tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Deathly Hallows luettu (sisältää juonipaljastuksia!)

Tämä blogimerkintä sisältää juonipaljastuksia kirjasta Harry Potter and the Deathly Hallows

Kas niin, viimeinenkin HP saatu luettua ja koko saaga on keritty kasaan. Paljonhan tuosta kirjasta on jo sanottu, joten en ala sitä sen suuremmin analysoimaan, kunhan vain kirjaan joitakin omia ajatuksiani.

Ensimmäinen ajatus, ehdoton plussapuoli on Snapen "puhdistus". Olin kiukkuinen kuin ampiainen Half-Blood Princen jälkeen, koska siinä Snape leimattiin niin selkeästi "pahoihin" kuuluvaksi etten voinut uskoa sitä pystyttävän mitenkään enää puhdistamaan. Snapen inhottavuutta on korostettu läpi koko kirjasarjan, joten mielestäni Half-Blood Princen loppu oli liian helppo, liian ennalta-arvattava. Sitähän kaikki edelliset kirjat ovat toitottaneet: Snape on paha, Snape on petturi, Dumbledore on luottanut turhaan. Mutta ehei! Olisihan se pitänyt tietää, että Rowling pystyy parempaan. Olen tyytyväinen siihen, ettei Snape oikeasti ollutkaan niin paha kuin oli annettu ymmärtää.

Toinen plussapuoli oli Dumbledoren historia. Nuhteeton, kaikkivoipa, ehdottoman hyvä Dumbledore ei olekaan niin moitteeton! HP:n Gandalf tuli korkealta jalustaltaan alas niin että kolisi (kyllä, minulle tuli viimeistään tätä kirjaa lukiessani mieleen, että Dumbledorehan on kuin Gandalf Sormusten Herroissa). Ei se tee Dumbledorea sen huonommaksi, mutta inhimillisemmäksi kylläkin, mikä on oikeastaan parempi. Kuten Snapenkin tapauksessa, hahmo ei ole yksinomaan hyvä tai paha, ei musta eikä valkoinen vaan jotain siltä väliltä, harmaan sävyjä, vähän kumpiakin piirteitä. Ehdoton hyvä-paha-asettelu on kuuluu lastenkirjoihin ja, kaikella kunnioituksella, HP:t eivät ole olleet enää kolmannesta tai ainakaan neljännestä kirjasta lähtien mitään lastenkirjoja.

Harryn pyyteetön (vaikkakin ehkä ymmärrettävä) uhrautuminen kirjan loppupuolella tuo liikaa mieleen Raamatun ristiinnaulitsemkertomuksen: ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja kolmantena päivänä hän oli nouseva kuolleista ja niin päin pois. Tämä ei tosin ole alunperin minun ideani, taisin lukea sen Hevostalli.netin Seniori-foorumista, mutta kun kerran tulin asiaa ajatelleeksi kirjaa lukiessani, ei tuosta mielikuvasta ole pakenemista.

"Nineteen years later" oli pikkuisen turha kappale, mutta toisaalta ihan herttainen. Elämä jatkuu ja Harry sai Ginnynsä ja lapsia on siunaantunut ja kaikki ovat onnellisia. Ehkä hyvä niin.

No joo, kelpo kirja kuitenkin. Mielessä kävi että marssisin seuraavaksi kirjastoon ja lukisin koko sarjan uudelleen, oikeassa järjestyksessä ja englanniksi. Nyt kun tietää miten koko hommassa käy, voi noista alkupäänkin kirjoista saada irti paljon enemmän.

maanantaina, heinäkuuta 30, 2007

Lisää pelottavia kirjeitä

Melkein kuin jatko-osa Pelottaviin kirjeisiin.

Tänä aamuna postia hakiessani oli kerrassaan potkaista tyhjää silkasta säikähdyksestä: taas minulle kirje Opintotukikeskukselta! Se opintolainan korko on maksettu jo, mitä ne enää minusta voivat haluta? Kaikki lainankorot kerralla ja puolet lainoistakin ja eräpäivä viime tammikuussa?
En ehtinyt kunnolla edes hissiin asti kun revin jo kuorta auki, pakkohan se oli katsoa että mitä ne juuttaat taas ovat keksineet. Miten herttaista, ne lähettivät minulle uuden (sama vanha koulu kuitenkin) opiskelupaikan kunniaksi esitäytetyn opintotukilomakkeen! Voi nyt pyhä sylvi, minun opintotukikuukaudet on käytetty loppuun jo aikoja sitten, mitä minä enää millään hakemuksella teen? Anonko pokkana täydet tuet seuraavaksi neljäksi vuodeksi, jos ne vaikka vahingossa erehtyisivät maksamaan? No sitten ne ainakin haluaisivat ne tuet takaisin korkojen kera.

Jättäisivät nyt viattoman ihmisen rauhaan. Nii.

sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007

Salud ja viinikylä

Eilen hellitti tässä pari päivää riivannut migreenintapainen, joten suostuin mielihyvin lähtemään illalla DI:n kanssa ensin syömään ja sitten viinikylään Frenckellin aukiolle. Sapuskalle päädyimme Saludiin, DI halusi käydä kokeilemassa sen paikan tapas-tarjoilut. Minä en ole aiemmin Saludissa käynyt, niin etten osannut sanoa mitään tuota ehdotusta vastaan. Kuten DI:lle messengerissä sanoin: "Olen sun kanssas syönyt paljon sellaista stuffia, mistä en todellakaan tiedä mitä se on varsinaisesti, niin että enköhän mä selviä hengissä tästäkin".

