perjantaina, helmikuuta 29, 2008

Tunnustus

Hei. Olen Sirpale ja olen feministi.

Ei, en ole lesbo, en ole lapsena hyväksikäytetty, en ole frigidi, en vihaa miehiä, en elä munanpuutteessa, en ole kasvissyöjä, en ole puoluekannaltani vihreä enkä vasuri, minulla ei ole lyhyitä hiuksia puhumattakaan siitä että olisin kalju, en ole alipalkattu ja ylityöllistetty hoitsu/opettaja/muun "naisammatin" edustaja. Minulla on tiettävästi aivot. Minulla on miesystävä. Olen asunut miehen kanssa avoliitossa ja olin feministi jo ennen tätä. Minua ei ole yksikään mies hakannut ja muutenkin olen törmäillyt elämässäni varsin fiksuihin ja hyvätapaisiin miehiin. Silti olen feministi.

Mistä minut siis tunnistaa feministiksi? Vaikka seuraavista asioista:
- minusta on hienoa, että suomalainen nainen ei tarvitse mieheltä (isältä, mieheltä, veljeltä, pojalta) lupia ja allekirjoituksia omaa elämäänsä koskeviin asioihin
- minusta on hienoa, ettei suomalaista naista saa hakata/raiskata edes avioliitossa
- minusta on hienoa, että olen voinut kouluttautua haluamalleni alalle, jopa niin että se ala on... nno, ei niin naisten suosiossa
- minusta on hienoa, että voin päättää itse omista rahoistani, omaisuudestani ja että ylipäänsä voin omistaa jotakin
- minusta on hienoa käydä töissä, vaikka se ala on edelleen aika miesvaltainen
- minusta on hienoa, ettei minun tarvitse pukeutua kaiken peittävään kaapuun, että voin halutessani meikata ja käyttää kynsilakkaa
- minusta on hienoa, että voin äänestää, jopa naista ja pahimmassa tapauksessa asettua itse ehdokkaaksi
- minusta tasa-arvo on hieno juttu

Minut tunnistaa feministiksi myös seuraavista syistä:
- minusta naisten kokemaan perheväkivaltaan pitäisi puuttua nykyistä tiukemmin, väkivaltaa kokeneita naisia ja lapsia tulisi tukea enemmän ja että väkivaltaan syyllistyneet saisivat kovempia rangaistuksia kautta linjan
- minusta myös perheväkivaltaa kokeneita miehiä pitäisi tukea enemmän, lopettaa hyssyttely ja "tosimies ei naiselta turpiin ota"-mentaliteetti ja että miesten kokemasta väkivallasta voitaisiin puhua julkisesti
- minusta on sataprosenttisen väärin, jos mies saa samasta työstä korkeampaa palkkaa kuin nainen. Minua ärsyttäisi myös se, jos joku naispuolinen työkaverini saisi samasta työstä, samoilla ehdoilla ja koulutustaustalla parempaa palkkaa kuin minä. Luultavasti myös miehiä ärsyttäisi, jos joku (sukupuolesta riippumatta) saisi samasta työstä parempaa palkkaa
- minua ärsyttäisi hakata päätäni lasikattoon, jos sellainen tulisi vastaan
- minua ärsyttää se, että jos en myötäile ja ole samaa mieltä miesten kanssa, minua pidetään hankalana akkana, jolla on "väärä aika kuukaudesta" menossa, mutta jos olisin mies, minua pidettäisiin jämäkkänä ja rehtinä tyyppinä
- minua ärsyttäisi suunnattomasti sekin, että minun oletetaan tekevän asioita X, Y ja Z, siksi että olen nainen. X:n, Y:n ja Z:n tilalle voi soveltaa vaikkapa seuraavia asioita: synnyttää lapsia, kokata, pestä pyykkiä, silittää, siivota, tehdä käsitöitä, parsia sukkia, olla hiljaa ja kiltisti kun mies puhuu
- minua ärsyttävät naiset, jotka ovat olevinaan hyviäkin kavereita minun kanssa, mutta kun paikalle saapuu mies, he mollaavat minua. Naisten pitäisi pitää yhtä, ei tapella verissä päin keskenään
- minua myös nyppii se, että minua pidetään ylitunteellisena, hysteerisenä, epäloogisena, kyvyttömänä oppia/osata teknisiä asioita, bimbona, vihanneksena, kaakattavana kanana, huorana, pihtarina (keksi itse lisää) vain siksi, että olen nainen
- ennen kaikkea minusta on väärin että miehiä pidetään ilman muuta loogisina ja teknisinä, mutta kyvyttöminä tuntemaan mitään tai käsittelemään tunteitaan, että miesten pitää olla tosimiehiä, jotka ovat kovia tyyppejä ja kovuutta tulee esitellä nopeilla autoilla, päättömällä ajotavalla, raiskaamalla tai ainakin panemalla kaikkea mikä liikkuu, oli se sitten naapurin Lada tai viime viikolla kuollut rusakko (no se ei liiku, mutta on joskus liikkunut, vai mitä?) ja ennen kaikkea kehumalla näillä asioilla
- minua osin ärsyttää, osin huvittaa ihmisten reaktiot kun teen tai sanon jotain, mitä ei yleensä ole tapana naisten tehdä/sanoa. Tosin joskus teen tätä ihan silkkaa ilkeyttäni, siitä ilosta että saan katsella vihaisia/äimistyneitä/pelästyneitä ilmeitä
- minua ärsyttää se, että kun joku sanoo tilastojen osoittavan että 87% perheväkivallasta on miesten tekemää, niin eikös jostain pusikosta hyppää (yleensä nimetön) mies huutamaan että ei se mitään, mutta ajatelkaa että 13% väkivallasta on naisten tekemää, eikö olekin hirveätä? 13% on ihan käsittämätön luku, paljon suurempi ja pahempi kuin 87%!
Nämä miehet muistavat aina vedota myös siihen, että tilastot valehtelevat, että vain pieni oosa miehistä ilmoittaa väkivaltatapauksista poliisille ja että kukkahattutädit vääristelevät tilastoja. No, jos oletetaan ettei tilastoihin voida luottaa, voin minä puolestani väittää, että vain 1% perheväkivallasta on naisten tekemää ja miesten kärsimää. Eiväthän kaikki naisetkaan ilmoita väkivallasta poliisille ja suurin osa poliiseista on miehiä ja he voivat siivota tilastoja jättämättä merkitsemättä papereihin, että hakkaaja/murhaaja oli avomies/aviomies/poikaystävä/entinen edellämainituista. Tämä väite on ihan yhtä pätevä kuin kaikki ne muutkin, jotka alkavat siitä väitteestä ettei tilastoihin voida luottaa.

Niin, näin pahoja ajatuksia ajattelen pääni pimeissä sopukoissa. Eikö olekin kauheata?

torstaina, helmikuuta 28, 2008

Työpäivä takana

Tänään tietää tehneensä töitä, siis ihan oikeasti.
Olen tässä pari päivää ollut mukana eräässä "vieraassa" projektissa, jonka työnkuva poikkeaa aika tavalla normaalista. Ei mitään niin kauhean vaikeata, mutta tarkkuutta vaativaa ja aikaa vievää. Ja on se omalla tavallaan kyllä varsin haastavaakin, kun kyse on tosiaan vieraasta hommasta. Tänään punnersin oman osuuteni loppuun apinanraivolla, koska oma pomoni oli käynyt jo eilen kyselemässä, että milloinkohan saat tuon valmiiksi, kun tässä olisi näitä muitakin hommia ja porukkaa on talvilomalla ja sairaslomalla ja kiire olisi kova... Niin että tänään on tullut väännettyä, mutta saan kai olla ihan tyytyväinen itseeni. Toivottavasti se "varapomokin" on.

Talvi

Olipa kerrankin ihanaa lähteä aamulla töihin, kun ulkona odotti iloinen yllätys: yöllä oli satanut lunta, kaikki puut ja pensaat olivat lumikerroksen peitossa ja jääkin oli jäänyt armeliaasti sinne lumen alle kiltisti. Näytti ihan siltä kuin olisi ollut Talvi. Ihan oikea talvi.
Näin siis Hervannassa aamulla klo 7.30, bussimatka keskustaan palautti minut taas maanpinnalle, täällä ei ole yhtään niin kaunista ja lumikin näyttää sohjonsekaiselta. No, johan sitä nyt kärrätään pois kaikin mahdollisin keinoin, että se siitä talvesta. Mutta sainpahan vähän aikaa kuvitella, että maailma on kaunis.

