keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008

Luettua ja mietittyä

Olen tässä iltasella lueskellut "(Ne teki siitä) rumaa rakkautta"-nimistä blogia. Blogin oman esittelyn sanoin: "elämää elinkautisvangin vaimona, ystävänä ja kohtalona 90-luvun Suomessa". Ei olisi pitänyt, tuli taas paha olo. Miten ihminen voi olla tällainen, kirjoitetusta tekstistä tulee ihan fyysisesti paha olo? Ja teksti ei käsittele edes mitään järkyttäviä raakuuksia, vain elämää josta minä en tiedä mitään. Enkä oikeastaan haluaisi tietääkään, en tiedä miksi ylipäänsä aloin lukea tuota blogia.

Olen kai aina ollut tällainen, en halua lukea enkä tietää pahoista asioista. Tiedän että niitä on olemassa, eikö se riitä? Olen elänyt koko elämäni vähän niin kuin pumpulissa, mitään oikeasti pahaa ei ole matkalla tullut vastaan. Vähän rahahuolia joskus. Ei, en ole velkakierteessä, en ole asunnoton. Isä kuoli. Ei, hän ei tappanut itseään enkä minä ole luhistunut. Olin kolarissa. Ei, en istu pyörätuolissa, en pode unettomuutta enkä syö psyykenlääkkeitä. Ei ole syömishäiriötä, ei ole väkivaltaista miestä, ei ole alkoholistiperhettä. Tiedän että kaikilla asiat eivät ole näin hyvällä tolalla, mutta en minä halua tietää kaikkia likaisia yksityiskohtia ikävyyksistä. Minulle riittää tieto siitä, että minulla itselläni on asiat hyvin.

Ehkä jätän tuon blogin lukematta.
Ja syön jotain, se huono olo voi johtua siitäkin. Hyvä minä.

tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Pankit eivät ole ihan turhia laitoksia

Minä suhtaudun ihan varmuuden vuoksi suurella varauksella kaikkeen, mikä haiskahtaa vähänkään joltain muulta kuin normaalista poikkeavalta erilaisten julkisten ja "julkisten" laitosten kanssa. Sen siitä saa kun on tarpeeksi joutunut tekemisiin Kelan ja Opintotukikeskuksen kanssa, niille yksinkertaiset perustehtävätkin (kuten vaikkapa lähetettyjen hakemusten tallessapito) ovat joskus täysin utopiaa... Mutta purnaus ei ollut varsinainen asiani vaan se, että kävin tänään maksamassa isän tililtä hautajaislaskut.
Koska isän tili on Nurmijärvellä ja minä sijaitsen Tampereella, epäilin hieman että miten tuo maksaminen onnistuu Tampereelta käsin, vaikkakin saman pankin konttorista. Minulle vakuutettiin sen onnistuvan, joten marssin paikalliseen konttoriin kaikkien mahdollisten papereiden kanssa. Latasin tiskille laskut, virkatodistuksen, siskon antaman valtakirjan, isän tilinumeron ja oman henkilöllisyystodistukseni. Se hoitui sillä, eikä kukaan edes napissut. Hautajaislasku oli sen verran iso, että virkailija joutui nostoluvan saadakseen ottamaan yhteyttä Nurmijärven konttoriin, mutta kun on puhelimet keksitty, niin se hoitui puhelimessa vallan mainiosti. Lupaan muistaa tämän joka kerta kun kiroilen pankin palvelumaksuja.
Erityisen mieltälämmittävää oli myös se, että kun Tampereen virkailija sai Nurmijärveltä virkailijan kiinni ja selvitti kenen kuolinpesästä on kyse, sieltä päästä oli tullut heti kysymys, että kumpikos tytöistä siellä on asiaa hoitamassa. Kai meidän sitten tunnetaan jo pankissakin tai jotakin...

Joten ne on nyt sitten pulkassa ja hautajaiset alkaisivat uurnanlaskua vaille olla elettyä elämää.
Laskeskelin tuossa että hautajaisista on reilu kaksi viikkoa kulunut eikä uurnasta tai tuhkasta ole kuulunut vielä mitään. No ei tässä vielä hätä, 2-3 viikkoa sanottiin tuhkauksessa kestävän. Hautaustoimisto tuo tuhkan kappeliin ja me käymme sitten sen laskemassa kun parhaaksi näemme. Tosin seurakunnan puutarhurille pitää ilmoittaa siitä etukäteen. Ajattelimme ainakin alustavasti siskon kanssa, että tekisimme tämän 27.2. jolloin olisi ollut isän 73. syntymäpäivä, mutta se on ikävästi keskiviikko, niin että harkitsemme vielä. Se tietäisi poissaoloa töistä, mutta toisaalta ainakin minun työpaikalla siihen on taidettu jo tottua.

Irlantilaisia kansansatuja

Niinpä tosiaan, DI:kin kotiutui Dublinista eilen ja jälleen kerran minua jänskätti että mitähän oli mahtanut tulla tuliaisina. Olin antanut vihjeen, että kirjat on aina hyviä ja hevoskirjat varsinkin, mutta että käyttäköön omaa harkintaansa. Pussista paljastui Michael Scottin Irish Folk and Fairy Tales: Omnibus Edition. Vautsi vau. En ole mikään kelttifriikki, mutta nuo kiinnostavat minua jo ihan sen vuoksi, että suosikkikirjassani (eräässä niistä) Scarlettissa osa tarinasta kulkee Irlannin maaseudulla ja siellä on ainakin jossain määrin viittauksia vanhoihin irlantilaisiin taruihin. Maltan tuskin odottaa, että pääsen kirjaan kunnolla käsiksi. Luin eilisiltana jo lyhyen The Leprechaun's Talen ja aloitin pyhän Patrickin tarua.

DI teki kyllä taktisen siirron, tuo kirja ja sen aihepiiri kiinnostaa häntäkin, niin että kunhan minä saan sen luettua, se joutuu varmasti DI:n käsiin.

maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Paperisotaa

Kas niin, viikonloppu kotona meni ja tänään treffattiin sitten tämä perunkirjoitusta hoitava lakimieskin. Muuten paperit näyttävät olevan kohtuullisen hyvällä mallilla, mutta tilan systeemit ovat täydellisen levällään. Toivottavasti ei tarvitse mennä vaikeimman kautta ja kaivaa koko isän puolen sukua läpi papereiden metsästämiseksi vaan että jostain löytyisi jotakin dokumenttia... Nooh, lakimies lupasi alkaa selvittää sitä ja ensi viikonloppuna menemme taas kotiin kaivamaan papereita. Myös veropaperit jäivät sinne täytettäviksi, joten asiat ovat ihan hyvällä mallilla.