No joo, tapas-lautanen oli ihan maistuva juttu, otimme valikoiman kylmiä tapaksia ja niiden lisäksi myös lämpimiä. Minulla oli lämpimänä vaihtoehtoja turskapullat ja voin vannoa, että ne olivat aivan herkullisia. Lisäksi sherryä. Kalliiksi se kyllä tuli, 50€ yhteensä ja kyse oli kuitenkin lähinnä alkupaloista...

Emme jääneet Saludiin jatkamaan syömistä vaan lähdimme viinikylään. DI suositteli minulle aluksi jotain varsin makeata valkoviiniä. Ei ole eka kerta kun hän minulle jotain suosittelee eikä tarvinnut tälläkään kertaa pettyä. Tietää se pahus nuo viinit ja näemmä jo tähän mennessä minun nirsoiluni ja mistä pidän.
Seuraava lasillinen oli Teiskon viinin puolimakeata karpaloviiniä, joka ei ollut yhtä makeata kuin ensimmäinen, mutta ihan juotavaa kuitenkin. Karpalon maku oli selvä ja voisi kuvitella sen toimivan hyvin jonkun ruuan kanssa, jossa olisi karpaloa mukana.
Ajattelin jättää viinan kittaamisen tähän, mutta jotenkin sitten vielä sorruin Teiskon viinin uuniomenalikööriin. Uuniomenalikööri kuulosti minusta niin hauskalta ja omalaatuiselta, että pakkohan se oli testata. Täytyy sanoa että uuniomena todellakin tuli mieleen, niin tuoksusta kuin maustakin. Onnistunutta, hyvin onnistunutta. Tuota voisi jopa harkita hankkivansa pullollisen.

Viinikylästä lähdimme parin DI:n kaverin kanssa Tuulensuuhun viimeistelemään illan ruokailua. Vuohenjuustosalaatti oli minulle tuttu ja turvallinen valinta, ei siitä sen enempää.

perjantaina, heinäkuuta 27, 2007

Pelottavia kirjeitä

Voiko postilaatikosta löytyvä viaton kirjekuori olla pelottava? Voi olla, vannon sen. Eikä kyse ole mistään Harry Potter-tyyppisestä howlerista, mutta jos kuoren päällä lukee KELA, se on pelottava kirje. Kelalta ei tule koskaan mitään hyvää. Jos kaikki on kunnossa, mahdolliset tuet tulevat ajallaan tilille ilman sen suurempia seremonioita, mutta kirje tietää ongelmia. Tänään nimittäin huomasin sydämen jättävän yhden lyönnin väliin kun postilaatikosta löytyi Kelalta tullut kirje. Rauhoituin vasta kun näin että se paha-ruma-inhottava kirje oli osoitettu kämppäkaverilleni eikä suinkaan minulle. Huh helpotusta!

Viime viikolla sain myös ylimääräistä sydämentykytystä postin takia. Joku kaunis aamu postilaatikossa oli kirje minulle Opintotukikeskukselta. Olin saada halvauksen; minä en ole neljään vuoteen saanut opintotukea enkä muutenkaan ollut missään tekemisissä Opintotukikeskuksen kanssa, joten mitä riivattua he nyt voivat minulta haluta? Kaikki maksetut opintotuet takaisit korkojen kera ja eräpäivä viime viikolla? Sopisi hyvin kyseisen puljun toimenkuvaan...
Kirje oli kuitenkin maksumuistutus opintolainojen koroista, olin maksanut ne myöhässä ja pankin lisäksi myös Opintotukikeskus siis lähestyi minua kirjeitse. Pah, se pankin muistutuskirje olisi riittänyt ihan hyvin, ymmärsin minä yskän siitäkin. Ei siihen enää tarvitsisi Opintotukikeskuksen puuttua, pelotella viattomia ihmisiä. Nii.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Työhaastattelu ohi ja hengissä ollaan

No niin, työhaastattelu takana päin ja ihan positiivisella mielellä olen, en tainnut mokata itseäni ihan täysin. Ihan yksinkertainen tuo rekrytointiprosessi ei ole, koska seuraava vaihe on se, että he laittavat cv:ni asiakkaalle, joka niin halutessaan haastattelee minut itse ja antaa sitten mielipiteensä. Fyysinen työpaikka tulisi näet olemaan yrityksen asiakkaan tiloissa ja asiakkaallehan niitä töitäkin tehtäisiin, niin että siksi sekin taho haluaa haastatella minua.
Joten, nyt jännätään että tuleeko toinen haastattelukutsu ja jos tulee niin milloin tulee. Toivottavasti, sillä tarjottu työpaikka kuulosti sen verran mielekkäältä, että ihan sormissa syyhyää kun haluaisin päästä sinne. Se vaikutti ihan unelmahommalta ja rehellisesti sanoen sellaiselta, että luulisin pärjääväni ja viihtyväni siinä työssä.

Haastattelu itsessään oli ihan miellyttävä, toinen haastattelijoista olisi mahdollisesti tulevaisuudessa lähin esimies eikä vaikuttanut pahalta näin ensinäkemältä. Olin valmistautunut hyvin ja olihan minulla esittää ihan vakuuttavat työtodistukset ja kaikkinensa se haastattelu tuntui menevän ihan hyvin.

