutta minua kiusasi kovasti se, että mitä kautta tämä mies oli saanut tietää minun toilailuistani.

Sitten älysin: olin kirjoittanut tietokoneellani kirjettä eräälle ystävälleni ja paljastanut siinä sitten kaiken mitä GOOMilla oli tapahtunut. Kirje oli tallennettuna tietokoneelleni ja olin samana aamuna jättänyt poikaystäväni asunnolleni lähtiessäni kouluun. Hänellä oli lupa käyttää tietokonettani milloin halusi, hänellä itsellään kun ei moista ollut, ei ainakaan nettiyhteyden kanssa. Joten olin aivan varma, että hän oli käynyt selailemassa yksityiskirjeeni läpi. Voi mikä raivostus, näinkö paljon miehiin voi luottaa!
Myöhemmin tulin kuitenkin ajatelleeksi, että minulla oli GOOMin kuvat myös tietokoneella ja kuvien joukossa oli sellainen kuva, jossa suutelin erästä kaveriani, Temeä. En muista enkä pysty käsittämään, että miksi minä häntä siinä kuvassa suutelin ja että miksi siitä ylipäänsä kuva oli otettu. Vitsillä varmaan. Jospa hän oli käynyt katsomassa ne kuvat läpi! Maailman naurettavin ajatus, olla nyt Temelle mustasukkainen, kuvissa kun esiintyi myös tämä exäni, tosin vähemmän paljastavissa merkeissä.

En ole lainkaan ylpeä tuosta suhteesta ja siitä, miten huonolla maulla sen hoidin. Jos nyt jotakin lohtua täytyy hakea, niin se, että tiedänpä olla sortumatta moiseen enää ikinä. Ja että miehiä ei pääsääntöisesti päästetä käyttämään tietokonettani ilman valvontaa.

ps. Reilun puoli vuotta eron jälkeen tämä tyyppi yritti houkutella minua vielä elokuviin. Epätoivoinen, kenties?

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2007

Loistopäivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Ehkä osasyynä moiseen on auringonpaiste, joka osui meidänkin hautakammioon (lue: toimisto) sen verran että tuli ihan keväinen olo. Aamulla oli kirkasta kun kävelin töihin ja töistä pois tullessani sain vielä osani auringonsäteistä.
Töidenkin puolesta oli hyvä päivä, oli taas sen verran tekemistä ettei ehtinyt pitkästyä. Sama jatkunee toivottavasti huomennakin ja perjantaina. Niin ja lauantaina ja sunnuntaina, tänään taas kyseltiin vapaaehtoisia tulemaan viikonloppuna ylitöihin. Tällä kertaa minulla ei ole mitään viikonloppumenoa, joten lupauduin.
Lauantai-illaksi olimme DI:n kanssa suunnitelleet ruokaretkeä Laternaan, mutta valitettavasti kävi niin että ravintola on varattu yksityistilaisuutta varten juuri lauantaina, niin että se siitä sitten. Sitä seuraava viikonloppu onkin varattu äidin syntymäpäiväjuhlia varten ja DI:lläkin lienee muuta menoa, niin että tuo Laternan reissu siirtynee näillä näkymin hamaan tulevaisuuteen. Harmillista tuommoinen, ehkä olin sitten niin kettuuntunut tuon peruuntumisen takia että siksi sitten suostuin viikonlopputöihin. Ja eihän raha pahaa tee, opiskelijankaan taloudessa.

tiistaina, maaliskuuta 13, 2007

Nettideittailun historiaa, osa 1

Jotta ihan kokonaan en hylkäisi blogini alkuperäistä aihepiiriä, tässä ensimmäinen osa nettideittailukokemuksistani vuosien varrella.
Se oli aivan alkuvuotta 2000 kun löysin tieni jollekin netin monista deittipalstoista, mahtoikohan olla Articin deitti, en muista enää. Joka tapauksessa innostuin aiheesta, tosin etsin ihan vain sähköpostiystävää. Seurustelin näet tuolloin. Vastasin muutamaan ilmoitukseen ja jonkin aikaa harkittuani laitoin myös oman ilmoituksen, jossa etsiskelin kirjoittelukaveria. En muista millaisen suosion tuo ilmoitukseni sai, mutta lopulta sieltä tarttui matkaan kaksi pidempiaikaista sähköpostituttua.