Kotona oli hirveän hienot ilmat, hieman lunta maassa ja aurinkoista. Sisko tosin purnasi sitä kun lunta ei ole tarpeeksi, ei pääse hiihtämään. Minä en niin ole tuon hiihtämisen perään, ei minulla taida olla suksiakaan, mutta kiva kuitenkin kun pääsi ulkoilemaan. Harmi että eilisiltana oli sen verran pilvistä, ettei kuu näkynyt, en päässyt kuutamokävelylle. Mikään ei ole niin taianomaista kuin pimeänä talvi-iltana lähteä kävelemään täysikuun paisteessa, vielä jos olisi puut huurteessa. Toisaalta tähtien katseluun parempi olisi kuuton ilta.

lauantaina, tammikuuta 26, 2008

Perheväkivaltaa?

Jos yläkerrassa nainen huutaa itkuisella äänellä "Lopeta, lopeta!", niin eikö se ole jo kohtuullisen hyvä syy soittaa poliisit paikalle? Itse asiassa olisi ehkä pitänyt soittaa jo silloin kun muutama viikko sitten sieltä kuului pitkä kiljunta, kuuli selvästi että aikuinen huutaa kauhuissaan. Kummallista asiassa on se, ettei sieltä kyllä koskaan ole kuulunut mitään muuta kuin naisen ääni. Toisaalta, äänieristykset ovat kohtuullisen hyvät tässä talossa, että se ei välttämättä ole ihme jos puhe ei kuulu. Joskus kuuluvat askeleet ja aika hyvin kuuluu se, jos huonekaluja siirrellään. En tiedä kuka/keitä yläkerrassa asuu, se on tällainen makuuhuone+tupakeittiö-tyylinen myös, vähän pieni kahdelle hengelle, mutta tarvittaessa mahtuu kyllä. No, asiahan ei minulle kuulu, saavat poliisit selvittää mikä siellä on tilanne.

Paitsi että nyt poliisit soittivat, ettei yläkerrassa ole kuin yksi mieshenkilö ja hänkin juuri herännyt. No, se ei varmaan kuulunut yläkerrasta, liekö sitten alakerta tai seinänaapuri. Poliisit lupasivat käydä tarkistamassa.

perjantaina, tammikuuta 25, 2008

Monttubileet menossa maksuun

Postiluukusta on tällä viikolla putkahdellut hautajaislaskua toisensa perään, niin että heikompaa hirvittää. Ensin halusi seurakunta omansa tilojen ja astiaston vuokrasta. No se ei ollut paha summa se.
Sitten tuli hautaustoimistolta lasku ja sen tiesin olevan iso, koska sehän hoiti käytännössä ihan kaiken muun paitsi siunausta ja astiat ja tilat oli tosiaan seurakunnalla. Mutta että silti yli kolme tonnia, olin pudota tuolilta! Ei ole halpaa lystiä, ei. Arkku oli tietysti kallein yksittäinen tekijä, vaikka siitä sain hieman alennusta, satuin olemaan liikkeellä oikean henkilön kanssa. Seuraavaksi kallein oli pitopalvelu, joka oli sekin arvattavissa ja oli kyllä jokaisen sentin arvoinen, sen verran hyviä oli tarjottavat ja tarjoilu pelasi mainiosti.
Mutta arvatkaapa mikä oli kolmanneksi kallein palikka, joka maksoi 520 euroa? Kuolinilmoitus Hesarissa! Siis ei helevetti tuota summaa. Miettikää nyt, yli 500 euroa ihan tavallisen kokoisesta kuolinilmoituksesta! Kolme tuhatta markkaa, jos haluaa vanhassa rahassa ajatella. Okei, olihan se tietysti sunnuntain lehdessä ja valtakunnan ykköslehti kyseessä, mutta silti tuo on RIISTOA. Vaikka osaa se paikallinenkin lehti (missä oli myös kuolinilmoitus) rahaa nyhtää, melkein parisataa sinnekin meni.
Kukkalaitteetkaan eivät ihan halpoja olleet, mutta se nyt oli arvattavissakin eikä se korpea yhtä pahasti kuin Hesari.

Tänään putosi laatikkoon myös paksu pahvikuori, jossa oli valokuvat siunaustilaisuudesta. Koska DI oli kantamassa arkkua ja muutenkin hänellä oli kädet täynnä töitä, niin päätimme ottaa kappeliin ihan ammattikuvaajan. Se kannatti, jälki oli hyvää eikä hinta ollut hirveä (okei, sen kolmen tonnin laskun jälkeen harva summa tuntuu isolta...). Muistotilaisuudessa DI valokuvasi sitten sen minkä ehti ja eilen illalla katsoimme ne kuvat läpi. Sieltä löytyi ihan hyviä otoksia, kyllä se kuvata osaa. Pitää niistä ainakin osa teettää ihan paperikuviksi ja antaa mummulle.

Kommunikaatio-ongelmia

Sitä on niin paljon hienoa tekniikkaa viestimiseen, kännykät, internetti, langatonta verkkoa, internet-tabletteja, mutta silti joskus tulee ihan perinteinen kommunikointiongelma. Ei tekniikka poista ihmisten erehtyväisyyttä.

DI:llä on ollut paljon työkiireitä tällä viikolla, mutta hän oli lupaillut että yrittäisi eilisiltana olla minunkin kanssani. Hän kun on lähdössä viikonloppuna käymään Dublinissa ja minäkin lähden kotona käymään, niin tulee taas muutaman päivän tauko, ettei nähdä. No, alkuillasta kun olin saanut kaikki asiat hoidettua menin DI:n luoksen, hänellä oli vielä eräs kirjoitustyö kesken. Ei siinä mitään, minun päätä särki, otin lääkkeen ja menin iltatorkuille. Iltatorkut sitten venähtivät yhdeksään asti, jonka jälkeen olin jokseenkin tokkurainen hetken aikaa. Luulin että DI:llä on vielä työt kesken enkä sitten häirinnyt häntä.
Pahus, DI oli saanut työnsä tehtyä, mutta kun minä olin kuulemma niin väsyneen ja omiin ajatuksiini uppoutuneen näköinen, niin hän ajatteli antaa minun olla rauhassa. Minua ajoittain suunnattomasti harmitti se, joskus taas suretti ja osan aikaa tuntui siltä, ettei sillä ole väliä. Olen tässä nyt viime päivinä murehtinut taas isää ja kaikkea mitä tässä tulee eteen ja tuntuu siltä, että ajatukset ovat joskus ihan sekaisin, en tiedä enää edes mitä tunnen. Eikä tuo migreenilääkitys ainakaan paranna asiaa.