Noin yleensä suorastaan pidän työhaastatteluista. En pelkästään sen takia, että niistä on pikku pakko pitää jos aikoo saada töitä, töitä kun harvoin ilman haastattelua saa. Enkä senkään takia, että on kiva tietää jonkun firman olevan minusta kiinnostunut niin paljon että haluaa tarkemmin tutustua vaan tärkein syy on se, että yleensä haastatteluissa oppii jotain uutta. Tähän mennessä kaikissa työhaastatteluissa on tullut vastaan ainakin yksi kysymys, johon en ole osannut varautua ja jota en ole pohtinut. Vähän paha juttu tietysti tulla yllätetyksi haastattelutilanteessa, mutta toisaalta sitten myöhemmin kun itse käy ajatuksissaan haastattelua läpi, miettii sitä uutta kysymystä ja kenties oppii itsestään jotain uutta.
Niin kävi tälläkin kertaa, yllättävä kysymys oli tällainen: "Mitä entiset työkaverisi vastaisivat jos kysyisin heiltä että millainen olet kollegana?" Arvatkaapa vain tekikö mieli vastata, että olisi varmaan oikeasti parempi kysyä sitä heiltä itseltään... Sain kuitenkin raavittua kasaan jotakin, mutta täytyyy nyt miettiä vähän tarkemmin että mitähän ne oikeasti voisivat sanoa.

Eipä siis muuta kuin peukalot ja varpaatkin pystyyn, että saisin tuon työpaikan. Kuolen pettymykseen jos en saa!

P-p-p-paniikki!

Työhaastattelu alkamassa puolentoista tunnin kuluttua, kääk! Jostain syystä tuo haastattelu ei jännittänyt vielä eilen mitenkään suuresti, yönikin sain nukuttua hyvin, joten luulin etten suuremmin panikoi koko haastattelua. Mutta nyt alkaa mahassa leijailla sitä enemmän perhosia, mitä lähemmäs se kriittinen klo 14.00 tulee. Uhhuh.

Kaikki pitäisi olla kunnossa, työtodistukset on mukana, sekä alkuperäiset että kopiot niistä, jos haluavat ne omikseen. Opintorekisteriote on. Päivitetty CV on. Lukionkin todistukset ovat, ihan vain siltä varalta että jostain käsittämättömästä syystä haluavat ne nähdä.
Olen varustautunut aika moneen mahdollisesti vastaan tulevaan kysymykseen. Vaatteet pitäisi olla katsottuna ja siistit. Kynnet laitoin eilen. Hiukset ovat puhtaat. Hampaat pesin juuri ja kaivelin hammasvälitkin. Meikki pitäisi tehdä, jotain ihan kevyttä vain. Koruiksi jotkut pienet ja tyylikkäät, nekin on mietitty valmiiksi. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti olen valmis painamaan panic-nappulaa.


No, kaiketi sieltä hengissä selvitään. Kommenttia tulee varmaan illemmalla.

maanantaina, heinäkuuta 23, 2007

Katupoika

Tänään shoppailun ohessa yllätti nälkä ja ajattelin käydä Katupojassa. Olen käynyt tuossa ravintolassa joitain vuosia sitten uudenvuoden aattona ja silloin se vakuutti sekä ruualla, ympäristöllä että palvelullaan. Mutta sen verran olen Aleksin Ravintoloiden nettisivuja seurannut, että muutoksen tuulet ovat puhaltaneet Katupojankin yli.

Ensimmäinen pettymys oli vesi, joka tuotiin pöytään huoneenlämpöisenä suoraan kraanasta. Jääpaloista pulaa vai missä vika? Toinen pettymys oli leipäpöytä, josta löytyi minun sinne mennessä pari kantapalaa ja nekin vain tummaa leipää. Myöhemmin sinne tuotiin kyllä täydennystä, mutta eipä se minua lohduttanut. Ja ravintolan ulkoasukin oli muuttunut eikä välttämättä edukseen. Kaiken kaikkiaan tuntui vähän siltä, että paikka on tullut alaspäin. Tai sitten minun rimani on noussut. Ja suurin miinus on Tampereen kiälisen ruakalistan katoaminen!

No, ruuassa ei ollut moittimista, lämminvuohenjuustosalaatti oli hyvää ja suklaakakku todella suklaista. Palvelustakaan ei löydy valittamisen sanaa vaikka miten yrittäisi keksiä. Ruokien hintatasokaan ei ollut paha, vaikka toisaalta hieman mietitytti maksaa lähes 56 markkaa (9€) lautasellisesta salaattia. Ei parane nykypäivänä ajatella enää markkoja...

Shoppailukierros tuotti yllättävän tuloksen noin muuten: löysin Stockmannilta sopivankokoiset, hyvännäköiset housut ja vieläpä edullisesti. Tässä on kolme tekijää, joita en normaalisti voi Stockmanniin yhdistää parhaalla tahdollakaan. Ensinnäkin, siellä loppuu koot 40:n alkupäähän, mikä ei riitä minulle. Toiseksi: tätivaatteita sieltä kyllä löytää, samoin teinivaatteita, mutta harvoin mitään siltä väliltä. Ja kolmanneksi: edullisesti sieltä ei saa kuin happaman katseen myyjältä. Mutta kerran näinkin päin.
Niin että ostin sieltä sitten kahdet samanlaise housut kun kerran sopivat löytyi.

lauantaina, heinäkuuta 21, 2007

Kirjojen sota

Kalevala joutui nyt holdiin hetkeksi, tulin ostaneeksi tänään uusimman Harry Potterin. En nyt oikein tiedä miten siinä niin pääsi käymään, en ole mikään jättisuuri Pottereiden ystävä vaikka kaikki kirjat on tullut luettua. Tämän uusimman ajattelin jättää siiheksi, kunnes se löytyy kirjastosta tai kirjakauppojen alekoreista. Mutta toisin kävi: Akateemisessa oli iso kasa myymättömiä Pottereita hintaan 19,95€, niin ajattelin korjata siitä omani talteen. Onneksi DI:llä on kesken vielä tuo Order of the Phoenix, niin että lukekoon sen (ja Half-Blood Princen) ensin loppuun ennen kuin alkaa ruinata tuota uusinta minulta.