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008

Hyvästi

Niin, kävimme tänään siskon kanssa hautaamassa isän uurnan. Kappelissa sisko sanoi sen, mikä pyöri omassakin mielessä: "Pieneen se ihminen lopulta menee". Itse hautaus oli varsin koruton juttu, kannoimme uurnan haudalle, laskimme sen kaivettuun hautaan ja peitimme sen, siinä se. Veimme haudalle myös pienen kukkakimpun, kun se näytti niin autiolta muuten. Mitäpä siitä muuta oikeastaan. Pahalta se vain tuntui, laskea valkoinen uurna sinne kuoppaan ja peittää se, kaikki mitä isästä on enää jäljellä. Nyt ei ole sitäkään, se on siellä maassa. Tai ei se ehkä niinkään pahalta tuntunut, mutta tolkuttoman lopulliselta. Sitä vain tuntee itsensä niin pieneksi ja lohduttomaksi.

*edit*
Työkaveri kysyi minulta, että miten matka meni (menin vielä töihin iltapäivällä, heti kun olin päässyt Tampereelle), ilman että hänellä oli aavistustakaan matkan laadusta. En voinut mitenkään vastata siihen "Fine". Mietin hetken aikaa ja kirjoitin: "Nothing surprising".

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Kaikennäköistä

Asia nro 1. sain tänään melkein työpaikan id-badgen (suomennos: se pieni muoviläpyskä, jossa on nimi, kuva ja firman logo ja joka roikkuu kaulassa). Siis melkein, badge tuli, mutta koska nimestäni puuttuivat kaikki ä:n ja ö:n pisteet, se lähti saman tien takaisin. Ne tutut jotka tietävät kuka tämän blogin takana on, tietävät myös että sukunimeni on varsin kyllästetty skandeilla. Muutenkin se on kovin harvinainen, vaikkei niin erikoiselta kuulostakaan ja vaikka se onkin täysin suomalainen nimi, jotenkin tuntuu siltä ettei sitä kukaan taida heti ensimmäisellä kerralla saada oikein. Olen elämäni aikana nähnyt niin monia virheellisiä variaatioita siitä, että nykyisin kirjoitan sen mielelläni itse tai tavaan kirjain kirjaimelta tai näytän henkilöpaperit tai jotakin... Joskus sekään vain ei riitä.

Asia nro 2. lähden tänä iltana Nukarille, huomenaamuna käymme siskon kanssa hautaamassa isän uurnan. Isä olisi täyttänyt huomenna 73 vuotta, siksi näin keskellä viikkoa tämä hautaus. Teemme tämän siskon kanssa ihan kahden vain, ei pappia ja haudankin peitämme itse.

Asia nro 3. johtuuneeko kohdasta 2 vai olenko muuten vain pimahtamassa, mutta tuntuu usein siltä ettei vain jaksaisi. Pienikin vastoinkäyminen saa pintaan joko raivon tai "mä en ala mitään"-masennuksen. Ei tarvitse kuin hiusharjan pudota lattialle kun olen valmis joko repimään sen atomia pienempiin osiin ja paiskaamaan ne maata kiertävälle radalle tai menemään sängyn alle ja pysymään siellä koko loppukevään. Elämä on vähän hankalaa, jos ei tule edes itsensä kanssa toimeen.
Suuren osan ajasta tuntuu myös siltä kuin jossain kurkussa tai rinnan päällä olisi joku möykky. Itkeminen ei auta, tosin en kyllä saa taas oikein itkettyäkään, kyyneleitä saa tiristää puoliväkisin eikä se paranna oloa juuri lainkaan. Joskus kyllä kyyneleitä valuu ihan itsestään, melkein varoittamatta, mutta ei sekään suuresti oloa paranna. Taitaisi olla kallonkutistajan paikka.

Asia nro 4. en oikein tiedä, missä vaiheessa englannista on tosiaan tainnut tulla niin luontainen työkieli. Tein eilen töitä eräässä vieraassa projektissa, jossa suurin osa ellei peräti kaikki muut ole ulkomaalaisia projektin luonteesta johtuen. Ei sitä huomannut itse edes hämmästellä, miten sitä niin helposti pystyy ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi englanniksikin. Englannin kirjoittaminen ja lukeminen on ollut jo pitkään varsin tavanomaista, mutta näemmä tuo puhuminen ja puheen ymmärtäminenkin luonnistuu tarvittaessa. Vaikka mitä sitä ihmettelemään, eikö se vain ole ihan hyvä, että pärjäilee englanniksi kun kerran töissä sitä joutuu käyttämään?

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Baarimestarointia

Annoin DI:lle syntymäpäivälahjaksi erilaisia drinkkivälineitä, mm. shakerin, mitan ja kaikkea muuta sellaista, mille en kyllä itse keksi mitään järkevää käyttöä. Eilen hän hankki kaupasta aineksia niin alkoholillisten kuin alkoholittomienkin drinkkien tekoon ja illalla sitten juomia sekoittelemaan! Päivän opetus oli seuraava: älä lisää hiilihappojuomia shakeriin. Sen ravistaminen ei nimittäin ole kovin viisas idea...

Sekarotukoiran rotumääritelmä

Tämä on taas napattu jostain foorumista, mutta oli mielestäni sen verran hauska (ja kattava) että pakko laittaa se tännekin.

SEROPIN ROTUMÄÄRITELMÄ

Yleisvaikutelma:
Yleisesti koiran tulisi näyttää koiralta, ainakin pääpiirteittäin.
Joskus sekarotuinen koira voi muistuttaa myös jotakin muuta eläintä, mutta jos sekarotuisesta koirasta kuitenkin näkee, että se ON koira, niin se riittää.

Luonne:
No sitä saa olla vähän tai paljon.

Pää:
Sekarotuisella tulisi olla pää, etupää, sekä takapää. Tämä helpottaa ruoan kulkua elimistössä huomattavasti.
Etupään tulisi sijaita edessä ja takapään takana. Pään sijoitus on loistava mikäli se sijoittuu etupäähän.

Kuono:
Kuono on sekarotuisella koiralla koiran päässä kiinni. Kuonon tulisi olla sen mallinen ja kokoinen, että se mahtuu ruokakippoon. Mikäli ei mahdu, kannattaa ostaa vähän isompi kippo.

Posket:
Niitä tulisi olla kaksi. Yksi kuonon kummallakin puolella. Poskien olemassaolo vähentää kuolan tippumista maahan ja ihmisten päälle, mutta ei välttämättä silti kokonaan estä sitä.

Hampaat:
Niiden kuuluu sijaita koiran suussa. Jos koira kykenee syömään, on hampaita riittävästi ja niiden sijainti on hyvä. Hampaita ei saisi käyttää huonekalujen puremiseen ja repimiseen. Jos edellämainitulla tavalla kuitenkin pääsee tapahtumaan, ei se hylkäävä virhe ole.

Kieli:
Kielen tulisi olla sen kokoinen, että kun kuonon laittaa kiinni, kieli mahtuu suuhun, eikä jää hampaidenväliin, roikkumaan ulkopuolelle. Tämä siksi, että hampaiden väliin jäävä kieli saattaa aiheuttaa kipua. Kielen pitäisi olla kuitenkin riittävän pitkä, jotta sillä saa juotua vettä.

Silmät:
Jos sekarotuisella koiralla on silmät, niin sen on helpompi katsella kaikkea. Tästä syystä olisi hyvä, jos koiralla silmätkin olisi.

Korvat:
Korvia tulisi sekarotuisella koiralla olla kaksi, mutta jos toinen niistä puuttuu, niin ei se kyllä haittaa. Yhdelläkin korvalla kuulee todella hyvin. Sekarotuisen koiran kuulo on välillä muutoinkin aika valikoiva, joten käytännössä sen toisen korvan puuttuminen ei haittaa yhtään. Tosin jos on vain se yksi korva ja se päättää kuulla valikoivasti, niin silloin saattaa omistaja toivoa, että se toinenkin korva koiralla olisi.

Nenä:
No nenää taas sekarotuinen koira tarvitsee aika paljon. Nenän pitäisi olla kuonon kärjessä, mutta voi se vähän siinä sivullakin olla.

Kaula:
Kaulan sijoitus mielellään pään ja rungon välissä, siellä etupäässä, josta jo mainittiinkin. Kaulassa kuuluu olla panta (valjaatkin tosin hyväksytään) kun ollaan lenkillä.

Runko:
Se on aika tärkeä, koska siihen kiinnittyy kaula, jalat ja häntä. Eli se ei saa puuttua.

Jalat:
4 jalkaa tulisi olla, tosin kuvista ollaan ihan nähty 3-jalkaisiakin sekarotuisia, joten kyllä me nekin hyväksytään. Jalkojen ei tulisi kuitenkaan olla niin lyhyet, että rintakehä laahaa maata koiran kävellessä.

Tassut:
Riittää, että tassuissa on muutama varvas ja kynsi. Näiden avulla koiran on helpompi kaivaa, joten niitä pitäisi muutama olla.