Ilta meni sitten niin, kumpikin luulee että toinen haluaa olla rauhassa. Nukkumaan mennessä alkoi vyyhti sitten purkautua ja lopulta se alkoi naurattaa kumpaakin. On tässäkin kanssa ihmissuhdetaitovammaiset! Vanha viisaus pitää edelleen paikkaansa: "Luulo ei ole tiedon väärti". No, eilisiltaisesta selvittiin siis naurulla, eihän tuo nyt niin vakavaa ole varsinkin kun asia selvisi.

torstaina, tammikuuta 24, 2008

Voihan Vuitton

Pakko nyt minunkin kommentoida tätä koko kansakuntaa järkyttänyttä uutista, siitä että Helsinkiin avataan Vuittonin liike ja että kansanedustaja Karpela-Saarela-whatever on Iltalehden mukaan "iloinen että raha näkyy". Koko juttuhan sai alkunsa siitä, että Saarela oli kirjoittanut tästä blogiinsa. Okei, blogiteksti on pelkkää ironiaa alusta loppuun ja se pitäisi tyhmemmänkin tajuta vaikka myönnän kyllä, että Saarelan olisi ehkä pitänyt kirjoittaa se terävämmin. Toisaalta, eiväthän Iltiksen toimittajan ole koskaan älynlahjoillaan loistaneet.

Takertumatta nyt Saarelan kirjallisiin ansioihin tai niiden puuttumiseen, hän osui kyllä aika pitkälle oikeaan tuossa loppukommentissaan: Helsingistä on tulossa metropoli hyvässä ja pahassa. On kerjäläisiä ja on luksuskauppoja. Halluammeko me sitä? No, luksuskauppoja mikä ettei, mutta sitä toista puolta? On turha kuvitella että romanialaiset tai minkään muunkaan maalaiset kerjäläiset katoavat talven tullen (vaikka eipä niitä kyllä ole Tampereella viime päivinä näkynyt), onhan kerjäläisiä Pietarissakin ja siellä saattaa talvisin olla kylmempää kuin etelä-Suomessa. Ja vaikkei suoranaisesti kerjäläisiä olisikaan näkyvillä, on meillä Suomessa omatkin köyhämme, ne jotka kitkuttavat toimeentulon rajoilla kuukaudesta ja vuodesta toiseen ilman sanottavaa toivoa mistään paremmasta.

Minusta tuo Vuitton samoin kuin muutkin sky-high-price-muotimerkit on aika mielenkiintoinen ilmiö. Ovatko ne laukut oikeasti sen arvoisia, että niistä kannattaisi maksaa tuhansia euroja? Ovatko ne jotenkin erilaisia käytössä kuin tavalliset halpislaukut? Vai onko se oikeasti vain se ihmisen loppumaton näyttämisenhalu: katsokaa, minulla on millä mällätä?
Itse en ole kyllä lainkaan vakuuttunut siitä, että haluaisin koskaan itselleni Vuittonin laukkua hankkia vaikka taloudellinen tilanne sen sallisikin. Minä en pidä sellaisista tuotteista, joissa se valmistaja näkyy isolla, kuten suurimmassa osassa Vuittonin kuoseja. En minä halua olla mikään mainospelle, en edes Vuittonin! Tai minulle pitäisi ainakin maksaa siitä, että kuljen ihmisten ilmoilla LV-laukku ylpeästi kainalossa, mainostamassa Vuittonin ihmeellisyyttä, mutta että maksaisin siitä ilosta itse muutaman tonnin... Ehheheii. En minä käytä Hankkijan lippalakkiakaan, ihan sama idea siinäkin on, edullisemmin ja vähemmällä glamourilla toteutettuna.

keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008

V*tun hirvet

Tänään on taas ollut surullinen päivä. Tai ainakin iltapäivä. Jostain syystä taas tuntuu kaikki muistuttavan isän kuolemasta ja siitä ettei isää kertakaikkiaan enää ole. Käytännön asiat ovat oikeastaan niin hyvällä tolalla kuin ne nyt tässä vaiheessa voivat olla, kaikki mitä minun on pitänyt soittaa ja selvittää on järjestyksessä tai ainakin joku toinen hoitaa ne. Sitten kun ei niitä tarvitse murehtia, niin alkaa taas ikävä painaa päälle.

Tuntuu kyllä hurjalta että kohta on maaomaisuutta omissa nimissäni. Ei paljoa, mutta on kuitenkin. Pitää tietää ja osata paljon asioita, joista minulle ei ole mitään käsitystä. Esimakua siitä sain soitellessani alkuviikosta metsänhoitoyhdistykselle, löysin näet isän papereista sieltä tulleen kirjeen, jossa pyydettiin tekemään selvitys hakatun metsäalueen taimikkosuunnitelmista. Minä soittelin sinne kysyäkseni, että onko isä sellaisen tehnyt vai pitäisikö meidän nyt tehdä sitten sellainen. Isä onneksi oli sen hoitanut ajallaan kuntoon ja toistaiseksi suunnitelma on sellainen, ettei meidän tarvitse tehdä mitään.
Metsänhoitoyhdistyksen avulias virkailija antoi neuvon, että parin vuoden päästä kuitenkin pitäisi tarkistaa, että onko taimettuminen lähtenyt hyvin alkuun vai pitäisikö tehdä jotain toimenpiteitä ts. istuttaa. Just joo, minä en ymmärrä puuntaimista yhtään mitään. Tai no, kuusen erotan männystä, mutta että miltä sitten pitäisi näyttää hyvä taimikko ja mitä jos osassa aluetta on hyvä taimikko ja osassa huono? Ei minulla ole mitään käsitystä metsänhoidosta!
Ja eilisillan migreenipöllyssä tuli mieleen karmaiseva ajatus: entä jos hirvet syövät arvokkaat taimet? Lupasin DI:lle liittyä paikalliseen metsästysseuraan heti kun vain saan aikaiseksi. Tämä menee hyvin, minä metsästän, DI tekee lihoista ruokaa. Ei ehkä perinteinen työnjako, mutta onko se nyt niin nuukaa?
DI:tä huvitti kovasti kun loikoilimme vierekkäin ihan hiljaa ja yhtäkkiä puuskahdan ääneen: "Silti mua vituttaa ne hirvet".