Kuitenkin sattui niin että se minun seurustelusuhteeni loppui ja suunnilleen samoihin aikoihin sähköpostiini kolahti yksi vastaus, jonka sävystä en ollut aivan varma. Ihan asiallinen posti se oli, mutta jonkinlainen... pohjavire siinä oli kuitenkin. Kysyessäni, mitä vastaaja oli oikein etsimässä, sain vastaukseksi että sähköpostikaveria "ainakin näin aluksi".

Mikäpä siinä sitten muuta kuin kirjoittamaan posteja ja niitähän suihki tiuhaan tahtiin joka suuntaan. Myönnän että jo tuossa vaiheessa pidin kovasti hänen kirjoitustyylistään ja ajatustenjuoksustaan. Vähitellen siinä sitten selvisi yhtä ja toista muutakin, jopa niin että sain selvitettyä kaverin kotisivujen osoitteen. Asiaa tietysti helpotti että olimme samassa koulussa, etsintä oli suhteellisen helppoa, hänellä oli harvinainen etunimi. Kuvakin löytyi sivuilta eikä lainkaan pahannäköinen tapaus: silmälasit, roteva, leukaparta... Aika ilmeisiä yhtymäkohtia siihen muutamassa aiemmassa postauksessa mainitsemaani salarakkaaseen, tosin tulin huomanneeksi sen vasta nyt.

Eikä se pitäminen ollut yksipuolista. Vaihdoimme puhelinnumeroitammekin ja sitten alkoi varsinainen tekstiviesti-show: laskemattomia viestimääriä sinkoili tänne ja tuonne! Operaattorit hieroskelivat karvaisia käsiään yhteen, se oli vielä sitä aikaa kun tekstiviesti maksoi markan (ja liittymiäkään ei tarjonnut kuin Sonera ja Radiolinja). Sovimme tapaamisen, mutta sitä tapaamista aikaistettiin monella päivällä, kun kumpikaan ei malttanut enää odottaa. Ensitapaaminen johti sänkyyn, mikä ei silloin tuntunut lainkaan huonolta idealta. Oikeastaan se oli melkein ainoa vaihtoehto, sen verran oli sähköä ilmassa enkä tarkoita nyt niitä sähköpostiviestejä. Olin aivan tillin-tallin niiden treffien jälkeen, seuraavana päivänä alkanut ensimmäinen GOOM-risteilynikin meni oikeastaan haaveillessa bilettämisen sijaan.

Toinen tapaaminen oli luonnollisesti heti kun kotiuduin GOOMilta. Hyvä jos pääsin ovesta sisään kun olimme jo repimässä toisiltamme vaatteita pois. Se oli sekopäistä, mielipuolista, käsittämätöntä kiimaa.
Valitettavasti tuo suhde sitten loppui tuohon toiseen tapaamiseen. Vastapuoli tuli katumapäälle, hänellä ilmeisesti oli jotain omia ongelmia eikä hän halunnut satuttaa niillä ulkopuolisia ihmisiä. Näin hän ainakin selitti, en ota kantaa siihen epäilenkö hänen puhuneen totta vai keksineen tekosyyn. Jälkikäteen ajateltuna se saattoi ihan hyvin ollakin totta ja niin ollen oli reilusti tehty minua kohtaan. Silloin en kyllä osannut moista elettä arvostaa, olin aivan rikki.

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Puhti pois heti kättelyssä

Kaiken maailman terveysasiantuntijoiden mielestä kättely pitäisi julistaa pannaan, sitä kautta leviää joka sortin norovirukset, lentsut, influenssat, ripulit ja muut taudit, kas kun ei vielä AIDSkin. No, olen melkein samaa mieltä heidän kanssaan, mutta hieman eri syistä.
Tapasin eilen ensimmäistä kertaa erään pariskunnan, tällaisia "tuttavan tuttavia". Esittäydyin siinä sitten ja kättelin kumpaisenkin. Mies kätteli jämäkästi, mutta naisen käsi vetelä oli kuin löysäksi keitetty spagetti. Yök! Kättelisin mieluummin vaikka hapantunutta haukea kuin häntä toistamiseen!