Häntä:
Hännän pituus 1cm-100cm, koska pennuilla on ihan lyhyt häntä ja isoilla aikuisilla voi olla todella pitkä häntä. Suotavaa olisi, ettei hännän pituus ylitä 100cm, koska silloin koira voi kompastua siihen. Mikäli koiran häntä on yli 100cm, sekin hyväksytään, jos koira sitten ihan oikeasti ei siihen kompastu.

Karvapeite:
Kuten nimi kertoo, tulisi sekarotuisella koiralla olla karvaa, joka peittää. Karvaa tulisi olla mielellään jokapuolella. Ei haittaa, jos sitä on esim hännässä enemmän, kuin päässä. Silmien edessä sitä ei tulisi olla kamalasti, jotta koiran olisi helpompi nähdä eteensä. Tosin tähän on kyllä muutama juju tiedossa. Nimittäin ne karvat silmiltä voi joko sitoa pompulalla, tai leikata lyhyemmiksi.

Liikkeet:
Juoksu ja kävely (kävelykään ei pakollinen) riittää.

Hyylkäävät virheet:
Jos koiralta puuttuu se runko, jonka kerrottiin tuolla aiemmin olevan todella tärkeä. Tai jos koiran isi ja äiti on samanrotusia.

lauantaina, helmikuuta 23, 2008

Draamaa

No voi kissan villat. Nyt äiti on järjestämässä kohtausta siitä, että hänelle ei kerrottu siskon ja hänen ex-avomiehensä erosta.
Kuten siis sanottua, siskon avomies ilmoitti viikkoa ennen isän hautajaisia, että se on nyt loppu. Okei, ajoitus oli tietysti huonoin kuviteltavissa oleva ja tapakin tökerö (puhelimitse), mutta ei se asiaa miksikään muuta. Ero on tosiasia. Sisko sanoi heti ettei hän halua kertoa heti äidille siitä, äiti aloittaisi kuitenkin kauhean hössötyksen ja hän ei sitä jaksa.
Äidillä taitaa kuitenkin olla kuudes aisti, koska hän sitä jo kyseli tuossa aiemmin, että mitä sinne suuntaan kuuluu, että kun häntä huolettaa. No, minä vastailin siihen jotakin täysin ympäripyöreätä.

Nyt sisko sitten kuitenkin kertoi asiasta ja äidille selvisi muita teitä myös se, että ero on tapahtunut jo aikoja sitten. Ja sehän ei sovi, ei kertakaikkiaan, ettei hänelle olla kerrottu! Kraah. Yritin selittää, että olemme kumpikin jo aikuisia ja että asia on ihan vain Leenan ja hänen avomiehensä välinen ja ettei äiti olisi kuitenkaan voinut auttaa, mutta huononlaisesti tuntui menevän jakeluun. Kyllä hänelle täytyy kertoa, hän on sentään meidän äiti. No on äiti, totta kai, mutta ei se tarkoita sitä, että olisimme tilivelvollisia hänelle asioistamme. Ero on tietysti paha paikka kun takana on 7 yhteistä vuotta (muistaakseni), mutta siitä ollaan nyt selvitty ainakin tähän asti ihan ilman äitiäkin, joten eikö asian voisi antaa olla. Vaan kun ei... No, toivottavasti äiti ei vetäissyt herneitä nenäänsä minun kommenteistani.

Onhan se toki totta, että tässä isän kuoleman jälkeen on jotensakin tuntunut siltä, että olemme siskon kanssa lähentyneet kovasti. Läheisiähän olemme aina olleet, mutta nyt ehkä vielä enemmän. Mikä tietysti on ihan luonnollista, meillä on yhteinen suru (johon äidillä ei ole juuri osaa eikä arpaa, vanhemmat kun erosivat melkein 10 vuotta sitten) ja yhdessä paljon asioita hoidettavana. Myös mummu on tullut läheisemmäksi siinä samalla kun olemme paljon kotona olleet. Ja taisin olla ensimmäinen ihminen, jolle sisko soitti kun kuuli avomiehensä eroaikeista.

perjantaina, helmikuuta 22, 2008

Hella & Huone

Olimme eilen DI:n ja hänen kaveriporukkansa kanssa H&H:ssa (huomatkaa uusi osoite) syömässä. Eilen jo päivällä miettimäni menu piti pintansa, vaikka esittelyjä kuunnellessa teki mieli vielä "vähän miettiä". Eiliseen illalliseeni siis kuuluivat seuraavat osat:
- aivan aluksi tarjottiin jokin pieni lohisysteemi basilikavaahdon kera
- lohi-kampasimpukkacarpaccio ja hillottua kurkkua
- kuhaa ”Meuniere” ja tryffelimajoneesia
- juustolautanen
- ananas-mantelipaistos ja kookosjäätelöä
- lopuksi kaakaota ja muutama suklaakonvehti

Tällä kertaa en suuremmin osaa noita hehkuttaa, voisin sanoa että sapuskat oli "ihan jees", mikä H&H:ssa tarkoittaa herkullista, mutta ei tuon paikan tasoon nähden mitenkään erityisiä. Monet kritisoivat juustolautasta, joka tällä kertaa piti sisällään kolme juustoa (muistaakseni Munster-juustoa, Gruyerea ja Comtea), mutta minulle tuo juustolautanen sopi ehkä paremmin kuin ne aiemmat. Gruyere ja Comte olivat kovia juustoja, jotka maistuvat minulle aina paremmin kuin voimakkaat homejuustot ja muut pehmeämmät juustot. Minulle siis tällainen uudistus sopi.
Jälkiruoka oli ehkä parasta koko setissä. En osaa kuvailla sitä juuri muuten kuin että tolkuttoman hyvää. Ja kaakao tietysti oli paikan tyyliin mainiota.

Niin että ei taso ainakaan toistaiseksi ole laskenut uusien omistajien myötä.

Perjantai on perseestä

Anteeksi ruma kielenkäyttö otsikossa, mutta se lienee vasta kevyttä alkua. Tästä aamusta ei selviä ilman kirosanoja.

No, kaikki oli suht koht ok siihen asti kun lähdin aamulla ulos kohti bussipysäkkiä. Mitä nyt sitä normaalia väsymystä ja vitutusta kun kaikki asiat on huonosti ja kiirekin vielä kaiken lisäksi. Ensimmäinen kirosana pääsi heti kun astuin ulos ovesta: sataa vettä. Sateenvarjo oli tietysti alimpana repussa ja minulla oli kiire. Kiirettä ei helpottanut se, että joka paikka oli taas jään tai vesilätäköiden peitossa. Talvikenkäni taitaa olla jostain nurkasta rikki, koska minulta kastuivat varpaat toisesta jalasta heti ensimmäisessä lätäkössä.
Kiroillessa ja kaatumista varoessa tuhriintui sen verran aikaa, että myöhästyin bussista. Miksi ihmeessä sen piti JUURI tänä aamuna olla minuutilleen aikataulussa, miksi?! Edes yksi minuutti myöhemmin, jooko? Ei. Perkl!! Olisipa joku tullut sillä hetkellä sanomaan minulle jotakin, niin olisitte saaneet lukea viikonlopun iltapäivälehtien kirkuvia otsikoita siitä, miten nuori nainen tappoi raa'asti viattoman sivullisen paljain käsin/sateenvarjo aseenaan.
Mutta mikä helvetin helmikuu tämä on kun on +2 astetta lämmintä ja sataa vettä taivaan täydeltä, minä vain kysyn! Helmikuussa pitäisi olla lunta ja pakkasta. Aurinkoisia pakkaspäiviä ja kauniita hiihtokelejä! DI oli vielä tammikuussa optimisti ja pyysi vanhempiaan tuomaan suksensa kotoa. Ei taida tänä talvena suksia juuri tarvita. Ellei se sitten lykkää maaliskuussa metristä hankea, jota sulatellaan pitkälle toukokuuhun...

