maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen blogimerkintä lähtee. Ihan kuin minä tietäisin mitä kirjoitan. On edelleen oikeasti aika epätodellinen olo. Ei isä voi olla kuollut. Ei vain voi. Niin vaikea kuvitella että niinkin eläväinen mies on yhtäkkiä kuollut. Eläväisellä tarkoitan sitä, että isä oli kova puhumaan, huumorintaju oli loppumaton, hän tiesi paljon asioita vaikkei ollutkaan kouluja käynyt ja osasi kertoa hauskoja sattumuksia elämänsä varrelta. Ja nyt yhtäkkiä...

Nii-in, yhtäkkiä. Kyllähän minä sen tiesin että isä on sairastanut ja usein ollut sairaalassa kuluneenkin vuoden aikana, olenhan siitä täälläkin maininnut aina. Mutta jotenkin siihenkin vain tottui ja turtui, että isä on aina sairaalassa viikon tai pari, mutta tulee sieltä kotiin kuitenkin. Tiesin että tällä kertaa oli tilanne pahempi, happivajetta oli ollut, mutta että NÄIN paha, se oli yllätys. En osannut odottaa lainkaan kuolinviestiä. Eikä osannut juuri kukaan muukaan. Ihmettelen, miksei sairaalasta oltu ilmoitettu, että tila on vakava, heillä kuitenkin minun yhteystiedot oli tallessa. Tiedän, että isä varmasti olisi sanonut, että älkää hätäännyttäkö tyttöjä turhaan, mutta olisi se silti ollut hyvä tietää etukäteen. Se vain oli niin shokki kun puhelinsoitto tuli vartti kuoleman JÄLKEEN.
Kävi tietysti mielessä, että jos isä pääsikin kuolemaan salaa. Hän oli kuitenkin kuollessaan osastolla, ei teholla. Ja viimeinen naapuri oli käynyt joskus viiden aikaan katsomassa (kuolinaika oli suunnilleen puoli 7 illalla) ja isä oli nukkunut. Hoitajilta kuulimme että ainakin viimeisenä päivänä hänelle oli annettu morfiinia hengenahdistukseen, joten ei mikään yllätys jos hän nukkui. Ja jos on sitten nukkuessaan kuollut niin että hoitajat ovat huomanneet vasta liian myöhään sen. Se olisi hienoa, jos isä olisi saanut kuolla rauhassa, mutta minä en tiedä. Toisaalta tuntuu kyllä melko kauhealta ajatella, että isä on kuollut ihan yksin, ilman että kumpikaan meistä tytöistä on ollut läsnä. Sisko kyllä kävi päivällä isää katsomassa, mutta minä näin isän viimeisen kerran aivan joulukuun alussa. Ei auta kuitenkaan muu kuin luottaa siihen, että isä tiesi ilman sanomistakin miten tärkeä hän minulle oli ja miten paljon välitin. Tiedän, se olisi pitänyt sanoa jo aikaisemmin, paljon aikaisemmin. Nyt se on myöhäistä.

Kuitenkin, elämä voittaa vähitellen. Emme me jaksaneet kotonakaan murjottaa ja itkeä mitenkään suuresti, kyllä elämä noin pintapuolisesti palautui aika äkkiä niin normaaleille urille kuin se nyt on mahdollista. Ja kaikkea järjesteltävääkin oli paljon. Jossain vaiheessa tuntui ettei oikein ehdi edes surra, kun kaikki aika ja energia kuluu käytännön asioiden hoitamiseen. Joskus tuntuu siltä että on ihan turta, mutta sitten jossain on se kipeä paikka, jota ei tarvitse kuin ajatella, niin alkaa taas itkettää.

Kuitenkin käytännön asiat ovat ainakin kohtuullisilla kantimilla. Hautajaiset on lähes tulkoon järjestetty, kukkavihot tilattu, arkku, uurna, tuhkaus, kukkakoristeet kirkkoon ja muistotilaisuuteen, tarjoilu, kuolinilmoitus, kuljetukset, kaikki nuo hoituivat varsin kätevästi ja vähällä vaivalla hautaustoimiston kautta. Jostain ohjeesta luinkin, että hautaustoimistot ovat varsinaisia monitoimitaloja näissä asioissa ja se pitää paikkaansa. Kaikki sujui kovin jouheasti, tilauksien muutokset (iso mies tarvitsee extra-vahvistetun arkun, tiesittekö?) ja kaikki. Perunkirjoituskin olisi voitu hoitaa sen kautta, mutta meillä on kiikarissa eräs lakimies jo sitä varten.

Perunkirjoitus niin! Isä kuitenkin omisti puolet maatilasta, toinen puoli on mummun, koska tila oli edelleen isänisän perikunnan nimissä. Se tietysti helpottaa, että nyt perintöä on jaettavana vain puolet, mikä tarkoittaa puolta pienempiä perintöveroja, se toinen puoli maksetaan sitten kun mummu kuolee, mutta eivät nyt ainakaan ihan yhtenä klönttinä tule. Mutta on maatilan papereissa varmasti oma show'nsa, ne kaikki kuntoon, koneet, auto ja kaikki mitä nyt vastaan tuleekin. Puistattaa ihan se paperisota.

Vaan nyt on mentävä, ajattelin lähteä DI:n siivellä uudenvuoden juhliin, vähän katsomaan muutakin elämää. Pitää muistaa että elämä jatkuu ja asioilla on taipumus järjestyä, vaikka joskus tuntuukin siltä ettei jaksaisi uskoa eikä luottaa siihen järjestymiseen.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Elossa. Minä siis

Lyhyt tiedonanto: olen elossa. Siinä se sitten melkein onkin. Isä on edelleen kuollut, se ei ollut kyseenalainen pila. Hautajaiset on likimain järjestetty, perunkirjoituksesta ei vielä mitään havaintoa. Miten tässä kaikki muu järjestyy, ei tietoa. Vaikea paikka on.