Silmälasit sopeutuvat nenälle

Otsikon sanoin: silmälasit alkavat vähitellen sopeutua tuohon nenälle. Maailma alkaa näyttää jo ihan kohtuulliselta lasien takaa eivätkä ne enää häiritse kovin paljoa herkkänahkaista nenääni. Lisäksi olen alkanut tottua uudenlaiseen peilikuvaani, jopa pitää siitä. Eivät nämä pahalta näytä, pikkuisen ne tekevät älykön näköiseksi, mutta onko se insinöörille huono juttu? En usko, pikemminkin päin vastoin. Vaikka vielä maanantaina olin vankasti sitä mieltä ettei näiden kanssa pysty elämään, niin kai se täytyy alkaa perua puheitaan.

torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Nettideittailun aakkoset

Oletan että minulla on joltisestikin kokemusta internetin kautta tapahtuvasta seuranhausta, niin että ajattelin raapustella jonkinlaisen ohjeistuksen. Muutamassa nettifoorumilla kun on liikkunut mitä uskomattomampia väitteitä ja ohjeita tästä asiasta. Onpa sitten helppo linkittää foorumeihin eikä tarvitse kaikkea aina kirjoittaa yhä uudestaan ja uudestaan.


Netti on vain kanava miesten tapaamiseen, ei parempi eikä huonompi kuin mikä tahansa muukaan tapa. On turhaa väittää ettei netistä löydy jotakin. Uskokaa pois: mitä ei netistä löydy, sitä ei tarvita! Ihan varmasti sieltä löytyy se ensi viikonlopun pano. Sen etsiminen on helppoa. Varsin varmasti jostain löytyy myös se tulevien lasten isä, se jonka kanssa vanhetaan hamaan loppuun saakka. Sen etsiminen voi taas olla vähän työläämpää. Mutta kuka kuvitteli sellaisen löytävänsä helposti ravintolasta?


Ole rehellinen kirjoittaessasi seuranhakuilmoitusta tai vastatessasi sellaiseen. Jos haet sitä yhden yön panoa, sano se, niin vastapuoli ei kuvittele saavansa mitään sen enempää. Jos olet etsimässä vakavampaa suhdetta, sano sekin, niin samaa etsivä saattaa paremmin ilmoituksesi löytää.
Kunnioita myös toisen ilmoitusta. Jos ilmoituksella haetaan hoikkaa ja itse olet tukeva, ymmärrä että se ilmoitus ei ole sinua varten.


Älä kuitenkaan oleta että vastapuoli noudattaisi välttämättä 2§:ää. Netissä on, valitettavasti, helppo esittää jotain aivan muuta kuin onkaan. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, on varsin todennäköistä ettei se ole totta. Terve ennakkoluuloisuus ja varovaisuus on ihan paikallaan, mutta eivät suinkaan kaikki netin kautta seuraa hakevat ole patologisia valehtelijoita.


Ihan ensimmäisen sähköpostin tai chattikeskustelun jälkeen ei välttämättä kannata rynnätä tapaamaan toista. Itse suosin yleensä hieman pidempää sähköpostien vaihtoa, lähinnä siksi että sen kuluessa mahdolliset valehtelijat puhuvat itsensä pussiin ja helppoa naista etsivät kyllästyvät. Eikä vähäinen seikka ole sekään, että oppii itse hieman tietämään millainen vastapuoli mahdollisesti on.


Pidä huolta omasta yksityisyydestäsi. Tee itsellesi anonyymi sähköpostiosoite. Älä kerro puhelinnumeroasi (varsinkaan, jos sen avulla saa helposti nimen ja osoitteen selville) heti, osoitteesta puhumattakaan. Työpaikan nimeäkään ei ole pakko kertoa, varsinkaan jos se on pieni yritys.
Varovaisuus on ihan paikallaan, koska oikein huonolla tuurilla olet osunut netissä juuri siihen uhrejaan seuraavaan läähättäjään, joka kaivaa kaikki tietosi alta aikayksikön.


Ensimmäinen tapaaminen julkiselle paikalle, aina. Koskee niin teinejä kuin tätejäkin. Kahvila, ravintola, elokuvateatteri, terassi, vaikka vain tori, ihan sama mutta älä kutsu omaan kotiisi äläkä suostu menemään hänen kotiinsa. Ota ystävä mukaan, jos siltä tuntuu. Voihan sen tehdä siten, että ystävä ei ole varsinaisesti mukana, kunhan hengailee lähistöllä niin ettei vastapuoli huomaa. Toisaalta, jos toinen tuntuu NIIN epäilyttävältä, on syytä miettiä, kannattaako tavata lainkaan.


Kuvan pyytäminen ennen tapaamista on ihan hyvä idea, jos sitä ei ole jo ennemmin nähnyt. Ensinnäkin, tunnistaminen helpottuu kummasti. Toiseksi, välttyy pahoilta pettymyksiltä. Kolmanneksi, jos käy pahin mahdollinen tuuri, onpahan esittää poliisille kuva...