Jätän valitusvirrestäni pois ne kohdat, joissa kertoisin viereeni istuneesta, vanhan täkin näköiseen takkiin pukeutuneesta vanhemmasta naishenkilöstä, joka takkinsa kanssa kasteli toisen hihani märäksi, kadulla kulkeneen päiväkotiryhmän (yritin kuunnella musiikkia kävellessäni, ei sillä että siinä kirkumiskuorossa olisin mitään kuullut) ja kolme kärryjä työntävää postinkantajaa, jotka kulkivat kapealla jalkakäytävällä rinnakkain ja tyydyn vain toteamaan päässeeni hengissä töihin asti. Töitä onneksi riittää, ettei sitä tarvitse surra ja vaihteeksi sellaisia hommia, joita on kohtuullisen kiva tehdä. Ehkä tämä tästä vielä.

torstaina, helmikuuta 21, 2008

Täydellinen ulkonäkö

Osuipa eräässä foorumissa silmiin tällainen lista, jossa kuvataan täydellistä ulkonäköä:
- liian lihava ei saa olla, bmi tulisi olla mielellään alle 15
- ei saa olla liian laiha, silloin anorektikkobulimikkoluuranko, joka kuvittelee olevansa kaunis
- isot tissit on rumat ja varmasti ovat silikonia
- pienet tissit on rumat, ei kantsis yrittää olla seksikäs kun on kuitenkin lauta
- liika meikki tekee pellen näköiseksi ja on teeskentelyä
- ilman meikkiä todistaa olevansa epähygieninen ja ruma, kun ei jaksa pitää itsestään huolta
- iso ihminen vähissä vaatteissa on säälittävä
- timmi kroppa vähissä vaatteissa on tyrkky
- värjätty tukka on peruukki tai muuten keinotekoinen
- värjäämätön tukka todistaa taas itsestä huolehtimattomuudesta
- ruskettunut on porkkana tai barbi
- kalvakka on olmi

Pari lisäkohtaa uupuu:
- jos ei ole lihava tai laiha vaan normaali, on lihava
- jos on hoikka ja pukeutuu peittäviin vaatteisiin, on tyylitön tuulipukutantta
- jos on lihava ja pukeutuu peittäviin vaatteisiin, on silloinkin tyylitön tuulipukutantta
- jos pukeutuu kalliisiin merkkivaatteisiin, on pinnallinen, luottohäiriöinen muodin perässä juoksija
- jos pukeutuu ns. normaaleihin vaatteisiin, on tyylitön köyhimys, jota ei saisi päästää ihmisten ilmoille katukuvaa pilaamaan
- jos käyttää korkokenkiä, on bimbo tyrkky
- jos käyttää matalakantaisia kenkiä, on epänaisellinen ja tyylitajuton
- jos pukeutuu pakkasella ohuisiin vaatteisiin, on teeskentelevä lumppu ja epäkäytännöllinen vielä kaiken päätteeksi
- jos pukeutuu pakkasella lämpimiin vaatteisiin, on muodoton michelin-pallo, joka ei osaa pukeutua
- jos käyttää isoja koruja, on huomionkipeä ja tyylitajuton
- jos käyttää pieniä koruja, kuvittelee olevansa jotenkin parempi ihminen, mutta on todellisuudessa mitäänsanomaton ja tyylitajuton
- jos ei käytä koruja lainkaan, on epänaisellinen ja tyylitajuton
- jos käyttää kynsilakkaa, on tyrkky
- jos ei käytä kynsilakkaa, ei huolehdi itsestään ja hygieniastaan
- blondi = bimbo tyrkky
- brunetti = tiukkapipoinen nipottaja
- punapää = luonnehäiriöinen tyrkky
- kalju = tyylitajuton erikoisuudentavoittelija
- rastat = työtävieroksuva ituhippu
- lävistyksiä = rikollinen ja/tai työtävieroksuva ituhippi
- ei lävistyksiä = mielikuvitukseton, harmaata massaa, ujo ja sulkeutunut

Siitä sitten vain valitsemaan.

Herkuttelemaan menossa

Tänä iltana olisi tiedossa vaihteeksi illallinen Hella&Huoneessa, ensimmäinen vuodenvaihteen ja omistajanvaihdoksen jälkeen. Ilmeisesti mitään suurensuuria muutoksia ei ole kuitenkaan ravintolassa tai ruuissa tapahtunut, mikä ehkä on hyvä asia.
Katselin tuossa jo valmiiksi menua nettisivuilta ja suunnittelin mitä noista valitsisin. Alku- ja pääruuaksi kalaa ja jälkiruuaksi ananas-mantelipaistos ja kookosjäätelöä, se olisi varmasti aika hyvä. Toivottavasti menu on ajan tasalla, vaikka ei sillä kai väliä, oli listalla mitä tahansa, eiköhän se ole hyvää.

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Media, lapset ja lapsettomuus

Tänään osui silmiin joku hömpänpömppä-lehden otsikko, jossa joku julkkisnainen suurella kirjaisinkoolla harmitteli ettei ollut hankkinut enempää lapsia. En muista kenestä oli kyse, joten en tiedä miten monta lapsia oli jo entuudestaan, mutta eipä tuolla niin väliä.
Ihmeellistä. Kerrassaan kummallista, että tällaisia otsikoita kyllä näkyy, samoin niitä missä hehkutetaan milloin minkäkin julkkiksen (lapsi)perheonnea. Jos sitten sattuukin olemaan niin käsittämättömästi että haastateltavaksi on osunut lapseton pariskunta, niin yleensä vähintään jossain sivulauseessa todetaan että kyllä lapset kuuluvat tulevaisuuden suunnitelmiin ja "vauva saa tulla".
Miksi emme koskaan näe vaikkapa tällaisia otsikoita: "Lasten hankkiminen kaduttaa" tai "Lapseton, vapaa ja onnellinen!"? Ai niin, mutta eihän tuollaisia asioita saa sanoa ääneen, eihän. Eihän tuollaisia asioita ole edes olemassa. Jokainen lapsi on aina toivottu, ihana lahja, suloinen pieni nyytti, ihana taapero, tomera koululainen, kiltti teini eikä niitä luttusia voi koskaan olla liikaa. Eikä lapseton onni ole oikeata onnea, raukka vain luulee niin, kun ei ole kokenut sitä ainoata oikeata onnea: äitiyttä.

Kyllä, minuun on iskemässä kolmenkympin kriisi. Tai oikeastaan lapsikriisi. Joka puolelta tuntuu tunkevan paksua pinkkiä lapsipumpulia, johon minutkin yritetään tukehduttaa. Naisen tehtävä on synnyttää! Nainen ei ole nainen, ellei hän ole äiti! Ilman lasta nainen on vajaa! Et tiedä mitään elämästä etkä maailmasta jos sinulla ei ole lasta! Olet kakkosluokan kansalainen, jos et synnytä! Perheonni on ainoata todellista onnea! Talo ilman pikkujalkojen tepsutusta on hautaholvi! Perheelliset ensin, muut vasta sitten jos sittenkään! On kansalaisen velvollisuus synnyttää uusia veronmaksajia!
Aargh, puistattaa ihan. Onneksi en ole kovin avoin millekään propagandalle, sillä muuten huomaisin istuvani parkuva nyytti sylissä ja ajattelevani Kiellettyjä Ajatuksia: "En mä tätä olisi oikeasti halunnut". Mitenköhän moni nainen oikeasti taipuu painostuksen alla ja tekee lapsia vain siksi että niitä kuuluu tehdä? Tai että tekee lapsia siksi että niin on aina tehty eikä tule ajatelleeksikaan, että olisi toinenkin vaihtoehto? Ja sitten kun ne on tehty, on myöhäistä katua. Siinä vaiheessa ollaan jo korviaan myöten vaippameressä eikä poispääsyä ole. Äiti alistukoon kohtaloonsa, tuttelitetrojen ja pissapottien väliin.

Tässä vaiheessa itse painan panic-nappulaa ja lähden kirkuen karkuun. Ei, ei, ei. Ei minulle. En minä halua. En vain halua. En halua edes perustella. En vain halua lapsia. En ainakaan vielä. En ehkä ikinä.

M. Hapulin Selibaattipäiväkirjoja vapaasti lainaten: kun seuraava äitiyden ihanuutta ylistävä muumimamma tulee sanomaan "Kyllä se sinunkin mieli vielä muuttuu", lupaan hymyillen lausuilla vastineeksi seuraavat kauniit sanat: "Niin, sinä se et enää mieltäsi voi muuttaakaan".

Voi itku

Hoivoi, näemmä sitä täytyy jossain vaiheessa itkeä ne hautajaisissa itkemättä jääneet itkut. Nyt on ilmeisesti sopiva hetki siihen, ensi keskiviikkona hautaamme uurnan siskon kanssa. Kaiketi sitä vasta nyt alkaa vähitellen tajuta, miten lopullista tämä on. Ja samalla myös huoli siitä, että miten asiat järjestyvät. Joskus ei vain jaksa luottaa siihen että hyvin tässä lopulta käy, kun siitä ei oikeasti ole mitään takeita.

maanantaina, helmikuuta 18, 2008

Asuu missä asuu, vai?

Kävimme eilisiltana DI:n kanssa varsinainen keskiyön keskustelu taas. Puoli kolmeen asti meni, joten tänään "pikkuisen" painaa silmäluomet. Mitään sen suurempaa kriisiä ei ollut, kunhan vain juteltiin lähinnä tulevaisuudesta ja asumisesta.