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2007

Joulut vaan kaikille...

Tästä vasta kaikkien aikojen joulu tuli. Soittivat Hyvinkään sairaalasta, että isä on kuollut. On sitä tässä pelättykin, mutta ei olisi vain uskonut että se silti osuu kohdalle... Niinkuin meistä kukaan olisi elämästä hengissä selvinnyt, mutta silti se on vaan niin kauheata.
Toivottavasti isällä on nyt kaikki hyvin.

Lähden Nukarille tänä iltana enkä tiedä milloin tulen takaisin, joten lukijoille hyvät joulut ja luultavasti myös hyvät uudet vuodet.

lauantaina, joulukuuta 22, 2007

Kanaa Prahassa

DI lähti sitten tänään vanhempiensa luo jouluksi *niiskis* ja kävin hänet saattelemassa junalle. Koska meillä oli keskustassa aikaa ennen junan lähtöä, kävimme syömässä Prahassa. En ole ennen tuolla syönyt mitään, sen ruokalista ei kovin kummoiselta näytä, mutta tällä kertaa nyt päätimme kuitenkin mennä sinne kun alkuperäinen suunnitelma eli Ragu's oli kiinni.
Eikä kyllä tarvinnut katua pätkääkään! Otin kanaruukun ja se osoittautui loistavaksi annokseksi. Netti-menun mukaan se on "tulinen kanaruukku", mutta kyllä siitä tulisuus oli kaukana. Tai sitten en vieläkään maista mitään. Mutta tulinen tai ei, niin silti se oli todella hyvää. Paitsi että annos oli pöytään tuotaessa tulikuuma eikä tahtonyt jäähtyä millään syömiskelpoiseksi.

Riivatun hiivatulehdus

Ja hus pois taas ne kaikki, joita häiritsevät intiimit asiat.

Minua häiritsee hiivatulehdus, antibioottikuurin lähes väistämätön seuraus. Olen kutissut jo kaksi päivää niin että se häiritsee jopa nukkumista ja sitä edelsi yksi kirvelypäivä. En ymmärrä miten tämä voi olla tällä kertaa näin saamarin hankala! Ja antibioottikuuri jatkuu sunnuntai-iltaan asti.
Kaivaessani netistä tietoja, törmäsin artikkeliin, jonka mukaan maitohappobakteerit eivät tehoa antibioottihiivatulehdukseen. No ei näköjään tehoa niin, kokeilin minäkin niitä ja tässä tulos. Tuonkin kun olisi tiennyt etukäteen, niin ei olisi tarvinnut ostaa noitakaan. Kolmen päivän Canesten-kuuri sen sijaan on jo takana eivätkä oireet ole vielä kokonaan kadonneet, jos tosin ovat helpottuneet. En tiedä pitäisikö tämän takia ottaa yhteyttä lääkäriin...

Ja DIn kannaltahan tämä on mahdottoman ikävää, kun ei minuun saa koskea hirttotuomion uhalla. Joulu kuitenkin tulossa, DI on menossa perheensä luo, minä samoin ja näillä näkymin olen välipäivätkin pois kaupungista ja niin on hänkin. AARGH!

perjantaina, joulukuuta 21, 2007

Valkosipulia Plevnassa

DI sai minut houkuteltua ulos luolastani ja lähdin hänen kanssa syömään Plevnaan. Olen aiemmin syksyllä valitellut Plevnan hankaluudesta ravintolana. Tälläkin kertaa olin tuskastua ruokalistan kanssa, mutta sitten sen keksin: listalta löytyi valkosipulifriikin päiväuni! Nuhan takia makuaisti on vähän hukassa, niin että arvelin tuon olevan ehkä sopiva tälle päivälle. Ja ehkä se olikin. Jätin erillisessä kulhossa tulleen valkosipulihillokkeen koskematta, mutta ehkä sitä olisi pitänyt vähän lykätä perunoiden päälle. Minusta ainakin tuntui siltä, että valkosipulikermaperunat eivät ollee valkosipulia nähneetkään. Tai sitten en tosiaan maista mitään... Pihvi ja maustevoi sen sijaan olivat erinomaisia, samoin haudutetut juurekset.

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Lisää joulunalusvalitusta

Lähdin tänään sitten shoppailemaan keskustaan ja onnistuin kohtuullisessa ajassa hermojani menettämättä ostamaan kaiken puuttuvan. Olin hyvin tyytyväinen itseeni, kunnes tulin kotiin ja aloin paketoida lahjoja. Saamarin joulupaperi kehtasi loppua kesken! Olen saamassa hermoromahduksen juuri tällä punaisella minuutilla. Että pitäisi vielä lähteä joulupaperia hakemaan? Ei hemmetissä tule kuuloonkaan, varsinkin kun oman asuntoni hissiä huolletaan ja asuinkerrokseni on edelleen yhdeksäs. Ei paljoa naurattanut nenä tukossa lahjakassien kanssa kiivetä rappuja ylös. Taidan tyytyä vetäisemään veljelle ostetun kirjan ympärille muka-taiteellisen rusetin ostamastani paperinarusta. Se on ekologistakin. Vielä kun tietäisi miten ihmeessä saisi paketoitua systerin lahjan, se kun on niin hankalan muotoinen ja paperinarukin loppui.

Messengerissä jouduin avustamaan erästä ystävääni joululahjan hankinnassa hänen tyttöystävälleen. Kiikarissa oli jokin kaulakoru ja hän kysyi mielipidettäni Swarovskin Waves-korusta. Noh, kyllä tuo minulle kelpaisi, että jos siitä lähdetään! Me molemmat siis pidimme tuosta, se on tyylikäs muttei liian pramea, mutta saa siis nähdä mitä mieltä tyttöystävä on (tai no ehkä tässä vaiheessa pitäisi puhua jo avovaimosta).