Terveen järjen käyttö on kaiken kaikkiaan erittäin suotavaa, mutta toisaalta kannattaa vähän kuulostella omia fiiliksiäänkin. Niin järkeviä neuvoja kuin tässä jakelenkin, olen niitä kaikkia itse rikkonut eikä mitään pahaa ole tapahtunut.

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Klassikkojen klassikko

Kirjallisuuden suomalaiset klassikot eivät ole minulle kovinkaan tuttuja. "Seitsemän veljestä" nyt on tullut luettua, mutta vanhalle nurmijärveläiselle on häpeäksi tunnustaa että muut Kiven teokset eivät ole tuttuja. Kiannon "Punainen viiva" ja Ahon "Juha" on nekin luettu, mutta siihenpä se sitten taitaa jäädäkin. Päätin korjata vakavan puutteen ja kajota DI:n kirjahyllyn aarteeseen: Kalevalaan.

Kaiketi Kalevalan pääteema ja osa tapahtumista on kaikille suomalaisille tuttuja: Sammon taonta, Sammon ryöstö, maailman synty, Väinämöisen kannel, Ainon hukuttautuminen, Lemminkäisen äiti poikaansa herättämässä henkiin, Hiiden hirven hiihto ja varmasti monet muutkin kohtaukset. Niin minullekin ja siksipä olikin melkoinen yllätys kun tiivistelmää lukiessani huomasin, että runoja on 50 ja tapahtumia hurjan paljon enemmän kuin nuo luetellut!

En vielä ole edes aloittanut Kalevalan läpi kahlaamista, mitä nyt opiskellut tuota tiivistelmää ja lukenut runoja sieltä täältä. Mitenkään tolkuttoman vaikeata runojen lukeminen ei ole, tietysti seassa on paljon sanoja, joiden varsinaista merkitystä en tiedä. Usein sillä ei kuitenkaan ole väliä, ainakin summittainen merkitys selviää yleensä asiayhteydestä. Runot ovat melko nopeita lukea, mutta vaativat kyllä keskittymistä, ihan tuosta noin vain puolihuolimattomasti tätä opusta ei lueta!

Heräsi vain kysymys, errä miten ihmeessä tämä on pystytty kääntämään vieraille kielille? Täysin mahdotonta! Vai miten sanoisitte tämän vaikkapa englanniksi:
Käy kujaset kuurullasi, läävät länkämöisilläsi,
syötä lehmät leyhkeästi, lammaskarja lauhkeasti!
Olet lehmille ojenna, juomat vaivaisten vasoille,
varsoille valitut korret, karitsoille hienot heinät!
Eläkä sioille singu, elä potki porsahia:
kanna kaukalo sioille, purtilonsa porsahille! (ote 23. runosta)

tiistaina, heinäkuuta 17, 2007

Kakkulat!

Melkein 15 vuoden tauon jälkeen olen liittynyt jälleen rillipäiden kerhoon.
Olenhan minä sen aina tiennyt että vasemmassa silmässä on tolkuttoman huono näkö, ainakin jos kauas katsoo. Lähelle näkee molemmilla ihan hyvin, mutta kauas katsoessa olen ollut lähestulkoon täysin oikean silmän varassa. Ei se minua ole suuresti häirinnyt, siitä vain olen asian muistanut, että tietokoneen monitorin joudun aina siirtämään melko lähelle ja luentosaleissakaan ei parane takariviin mennä jos aikoo jotain nähdä taululta tai valkokankaalta.

Yläasteella minulla oli silmälasit, mutta niiden käyttö jäi jotenkin pois rippileirillä enkä sen sen jälkeen silmälaseja käyttänyt vaikka näkövika onkin tiedossa. Nyt viime syksynä, pitkällisen jonotuksen jälkeen pääsin ihan silmälääkärille tutkimuksiin ja kotiin tuomisina sieltä oli se arveltu lasiresepti. Muuta vikaa ei silmissä ole, värinäkö, silmänpaineet, kaikki muu on ihan kondiksessa.
Aikansa kuitenkin kesti ennen kuin sain lasit sitten hankittua. Ovathan nuo kovasti kallis hankinta eikä opiskelijan budjetti kertakaikkiaan riitä moisiin. Lisäksi ongelmana oli myös se, että mitkään kehykset eivät oikein tuntuneet sopivan minun naamalleni, ei sitten millään. Tilanne kuitenkin parantui kasvatettuani pidemmät hiukset, nyt useammat mallit jopa sopivat nenälleni, toisin kuin lyhyiden hiusten kanssa.
Ja rahoitusongelmakin ratkesi, kun Hervantaan saatiin oma optikkoliike Eyen, joka myy yksiteholaseja 79 eurolla. Mikä shokki, muista optikkoliikkeistä ei sillä hinnalla saa edes kehyksen puolikkaita, linsseistä ja sovituksista nyt puhumattakaan! Vähintään kolme sataa euroa olisi pitänyt varata laseihin jos muualle olisi mennyt. Kaiken lisäksi Eyenistä löytyi ihan kivannäköiset pokatkin, niin että hätäkös tässä laseja on ostaa. Jos se ensi viikon työhaastattelu poikii työpaikan, niin varmaan ostan sieltä kakkoslasitkin.