No, tosiasiahan on se, että jossain vaiheessa minun pitänee vakavasti harkita muuttamista kotiin, siis koti-kotiin, Nukarille. Se ei ole paha juttu, se vaatii tiettyjä asioita, muttei mahdottomuuksia. Se on esimerkiksi töiden kannalta ihan kohtuullisen järkevä vaihtoehto, pääkaupunkiseutu on järjellisen ajomatkan päässä. Talo on asumiskelpoinen. Ja ennen kaikkea olen itse halukas sen tekemään, kotona asuminen on aina kuulunut haaveisiini.
DI:n työt puolestaan ovat Tampereella tällä hetkellä eikä tilanne näytä siltä, että ainakaan nykyiset hommat voisi mitenkään siirtää Helsingin seudulle. Sitäkin suurempi juttu on se, että DI ei välttämättä halua muuttaa maalle, missä on pahimmillaan pimeätä, yksinäistä ja joka paikkaan on pitkä matka. Tiedän sen, maalla asuminen vaatii sen, että sitä todella haluaa. Siellä on omat huonot puolensa (jos tosin ne hyvätkin) ja jos sinne muuttaa, täytyy olla 110% valmis ne huonot puolet kestämään. DI ei välttämättä ole ja pidemmällä tähtäimellä siitä tulisi todennäköisesti vain itkua ja hammastenkiristystä, jos hän muuttaisi sinne ihan vain minun takiani.

Siinäpä siis pohtimista kerrakseen. Kompromissia ei oikein voi tehdä, ellei sellaiseksi lueta ns. viikonloppusuhdetta eli viikot asuttaisiin erillään ja näkisimme vain viikonloppuisin. Systeri ja hänen pitkäaikainen avomiehensä kokeilivat tällaista vuoden verran ja tulos on se, että sisko on nyt sinkku. Tiedä sitten johtuiko se erossa asumisesta, mutta se tuskin ainakaan helpotti asioita. Enkä minä henkilökohtaisesti ole yhtään vakuuttunut siitä, että haluaisinko viikonloppusuhteen.

En tiedä kelpaako ratkaisuksi sekään, että DI hankkisi työpaikan myös Helsingistä ja pitäisimme kakkosasuntoa siellä. Ei ainakaan nykyisillä asuntojen hinnoilla ellei DI pane firmaansa lihoiksi ja kuittaa siitä isoja rahoja, mutta sekin on vähän niin ja näin ja olisiko DI halukas moista edes tekemään? Ja liukuisiko sekin sitten viikonloppusuhteeksi?

No, tulevaa ei kannata kuitenkaan liikaa murehtia. Eihän sitä tiedä, miten tässä tulee käymään. Voihan olla, että sisko saa päähänsä jäädä kotitilaa emännöimään tai että yhdessä asuminen DI:n kanssa johtaa sellaiseen umpikujaan, ettei siitä enää päästä ylös yhdessä tai jotain muuta. Eli toistaiseksi kyllä katselemme DI:n kanssa yhteistä asuntoa Tampereelta.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Historian siipien havinaa

Terveisiä taasen kotipuolesta, käväisin siellä vähän pikaisesti, eilen menin ja tänään tulin takaisin. Kerrankin, voi kerrankin kelit suosivat ulkoilua! Eilen oli hieno pakkasilma ja tuuli ei osunut lenkkini varrelle juuri lainkaan. Poikkesin lenkilläni myös naapurissa kyselemässä vanhoja asioita kotitilan historiasta ja selvisihän ainakin jotakin. Kuten esimerkiksi se, että kotitila oli sittenkin aikoinaan kartanon torppa, vaikka jossain vaiheessa luulinkin ettei se olisi, kun se oli vanhojen kauppakirjojen mukaan lohkottu toisen nimisestä tilasta. Kuitenkin tämä toinen tila oli osa kartanoa, joten siis kartanon torppa se lopultakin oli.
Ihan kuin asialla olisi mitään väliä, koska se on ostettu itsenäiseksi tilaksi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Isoisän isä osti sen puolestaan joskus 1909-1912 välisenä aikana, ehkä. Siitä lähtien se on suvulla ollut, jos tosin se on pienentynyt alle neljännekseen alkuperäisestä koosta, kun se jaettiin kolmen veljeksen kesken ja senkin jälkeen isoisä on myynyt siitä maita useaan otteeseen. Tämä isän omistama maapalanen on ainoa, mikä alkuperäisestä tilasta on edelleen meidän suvun hallussa, muut tilat on myyty ulkopuolisille aikojen saatossa. Satakunta vuotta siis tulee kohta täyteen.

No, takaisin nykypäivään. Viikonlopun eläinhavainto tuhansien peuranjälkien lisäksi käpytikka pihan sähkötolpassa. Tikat ovat suosikkilintujani. Ne on helppo tunnistaa, niitä pystyy helposti seurailemaan melko läheltäkin ja niiden touhuja on kiva seurailla. Kotona on käpytikkoja aika paljonkin, mutta aina silloin tällöin pääsee palokärjenkin bongaamaan.

Lauantai-iltana pengoimme mummun kanssa vanhoja valokuvia. Mummu käy viikottain kunnan järjestämässä vanhusten päiväkerhossa ja ensi kerraksi pitäisi viedä valokuvia, joissa on eläimiä. Niitä siis etsimme. Muutama isän ottama kuva löytyi viimeisimmästä kissasta, mutta myös paljon vanhoja hevoskuvia.
Menin harmittelemaan ääneen, että kun ei hevosista ole sen tarkempaa tietoa, kuvat olisivat oivallinen lisä Sukupostin galleriaan, jos vain olisi tiedossa hevosten tiedot. No, mummuhan alkoi tietoja ladata: "Tässä on Terttu ja sen varsa Kaisa, Terttu ei kelvannut sotaan, mutta Kaisa lähti sinne kaksivuotiaana. Ja tuossa on Sirpale, se oli ostovarsa Koliinilta ja tuossa on taas Terttu, kas takana on kuvanottopäiväkin, karkauspäivä vuonna -32..." Kuuntelin korvat pystyssä ja kipaisin hakemaan muistiinpanovälineet, että saisin kaiken ylös, jos vaikka vahingossa löytyisikin tietoja noista hevosista.
Mummu varoitteli, että kun ne eivät olleet kantakirjattuja, niin mahtaakohan löytyä. Itse olin toiveikas, Sukupostin ja Hipposen sukutietokannoista löytyy paljon myös kantakirjattomien hevosten tietoja, mutta ei kuitenkaan tärpännyt tällä kertaa. Tuollaiset nimet kuin Terttu ja Kaisa ja Sirpale olivat tavattoman yleisiä vanhoilla hevosilla. Harmittelen ettei nimeämisessä käytetty tuon enempää mielikuvitusta... Joka tapauksessa tietokannoista löytyi useita samannimisiä hevosia, mutta koska kantojen ja minun tiedot ovat varsin ylimalkaisia, en voi sanoa että löysin yhtään mitään. Tosi harmillista, koska ne kuvat oikeilla hevosilla olisivat olleet mielenkiintoisia harrastajille ja ihan historiatietonakin. Ehkä kuitenkin skannaan ne ja laitan vaikka omille kotisivuilleni ja kirjoitan sinne kaikki tarinat, mitä mummu hevosista kertoi.

perjantaina, helmikuuta 15, 2008

Krapula-aamun aktivismia

Tarkkasilmäinen lukija voi bongata edellisestä tekstistä sen verran lyöntivirheitä, että herää väistämättä epäilys siitä, mahtoiko kirjoittaja olla ihan selvin päin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, ei ollut. Kävimme eilen DI:n kanssa vähän juhlistamassa hänen syntymäpäiväänsä, Tuulensuussa istumassa jonkin aikaa. Siinä sitten kului minttukaakao ja lasillinen viiniä ruuan kanssa ja jatkoimme vielä viskillä kotiin päästyämme. No, ei minusta sen suuremmin humalaiselta tuntunut illalla, mutta kirjoitusvirheet kertovat karua kieltään. Samoin myös se, että tänä aamuna oli vähän heikohko olo. Ei sovi alkoholi minulle, ei.

Tuulensuun bataatti- ja punajuuripihvit juuresmuhennoksen kera olivat niin taivaallisen maistuvia, että pakko hehkuttaa niitä täälläkin. En ole mikään kasvissyöjä, mutta ajattelin eilen kuitenkin maistaa niitä, kun kerran listalla olivat ja niistä taisi tulla uusi suosikkini. Niin herkullista ruokaa en muista hetkeen saaneeni.
Tuulensuu on kyllä varsin kiva paikka noin muutenkin. Sieltä saa hyvää ja sopuhintaista ruokaa, DI arvostaa olutvalikoimaa, minä arvostan sitä että sieltä saa alkoholittomia juomasekoituksia ja tarvittaessa ihan normaaleja drinkkejäkin. Musiikki on mukavaa taustamusiikkia eikä soi liian kovalla, että se häiritsisi keskustelua. Miksei tällaisia paikkoja ole Tampereella enempää?!