Huomasin tänään taas kaupungilla liikkuessani että syksyllä Helsinkiä (ja koko muuta maata) puhuttaneet ulkomaalaiset kerjäläiset ovat laskeutuneet Tampereenkin kaduille. Tai no, onhan noita ollut aina silloin tällöin näkyvissä pitkin syksyä. He saavat minut masentumaan, ei liene herkkua istua kerjäämässä pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Ei Suomi ole kerjäläisille sopiva maa ainakaan talvella. En silti anna heille rahaa, ennemmin säästän pennoseni katusoittajille, jotka sentään tekevät jotain rahan eteen. Lisäksi katusoittajat piristävät minua eivätkä masenna koko katukuvaa.

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007

Joulunaluspaniikki

Joko nyt saa alkaa panikoida joulun takia?!
Paketoin tuossa lahjoja ja totesin, että systerille ei ole mitään. Lautaset, jotka alunperin kaavailin joululahjaksi annoin jo valmistujaislahjaksi. Nyt pitäisi keksiä jotakin jouluksikin vielä... Hmph. No, eiköhän se ole helppo nakki. Paljon hankalampaa on keksiä jotain veljelle ja isälle. Systeri osti veljelle jo vyön, mutta jotain muutakin olisi kiva antaa sen lisäksi. Isälle sen sijaan ei ole juuri mitään vielä, kalenterikin on vähän niinkuin molemmille, isälle ja mummulle. Ja veljen naisystäväkin on vielä vähän kysymysmerkki, mutta hänestä en niin kovasti panikoi.

Joulukorttejakin on alkanut valua jo postilaatikkoon. Yksi kortti on kysymysmerkki, lähettäjäksi on merkitty "Mika & Sanna" ja tässä on nyt arpomista, että onko kyseessä veljeni ja hänen tyttönsä vai eräs tuttavapariskunta, nimet täsmäisivät kumpaankin. Postileimasta ei saa selvää eikä siitä apua olisikaan, molemmat asuvat Keravalla. Käsiala ei täsmää veljeen, mutta hänen tyttönsä käsialasta ei ole tietoa. Epäilen kuitenkin näitä tuttaviani, koska veli on yleensä tavannut antaa kortin äidin luona, minne molemmat menemme joulua viettämään ja todennäköisesti kortissa lukisi myös muiden perheenjäsenten nimet.

Mutta näitä huolia suurempi huoli on taas isästä, joka on taas joutunut sairaalaan. Happivajeen takia isä on kuulemma ollut sekava aika ajoin. Ei kuulosta kovin hyvältä vaikka aika järjelliseltä isä kuulosti tuossa alkuillasta kun soitteli. Joulu menee kuitenkin sairaalassa eikä ole tietoa että miten kauan siellä taas pidetään.

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Tuli sit se flunssakin...

Ei riittänyt nielutulehdus kun se lykkäsi myös nuhan. Eilisiltana oli mennä hermot nenän kanssa kun se vuoti kuin rikkinäinen vesihana ja pärskin jatkuvasti. Nasolinia saisi käyttää vain kerran kahdeksassa tunnissa, minä käytin sitä kahdeksan kertaa tunnissa eikä se auttanut siltikään. Täksi aamuksi tilanne on vähän tasoittunut, onneksi, mutta nenäliinat on loppu, DI Helsingissä ja minun pitäisi lähteä tuonne ulos pakkaseen niitä hakemaan. Ihmisrääkkäystä! Nielun olotila sen sijaan alkaa olla kohdallaan, se antibiootti näemmä puri siihen vaivaan nopeasti.
Inhoan tätä oloa kuitenkin niin perusteellisesti, että jos silkasta kiukusta saa energiaa paranemiseen, paranen tästä ennätysvauhdilla.

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

Sairaslomalla!

Menin lääkäriin valittamaan alkavaa flunssaa, mutta ne löysivät minusta sen pelkäämäni nielutulehduksen. Siis mitä hemmettiä? Miten minulla taas on mukamas se sama pahuksen kurkkutauti?! Onko se bakteeri jäänyt pesimään minuun vai mistä minä sen taas sain? Ja mitä on tapahtunut tavalliselle flunssalle? (ei sillä että minä sitä kaipaisin)
Joka tapauksessa antibioottikuuri ja sairasloma on tosiasia nyt. Saikkua tosin sain vain tämän ja huomisen, tulehdus on kuulemma niin alkuvaiheessa vielä ja antibiootin pitäisi purra siihen nopeasti että keskiviikkona taas hus töihin.

Mutta että minä rakastan työterveyshuoltoa, rakastan! Senkus menee vain, varaa ajan, sen saa useimmiten samalle päivälle, labrat otetaan heti jos on vähänkin aihetta epäillä, ei tarvitse jonottaa eikä tarvitse itse maksaa. Jo pelkästään tämä on ihan kelvollinen syy olla töissä. Kiitos, työnantaja!

Varo virusta!

Nyt se sitten iski, nimittäin se flunssa. Tai no, minä en ole vielä ihan vakuuttunut siitä flunssasta, mutta kurkku on kipeä ja nenä tahtoo kovasti vuotaa. Muuten olossa ei ole suurtakaan vikaa, ei tunnu kuumeiselta eikä perinteisen vetämättömältä. Ainakaan vielä. Osansa siinä voi tietysti olla silläkin että olen vetänyt särkylääkkeitä kuin orava pähkinöitä, osin juuri siksi että mahdollinen kuume pysyisi poissa ja toiseksi tuon kurkun takia. Finrexinissä on myös kofeiinia ja C-vitamiinia ja ties mitä muuta, joten sen luulisi myös parantavan oloa.
Tuo kurkku vain pelottaa. Se ei ole sellainen flunssalle perinteisen kuivankarhea vaan ihan oikeasti kipeä. Samalla tavoin kuin vajaa vuosi sitten kun sairastin erittäin kamalan nielutulehduksen... Voisin kertoa hauskoja juttuja siitä kun en töissä pystynyt puhumaan ja kaksi päivää olin syömättäkin kun ei kerta kaikkiaa kyennyt nielemään. Juoda yritin mutta sekin sattui niin että kyyneleet melkein valui. Toisaalta se oli kyllä "kiva" tauti siinä mielessä että se oli vain se kurkkutauti, ei flunssaa eikä nuhaa eikä yskää eikä vetelää oloa eikä mitään.