Eilen siis hain uudenkarheat kakkulat liikkeestä. Täytyy kyllä sanoa, että maailmassa on helpompiakin hommia kuin tottua silmälaseihin. Jotenkin se vain on niin kovin vaikeata. Linssit ovat aika kapeat, ylös ja alas jää jonkin verran näkökenttää ilman linssejä ja koska olen tottunut kääntämään silmiäni, en päätäni, tulee helposti katseltua ohi linssien. Kun katse palaa taas eteenpäin eli linssien taakse, on tunne hieman ikävä. Aluksi maailma näytti muutenkin kovin "eläväiseltä" lasien kanssa, mutta nyt olen siitä tunteesta päässyt eroon.
Pahempaa on se, että lasit tuntuvat tuossa nenällä hieman kiusallisilta. Eivät ne paina eivätkä hankaa, mutta ovat kuitenkin siinä ja häiritsevät. Kai siihenkin tottuu. Lisäksi minulla on aina ulkoa sisälle tullessa vastustamaton mieliteko nostaa lasit hiuksiin, kuten aurinkolasit.
Niin, aurinkolasit tosiaan! Perhana, olen ulkona täysin sokaistunut ilman aurinkolasejani eikä minulla ole edes lippalakkia pahinta auringonporotusta estämään. Aurinkolasit voimakkuuksilla ovat kyllä ostoslistallani aika korkealla, eihän kesästä muuten voi selvitä hengissä.

maanantaina, heinäkuuta 16, 2007

Hirveä hirvi

Äitini ei todellakaan ole syntynyt onnellisten tähtien alla, mitä tulee liikenteeseen ja liikenneonnettomuuksiin! Ei riitä että reilu 10 vuotta sitten hän ajoi töihin mennessään Fiestansa katolleen eräässä ylämäessä pahalla sohjokelillä (selviytyi kutakuinkin naarmuitta) eikä sekään, että keväällä 2001 lyhensi Volvon nokkaa puolella metrillä menetettyään takavetoisen auton hallinnan jäisessä mäessä ja törmättyään vastaan tulevaan (auto p*skana, äidiltä murtui rintalasta ja sai syvän haavan reiteensä, minä repsikan paikalla säilyin vammoitta).

Äiti soitti eilen jossain puolen päivän jälkeen minulle. Kuulin heti että hän on ulkosalla, jossain missä menee autoja lähellä ja äänikin oli vähän pelästynyt. He olivat olleet avomiehensä kanssa ajamassa jossain Hirvensalmen lähellä ja olivat törmänneet hirveen. Säikähdin kauheasti, mutta heillä oli ollut onnea matkassa roppakaupalla. Kumpikin oli säästynyt vammoilta, autostakin oli ainoastaan tuulilasi rikki ja katto vähän lommolla, periaatteessa siis vielä korjauskelpoinen.
Onni onnettomuudessa oli ollut se, että he olivat juuri lähteneet levähdyspaikalta jatkamaan matkaa eikä vauhtia ollut kuin joku 50 km/h, jos sitäkään. Kyse oli kuitenkin aikuisesta uroshirvestä, niin että jos siihen olisi törmännyt täydellä nopeudella, olisi jälki ollut taatusti pahempaa. Hirvi tietysti oli onnettomuuden häviäjä, se lähti loukkaantuneena pakkoon kolaripaikalta, mutta paikallinen metsästäjä ampui sen vähän matkan päässä metsässä.

Ei kuitenkaan käy kateeksi äitiä. Hän ei onneksi tainnut saada samanlaista henkistä traumaa siitä vuoden 2001 kolarista kuin minä sain. Jos olisin ollut mukana tuossa hirvikolarissa, hyppisin luultavasti vieläkin pitkin seiniä shokissa ja paniikissa ja henkilöauton kyytiin minut saisi ainoastaan pakkopaidassa.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Lumikki ja neljä älykääpiötä

Jostain syystä mielessä on pyörinyt eräs melkein jo unohtunut sattumus vuosien takaa.
Vuosi taisi olla 2001 tai 2002, olin yökerhossa jonain viikonloppuna, syystä tai toisesta yksin. Tanssilattialla sitten alkoi nuori mies vähän flirttailla. Mikäs siinä, ei se muistaakseni ollut mikään järkyn pahannäköinen tapaus. Jonkin ajan kuluttua pyysi saada tarjota minulle jotain. No, senkun tarjoaa, ajattelin ja marssimme baaritiskille.
Juomat saatuamme hän ehdotti että menisimme hänen kaveriensa pöytään istumaan. Tuota pikaa löysin itseni istumasta neljän jätkän kanssa samassa pöydässä. Puheenaihe oli selvä: minua yritettiin vongata! Ja kaikki neljä! Jokainen oli kohtuullisen päissään, joten mielessä kävi ajatus, että sanoissa löytyy, mutta teot voisivat tosipaikan tullen jäädä vähäisiksi. Lisäksi olin varattukin tuolloin, niin en sitten oikein lämmennyt vonkaukselle.
Koska perinteinen vonkaaminen ei tuntunut tehoavat, pojat ajattelivat siirtyä rehentelyyn:
- Meillon kuule, meillon Mersun urheiluauto tuolla parkkiksella oottamassa, he vakuuttivat sen näköisinä että odottaisivat minun kellahtavan ihastuksesta selälleni.
Asiassa oli kuitenkin pieni matemaattinen epäsuhta: ainakin minun määritelmien mukaan todellinen urheiluauto on kaksipaikkainen ja näitä jätkiä oli neljä. Ja urheiluauto tai ihan mikä tahansa auto olisikaan, niin eipä siitä mitään iloa kellekään olisi, yksikään kavereista ei ollut ajokunnossa.
Tällaiset ajatukset häilähtivät mielessä, mutta tosiasiassahan tuollaiseen on vain yksi ainoa toimiva vastakommentti:
- Sori mut mä oon Bemari-naisia.

perjantaina, heinäkuuta 13, 2007

Shop, shop!