Meidän piti eilen käydä katsomassa sitä vuokra-asuntoa. Olimme paikalla viisi minuuttia ilmoitettua aikaa myöhemmin ja ylläri - välittäjää ei näkynyt missään! Meillä ei ollut tiedossa asunnon numeroa, kadunnumero ja rappu vain, joten emme päässeet edes rappuun sisälle, kun ovi oli lukossa. Great. DI ei löytänyt mistään sähköpostista edes puhelinnumeroa, joten se siitä sitten. Hukkareissu. Paikka ei ole niin syrjäinen kuin luulin, mutta olisin silti halunnut nähdä sen asunnonkin. No, DI käy tänään Huoneistokeskuksen toimistolla ja annoin hänelle luvan varata asunnon, jos se on vähänkään järkevä ja jos löytyy ikkunoita muuallekin kuin vain pohjoiseen.

Lueskelin eilen Aamulehdestä juttua siitä, että Turussa ekoaktivistit ovat tyhjentäneet pysäköityjen katumaasturien renkaita ja jättäneet tuulilasiin lappusen asiasta. Siis voi jumaliste! Katsoisivat ensin että oma pesä on puhdas ja lopettaisivat hengittämisen. Kyllä, jos biologiantunneilta muistuu mieleen, niin ihminen hengittää ulos hiilidioksidia. Hauskaa, eikö totta? Syytön heittäköön ensimmäisen kiven.
Joka tapauksessa tuollainen toiminta ei ole mitään muuta kuin ilkivaltaa ja suoranaista rikollisuutta. Kohta koko ilmastonmuutoksesta ja sen hillitsemisestä tulee samanlainen kirosana suurelle yleisölle kuin tuli turkistarhauksen vastustamisesta. Idea hyvä, mutta sitten jotkut vatipäät ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja tekivät typeryyksiä ja sitä myöden koko aatteesta tuli naurunalainen. Vielä nykyäänkin turkistarhauksen vastustajia pidetään yleisestä hassahtaneita, ellei peräti rikollisina, kiitos kettutyttöjen.

Mutta ei auta, pakko minun on katumaasturi hankkia jossain vaiheessa. Ei se ole piittaamattomuutta eikä turhamaisuutta eikä mukavuudenhalua, se on yhteiskunnallinen kannanotto. Vastustan huliganismia, toisen omaisuuteen kajoamista eli siis suoranaista rikollisuutta, siksi haluan ajaa katumaasturilla. Samoista syistä ostoslistallani on myös kotimainen minkkiturkki. Tällä hetkellä joudun tyytymään vain talvivaatteiden turkissomisteisiin, kun ei talous toistaiseksi anna myöten hankkia sitä kokoturkkia.
Pirun kalliiksi tämä yhteiskunnallinen aktiivisuus minulle tulee, mutta pakkohan se on tehdä oman aatteensa puolustamiseksi.

torstaina, helmikuuta 14, 2008

Ystävänpäivälahja

Luinpa tänään eräästä foorumista erään naisen valitusta miehestään, joka ei koskaan huomioi merkkipäiviä tai ystävänpäpivää eikä muutenkaan "hemmottele". Nainen itse ostaa lahjoja ja laittaa kynttiläillallisia, mutta mies ei jaksa edes ruusua kantaa kotiinsa. Jotkut miehet vain ovat merkkipäiväsokeita. Tai sitten täydellisen ajattelemattomia.

Täällä tilanne on melkeinpä toisin päin. Sanoin tuossa jo pari päivää sitten DI:lle etten tarvitsisi mitään sen kummempaa lahjaa ystävänpäiväksi, mutta että jos välttämättä jotain haluaa hankkia, niin päivittäisi Flickriin ensi vuodeksi pro-tilin. Pitihän se arvata, senkin on kuulemma tehnyt, mutta sen lisäksi sain vielä pikkulahjan: minipaketin belgialaisia suklaakonvehteja ja kaksi kappaletta suklaapupuja.

Imelää, eikö vain? Ainakin nuo puput. No, pupuidean juoni on se, että ensin on söpö pupu, jolta syödään pää! Voin jo kuvitella miten hieno kuvasarja siitä tulee kun ensin on pupu pöydälä, sitten pöydän reunan takaa katselee DI silmät kiiluen ja viimeisessä kuvassa pupulla ei ole päätä. Ai miten niin kieroutunut mieli DI:llä...?

Ei toimi!

Tänään on joku ihmeellinen "ei suostu toimimaan"-päivä. Olen ollut tunnin töissä enkä ole saanut mitään aikaiseksi, kun mikään ei toimi. Kuka täällä on käynyt yöllä sotkemassa asioita, koska eilen vielä toimi ihan hyvin? Menee hermo! Ihan just tällä punaisella minuutilla!!

Sitten vedetään syvään henkeä ja lasketaan hitaasti takaperin sadasta nollaan, ettei tulisi paiskattua kaikkia tavaroita ikkunasta ulos... Noin. Helpotti. Ehkä.

Nyt voin kai jo julistaa melkein varmaksi tiedon, että kirjoittaja ja DI muuttavat kevään kuluessa yhteen. Tänään olemme menossa katsomaan erästä vuokra-asuntoa. Muuten kuulostaisi ihan hyvältä, melko uusi 3h+k+s, lasitetut parvekkeet, vuokrakaan ei kahden maksettavaksi hirvittävä. Ainoa mikä minua vähän häiritsee on se, että se on vähän syrjässä. Se voisi olla siinä mielessä hyvä asia, että alue on varmaankin rauhallinen ja ulkoilureittejä on lähellä, mutta kun sieltä pitäisi päästä kulkemaan keskustan suuntaankin. Kolmekymppinen taitaa mennä melko läheltä, mutta täytyy tänään selvittää, että meneekö se nyt sitten miten läheltä ja että onko tuo alue nyt kertakaikkisen kelvoton asuttava vai ei.

Toisaalta, jos taloudelliset seikat antavat myöten, ajattelin mennä keväällä tai alkukesästä autokouluun. Ja jos taloudelliset seikat antavat oikein hyvin myöten, eihän sitä tiedä vaikka ostaisi autonkin. Sittenhän kulkemisongelma olisi minun kohdaltani ainakin ratkaistu. Mutta sen nyt näkee, miten tulevaisuudessa käy.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Mah Jong!

DI teki viikonloppuna vakavaksi luokiteltavan virheen.
Junassa hän pelasi internet-tabletillaan Mah Jongia ja minä siinä sitten kuikuilin vieressä. Kysäisin jo varmaan kymmenennen kerran, että mitä ihmeen ideaa tuossa pelissä oikein on. DI lykkäsi tabletin kouraani ja totesi, että kokeile siitä. Helppoa kuin mikä, latoo vain samoja laattoja pois. Paitsi että niiden laattojen on oltava reunoilla, keskeltä ei saa ottaa. Helppous loppui siihen ja loppumatka Helsinkiin meni nenä tiukasti kiinni pikkunäytössä ja otsa rutussa.

Kerran pelasin ja koukkuun jäin, voi voi. Onneksi DI:llä on kotosalla muitakin "leluja", että minä saan rauhassa pelata Mah Jongia. Se on todella mielenkiintoinen peli, mutta kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen, että sen oppi helposti ja sitä jaksaa pelata. Pieni aivojumppa silloin tällöin ei tee yhtään pahaa, sanon ma.

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Apassionata

Lauantaina tuli sitten nähtyä se hartaasti odotettu Apassionata Hartwall-areenalla. Piti jo eilen kirjoittaa siitä, mutta en osannut. Enkä kyllä taida osata tänäänkään. Se vain oli niin mieletön, että en oikein keksi sanoja millä sitä voisi kuvata.
Hyvä, se oli siis hieno. Upea. Mahtava. Vaikuttava. Näyttävä. Hauska. Uskomaton (keksi tähän itse lisää ylistäviä adjektiiveja). Hevoset olivat upeita, tuntui kuin ne toimisivat pelkästään ajatuksen voimalla. En voi ymmärtää miten ratsastajat ja ohjaajat saivat ne toimimaan niin saumattomasti. Suurin suosikkini oli ns. "tavallista" kouluratsastusta esittänyt ratsastaja upealla raudikko-oriillaan (tarkistan nimet kun saan käsiohjelman hyppysiini). Vaikka areenan laidoilta nousivat suihkulähteet aivan yllättäen, ei hevonen lotkauttanut korvaansakaan. Ja sieltä tuli tietysti kaikki piaffit, passaget, laukanvaihtosarjat, piruetit ja muut. Wow.
Eivätkä vain hevoset vaan myös musiikki, valot, laulaja Arndis Halla, tanssiesitykset ja puvut sekä hevosten varusteet olivat hienoja. Kaiken kaikkiaan Apassionata oli sellainen kokemus, että toista samanlaista en ole koskaan nähnyt. Ensi vuonna sitten uudestaan, tulossa on Grand Tour.

