maanantaina, maaliskuuta 31, 2008

Kiva päivä

Huolimatta siitä, että nyt iltasella ramaiseekin kovasti, tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin tänään oli minun laskujeni mukaan koeajan viimeinen päivä eli koeaika on nyt ohitse. Toinen kiva juttu on keskiviikon haastattelu asiakkaalla, jonka piti olla viime viikolla, mutta kun olin flunssassa niin enhän minä sinne päässyt. Sisko soitteli tuossa myös ja ilmoitti hankkineensa koti-kotiin Nukarille nettiyhteyden tai siis toisin sanoen siirtänyt toukokuun alusta oman liittymänsä sinne. Minulla on omia epäilyksiäni tuosta nettiyhteydestä ja siitä, että miten se toimii moisessa peräkorvessa, mutta katsotaan miten käy. Lisäksi neidit osakkeenomistajat rikastuvat muutaman satasen kun yritys maksaa osinkoja.

Kaikkein paras juttu on kuitenkin se, että DI sai vastauksen asumisoikeusasuntoa koskevaan kyselyynsä. Katselimme eilen erästä kiinnostavan näköistä kolmiota Hervannasta, olisi saunat ja kaikki ja päätimme ottaa yhteyttä. Tänään ilmoittivat sitten, että olemme hakujonossa ensimmäisinä ja jospa sopisimme nykyisen asukkaan kanssa asunnon katsomisesta. Hip hurraa! Toivottavasti se olisi hyvä, koska olisi todella kiva päästä vihdoin asumaan kunnon asuntoon, nykyisin vain roikun täällä DI:n kämpällä ja omallani käyn lähinnä pesemässä pyykkiä.

sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008

Pikainen pyrähdys Helsingissä

Terveiset keväisestä Helsingistä! Kävimme juhlimassa pikaisesti DI:n tuttavien häitä (pariskunta oli varsinisesti vihitty jo pari kuukautta sitten, mutta nyt pidettiin pienimuotoiset juhlat tuttujen kesken), lähdimme eilen ja tulimme tänään. Tunsin jo perjantaina oloni sen verran hyväksi, että uskalsin lähteä mukaan ja DI vielä lupasi jättää minut lauantaina vähäksi aikaa shoppailemaan Helsingin Akateemiseen kirjakauppaan. Hesan Akateeminen on ihan huippupaikka, valikoimat ovat laajat ja kierreltävää riittää, varsinkin kun en oikein osaa suunnistaa siellä vaan suurimman osan ajasta hortoilen enemmän tai vähemmän eksyksissä. Onneksi hevoskirjojen hylly löytyy jo helposti ja tälläkin kertaa mukaan tarttui yksi englanninkielinen hevosrotukirja.
Noin muuten bileissä oli ihan hauskaa, tarjottavat olivat hyviä ja seura mukavaa vaikken tuntenutkaan ketään entuudestaan.

Ihan kunnossa en sen flunssan jäljiltä vieläkään taida olla, sen verran ramaisi eilen shoppailukierroksen jälkeen ja tänään, kun tulimme Tampereelle. Luulen, että vielä jonkin aikaa on parempi ottaa ihan rauhallisesti.

perjantaina, maaliskuuta 28, 2008

Flunssa selätetty

En ole suinkaan nyykistynyt tähän flunssaani vaan päin vastoin: se alkaa olla voiton puolella jo. Eilinen ja tämä päivä ovat menneet kuumeetta, nuhaa piisaa vielä, joskus vähän yskittääkin, mutta kaikkinensa elossa ollaan. Ja onneksi ilman antibioottikuuria!
Minun oli tarkoitus mennä viikonloppuna Nukarilla käymään, mutta jätin tämän flunssan takia menemättä. Kieltämättä mielessä kävi ikävä deja vu-fiilis, viimeksi olin flunssassa joulukuussa ja päätin silloin etten menisi Nukarilla käymään ennen joulua vaan vasta uuden vuoden jälkeen ja niinpä sitten en ehtinyt nähdä isää enää elossa. Noo, hölmöhän minä tietysti kun tällaisia mietin, mutta fakta kuitenkin on se, että mummu on edelleen 97-vuotias eikä nuorene siitä päivääkään. Toivottavasti hän nyt vielä kuitenkin potkii menemään jonkin aikaa.

keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2008

Blogeista ja miesystävistä

Lueskelinpa tuossa eräästä seurailemastani blogista, että bloginpitäjän miesystävä oli löytänyt sen blogin ja erään toisenkin, jossa samainen pitäjä oli ilmeisesti tilittänyt enemmänkin tuntojaan suhteesta. Nyt pitäjä sitten pohti blogissaan, että uskaltaakohan hän kirjoittaa blogiinsa enää mistään muusta kuin säästä.