Taitaisi olla saikun paikka...

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Sunnuntaiateria tuloillaan

DI:n kokkailut alkavat taas näyttää ja kuulostaa salaperäisiltä. Lohkoperunoita, nautaa, kampasimpukoita ja äsken kaupasta tullessaan pussista löytyi cajun-maustetta ja wasabi-maustetta. Mmmm-mystistä...

Kävimme eilen ulkona syömässä Sohossa. Alunperin tarkoitus oli mennä Coyoteen, mutta se oli täynnä. Täynnä oli myös Zarillo, joten menimme sitten sitä vastapäätä olevaan Sohoon, josta löytyi sentäs yksi vapaa pöytä. Tietysti maailman typerin idea lähteä joulukuussa, lauantain alkuillasta kaupungille ja kuvitella löytävänsä pöydän helposti jostain ravintolasta.
Sohossa olemme käyneet aiemminkin, paikan hampurilaisateriat ovat ihan syömisen arvoisia. Eilen söimme molemman Brixtonin, tuplajuustohampurilaisen kahdella pihvillä. Nam-nam.

---muoks---
Joo, se sunnuntaiateria käsitti seuraavat osat: cajun-maustettuja lohkoperunoita, paistettuja porkkanoita, jättikatkarapuja, kampasimpukan lihaa, naudanpihvit ja cajun-kastiketta. Jälkiruuaksi brittiläistä "Christmas puddingia" ja leffan kera sipsejä. Oi nami nami!
Siitä pilalle hemmottelusta ollut joskus puhe?

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Perjantain purkaus

Jos on ollut kaksi viikkoa uudessa paikassa töissä ja nyt jo ottaa päähän niin onko se ihan hyvä asia?
No, työ itsessään ei ota päähän eikä noin muutenkaan, mutta kun pomolta tuli eilen mailia, että jos huonosti käy, ei minulle ole ensi viikolla tarjota työtä. Joten, tuntityöläiselle voi sanoa että älä tule töihin. Se olisi kiva jos olisi kuukausipalkalla töissä, pitää viikon vapaa tuosta noin vain (olettaen että se ei tosiaan vaikuttaisi lomiin, tuntikertymiin eikä palkkaan), mutta tuntityöläiselle viikon vapaa niistää kuukauden palkasta pois neljänneksen. No, on maanantaiksi nyt ainakin jotakin tekemistä, katsoo sitten paremmin. Kumma että tässä firmassa sitten sanotaan että älä tule töihin, edellisessä firmassa sai olla töissä harjoittelemassa juttuja, niin että ne osasi sitten kun tuli oikeasti töitä.
Toivon tosiaan että tällainen on vain tilapäistä, joulusta johtuvaa tai jostain muusta. Sillä jos ne aikovat tällaista teettää kovinkin paljon jatkossa, ei minulla riitä huumorintaju. Jos sitä tulisi toimeen pyhällä hengellä ja asunto olisi ilmainen, niin eihän siinä sitten suurta hätää olisi, mutta kun opiskelijakaan ei ilman rahaa elä.

torstaina, joulukuuta 13, 2007

Miksei maailman pelastaminen kiinnosta?

Viherpiipertäjillä on ongelma: paljon markkinoitu joukkoliikenne ei syrjäytä yksityisautoilua vaan välinpitämättömät ja itsekkäät ihmiset köröttelevät autoillaan pitkin maita ja mantuja, vaikka bussi ja juna menisi vierestä.

No minäpä kerron miksi näin on. Ihminen on mukavuudenhaluinen olio. Kukaan ei tietysti sitä tunnusta (minä kyllä tunnustan enkä edes häpeä), mutta se on silti fakta. Monet puolustelevat mukavuudenhaluaan järkinäkökohdilla "Kun ensin viet lapsen tarhaan ja toisen kouluun ja sitten itse vielä töihin, niin siinä menisi julkisilla pieni ikuisuus", mutta kyllä kyse on ennen kaikkea mukavuusnäkökohdista.
Ja miksi joukkoliikenne ei ole mukavaa mutta yksityisautoilu on? Tässä lista:
- oma auto lähtee juuri silloin kun sen itse käynnistää, ei myöhässä, ei aikataulustaan edellä, siitä ei koskaan myöhästy eikä sitä joudu odottamaan pysäkillä tuulessa, sateessa ja pakkasessa
- tuuleen, sateeseen ja pakkaseen viitaten, yleensä parkkipaikka/autotalli on bussipysäkkiä lähempänä
- omassa autossa ei joudu seisomaan, vaan saa aina istumapaikan
- omaan autoon ei tunge HH-ongelmaisia (HH = henkilökohtainen hygienia) juoppoja tai muita haisuleita eikä kärttyisiä euroopanomistaja-mammoja kaksostenrattaiden ja kahden yliaktiivisen nassikan kanssa, muutaman esimerkin mainitakseni
- eivätkä ne yliaktiiviset nassikat istu omassa autossa vastapäätä ja potki polviin likaisilla kengillä
- omaan autoon ei kukaan flunssasta, poskiontelotulehduksesta tai muista tarttuvista taudeista kärsivä tule pärskimään ja levittämään viruksiaan muidenkin riemuksi
- kolmen täpötäyden ruokakassin nostaminen auton takakonttiin ei ole temppu eikä mikään, mutta yritäpä selvitä niiden kanssa ruuhkabussissa
- niin ja se oma auto menee pisteestä A pisteeseen B ihan itse haluamaasi reittiä, kun taas bussin reitti on seuraava: kävele pisteestä A pysäkille, bussi kiertää linjanmukaisen reitin, joka harvoin on nopein/suorin/miellyttävin mahdollinen ja jättää sinut pisteeseen C, josta täytyy kävellä pisteeseen B, minne siis oli matka
- ja oikeasti Suomessa on paljon paikkoja, joissa joukkoliikennettä ei ole. Kaupungissa asuvien ituhippien voi olla hankala käsittää tätä, mutta se on oikeasti fakta