Miss Shopaholic iskee jälleen!
No ei vaan, mutta on tässä parina päivänä tullut hankittua yhtä ja toista sellaista, joka on ollut ostoslistalla jo jonkin aikaa.

Kesän korvalla vanha, kannettava cd-soittimeni alkoi temppuilla ja ajattelin, että antaa vanhan palvelijan olla, hankitaan uusi, tuskin moiset kauheita maksavat. Sitten tajusin, että onhan minulla puhelimessa mp3-soitin, muistikortti ja kuulokkeet vain puuttuvat. Ei siis muuta kuin Pirkkalan Verkkokauppa.comiin.
Muistikortiksi valikoitu ihan normi SanDiskin gigainen läpyskä. Kuulokkeiksi valitsin hieman summamutikassa HS-31:n ja epäilen että noinkohan tuli tehtyä virheostos. Ei siinä muuta mutta kun ne kuulokkeet ovat niin suuret! En ymmärrä minkälaisille norsunkorville ne on tarkoitettu, mutta jos olisin tarvinnut ravurien korvatulppia, olisin mennyt suoraan Wahlstenille... Kyllä ne nyt pysyy korvissa jotenkuten eivätkä ainakaan toistaiseksi ole hieroneet tai mitään, mutta eivät ne silti oikein kivat ole, koko ajan on vähän sellainen tunne kuin ne putoaisivat hetkenä minä hyvänsä.
Aluksi oli pikkuisen ongelmia myös puhelimeen kytkemisen kanssa, jotenkin se yhteys katkesi kovin helposti vaikka piuha näyttikin olevan paikoillaan kunnolla. Ei tarvinnut kuin laittaa puhelin taskuun, niin jo hiljeni kuulokkeet. Tiedä sitten, tänään ne kyllä toimivat moitteetta.

Samalla reissulla sitten eksyin Veskassa olevaan Jyskiin, katselemaan toimistotuolia itselleni kun vanha Gardemaister sanoi sopimuksensa irti. Pitkään se oli palvellutkin ottaen huomioon, että ihan halpistuoli se oli jo hankittaessa. Tuolin ostoa varten surffailin huonekalumyymälöiden sivuja läpi enemmänkin ja tein hintavertailuja. Jyskistä kuitenkin löytyi Magnus-tuoli tarjouksessa 50€ joten ei tarvinnut kauaa miettiä. Mukavahan tämä on istua, parempi kuin se vanha, mutta kokoamisessa sai käyttää hieman mielikuvitustaan.

Tänään sitten marssin matto-ostoksille. Netti on kiva apu-väline ja niinpä tiesin suunnata heti Sotkaan Flores-maton takia. Ostin 70*220 cm sinisen maton ja se näyttää tuossa lattialla kivalta. Vaikkei sininen ehkä ole kaikkein paras väri tähän kämppään niin ei se mitenkään riitele siinä minkään kanssa. Ihan kuin tämä karu luolani alkaisi muistuttaa hieman ihmisasumusta?
Sotkan nuorelle (tai ainakin nuorennäköiselle) myyjäpojalle kiitokset hyvästä palvelusta!

Syömässäkin kävin keskustassa, eksyin pitkästä aikaa American Dineriin Siperiaan. Tuttu paikka jo ennestään, mutta palvelu ei ole rivakoitunut tippaakaan. Ei se paikka minusta nyt mitenkään erityisen täynnä ollut, mutta silti tarjoilijoita sai odotella ihan työkseen.

Palvelusta sen sijaan ei voi moittia kävelykadulle ilmestynyttä pientä hopeakoruliikettä, Hope Jewelleryä. Poikkesin siellä katsomassa ja sorruin ostamaan korvakorut itselleni. Myyjä oli todella avulias ja kohtelias, niin että sinne täytyy mennä toistekin.

torstaina, heinäkuuta 12, 2007

Lomaa, vanhuutta ja tikkejä

Reilun viikon loma kotipuolessa takana ja sen voin sanoa, että olipa kivaa. Ilmat olivat aika hyvät, vettä ei satanut liikoja, mutta toisaalta ei ollut joka päivä turhan kuumakaan. Oivallista ulkoilukeliä siis.
Ja kamera lauloi! Luonnosta löytyi taas niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Suurin ylpeydenaihe on palokärjen saaminen muistikortille, tosin se lintu siinä kuvassa on kovin pieni, kolminkertainen zoomi ei oikein riitä niin kaukaa. Kuitenkin näin niitä palokärkiä (niitä oli 2) useana iltana ainakin vilaukselta ja mikäs sen mukavampaa.
Mukavaa oli myös se että tämä kesä ei näemmä suosi hyttysiä lainkaan. Monena iltana oli sateen jälkeen lämpimänkosteaa ja tyyntä, mutta hyttysiä ei juuri lainkaan. Paarmojakaan ei paljoa ollut, ainoastaan metsästä niitä bongailin useampia. Hirvikärpästen aika ei ole vielä, joten metsässä saattoi suhteellisen rauhallisesti tarpoa. Harmi ettei sieniä ole vielä kovin paljoa.
On minulta kirjoitettuna pari uutiskommenttia, täytyy laittaa ne tänne blogiin kunhan joudan.