Siis täh? No se blogi (kuten varmaan aika monet muutkin blogit, minunkin) sisälsi ainakin jonkin verran sellaisia ihmissuhteisiin ja miesystäväänsä liittyviä asioita, joita pitäjä on pyöritellyt päässään muttei ole kertonut niistä asianomaiselle. Ei se varmasti mikään ihme ole, kokemuksesta tiedän että joistain (varsinkin ikävistä) asioista on helpompi kirjoittaa nimettömänä nettipäiväkirjaansa kuin ottaa asia suoraan puheeksi miesystävän kanssa. Arvelen, että miehet eivät tätä ehkä tee niin paljoa, eivät kirjoita vaan pitävät asiat päänsä sisällä ja räyhäävät naiselle "kun menet kaikki meidän väliset asiat juoruamaan netissä!"

DI tietää että minulla on blogi, mutta jos hän tämän onkin löytänyt, ei hän ole asiasta maininnut puolella sanallakaan. Se olisikin ovelaa, hän tietäisi aika hyvin mitä mielessäni liikkuu mutta ei paljastaisi sitä... Blogini löytäminen ei ole mitenkään haasteellista, koska tänne on linkki kotisivuiltani, ei siinä tosin julisteta, että hei, tämä on minun blogini, mutta se löytyy linkkien seasta kuitenkin. Joka minut vähänkään paremmin tuntee, tunnistaa kyllä kenen blogi tämä on vaikka anonyyminä kirjoittelenkin. Toisaalta täysin vieraankaan ei liene mahdotonta selvittää ihmistä tämän blogin takana, jos vähän tekee salapoliisityötä.
Muutama tuttu tietää tästä, sisko samoin ja vihdoin myös äiti löysi tänne (terkkuja vain tuoreelle morsiamelle). Ihmettelinkin jo etteikö äiti ollenkaan enää käy kotisivuillani kun ei ole blogia löytänyt.

Mutta jos DI löytäisi tiensä tänne, niin pitäisikö minunkin siirtyä kirjoittamaan säästä? Enpä usko. Jos DI tästä blogista pillastuisi, niin pillastuisin kyllä minäkin. Tämä on minun blogi, minun ajatukseni ja pyydän SUURESTI anteeksi jos hän liikkuu minun ajatuksissani ja pyhästi lupaan olla ajattelematta häntä enää koskaan. Noh, jotenkin kyllä epäilen, ettei hän tästä hernettä nenäänsä vetäisi. Toisaalta kyllä jos olisi jotain tilitettävää meidän suhteesta, hän varmasti arvostaisi sitä että tilittäisin sen ensin hänelle ja vasta sitten blogissani. Mikä tietysti aina on varmasti parempi vaihtoehto muutenkin.

Ja sitä paitsi tuossa otsikossahan varoitetaan blogin olevan haitallinen, erityisesti miesystäville ja äideille. Omapahan on vikanne jos varoituksesta huolimatta tulette tätä lukemaan :)

tiistaina, maaliskuuta 25, 2008

Sairaslomalainen

Eipäs olekaan ollut aikoihin näin pirtsakkaa flunssaa. Moisia kuumelukemia on ollut kai viimeksi penskana. Enkä olisi välittänyt nytkään, mutta tällä hetkellä on vähän parempi olo jo. Ja kysehän on siis tuosta jo eilen havaitusta flunssasta, joka ei kun pahenee vain.

En saanut yöllä oikein nukuttua, pyörin vain sängyssäni, niistin nenääni ja aivastelin. Puoli kahdeksan aamulla luovutin ja nousin ylös mitatakseni kuumeen. Olin pyörtyä kun mittari näytti 38,7! Sellainen lukema aamulämmöksi on jo paha. Ilmankos olikin niin turkasen heikko olo. Raapustelin jo eilen pomolle mailia, että olen tämän päivän pois, joten töihin ei ollut tarvis mennä.
Varasin kuitenkin lääkäriajan ja lääkäri oli löytävinään jotakin epäilyttävää toisesta poskiontelosta. Sain antibioottikuurin sillä ehdolla että katselen olotilaa huomiseen. Ellei kuume ala laskea ja jos poskionteloissa tuntuu pahalta, aloitan sen huomenna. Jos taas olo alkaa tuntua paremmalta, niin sitten unohdan koko antibiootin. Muuten sain loppuviikon sairaslomaa, mikä ei ole yhtään huono ajatus, olo on sellainen ettei viikon pötköttäminen vaakatasossa vaikuta yhtään huonolta idealta.

maanantaina, maaliskuuta 24, 2008

AVArtavaa tai sitten täyttä sontaa

MTV3 on kauheasti vouhottanut mainostauoilla tästä uudesta naisten kanavasta, MTV3 Avasta ja ainakin aiemmin hehkutti suureen ääneen sitä, että Maikkari kysyi naisilta mitä he haluavat nähdä ja 50 tai miten monta tuhatta naista nyt sitten vastasikaan. Ja ketut, sanon minä.