Minä haluan ajokortin ja auton. Ai miten niin huono bussipäivä tänään?

Kuka sanoi ettei teatterissa saa taputtaa kuin lopussa?

Koska se eilinen flunssanpoikanen oli kohtuullisen heikko esitys, ei mikään siis estänyt minua lähtemästä katsomaan NääsPeksiä Tullikamarille DI:n kanssa. Ja hyvä olikin, koska eilisiltainen esitys "Reisiluut ristissä - eli kuinka opin rakastamaan Selipaattia" oli todella hauska.
Minun sydämeni nyt muutenkin aina lämpenee kaikelle kieli poskessa tehdylle, niin nuo teekkarispeksit ovat suorastaan nautittavia. Ne on tehty ja ne esitetään pilke silmäkulmassa, mutta silti niin kunnolla kuin amatööriteatteri vain voi. Ei mitään turhan vakavaa, muttei täysin läskiksi heitettyäkään teatteria siis. Ja yleisöhän on koko ajan mukana. En voi kuin ihmetellä miten näyttelijät ja soittajat pystyvät täysin lonkalta heittämään jotain aivan älyvapaata. Noista improvisointitaidoista olen kateellinen! Ja hyvät suoritukset palkittiin aplodein eli kämmenistä kului lähes nahat pois.

Kaikkein suurimman yllätyksen eilen kuitenkin järjesti äiti Aurinkoinen eli Jaana Korpela. Speksi on taatusti viimeinen paikka missä voisin kuvitella kuulevani Taikahuilu-oopperasta Yönkuningattaren aarian. Laulettuna livenä. Ja likimain oikein, pientä epäpuhtautta oli toki, mutta tuo aaria on vaikea ammatti-oopperalaulajillekin.

Mutta jos nauru kerran pidentää ikää, niin pari vuotta taisi tulla lisää eilisiltana, sen verran hauskaa siellä oli!

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Lentsuko tässä iskee?

Voi helvatan kuustoista ja tusinan verran muita numeroita. Olo on just sellainen, etten ihmettelisi, jos tästä lykkää flunssan päälle. Koskaan ei ole hyvä aika flunssaa sairastaa eikä ole nytkään. Tänä iltana pitäisi mennä DI:n kanssa katsomaan NääsPeksin uusinta esitystä "Reisiluut ristissä". Perjantaina olisi siskon synttäri-valmistumis-pikkujoulujuhlat. Ja töissäkin pitäisi olla, jumaliste. Sairasta tässä nyt sitten flunssaa!
Koska lentsu ei ole vielä varsinaisesti päällä, nenä vain vuotaa ja on vähän vetämätön olo, niin ehkä tämän vielä pystyisi täsmälääkeiskulla nujertamaan. Eli Finrexiniä kitusiin, C-vitamiinia päälle ja villasukat jalkaan. Minähän en vastaan pyristelemättä itselleni flunssaa huoli!

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Hevoslauma kasvaa

Enpä olen muistanut asiasta kirjoittaakaan, mutta aavistukseni olivat oikeassa: ostin jo aikoja sitten toisenkin Schleichin hevosfiguurin, hannoverilaistamman. Siitä se alkaa, siitä se alkaa...
Hauska pieni yksityiskohta muuten noissa Schleichin hevosissa, hannovertammalle on maalattu kengät, mustangille ei. Luonnollista, mustangi on villihevonen, kukapa sitä kengittäisikään?

Nimeä tällä uudella tulokkaalla ei vielä ole. Ehdotuksia kyllä on, vaikkapa Anna Karenina tai Mona Lisa tai Adelice. Kai tuo vielä jossain vaiheessa nimen saa.

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Ei havaittu älyllistä elämää

Onko mikään inhottavampaa kuin se, että illalla nukkumaanmenon aikaan alkaa pyöriä jokin asia mielessä. Väsyttää jo, kello on paljon ja aamulla aikainen herätys, mutta silti ei malttaisi millään jättää ajatteluaan kesken. Pelkää että unohtaa sen yön aikana eikä muista enää palata siihen paremmalla ajalla eikä jaksaisi vääntäytyä edes sängystä ylös kirjoittamaan pääkohtia muistiin. Raivostuttavaa!

Eilisillan kiusa-ajatus koostui yhdestä kysymyksestä: "Olenko älykäs?" Insinööri sanoo tietysti heti, että määrittele ensin älykkyys. Hauskaa sinänsä ettei Mensa määrittele nettisivuillaan mitenkään älykkyyttä. Wikipedia kertoo älykkyyden olevan suunnilleen tätä: "[taito] soveltaa opittua nopeasti, käyttäytyä tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä".