Tosin jo puoli tuntia ennen esityksen alkua olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja painumaan kiroillen lähimpään baariin vetämään pääni täyteen. Olimme paikalla hyvissä ajoin siis enkä suuresti riemastunut siitä, että aivan taaksemme majoittautui äiti ja kolme alle kouluikäistä tyttöä. Kun he kymmenen minuutin sisällä kysyivät jo viidennentoista kerran että milloin ne hepat tulevat, harkitsin vakavasti ilmastointiteippiä. Olin aivan varma, että pilalle meni tämä juttu. Yllättävää kyllä, lapset joko olivat aivan hiljaa koko esityksen ajan tai vaihtoehtoisesti musiikki soi sen verran kovaa, etten häiriintynyt ainakaan niistä lapsista.

Sen sijaan enemmän minua nyppi se, että vaikka esityksen alussa selvällä suomen- ja ruotsinkielellä ilmoitettiin, että salamavaloja ei saa käyttää kuvatessa, silti katsomossa välähteli tasaisin väliajoin. Ei niin että se suunnattomasti olisi häirinnyt, mutta välähteli kuitenkin. Mikä siinä on niin vaikeata, ettei niitä salamavaloja voi säätää pois ja jos ei kamerassa riitä ominaisuudet kuvaamaan pimeässä hallissa ilman salamaa, miksi pitää ylipäänsä yrittää kuvata? Ei niistä kuvista mitään tule kuitenkaan.

Lisäksi naiset voisivat jättää kotiin ne miehet, joita ei hevoset tai koko show kiinnosta tipan vertaa ja jotka eivät sinne ole alunperin halunneet lähteäkään. Vieressäni istui pariskunta ja miehen kommentit ja suhtautuminen olivat suurimman osan ajasta jokseenkin negatiivissävytteisiä. Ei huonosti käyttäytyvästä miehestä kuoriudu julkisella paikalla gentlemannia, turha edes toivoa. Miksei tämäkin nainen voinut jättää miestä kotiin eikä taluttaa sitä puoliväkisin paikalle kuin mitäkin puudelia? Pitikö näyttää muille naisille, että katsokaa, minulla on mies? Voi kuule, olisimme me sen uskoneet ilmankin... Miehen pääsylipusta säästyneen viisikymppisen olisi voinut käyttää vaikkapa pieneen shoppailuun ja kaikki olisivat olleet iloisempia.

perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Tissit, itsehillintä ja käytöstavat

Täytyy varmaan ottaa itsekin kantaa vellovaan tissi- ja seksuaalinen häirintä-keskusteluun. En ole ihan tarkkaan selvillä asian viimeisimmistä käänteistä enkä siitä kuka katsoi ketä ja miten, mutta ehkä se ei niin tarkkaa ole.

Henkilökohtaisesti en oikein osaa pitää minään, jos joku mies katsoo rintoja, varsinkin jos sattuu olemaan tiukka tai syvään uurrettu paita päällä tai paidannapit auki. Siis katsoo, ohimennen, ei tuijota kuola suupielestä valuen ja silmät pari tuumaa päästä sojottaen (muista ruumiinosista puhumattakaan). Jos nainen pukee päälleen tiukan ja tissivaon paljastavan paidan ynnä painovoimaa uhmaavat push-upit, voi olla varma siitä, että kerää katseita. Ei pitäisi olla mitään liian vaikeasti käsitettävää blondeimmallekaan bimbolle. Ja nyt siis puhutaan katsomisesta, ei tuijottamisesta tai vielä vähemmän kiinnikäymisestä.

Ikävämpää taas on se, että kun pitäisi puhua miespuolisen kollegan, opettajan, koulukaverin tai jonkun muun kanssa asiaa ja puhekumppani tuijottaa rintavarustusta sanoissaan takellellen. Vaikka mies eläisikin viettiensä varassa, jonkinlaiset käytöstavat silti olisi hyvä säilyttää. Ne ovat kuitenkin vain rinnat. Jokaisella naisella on rinnat. Ei minun rinnoissa ole mitään erikoista. Sen sijaan minulla saattaisi olla asiaa tai kysyttävää.
Ilmeisesti miehet eivät tätä ainakaan sataprosenttisen tahallaan tee, sillä muutaman kerran olen huomauttanut "Puhu minulle äläkä rinnoille" ja tuloksena on ollut hiusmartoaan myöten punajuuren värinen ja äärimmäisen nolo keskustelukumppani. Ei siis puhettakaan sellaisesta asenteesta, että hahhahhaa, mä tuijotan sun rintoja ja teen susta objektin ihan tahallani ja loukatakseni.

Toisaalta kyllä vähän mietityttää, että eivätkö miehet oikeasti saa silmiään kuriin. Vielä sen ehkä ymmärtää, jos 16-kesäinen ammattikoululainen tuijottaa rintoja harvat viiksihaivenet vipattaen, mutta että kansanedustaja, joita nyt yleensä on voitu pitää kohtuullisen sivistyneinä ja joilta pitäisi voida edellyttää jonkinlaisten käytöstapojen hallintaa. Se ei yksinkertaisesti ole kohteliasta tuijottaa naisen rintoja, ei vaikka mikä luonnollinen tarve siihen kutsuisi. Ihmisillä on ihan samanlainen luonnollinen tarve myös tyhjentää suolensa aina silloin tällöin, mutta en minäkään väännä torttuja keskelle avokonttorin lattiaa. Sen verran itsehillintää aika monelta löytyy, että kipitetään sinne vessaan. Miksi sitä itsehillintää löydy tai sitä ei voida käyttää silloin kun tissipari kulkee ohitse?

Ja sitä paitsi miehethän ovat isoon ääneen kuorossa aina haukkumassa suomalaisia naisia siitä, että me pukeudumme rumasti ja epäseksikkäästi ja voi miten venakot ja virottaret ovat niin naisellisia ja viehkeitä. Mahtaisiko syy olla tässä, että suomalaisten naisten on työskenneltävä aika monessa työpaikassa yhdessä suomalaisten miesten kanssa ja pidemmän päälle se käy kyllä rasittavaksi, jos miehet pällistelevät päivästä toiseen rintoja ja kuuntelevat vain puolella korvalla. Kun vetää muodottoman teltan päälleen, eivät rinnat sieltä alta pahemmin erotu ja miehet ehkä pystyvät keskittymään muuhunkin kuin tuijottamiseen, kuten esimerkiksi siihen haukkumiseen. Happy now?

torstaina, helmikuuta 07, 2008

Kirje!

Tein tänään jotakin, jota en ole pitkään aikaan tehnyt: kirjoitin kirjeen. Paperille. Käsin.
Päädyin tällaiseen puuhaan alunperin siksi, että isän hautajaisissa tuli puheeksi erään hautajaisvieraan kanssa sellainen asia, että hänen vanhassa valokuva-albumissaan on isäni rippikuva. Mielenkiintoista, sillä vaikka tässä on vanhoja kuvia pengottu, ei rippikuvaa ole tullut vastaan. Niinpä annoin hänelle osoitteeni ja hän lupasi lähettää kopion kuvasta minulle. Rippikuva tuli perille ja siinä sivussa myös toinenkin kuva, jossa poseeraa koko perhe. Saatteena oli käsin kirjoitettu kirje, joten minä päätin vastata samalla tavalla ja kiittää kuvista. Olisihan siinä ollut puhelinnumerokin, mutta kirje on aina kirje, ajattelin.
Tätä pitäisi harrastaa useamminkin.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Sopeutumisvaikeuksia

Minulla on sopeutumisvaikeuksia elämään ilman isää. Tänään Hesaria lukiessani tarttui silmiin eräs pieni artikkeli ja haksahdin ajattelemaan, että pitääpä soittaa isälle ja kysyä tuosta. Tai ei se ehtinyt vielä ajatukseksi asti edes, kunhan oli sellainen tunne vain ja sitten poksahti todellisuus päälle: mutta eihän isää enää olekaan, en minä voi noin vain soittaa ja kysäistä. Huonompi homma.

Ilman tuotakin tässä on jonkin aikaa ollut kaikkea muuta kuin mitään elämän parasta fiilistä päällä. Tuntuu siltä että väsyttää, väsyttää ja väsyttää aina vain, vaikka nukkuisi hyvin. Vitamiinivalmistettakin olen syönyt ja edelleen väsyttää. Työpaikallakin on havaittavissa pientä inspiraation puutetta, työnteko ei tahdo sujua ja tuntuu siltä, ettei saa oikein mitään aikaiseksi. Väsymystä ei taatusti paranna se, että monena yönä olen herännyt aamuyöstä, joskus 4-5 aikaan enkä ole saanut nukuttua sen jälkeen enää. Tähän kun liittää vielä sitkeän päänsäryn, niin voitte kuvitella ettei tässä ihan maailman hienoin olo ole.