tiistaina, tammikuuta 22, 2008

Krääh

Otsikossa näkyy kokonaiskommentti tästä päivästä tähän mennessä. Olen soitellut pitkin poikin taas ja selvitellyt asioita. Näyttää vähän siltä, että tuo koko perunkirjoitusjuttu saattaa mutkistua erään puuttuvan paperin vuoksi. Isä ei olekaan välttämättä hoitanut kaikkia lainopillisia kiemuroita kuntoon oman isänsä kuoleman jälkeen, toistaiseksi näyttäisi vähän siltä, mutta odotan huomista enkä tuomitse ennen sitä. Toivottavasti se puuttuva paperi löytyisi jostain käräjäoikeuden arkistoista! Mutta ei siitä sen enempää näin julkisesti.

Tänään tuli myös toinen kuolinviesti lähisuvusta, mummun sisaren mies on kuollut. Hän oli ollut pitkään sairaalassa ja jo melkein tiedettiinkin, ettei hän sieltä enää pois pääse elävänä ja näin kävi. Kahden viikon kuluttua on hautajaiset, pitää varmaan mennä, ainakin jos sisko on menossa tai naapuri.

Ja pahinta kaikesta on se, että minun migreenilääkkeeni on melkein loppu, yksi tabletti jäljellä ja resepti on tyhjä! Miten ihmeessä minä olen päästänyt asiat tähän pisteeseen?! Miksen hemmetissä uusinut reseptiä jo aiemmin? Mistä ihmeestä minä saan huomenna uuden reseptin, jos huomenna taas särkee? Opiskelijaterveydenhuollossa kestää muutama päivä, joten ainoa toivoni on työterveyshuolto, pitänee soitella sinne ja kysyä että miten heillä sujuu reseptien uusiminen mahdollisimman nopeasti.

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Valokuvauskilpailu

TOASin nettisivuilla asiasta ei mainita puolella sanallakaan, mutta uusimmassa asukaslehdessä ilmoitettiin TOASin järjestämästä valokuvauskilpailusta. Aiheena siis TOAS ja evästyksenä li annettu mm. seuraavaa: "Kuvaa asumisen kokemuksia ja elämyksiä TOAS-kodeissa ja ympäristössä --- Toivomme --- näkemyksiä taloistamme ja niiden asukkaista".
Tähän voisi melkein jo osallistua, harmi vain ettei yksi osallistuja voi lähettää kuin korkeintaan viisi kuvaa. Aiheideoita kyllä riittäisi useampaankin.
Harmi etten huomannut joskus syksyllä ottaa kuvaa rappukäytävään sammuneesta seinänaapuristani, siinä olisi kiteytynyt opiskelija-asuminen aika hyvin. Keittiön mädäntynyt kaapinpohja ja homeinen kylppärin katto olisivat ansainneet tulla kuvatuksi, näin asutaan opiskelija-asunnoissa. Enkä hoksannut kuvata hissin lattialle kaadettua/kaatunutta ja rikottua olutpulloa. Mutta se nuuskaklimppi on hissin katossa edelleen. Ja kunhan taas viikonloppu tulee, niin eiköhän rappukäytävään taas ilmesty hampurilaiskääreitä, pizzaslaisseja, pullonkorkkeja ja muuta törkyä. Tämähän on opiskelija-asumista aidoimmillaan!

Mutta nythän minä sen keksin. Postilaatikot sijaitsevat alakerrassa ja niiden yläpuolella on kyltti, jossa lukee, ettei mainos- ynnä muita posteja saa jättää postilaatikoiden päälle. Tämä siis sekä englanniksi ja suomeksi. Voinette arvata mitä postilaatikoiden päällä lojuu? Kyllä, kasoittain mainoksia, jotka on siihen niin kätevästi nostettu, kun ei viitsitä viedä asuntoon asti eikä ymmärretä laittaa "Ei mainoksia"-lappua laatikkoonsa. Tästä kyltistä ja sen alla olevasta mainoskasasta saa erinomaisen asetelmakuvan. En vain osaa päättää kuvalle sopivaa nimeä. Olisiko se "Opiskelijat ja sisälukutaito" "Illiterate?" "Ei koske minua" "Näin täällä noudatetaan muitakin vuokoranantajan ohjeita"?

sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008

Yksivuotisjuhlat

Siitä tulee huomenna kuluneeksi vuosi kun vaihdoin blogini blogi.fi:stä tänne Bloggeriin. Hassua, miten tämäkin on muuttunut vuoden mittaan. Aluksihan koko blogin idea oli pitää kirjaa nettideittailusta ja kaikesta mitä siinä tulee vastaan. Mutta sitten siinä nettideittailussa kävi niin kuin kävi ja sain haudata koko aiheen. Huomenna tulee kuluneeksi vuosi myös siitä, kun tapasin DI:n ensimmäistä kertaa. Eihän minun todellakaan ollut tarkoitus etsiä mitään vakavissaan, olin vuosi sitten niin sydämistynyt miehiin, että suunnittelin olevani sinkku pitkään, ehkä jopa koko loppuelämäni (kyllä, tällaistakin harkitsin ihan tosissani). Olisihan se pitänyt tietää, miten käy kun tällaista päättää: vastaan tulee niin hyvä tarjous, että se on pakko katsoa, muuten harmittaisi seuraavat viisi vuotta.
Kun sitten alkoi DI:n kanssa näyttää siltä, ettei tätä miestä nyt ihan heti dumpata, ajattelin pitää blogin vähän sellaisena "kirjoitan kerran viikossa viikon kuulumiset"-tyyppisenä, mutta jotenkin sekin sitten lipsahti lähes päivittäiseen kirjoittamiseen eri aiheista. Ja aiheitahan on riittänyt, on ravintoloita, työtä, työhaastatteluja, DI, suhde ongelmineen ja hienoine asioineen ja nyt sitten viimeiseksi isän kuolema.