Mensan virallista testiä en ole tehnyt, mutta nettitestejä olen sitäkin enemmän. Nehän eivät tosin ole virallisia, vaan enemmänkin suuntaa-antavia. Ja niin ne todella ovat: hajonta testien antamissa äö:issa on ollut minun kohdalla aika hurja, huonoimmillaan 110, parhaimmillaan päälle 140!
Noissa testeissä on vain se paha vika, että olen yleensä perin juurin kärsimätön. Jos johonkin kysymykseen en löydä nopeasti selvää vastausta, on reaktioni jotakin tyyliin: "Aaargh! V*ttu olkoon." Tietysti jos joskus oikein ottaisi asiakseen keskittyä huolella ja ajan kanssa testien tekemiseen, niin ehkä sitten.

Tietysti on hyvin lohduttavaa, että tuo huonoinkin saamani tulos oli aika turvallisesti yli sadan, koska se sata on keskiarvo. Olen siis ilmeisesti keskimääräistä älykkäämpi? Kiva juttu, mutta en välttämättä mainostaisi itseäni mitenkään erityisen älykkääksi. Pikemminkin olen utelias.
Matemaattisesti lienen kohtuullisen lahjakas, mutta toisalta joku fiksu on joskus sanonut että matemaattisesta ns. "lahjakkuudesta" 10% on varsinaista lahjakkuutta ja 90% kovaa työtä osaamisen eteen. Minulla voi se kymmenen prosentin lahjakkuus olla, mutta kunnianhimoa ei ole ollut niin paljoa, että olisin koskaan viitsinyt ihan hirveästi sitä työtä tehdä. Minulle on riittänyt se keskiverto ainakin matikan suhteen. Sama juttu myös musiikin kanssa, ehkä minulla jotain lahjoja siihenkin on, mutta silti olen vain sunnuntaipianisti. Minun kunnianhimoni suuntautuu erääseen nettiprojektiini (jonka kanssa olen kyllä turhautunut jo aikoja sitten) ja työnantajan onneksi työhöni.

lauantaina, joulukuuta 08, 2007

Kännikapina!

Tämän päivän Hesarista löytyi mielenkiintoinen yleisönosastokirjoitus otsikolla "Kuka uskaltaisi rikkoa alkoholin ylivallan?". Luin sen mielenkiinnolla läpi, olenhan minä itsekin jo jonkin aikaa aina toisinaan harmitellut sitä, että kun alkoholi on niin itsestäänselvyys suomalaisessa yhteiskunnassa. Alkoholin juominen on standardi, juomattomuus jotain valtavirrasta poikkeavaa ja omituista, toimintaa joka vaatii syyn.
Kirjoituksen takana oli Kännikapina-liikkeen Anki Pulliainen ja Kati Inkinen, joten ei kun googlaamaan. Sieltähän löytyi heti: Kännikapina. No, nuo sivut eivät ole kovin hyvät, mielipidekirjoituksesta löytyi paljon enemmän ajattelemisen aihetta. Vai miltä kuulostaa tämä:
Alkoholi toimii uutena jakajana kansan ja eliitin välillä. Eliitin on sanottu raitistuvan, kun taas muille alkoholi on edelleen tärkeä sosiaalisen elämän väline ja keino rentoutumiseen.
Sosiologi Klaus Mäkelä onkin todennut, että luokkaerojen jyrkentyminen ja alueellinen eriytyminen vaikuttavat omalta osaltaan siihen, miten paljon yhteiskunta sietää juoppoutta. Nauttiiko eliitti tulevaisuudessa alkoholivapaasta elämästään ja ympäristöstään, kun alkoholin aiheuttamat ongelmat kärjistyvät lähiöissä?


Koko liikkeen idea on kuitenkin hyvä. En minäkään halua olla absolutisti, haluan vain päättää itse milloin juon ja mitä juon. Koska vilpittömästi pidän enemmän makeista alkoholittomista drinkeistä ja Pepsi Maxista kuin suurimmasta osasta alkoholijuomia, on tietenkin luonnollista valita nämä alkoholijuomien sijasta. Lisäksi se tulee edullisemmaksikin. Voisin tietysti aina vedota migreeniin, mutta tosiasiaon se, että migreeni oikeasti estää alkoholin juomisen vain kerran kuukaudessa muutaman päivän, ehkä viikon ajan. Mutta miksi minun pitäisi vedota mihinkään? Miksen vain voi juoda sitä mistä itse pidän? No siis tietenkin voin ja jos se on jollekulle ongelma, niin olkoon, ei liikuta minua. Vaikka kyllä vähän ärsyttääkin joskus. Onneksi minä kuitenkin kykenen ajattelemaan omilla aivoillani ja tekemään ratkaisuja itse enkä ole helposti valtavirran ja kaverien mielipiteiden vietävissä.

Enkä minäkään usko humalaan.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Väsymystä

Eka työviikko takana, ei edes kokonainen sellainen, päällä väsymys ja migreeni. Ei taas ihan niitä parhaita päiviä. Ei tosin niitä pahimpiakaan. DI:llä on tänä iltana pikkujoulut, joten minä saan ihan rauhassa luumuilla kämpälläni ja tehdä juttuja omalla koneellani eikä tarvitse miettiä, että jokohan se on kotona ja jokohan se odottaa minua ja pitäisiköhän tästä lähteä. Ja kymmeneltä tulee suosikkisarjani Bones! Kunhan tämän päänsäryn tästä nyt saisi tapettua.

torstaina, joulukuuta 06, 2007

Itsenäisyyspäivän päivällinen Astorissa

Päädyimme tänään DI:n kanssa ulos syömään itsenäisyyspäivän kunniaksi (ja siksi, ettei kumpikaan ollut tajunnut käydä kaupassa, joten kotona ei ollut ruokaa). Mietimme päivällä hieman sitä, että minne menisimme ja minä heitin ihan lonkalta Astorin, jossa emme kumpikaan ole aiemmin käyneet syömässä. Itsenäisyyspäivä on tietysti vähän riski siinä mielessä, että paljon ihmisiä on liikkeellä, mutta saimme kuin saimmekin Astorista pöydän iltapäivästä, vähän ennen neljää.