Tuo päänsärky minua ihmetytti. Luulin sitä ensin migreeniksi, joka olisi mennyt sekaisin. Särky tuntui migreenin tyyppiseltä, muttei lopultakaan sitten ollut sitä. Oikein mikään lääke siihen ei auttanut, ei särkylääke eikä migreenilääke. Ja se katosi nukkuessa tullakseen takaisin iltapäivästä. Diagnosoin itselleni jännityspäänsäryn, säryn tapa ja aamuyön valvominen viittaavat aika selvästi siihen. Lievänä tuota vaivaa lienee aika helppo hoitaa itsekin: venyttelyä ja liikuttelua töissä, olkalaukun vaihto reppuun, työskentelyasennon tarkistus ja DI hieromaan aika ajoin. Stressille sen sijaan ei voi oikein mitään, sen kanssa nyt on vain elettävä.

Kultainen kompassi

Kävimme eilen paikallisessa katsomassa elokuvan "Kultainen kompassi". Kriitikot eivät sitä ole juuri ylistelleet, joten minulla ei ainakaan ollut mitenkään korkeita ennakko-odotuksia. Leffa oli kuitenkin yllättävän hyvä, ainoa mikä jäi risomaan oli loppukohtaus, jossa oikein vääntämällä väännettiin tyhmimmällekin katsojalle selväksi että "meillä on vielä paljon tekemistä, sitä, tätä ja tuota" eli jatko-osa on odotettavissa. Aargh! Tosin leffahan taitaa perustua jollekin kirjasarjalle, mutta minä en ole sitä sarjaa lukenut enkä tästä tiennyt, niin että minulle tuo jatko-osan tuleminen oli ihan yllätys.

Eikä mikään ihme, jos katolinen kirkko (tai uskonnolliset tahot ylipäänsä) ovat tuosta elokuvasta älähtäneet. Sen verran selvästi niitä siinä pisteltiin, Magisteriumilla on kovasti yhteisiä piirteitä uskontojen kanssa.

maanantaina, helmikuuta 04, 2008

Selonteko viikonlopusta

Viikonloppu taas takana. Sain perjantaina nuhan, se oli todennäköisesti jokin flunssanpoikanen, mutta kiitos ankaran lääkityksen (raakaa sipulia, Finnrexiniä, Coldrexiä, C-vitamiinia, konjakkia, sauna, lämpimät vaatteet) se ei koskaan nuhaa ja kurkun karheutta pidemmälle ehtinyt. Ja hyvä niin, koska lauantaina jouduimme siskon kanssa vähän niin kuin edustustehtäviin. Ihan ensimmäistä kertaa elämässämme olimme suvun juhlissa (mummun sisaren miehen hautajaiset) kahdestaan, ilman isää ja ilman mummua. Hieman jännitti, että osaammeko hoitaa kukkalaitteen laskun sopivassa kohdassa ja muutenkin käyttäytyä, kun emme kuitenkaan ihan lähimpiä sukulaisia olleet. Hyvinhän se meni, meillä alkaa olla jo joltisestikin kokemusta hautajaisista.

Kukkalaitteen kanssa oli tosin käydä heikosti jo heti alkuunsa. Sisko oli jo viime viikonloppuna käynyt tilaamassa sen paikallisesta liikkeestä (sama hautaustoimisto, joka hoiti isän hautajaiset a:sta ö:hön). Lauantaina sitten marssimme hakemaan ja maksamaan sitä. Myyjäneiti oli hieman hämmästynyt: "Eikös se pitänyt toimittaa suoraan kappeliin?" Ei todellakaan pitänyt eikä varsinkaan Nurmijärven kappeliin, kun siunaus oli Hyvinkäällä. Kukkalaitetta ei liikkeestä löytynyt mistään, joten se oli siis todellakin vahingossa lähtenyt väärään siunaustilaisuuteen. Myyjä soitti kuljettajalle että tämä kävisi hakemassa sen kiireesti. Myyjäparka oli aivan kauhuissaan, kun tällainen moka oli päässyt tapahtumaan. Yritimme lohdutella etteihän tässä nyt mitään katastrofia tullut, olimme varanneet hyvin aikaa, joten me emme vartin odottelun vuoksi edes myöhästyneet siunaustilaisuudesta ja kun saimme vielä 20% pois kukkalaitteen hinnasta, niin olimme ihan tyytyväisiä vaikka ensin olikin pulssi käynyt 200:ssa kun kukkalaitetta ei löytynytkään.

Siunaus toimitettiin Rauhannummen kappelissa, paikassa missä taatusti emme ole ennen käyneet. Onneksi netistä löytyi kartta ja minusta on kehittynyt siskolle jo ihan kelpo kartturi, niin että löysimme perille ilman ongelmia. Muistotilaisuus puolestaan oli Hyvinkään keskustassa ja vaikka Hyvinkäällä olemme aika paljon lapsinakin käyneet, se kaupunki ei silti ole oikein hahmottunut kummallekaan, joten kartta oli paikallaan sinnekin ajettaessa.

Toisaalta ihan onni että lauantaina oli täydellinen vesi-loskakeli, ei tarvinnut pelätä liukkautta. Toista oli perjantai-iltana kun sisko kävi minut hakemassa Jokelasta: lunta tuprutti taivaan täydeltä ja 60km/h oli ihan sopiva vauhti isommilla teilläkin. Eikä kukaan yrittänytkään ohittaa vaikka rajoitus oli 80! Sunnuntaina sitten taisi olla perinteinen jääkeli, niin että systeri sai vähän joka kelin ajoharjoitusta tänä viikonloppuna. Minkäänlaista ulkoilua kelit eivät suosineet minään päivänä, joten siinä mielessä se flunssanpoikanen ei haitannut oikeastaan lainkaan.

Viikonlopun toinen homma oli kaivaa perusteellisesti läpi kaikki paperit ja etsiä muutamaa juttua perunkirjoitusta ja muita virallisia asioita varten. Osa löytyikin, mutta ne ehkä tärkeimmät paperit pysyvät edelleen kateissa. En voi ymmärtää mihin ne ovat joutuneet, kaikkea muuta vanhaa paperia löytyi kyllä, mutta ne tietyt ovat järjestelmällisesti kadonneet. Ovatko ne sitten epäonnisesti tuhoutuneet tulipalossa, muuten vain hävinneet vai onko isä piilottanut ne erikseen jonnekin, ei voi tietää. Vaikka olisi kyllä oikeasti kiva tietää.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Liikennevalojen ihmeellinen toiminta

Huh hah hei, ei tee hyvää verenpaineelle, jos heti aamusta joutuu kuuntelemaan bussissa turhaa, naurettavaa ja tarpeetonta nurinaa. Käytävän toisella puolella istui keski-ikäinen pariskunta, joka kommentoi kaikissa liikennevaloissa jotakin. Jos bussi joutui seisomaan muutamaa sekuntia kauemmin valoissa, ihmeteltiin heti että onkohan valot rikki kun NÄIN kauan joudutaan odottamaan. Ja joka kerta valoista mentäessä kuului kommentti: "Olipas lyhyt, ei päässyt kuin 3/4/5 autoa, voi voi sentään, tämmöisenä ruuhka-aikana". Ei ollut edes ruuhka! Eikä valoissa ollut mitään vikaa, ihan normaalisti ne toimivat. Joskus joutuu odottamaan, voi voi. Ja sivutieltä tullessa valot vaihtuvat melko nopeasti kun liikenteen päävirta kulkee päätietä pitkin. Loogista, yksinkertaista ja ihan jokapäiväistä. Siis miksi narina? Ei voi tietää.

Kaiken lisäksi minulla itselläni oli aamulla pinna jo muutenkin tarpeeksi kireällä. Olin raahannut mukanani turkasen painavaa pukulaukkua, lähden näet suoraan töistä junalla Nukarille ja mukana on taas hautajaiskuteet. Huomenna on mummun sisaren miehen hautajaiset. Tuo pukulaukku, niin hyvä keksintö kuin se noin muuten onkin, on harvinaisen hankala ja kömpelö kapine kanniskella, varsinkin kun selässä on jo reppu jolloin pukulaukkua ei voi kantaa olkapäällä, reppu kun on tiellä. Ja se pukulaukku painaa vaikkei siellä pitäisi olla kuin vaatteita eikä niitäkään niin kovin paljoa. Teki mieli ihan tarkistaa, ettei kukaan ole latonut sinne tiiliä. Enkä minä yleensäkään aamulla ole suinkaan parhaimmalla mahdollisella tuulella. Mutta töissä aamutunnit ovat hyvää aikaa, ilmeisesti väsymyksensekaisella ärtymyksellä saa aikaiseksi paljon tehtyä työtä.