Siirrytäänpä sitten tuohon viimeksi mainittuun aiheeseen. Perjantaina suhasimme siskon kanssa pitkin poikin kirkonkylää selvittämässä muutamia asioita. Hitsauskaasupullojen kanssa kävi mielenkiintoisesti. Olin menneellä viikolla soitellut Woikoskelle pulloista kun luulin niiden olevan vuokrapulloja sieltä. Kyljessä oli Woikosken tarrat ja isän varastoista löytyi vanhoja vuokrasopimuksia. Järvenpään Woikoskella kerrottiin, että vuokrasopimus on loppunut joulukuun puolessa välissä eikä sitä ole uusittu eikä pulloja palautettu, joten ne ovat päivävuokralla tällä hetkellä. Noh, paljoahan se päivävuokra ei kai ole, mutta sen takia ja myös turvallisuussyistä päätimme hankkiutua pulloista eroon mahdollisimman nopeasti. Ei muuta kuin pullot auton perään ja paikalliselle Woikosken jälleenmyyjälle kiikuttamaan.
Täälläpä sitten sanottiinkin heti, että nämä ovat omistuspulloja, eivät vuokrapulloja, ettei isällä ole voimassa olevaa vuokrasopimusta lainkaan. Whattafak?! Ja niin kuin minulle oli Järvenpäästä nimenomaan sanottu, että vuokrapullot on ja ne on palauttamatta. Sisko totesi jälleenmyyjälle, että me ei noita pulloja takaisin viedä, tehkää niille jotakin. No, myyjä lunasti pullot takaisin, ei siinä mitään sen ihmeempää. Hieno homma, olin jo varautunut siihen, että joutuisimme maksamaan jotakin vuokrasta, mutta parempi se näin päin.
Paha vain, että traktoritallista löytyi vielä toinen setti pulloja ja ne ovat noitakin isompia...

torstaina, tammikuuta 17, 2008

La Famille

DI:n suosituksesta kävin viime perjantaina lounaalla pienessä ranskalaistyylisessä kahvilassa nimeltä "La Famille". Mutisin näet joskus DI:lle, etten ole oikein löytänyt hyvää lounaspaikkaa tästä Finlaysonin tienoilta. Olimme käyneet tuossa La Famillessa joskus aikaisemmin kaakaolla mutten tiennyt että se tarjoaa myös lounasta. Ajattelin siis kokeilla sitä.

Eikä tarvinnut katua, kävin siellä tosiaan perjantaina, sitten heti maanantaina, tiistaina ja eilenkin olisin mennyt, mutta kun se on remontin vuoksi kiinni loppuviikon. Tähän mennessä siellä tarjotut keitot ja lasagne ovat olleet aivan käsittämättömän herkullisia eikä hintakaan ole mitenkään paha, keittoateria (sis. salaatin, leivän ja veden) on muistaakseni 6,80 ja lasagne (sisältää samat jutut) 8,10. Puhumattakaan paikan miljööstä ja palvelusta! Sinne on äärettömän mukava mennä kesken kiireisen työpäivän hieman huokaisemaan.

keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008

Olen aikuinen

Tässä on ollut töissä sen verran touhua ja tohinaa ja muutenkin on pitänyt hoitaa kaikenlaisia asioita, niin että blogi on jäänyt muutamaksi päiväksi unholaan.

Isän kuolemaan liittyen muutamia asioita onkin jo hoidettu, lehdet peruttu tai muutettu mummun nimelle, laskujen hoito on selvitetty, pankista pitäisi tulla tiedot kaikesta mahdollisesta, toiseen pankkiin olemme menossa juttelemaan siskon kanssa perjantaina, kaasupullot hoidamme pois myös silloin, sukuselvitys perunkirjoitusta varten on saatu jo ja kaikkea muuta sellaista pientä. Mutta on tässä paljon sellaista, mistä olemme täysin ulapalla. Arvonlisäveroilmoitus pitäisi tehdä kuukauden sisään, maatilaverotuksestakin tulee jotain lappusia varmasti jossain vaiheessa ja meillä ei ole MITÄÄN käsitystä siitä, miten näitä tällaisia täytetään tai että mitä ne edes ovat. Kuitit ovat varmasti tallessa jossakin, isän tuntien, naapurin isäntä varmasti tietää ainakin jotakin ja osaa auttaa alkuun, mutta kyllä varmasti verotoimistoakin tai jotain muuta auttavaa tahoa joudumme vaivaamaan moneen kertaan.

Kunhan tässä nyt saadaan nämä omaisuusasiat kuntoon, niin ehkä sitä pitäisi itsekin harkita testamentin tekemistä. Nuorihan minä vielä olen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kuten huomattiin. Hautaustestamenttikin olisi ehkä hyvä tehdä, vaikka lopulta minulle on aika samantekevää mitä omaiset päättävät, mutta olisi kiva jos ruumis tai tuhka päätyisivät samaan hautaan isän, isoisän ja mummun kanssa. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu.
Pankistakin varmaan pitää jossain vaiheessa vuokrata tallelokero, sinne kuuluvat kaikki tärkeät paperit, varsinkin sitten kun alkaa sitä omaisuutta olla omissa ja/tai kuolinpesän nimissä.

Kaikenlaista.
Kaikenlaista pyörii päässä, pitäisi tehdä ja selvittää ja soittaa. Harmittaa ettei isän kanssa koskaan selvitetty näitä kaikkia käytännön asioita. Sitä vain ajatteli että kyllä sen vielä ehtii, ettei asialla ole kiire. Ja sitten oli liian myöhäistä. Tässä tuntee itsensä ihan oikeasti aikuiseksi, ensimmäistä kertaa ikinä. Itse pitää selvittää asiat, ottaa vastuu ja lopulta omistaa ainakin osa kotitilasta, ei ole enää isää joka tietäisi kaiken ja jos ei tietäisi, tuntisi ainakin jonkun joka tietää. Tätäkö siis todella on aikuistuminen, aikuisena oleminen? En tiedä, mutta ei olisi ollut niin väliksi vaan eipähän tuota minulta kysytty. Mutta näillä mennään mitä on annettu.