Minä innostuin taas ruokalistan kalaosastosta, jossa oli kolme erittäin hyvältä vaikuttavaa annosta. Päädyin lopulta paistettuun kuhaan lime-hollandaisekastikkeen ja röstiperunoiden kera. Yksiselitteisesti se oli hyvää. En tiedä sanoa, että oliko se nyt erityisen hyvää ja omaleimaista vai ihan normaalia perustavaraa, mutta hyvää joka tapauksessa. DI:n valinta oli pippuripihvi, josta kommentti oli "ihan ok", mutta parempia saa kuulemma muualta.
Jälkiruuaksi otin tarte tatinin valkosuklaajäätelön kera ja kaakaota. Tervetuloa sokerihumala! Jälkiruoka oli vähintäänkin kohtuullista, aika makeata, mutta kaakao ei ollut mitenkään poikkeuksellista.
Lopputulos: olimme DI:n kanssa yksimielisiä siitä, että Astoriin kannattaa mennä toistekin.

Kävimme katsomassa myös Tampereen kaupungin järjestämän itsenäisyyspäivän ilotulituksen. DI:llä oli kamera mukana, saa nähdä tuliko kuvista mitään, ainakin kameran näytöllä vaikuttivat kivoilta. Vesisade taukosi onneksi ilotulituksen ajaksi, mutta mikä ihmeen perinne siitä on tullut, että joka itsenäisyyspäivä on pimeätä ja sataa vettä?!

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

200.

Kahdessadas postaus tänne. No jee.
Halvatun mies. Ja halvatun työ. Vievät ihmisestä kaikki mehut. No, oma vikani tietysti, sitäkös en eilisiltana vain kääntänyt selkääni DI:lle vaan jäin siihen viereen kyhnäämään ja juttelemaan. Varsinkin kun ihan hyvin tiesin, että puhelin herättää seiskalta. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Minun piti tänään mennä katsomaan MikontaloLightsia, mutta totta puhuakseni olen niin ryytynyt, etten jaksanut. DI kävi siellä kameran kanssa ja soitteli juuri sanoakseen, että demot on esitetty joten mitään niin kovin ihmeellistä siellä ei enää taida siis olla. Ne huippujutut näkee parin päivän päästä YouTubestakin.
Huomenna olisi erään DI:n ystävän valmistujaisbileet. Ne alkavat kuudelta. Koska todennäköisesti pääsen vasta puoli viiden kierteellä töistä, en ehdi huilata yhtään siinä välissä. Ja jos minua väsyttää lähellekään näin paljoa kuin tänään, en jaksa enkä edes halua. Tänä iltana on kuitenkin pakko mennä nukkumaan jo huomattavasti ennen puolta yötä. Ei auta vaikka tulisi sata CSI:n jaksoa.

Joululahjojen hankinta ei ole edistynyt pisaran vertaa. Itse asiassa päinvastoin, koska hukkasin lahjalistani. Kai se tässä jossain pöydällä on, sadan muun lappusen ja romun seassa. Itselleni kyllä taas sain shopattua vaikka mitä, mainittakoon nyt Elizabeth Ardenin puhdistusvoide, jota Sokoksen myyjä suositteli kuivalle iholle meikinpoistoon. Käyttämäni Nivean puhdistusgeeli kuivattaa ihoa aivan tajuttomasti ja toisaalta taas se Cliniquen meikkivoide vaatii kasvovettä kovempaa tavaraa lähteäkseen.

Joululahjalista on siis hukassa, mutta to-do-lista tuntuu kilometrin pituiselta: vaihda palovaroittimen paristo (hei, muistin ostaa sen pariston, enkö olekin etevä?), askartele isän kalenteri loppuun, vie joulukortit postiin, soita isälle ja kysy Amerikan sukulaisten postiosoite, keitä kuppi, tiskaa, vie lehdet, tee sudoku ja eilinenkin sudoku, siivoa, pyyhi pölyt, etsi se joululahjalista, pakkaa tavarat valmiiksi DI:n luo lähtöä varten, keksi mitä puet huomenna töihin, silitä pestyt lakanat, tyynyliinat, pussilakanat ja mitä kaikkea silitettävien kasasta löytyykään, imuroi, purkaa valokuvat kamerasta, lataa ne Flickriin, loggaudu Facebookiin, siivoa (sanoinko sen jo kerran? No kyllä täällä oikeasti pitäisi siivota), kastele kukat, paketoi jo ostetut joululahjat... Loputon suo. Jos tässä ottaisin lasillisen Pepsiä ja tekisin ne sudokut alta pois.

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Eka päivä töissä

Kyllä S:ää jännitti tänä aamuna kun marssin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti töihin uuteen firmaan. Eka päivä oli tuttua pyöritystä, kättelin useamman kymmenen ihmistä, joista en taatusti muista kenenkään nimeä ja vain muutaman naaman, mutta onpahan kuitenkin tullut esiteltyä. Kun se osuus oli ohitse, sain oman työpisteeni, tilapäisläppärin ja eteeni mapillisen speksiä luettavaksi.
Päivän kuluessa sain myös ihan ikioman läppärin eteeni, tunnukset ainakin melkein joka paikkaan ja iltapäivästä jouduin myös luopumaan speksikansion kahlaamisesta, koska tuli töitä. Ihan oikeasti, heti ekana päivänä jo joutui/pääsi töihin! Oli ihan mukava kuitenkin nähdä suhteellisen tuttuja asioita ja sanoa uudelle pomolle, että kyllä, minä osaan, kun kerrot vain asetukset...