Eikö ihmisille oikeasti opeteta miten kätellään oikein? Ainakin meille on ammattikorkeassa ja Insinööriopiskelijaliiton kursseilla hoettu hokemasta päästyäkin, että ensivaikutelma esimerkiksi työhaastattelussa on tärkeä ja että siihen kuuluu napakka kättely. Ei mikään sormet rusentava puristus muttei sen paremmin mikään vellikäsi-kättelykään. Ja pahinta kaikista on se, että käsi on hieman hikinen ja kylmä sen velttouden lisäksi. Sillehän ei tietysti mitään voi jos vaikkapa juuri työhaastattelun edellä nousee tuskanhiki kämmenpohjiin, se lienee ymmärrettävää, mutta vetelyys ei.
Tiedä sitten mistä johtuu mutta usein nämä vellikädet ovat naisia, vaikka olen kyllä törmännyt miehiinkin, joiden käsi tuntuu ylikasvaneelta etanalta. Kuvittelevatko naiset että hento kättely antaisi kuvan hennosta (eli varmaan joidenkin mielestä viehättävästä ja naisellisesta) naisesta? No ehkä hieman kaukaa haettua, mutta en keksi muutakaan syytä moiseen. Tarinan opetus: opetelkaa kättelemään kunnolla, hyvät ihmiset!

Kättelystä tuli mieleen toinenkin siihen liittyvä asia. Joitain vuosia sitten törmäsin erääseen vanhempaan tuttavapariskuntaan isän 70-vuotisjuhlissa. Rouva ei kätellyt ketään, isää lukuunottamatta. En ehtinyt siihen kiinnittää sen suurempaa huomiota, siellä oli käteltäviä jo ihan muutenkin. Myöhemmin isä kuitenkin paljasti jutun juonen: rouvan oikeasta kädestä puuttuu kaksi tai kolme sormea, hän on ne tapaturmaisesti menettänyt ja on siis ymmärrettävää, ettei hän kättele.
Mutta entäs isä sitten, rouva kuitenkin kätteli häntä? No he ovat kuulemma jo vuosia sitten sopineet kättelevänsä vasemmalla kädellä. Niin tälläkin kertaa. Väitän kuitenkin ettei kukaan ulkopuolinen huomannut mitään omituista heidän kättelyssään vaikka kädet olivat väärät. Ja miksi olisi huomannutkaan, kumpikin automaattisesti ojentaa vasemman käden tekemättä siitä sen suurempaa numeroa!

torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Nörttinaisen unelma

Ai niin, unohtui eilisestä: tiedättekö mikä on nörttinaisen unelma? Se että mies tuo jääkaapista ison lasillisen kylmää kolaa. Ja sitten jotkut väittävät etteivät nörttimiehet osaa olla kohteliaita, saati romanttisia. Täyttä puppua tuommoinen, sanon minä!

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007

Umpinörtti migreenipesäke

Okei, otsikko valehtelee: en ole kuin puolinörtti. MB:n nörttitestissä sain tulokseksi 50,76%. Tiedä sitten pitäisikö tässä jo huolestua...
Lisäksi vanha riivaajani migreeni on ollut harvinaisen äksyllä tuulella viikonloppuna ja vielä tänäänkin osin. Migreenilääkettä on mennyt pari tabua päivässä ja nyt on sitten reseptikin loppu = elämä loppu. No ei ihan vielä, resepti pitäisi kiikuttaa lekurille uusittavaksi. Ja muutenkin olisi tuonne lääkäriin asiaa, täytyy nyt vähän arpoa että opiskelijaterveydenhuoltoon tahi työterveyshuoltoonko käy matkani.

Olen tässä viime päivinä vinguttanut luottokorttia aika rankasti, ostin pölynimurin ja kännykän. Kämpässä alkoi taas pyöriä semmoisia villakoiria että totesin tämän läävän kaipaavan siivousta ja imurin kanssa se on paljon tuskattomampaa kuin ilman. Kännykkä vaihtui Siemensistä Nokiaan, alunperin piti hommata Samsungin simpukka, mutta systeriä haastateltuani päätin valita sittenkin sen Nokian. No nyt on kaikenmoisia hienouksia mp3-soittimesta alkaen, vaikkei tuo mikään über-puhelin ole, 6085 vain.