Ja isä, jos luet tätä kirjoittamaani tekstiä olkapääni takaa jostain toisesta ulottuvuudesta, niin älä huoli, kyllä me pärjäämme. Vaikka sitähän sinä et ole koskaan epäillytkään.

sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008

Hämmästyttävää mielentyyneyttä

Olen hämmästynyt. Kertakaikkiaan.
Lauantaina isä siis siunattiin, saateltiin matkalle krematorioon ja vietettiin lähisuvun ja ystävien kanssa muistotilaisuus. Itkin vain vähän. Luulin etukäteen, että olisin arkun vierellä romahtanut täysin, mutta pystyin jopa lukemaan kukkalaitteen muistotekstin ilman ongelmia. "Rakkaudella isälle, tyttäret" kertoi kaiken oleellisen. Jopa arkun kanto autoon ja auton lähtö viemään isää viimeiselle matkalle eivät aiheuttaneet kyynelkanavien räjähdystä.
Kummallista, perin juurin kummallista. Onko minussa jotain vialla? Enkö ole vielä oikein sittenkään tajunnut totuutta, sitä ettei puhelin enää koskaan, ikinä soi ja näytössä lue "Isi", ettei isä ole koskaan enää autoineen parkkeerannut kaikkien sääntöjen vastaisesti jalkakäytävälle hakiessaan minua junalta Jokelasta? Vai yritänkö jotenkin tiedostamattani peitellä tunteitani, paeta surua?

Tai ehkä siinä ei mitään sen kummallisempaa ole. Isällä on nyt kaikki hyvin, uskon niin. Minun on ikävä, sitä en yritä kieltää. Loput ovat vain käytännön asioita. Nyt on käytännön asioista ainakin hautajaiset hoidettu kunnialla, kaikki meni hienosti (lukuunottamatta kanttorin pientä haksahdusta, mutta sattuuhan noita). KT Hautauspalvelut Nurmijärveltä hoiti homman niin hyvin, että voin suositella sitä muillekin. Iso laskuhan sieltä tulee perässä, mutta kyllä se minusta oli hyvinkin sen arvoista.
Esimerkiksi muistotilaisuuden kukkalaitteita en jaksanut miettiä yhtään. Ainoa vaatimus oli se, että ne olisivat tuoksuttomia, vieraiden joukossa oli varmasti ainakin muutama tuoksuille yliherkkä. Tuoksuttomuuden lisäksi ainoa ohjeeni näitä koskien oli "Tehkää niin kuin parhaaksi näette". Ja hehän tekivät! Kukkalaitteet olivat hyvin kauniita ja väriltään samanlaisia kuin arkun päällä ollut kukkakoriste.
En tiedä millainen lisähaaste se oli hautaustoimistolle, mutta arkunkoriste ja meidän kaksi kukkalaitetta (mummulta oma, meiltä tytöiltä yhteinen) olivat kaikki sinivalkoisia ja toiveena oli, että vaikka väriskaala on sama, niin eivät silti saisi olla samantyyppisiä. Ja sekin oli hoitunut, kaikki oli sinivalkoista, arkunkoriste oikeastaan melkein violettivalkoinen mutta ne eivät olleet samanlaisia. Violettivalkoisia olivat sitten muistotilaisuudenkin koristeet.
Myös muistotilaisuuden tarjottavat olivat mainioita, kakut ja piirakat riittivät hyvin ja tarjoilu pelasi. Olen erittäin kiitollinen hautaustoimistolle asioiden hoitamisesta näin hienosti, koska minä itse en olisi jaksanut kaikkiin yksityiskohtiin paneutua ja toisaalta asioiden hoitaminen 150 kilometrin päästä työpäivien lomassa olisi voinut olla kohtuullisen haasteellista.

Muistotilaisuuden paras anti olivat muistopuheet. Olin eräältä naapurilta kysynyt, jos hän haluaisi vähän etukäteen miettiä jonkinlaista muistopuhetta, kuitenkin ollut eräs läheisimpiä naapureita 45 vuotta. Hän ei heti luvannut, mutta lupasi miettiä asiaa ja pitikin sitten puheen. Myös eräs isän lapsuudenaikainen leikkikaveri muisteli ihan ex tempore. He kertoivat varsin hauskoja sattumuksia ja kirvoittivat saattoväestä naurunpurskahduksiakin. Harmi ettei useampi vanha tuttu uskaltautunut kertomaan muistojaan, kaikilla varmaan sellaisia oli.

DI kunnostautui ihan huippu-vävykokelaana. DI oli kantamassa arkkua. Kun veimme jäähyväiskukkia tulevalle haudalle, minun olisi pitänyt vanhimpana lapsenlapsena kai periaatteessa olla tukemassa mummua jäisellä polulla, mutta minulle oli jäänyt kukkalaite kannettavaksi. Pappi kulki mummun toisella puolella ja DI toisella. DI luki muistotilaisuudessa adressit. DI ajoi autoa, kun sisko oli sitä mieltä että hän on sen verran liikuttunut ettei ajaminen olisi fiksuin mahdollinen idea. DI auttoi mummua ja jotenkin ihmeellisesti onnistui silti olemaan koko ajan jossain minun lähelläni. Ja lopuksi melkein isännän ottein kätteli poistuvan saattoväen. Oli oikeasti todella hienoa, että DI oli mukana, en keksi sellaisia sanoja joilla voisin kertoa miten suuresti arvostan sitä. En varmaan liioittele ainakaan paljoa, jos sanon että varsinkaan käytännön asioista ei olisi tullut yhtään mitään ilman häntä.

Mutta se hautajaisista, ainakin toistaiseksi. Olen edelleen vähän sekaisin tunteideni kanssa, joten tämä on nyt vain tällainen pintapuolinen kuvaus. Jatkossa varmaan tulee sitten sitä ajatustenselvittelyä.

perjantaina, tammikuuta 11, 2008

Hautajaistunnelmia

Tänä iltana siis nokka kohti Nukaria ja huomenna on hautajaiset. En jaksa enää murehtia siitä, että onko pitopalvelu ajan tasalla, onko kukat oikeanlaisia, onko valokuvaaja paikalla. En jaksa murehtia enää juuri mistään. Olen luovuttanut hermoilun suhteen. Ne menevät miten menevät, jos ei hautaustoimisto, seurakunta ja valokuvaaja osaa hoitaa asioita niin se ei ole minun murheeni.