Seitsemännessä taivaassa

Kuten sanottu, olin viikonlopun kotona. DI puolestaan oli ollut viikon työreissulla ensin Helsingissä, sitten Kuopiossa, joten tässä meni likimain viikko ilman että näimme toisiamme. Onneksi sentään DI:n nettiyhteys toimi hotellilta, joten viikolla juttelimme messengerissä ja muuten sitten puhelimessa. Monena päivänä oli DI:n kommentti että hänellä on ikävä. Ikävähän minullakin toki oli. Joten eilen oli siis aivan uskomattoman ihana nähdä pitkästä aikaa. Sanoinkin, että jo pelkästään se näkeminen olisi riittänyt ihan hyvin, mutta sehän oli vasta alkua...


Taisi olla perjantai, kun DI kysyi puhelimessa minulta, että onko minulla jotain menoa 9. tai 10. helmikuuta. No eihän minun kalenteri edes yllä sinne asti, niin että kumpanakaan päivänä ei ollut mitään. Kyselin ihmeissäni, että mistäs nyt tuulee, mutta salaperäinen mies vain hymisteli ja naureskeli kärttämiselleni. Sen verran kuitenkin sain puristettua irti, että kyse on jonkin sortin matkasta, Suomen rajojen sisäpuolella. Lauantaina sitten sain lisäinfoa sen verran, että 9.2. on nyt sitten varattava kalenterista. DI uhkasi pimittää salaisuutta jouluun asti, kyse on kuulemma minun joululahjastani, mutta lupasi harkita että jos vaikka sunnuntaina kertoisi, kun tulen Tampereelle.

Minulla oli oikeastaan vain yksi teoria: ooppera- tai teatterinäytös. Ihan hirveästi se ei mennyt pieleen, mutta osoittautui noin 2 potenssiin 34 kertaa paremmaksi kuin mikään ooppera voisi koskaan olla. DI oli nähnyt mainoksen televisiossa ja heti sillä oli välähtänyt idealamppu palamaan: APASSIONATA! Mikä muu voi olla upeampi elämys tällaiselle hevosihmiselle, varsinkin kun olen joka vuosi miettinyt, että kyllä sitä pitäisi mennä katsomaan, mutten ole saanut koskaan aikaiseksi. DI oli ostanut kaksi lippua Apassionataan, minulle ja itselleen.

DI teki ihan oikein, kun odotti paljastusta siihen että olen Tampereella. Epäilen että miesparalla on vielä tänäänkin pari kylkiluuta rypyssä sen halauksen jäljiltä. Olin kerta kaikkiaan purskahtaa itkuun. Lisäksi olen kohtuullisen saletti siitä, että myös DI pitää tuosta esityksestä, vaikkei niin hevosista perustakaan eikä varmasti niistä mitään ymmärrä. Se on paljon muutakin kuin pelkkiä hevosia: musiikkia, valoja, visuaalisia efektejä, joista ne hevoset eivät taatusti ole vähäisimpiä. Mutta että se silti lähtee minun kanssani sitä katsomaan... Parempaa joululahjaa ei kyllä voi ollakaan!


Olin jättänyt DI:n asunnolle ostamani kirjan "Selibaattipäiväkirjat" (ks. 29.11. Minä vaadin!) ja sen päälle uhkavaatimuksen siitä, että kirjan sisältö tentitään sunnuntaina. No, tenttiä siirrettiin, DI ei ollut sitä lukenut läheskään loppuun, mutta aloittanut kuitenkin. Pelkäsin, että hän tyrmää koko opuksen feminismin mädännyttämänä naishömppänä, mutta päinvastoin. DI piti sitä jo heti alusta fiksuna ja erityisesti ajatuksia herättävänä teoksena. Tämän kirjan alun, viime viikonlopun suhdekeskustelun, viime viikon aikana poetun ikävän ja jälleennäkemisen riemun lopputuloksena kai sitten kuulin ne maagiset kolme sanaa ja perään myös vaaditun tarkennuksen, että kun DI ei minua Apassionata-lipuilla ihan saanut itkemään, niin tällä sitten viimeistään. Minusta tuntuu hirveän hyvältä.

Viikonloppu kotona

Vietin viime viikonlopun kotona, kun oli viimeisen kerran vähään aikaan mahdollisuus viettää pitkä viikonloppu, perjantaina ei ollut luentoja, joten pääsin lähtemään kotiin jo torstaina. Viikonlopuksi olikin varattu kaikenlaista tekemistä, niin että oli ihan hyvä kun pääsin lähtemään jo ajoissa.

Tosin torstaina tuli kyllä jo mieleen, että mitenköhän mahtaa käydä. Tampereelta lähtevän InterCityn ilmoitettiin olevan myöhässä kymmenkunta minuuttia jo heti lähtiessä. Eihän se kymmenen minuuttia vielä mitään, mutta kun Riihimäessä on 7 minuuttia aikaa vaihtaa paikallisjunaan. No, IC lähti lopulta vartin myöhässä eikä saanut matkalla myöhästymistään kiinni minuuttiakaan. Helsingin paikallisjuna ei jäänyt sitä odottamaan, joten seuraavan paikallisjunan lähtöön oli puoli tuntia aikaa. No mitä, kun sekin lähti Riihimäestä viitisen minuuttia myöhässä ja Hyvinkäälläkin seisoi hetken aikaa, odotellen ohittavaa pikajunaa. Vihdoin ja viimein kuitenkin pääsin Jokelaankin ja sieltä kotio!

Kotona ei tapahtunut mitään sen erikoisempaa, sitä normaalia maalaiselämää vain. Ulkoilin vähäsen, oli aika kylmiä ilmoja, niin ei ihan hirveästi tullut ulkona oltua. Valokuvauskin jäi vähiin, lähinnä siksi ettei ulkoa löytynyt mitään niin kovin mielenkiintoista. Auttelin isää ja mummua kaikenmoisissa töissä, leivoin joulutorttuja, tein lasagnea ja ensimmäistä kertaa elämässäni paistoin lettuja! Wow...