Jälleen kerran heräsin miettimään myös sitä, että sekä isä että mummu alkavat olla jo kovasti vanhoja. Isä oli päässyt sairaalasta juhannuksen jälkeen, mutta ei kunto ole vieläkään mitenkään huippuhyvä, varovasti ja rauhallisesti saa ottaa. Mitä sitten kun jommalle kummalle sattuu jotain? Mitä sitten jos toinen joudutaan terveyskeskukseen vuodeosastolle tai jonnekin muualle? Mitä sitten kun isän kunto heikkenee niin ettei hän pysty enää huolehtimaan mummusta tai ajamaan autoa tai huolehtimaan ylipäänsä mistään? Oikeasti, mitä sitten tehdään?

Sain minä heti kotiin päästyäni myös soiton eräästä it-firmasta, josko tulisin haastatteluun kuun lopulla. No mikäs siinä, kyllä se minulle passaa! Haastattelu on 26. päivä kuluvaa kuuta, niin että peukut ja varpaatkin pystyyn että sieltä tärppäisi työpaikkakin saman tien.

Ja tämän viikon maanantaina sain DI:ltä salamyhkäisen tekstiviestin: "Älä huolestu, ei mitään vakavaa, mutta olen menossa TAYSiin paikattavaksi". "Älä huolestu", totta toisen kerran! Huolestuin jo. Joka tapauksessa DI oli joutunut perheen koiran kanssa erimielisyyksiin ja koira oli näykännyt naamasta sen verran, että alahuulesta oli kai palanen lähtenyt. Sitä sitten korjailtiin TAYSissa ihan leikkauspöydällä ja yhden yön hän joutui sairaalassa viettämään. Nyt huuli on tikattu jonkinlaiseen kuntoon, antibioottikuuri on menossa, särkylääkettäkin kuluu, jätkä on soppakuurilla ja huuli kaikkinensa hieman jäykkä. Ei se mitenkään kovin pahannäköinen ole, olin henkisesti varautunut paljon murjotumman näköiseen ilmestykseen.
DI:llä itsellään taitaa ottaa vähän kovemmalle tuo, pelkää toki että jos siihentulee jotain komplikaatiota, tulehtuu tai sitten korjausleikkauksessa jotain menee päin mäntyä tai jotain muuta, mutta minä kyllä luotan siihen että kaikki menee hyvin. Ja loppuviimeksi, vaikka minä kovasti DI:n ulkonäöstä pidänkin, olen aina pitänyt, niin se on suurempi kokonaisuus, siihen ei yksi arpinen alahuuli vaikuta sitä eikä tätä. Mutta kyllä tietysti olisi suotavaa että haavat paranisivat nopeasti, että pääsisimme suutelemaan...

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007

Kysy kolmesti ja kaikki on ihan hyvin

Kysy neljännen kerran, niin silloin minä kimpaannun utelemiseen ja avaan sanaisen arkkuni. Ainoa keino siis saada minusta ulos yhtään mitään.

Luvassa siis ihmissuhde-jauhantaa.
Joskus tuntuu siltä, että en saa DI:ltä tarpeeksi huomiota. Tai siis oikeastaan ainoa keino saada huomiota on seksi, joka kyllä toimii, luojan kiitos. Muuten sitten on sellainen fiilis kuin olisin lemmikki, joka saa rapsutusta vain sitä kerjätessään. Paha vain, että 1. olen tottunut saamaan huomiota kerjäämättä 2. ylpeys, sisu, miksi sitä nyt kutsuukin, ei anna kovinkaan paljoa myöten kerjätä ja 3. jos ei huomiota tunnu tulevan tarpeeksi, käperryn kuin simpukka kuoreeni. Ja kohta 4, se pahin: en saa suutani auki asiasta vaikka sitä kysyttäisiinkin.

Minä kuvittelin päässeeni näistä vanhoista tavoistani eroon, kuvittelin etten olisi enää näin typerä ja lapsellinen, mutta kissan villat. Taisi se vain johtua miehestä, sen exäni kanssa ei koskaan tullut tällaista tilannetta eteen, mutta niinpä minä sain siltä kukkuramitoin huomiota, aina. Helppoko se silloin on olla! Mutta DI on toista maata, oikein tyypillinen suomalainen mies, ei pussaa eikä ihan hirveästi puhukaan. Siitä ei ole kauaa kun emme olleet lähes viikkoon nähneet, menin hänen luokseen ja ovella ei mitään, ei suudelmaa, ei edes halausta, ei mitään. Ihan kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä. Tai muutenkin kun olen hänen luonaan, hän katsoo telkkaria tai nörttäilee. Jos osaisin kadota paikalta sormia napsauttamalla, en tiedä miten kauan menisi ennen kuin tajuaisi soitella perään.
Täysin sokea se ei kuitenkaan ole, eilen jo kyseli että onko jotain vialla kun olen niin vakava ja hiljainen. No arvatkaapa kuka sanoi että kaikki on ihan ookoo. Tyhmä-urpo-taukki-idiootti-ääliö-minä tietysti.

Saa nähdä olenko sinkku kohta. Turha minun on mennä vaatimaan lisää huomiota, hän ehkä pelästyy ja vähän muistaa huomioida minua, mutta sitten jossain vaiheessa tilanne tasaantuu, unohtuu, palataan taas vanhoihin tapohin ja sama murhe on edessä jälleen. Ei toista ihmistä saa muuttumaan, kun ei näemmä saa itseäänkään tämän enempää.
Tänä iltana on pakko saada sanottua tästä asiasta, olen huomenna lähdössä viikoksi tai pidemmäksikin aikaa kotona käymään enkä pidä siitä että jää selvittämättömiä asioita. Mutta kun minä en tiedä mitä minä sanon!