Joskus olo on ihan hyvä, jaksoin töissä naureskellakin ja heittää herjaa, tosin tällä hetkellä töissä menossa oleva projekti on siinä kuosissa kaikkinensa, että siitä on pakko laskea leikkiä, koska mitään muutakaan ei voi. Testaajan elämä on joskus tällaista, kun koodarit lykkäävät testaajille täydellisen keskeneräistä softaa. On myös ihan hyvä että töissä riittää muuta ajateltavaa, ei tarvitse isää ja hautajaisia surra 24/7.
Joskus taas sitten itkettää, ei tarvitse kuin ajatella isää valkoisessa puuarkussaan, poissa tästä maailmasta.

Vaikka olenkin ateisti, uskon jollain tasolla johonkin kuolemanjälkeiseen elämään. En välttämättä siinä mielessä kuin kristinusko opettaa, että on taivas, jonne pääsevät hyvät ja on helvetti, jonne menevät muut vaan että jokin toinen maailma, jonne kaikki kuolemansa jälkeen siirtyvät. Se tuntuu huomattavasti lohdullisemmalta ja valoisammalta ajatukselta kuin ehdottoman järkiperäinen "kuoleman jälkeen ei ole mitään"-ajattelu tai kristillinen "menet taivaaseen tai helvettiin"-ajatusmalli. Eli uskon, että tapaan isän vielä joskus, jossain toisessa ulottuvuudessa.

Mutta sitä ennen pitäisi selvitä huomisesta. Voivatko silmät sulaa ja valua pitkin poskia jos itkee tarpeeksi? Se nähdään huomenna.

torstaina, tammikuuta 10, 2008

Vähän valoa tunnelin päässä

Sain tänään ihan kiitettävästi noita käytännön asioita hoitoon. Käsiohjelmia varten löytyi paperia, jonka tulostin nieli kiltisti. Valokuvakehys löytyi. Kävin hakemassa isän valokuvan ja se on ihan onnistunut. Käsiohjelmassa oli kukkien lasku ja virrenveisuu oikeassa järjestyksessä, asia jota pohdin pitkään ja lopulta minun piti soittaa ihan siunaavalle pastorillekin ja varmistaa se. Mutta kyllä, kukat lasketaan ensin, sitten vasta virsi. Olisipa ollut pikkuhiukka noloa jos käsiohjelmassa olisi ollut tuollainen virhe. Paljon kotona tarvittavia juttuja on jo matkalaukussa. DI:llä on pukulaukku, jonne mahtuu minunkin jakku ja housut. Huomisenkin aikataulu on selvitetty, ts. mihin aikaan lähdemme kohti Nukaria.

Yksi hieno asia on pistänyt tänään silmään. Vaikka itse kaupoissa liikkuessaani suunnilleen nieleskelen kyyneleitä kun on niin kurja olo, myyjän hymy ja ystävällinen palvelu tuntuvat todella kivoilta. Joku sentään jaksaa vielä hymyillä ja vieläpä minulle.

Huolia

Noin sata murhetta kaatuu taas päälle.
Hautajaisten käsiohjelman printtaus eilen ei onnistunut, valitsemani paperi oli liian paksua printterille ja kopiokoneelle, tuloksena oli vain paperitukos. Tavalliselle toimisto A4:lle printattuna se ei näytä hyvältä. Pitäisi ostaa jotain toista paperia. Mistä? Miten paljon maksaa? Milloin? Ei ole aikaa.
Kuudelta menee valokuvaliike kiinni, sitä ennen pitää hakea isän kuva muistopöydälle laitettavaksi. Sekin maksaa. Kehys pitäisi hankkia myös. Se maksaa.
Yritin tiistaina ostaa 160 euron jakkua, mutta Visani sanoi etten voi. En tiedä miksi. Ei siinä luottorajakaan pitäisi olla ylittynyt. Samana päivänä pystyin kyllä hyvin maksamaan sillä lounaani. En ymmärrä tuosta Visasta yhtään mitään. No, ei sillä jakulla oikeastaan niin väliä, on minulla hautajaisiin sopiva musta jakku jo ennestäänkin eikä se löytämäni jakku ollut niin ihmeellinen, että se surettaisi.
Siunaustilaisuuden valokuvaus on sovittu tänään myös.
Tänään pitäisi pakata, pitäisi olla kaikki tarvittava mukana, hautajaisvaatteet, normaalit vaatteet, käsilaukku, nenäliinoja, sisäkengät, adressi, kaikki! Hiukset pitäisi ehtiä pestä, kynnet lakata. Voi hyvä luoja!

Tänään soitti eräs vanha naapuri. Hän oli soittanut isän numeroon, mutta siitä on soitonsiirto minun kännykkääni, juuri näiden tilanteiden varalta. Hän ei ollut kuullut isän poismenosta, murehdin sitä kun tiesin hänen olevan sairaalassa, mutta kun minulla ei ollut mitään käsitystä siitä että missä sairaalassa ja missä kunnossa. No, tuli nyt sekin uutinen sitten kerrottua, oli kovasti järkyttynyt.

Ylihuominen tulee olemaan surullisin päivä tähänastisessa elämässäni. Isä siunataan, sitten hänet kannetaan viimeiselle matkalleen Hyvinkään krematorioon. En ymmärrä miten kestän sen.

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Huomioita matkan varrelta

Huomio 1. Jostain syystä nyt on helpompi sanoa "isä". Aiemmin käytin likimain aina nimitystä "isi", kuten lapsesta asti olen tehnyt. Paljon tuli käytettyä myös "faijaa", mutta nyt isi on jäänyt kokonaan, faija vähentynyt huomattavasti ja puhun luontevasti isästä.

Huomio 2. Migreeni ei ole sidoksissa näemmä yksinomaan kuukautiskiertoon vaan myös stressiin ja näyttää siltä että se saa kimmokkeen myös enemmästä itkemisestä.

Kaiken lisäksi lähipiirissä on tapahtunut toinenkin tragedia. Kukaan ei ole kuollut eikä se varsinaisesti koske minua, mutta koskee sitten kuitenkin. Siitä kerron myöhemmin, asia ei ole vielä julkistuskelpoinen, olkoonkin että tämä on anonyymi blogi.

perjantaina, tammikuuta 04, 2008

Mietelmä

Unohtui mainita edellisessä kirjoituksessa, mutta eilisen kuolematon mietelmä kuuluu näin: maailma on paljon kylmempi ja kurjempi paikka ilman isää.

Lähden huomenna taas kotona käymään, maanantainkin olen pois töistä kun pitää asioita hoitaa ja maanantaina tulee myös siunauksen suorittava pappi käymään ja juttelemaan siunauksesta ja muusta.

Kyynelkanavat tukossa

Kirjoittelen tätä töiden lomasta, joten antakaa anteeksi, jos tekstistä puuttuu vähäisinkin logiikka ja jos se kaikkinensa tuntuu siltä, että tämä on kirjoitettu toisella kädellä. Tämä nimittäin on. Kahdessa työkoneessa on kieltämättä puolensa, toiseen asentuu softa, toisella voi blogata (tämä on siinä kunnossa, ettei tällä voi mitään järkevää tehdä).

Sain eilen soiteltua läpi loputkin hautajaisvieraat ja kutsuttua heidät hautajaisiin. Myös kantajat on nyt sovittu. Niin ne alkavat olla isän tutut ja sukulaiset jo sen verran vanhoja, että kantajien löytäminen oli oma projektinsa ja nyt on yhdenkään parempi olla sairastumatta.
Kutsutut olivat kaikki hyvin myötätuntoisia, mutta osa oli jopa ilahtuneitakin kun soitin heille. Varsinkin vanhempiin sukulaisiin en ole henkilökohtaisesti pitänyt yhteyttä ja vaikka nyt soittelinkin ikävien asioiden takia, he olivat ilahtuneita siitä. Ja kaikki olivat hyvin myötätuntoisia, "osanottoni" taisi olla ensimmäinen lause jokaisen suusta heti sen jälkeen kun olin sanonut nimeni. Niinpä eilenkin pyöri itkupallo kurkussa koko illan, mutta se ei tahtonut millään purkautua. Nukkumaan mennessäkin tuntui siltä, että itkettäisi vaan kyyneliä ei tule kuin tiristämällä ja silloinkin vain muutama. Se oli paha olotila, itkettää mutta itku ei tule. DI:n tullessa nukkumaan itkeminen sitten onnistui ja helpotti vähäsen.

Puh, tänään pitäisi soittaa pitopalveluun ja seurakuntaan ja toivoa että pappi soittaisi.

torstaina, tammikuuta 03, 2008

The Grill

Nyt väliin ihan muuta asiaa. Kävimme DI:n kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä The Grillissä. Olemme käyneet siellä joskus aiemminkin, taisi olla kesää tai alkusyksyä, ei voi muistaa. Tuolloin taisin syödä jonkun salaatin, mutta tällä kertaa otin annoksen nro 20, salmon camarones eli grillattua lohta, scampivarras ja limekastiketta. Lisukkeeksi otin lohkoperunoita.
Se oli... noh, kelvollista. Kala oli ihan ok, scampit olivat todella herkullisia, mutta se kastike ei oikein vakuuttanut. Melkein vannoisin ettei se ollut limeä nähnytkään, mutta ehkä se oli vähän. Kuitenkin aika perus-kermakastikkeen oloista. Lohkoperunatkaan eivät olleet kovin kummallisia, mutta kyllähän niitä nyt söi.

Grill on muuten lähellä työpaikkaani, joten siellä voisi kuvitella syövänsä lounasta joskus. Huomenna olisi tarjolla kolmen juuston salaatti, joka kuulostaa aika hyvältä. Pitänee ehkä kokeilla.

keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008

Blogeja kuolemasta

Etsin joutessani Blogilistalta kuolema-aiheisia blogeja, ajattelin että jos jostain löytyisi joku toinenkin bloggaaja, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä. Kuitenkin kuolema-nimikkeen alla oli muutama kymmenen blogia, niin kuvittelin niistä jotain löytyvän.
Ja kissan villat. Itsemurha-ajatuksia, mielisairaalaa, ahdistusta, vitutusta, uskontoa, filosofioita ja kaikkea sen suuntaista löytyi pikasilmäyksellä, mutta ei hakemaani. Työntäkää itsemurhanne ja ahdistuksenne sanonko-minä-minne!! Nyt juuri tällä hetkellä kaikkein eniten ottaa päähän nimenomaan itsemurhat. Miksi kukaan ihminen haluaa aiheuttaa tieten tahtoen, ihan tahallaan läheisilleen tällaisen surun, murheen ja kaipauksen? Miksi, mikä on edes vähänkään kelvollinen perustelu? Itsekkäät paskiaiset! Olette huonoja ihmisiä. Ehkä se itsemurha ei ole huono idea sitten kuitenkaan. Harmi vain ettette voi tehdä vaihtokauppoja hengestänne isäni kanssa. Minä luulen, että isällä olisi ollut elämälle vielä käyttöä.

Kaivelin eilen netistä tietoja erilaisista tukipalveluista, mitä olisi tarjolla läheisen kuoltua. En kuvittele, että selviäisin tästä noin vain, niin kuin kuvittelin selviäväni vuosia sitten sattuneesta kolarista ja siitä harhaluulosta maksoin monta unetonta yötä myöhemmin. Olin tuskastua tarjontaan täysin, netistä löytyi kaiken maailman tukiryhmiä alkoholisteille, alkoholistien läheisille, lapsiperheille, itsemurhan tehneiden omaisille, suuronnettomuuden uhrien omaisille (no, kyllä minä tämän suuronnettomuudeksi laskisin, mutta joku voisi olla toista mieltä asiasta), mutta lähiomaisen menettäneille ei mitään. Kirkko saattaisi tarjota jotakin, mutta kirkkoon kuulumattomalle ateistille sieltä ei välttämättä löydy oikeanlaista apua. Nousi pyhä viha alkoholistejakin kohtaan, sairaus tai ei, mutta itseaiheutettua kuitenkin, ei kukaan absolutisti herää jonain aamuna ja totea olevansa alkoholisti. Kyllä siihen "sairauteen" luisutaan ihan oma-aloitteisesti. Ja niitä sitten pitää yhteiskunnan hyysätä.
No, opiskelijaterveydenhuollon kautta kuitenkin löytyi paikka, mistä saa apua: kriisikeskus Osviitta. On muuten kätevästi lähellä työpaikkaani ja auki iltaisin kasiin asti. Ei paha.