Sillä minäkin kävin Avan nettisivuilla katsomassa sen kyselyn, jossa muka kysyttiin, mitä naiset haluavat nähdä. En pystynyt tekemään kyselyä loppuun. Syy oli se, että kysymykset olivat tätä tyyliä: "Kumpia ohjelmia haluat nähdä? a. kauneusohjelmia b. sisustusohjelmia". Hmm, minä oikeastaan en haluaisi nähdä kumpiakaan, mutta hevosurheilu, luonto- ja historia-aiheiset dokumentit kiinnostaisivat. Tai "Kummasta sarjasta pidit enemmän? a. Big Brother b. Maajussille morsian". Minä en ole katsonut kumpaakaan koska todennäköisesti en voisi sietää kumpaakaan, joten kysymykseen on mahdotonta vastata. Harmittaa etten tajunnut kirjoittaa niitä kysymyksiä muistiin, en voi väittää niiden olleen juuri noita mitä esitin, mutta tyyli jäi mieleen ja se oli juuri tuo.

Vaihtoehtoina ei ollut missään kysymyksessä "ei kumpaakaan" eikä ollut edes mahdollista ohittaa jotain kysymystä vastaamatta siihen. Eihän sellaista voi tehdä, typerät naisethan olisivat voineet vaatia jotain, mikä ei kuulu formaattiin. Eli varsinaisesti MTV3 ei kysynyt yhtään mitään naisilta eikä keltään muultakaan. Ja niinpä naiset saavat tänäänkin katsella Koirakuiskaajaa, siivousohjelmia, tyyliasiantuntijoita ja kaikkien kotihengettärien äitiä, Martha Stewartia. Mihin voi mennä oksentamaan?

Köh-köh-kröääkh-kröhäär-strööt-snif

Otsikko kertonee kaiken oleellisen, meikäläiseen iski jonkin sortin räkätauti. Johan se on tässä pitkin pääsiäistä varoitellut, mutta tänään vasta on ollut sellainen kunnon nuha ja yskä. Eilen illalla taisi olla vähän kuumetta, tänäänkin päivälämpö oli jokseenkin korkea, joten saas nähdä miten käy huomenna. Pitäisi katsos töihin mennä, siellä olisi projekti vähän kiirevaiheessa, mutta asialle ei voi mitään, jos olen sairas. Parempi pysytellä kotona kuin mennä tartuttamaan koko loppufirma tähän samaan kröhään. Asian positiiviset puolet: tämä tauti ei ole ainakaan toistaiseksi esittänyt sitä normaalin flunssan kettumaisinta alkuvaihetta, missä nenä vuotaa kuin vesihana ja jokaikinen rööri ja ontelo päässä on täynnä limaa. Vielä tämän nuhan ja yskän kestää, kunhan nyt olo muuttuisi vähän virkeämmäksi.

sunnuntaina, maaliskuuta 23, 2008

Äidin häät

Kas niin, tänään on juhlittu äidin ja hänen pitkäaikaisen miesystävänsä häitä. Samalla kertaa juhlittiin myös molempien syntymäpäiviä, morsian täyttää huomenna 62 ja sulhanen 60. Ei siis mitkään varsinaiset teinihäät. Suurin osa juhlaporukasta olikin kutsuttu paikalle syntymäpäiväjuhlien varjolla ja vasta kokoonnuttaessa äidin ja R:n asunnolla paljastettiin juhlavieraille jutun juoni. Se oli todellinen yllätys kaikille!
Juhlia vietettiin kalevalaiseen sävyyn, morsiuspari oli sonnustautunut kansallispukuihin, mikä oli hyvä valinta. Äidille ei ehkä olisi sopinut mikään pitsinen prinsessaunelma päälle puettavaksi. Vihkiminen oli toivottu toimitettavan mahdollisimman vanhan kaavan mukaan ja pappi olikin kaivanut 1800-luvun vihkikaavan sekä 1700-luvulta peräisin olevan messukasukan. Ilmankos se näytti hieman erikoiselta nykyisiin papinpukuihin tottuneelle.
Vihkitoimitus oli paikkakunnan kirkossa luonnollisesti, siitä lähdettiin ensin Seitsemisen luontokeskukseen syömään ja siellä sai tutustua myös sen hetkiseen luontonäyttelyyn. Sieltä hääseurue jatkoi matkaa vielä Jaulin metsäkämpälle. Muuten ihan kiva, mutta Jaulissa oli melkoisen ahdasta ja ajettavaa tuli paljon. Vaikka me olimme Tampereelta tulleina ns. lyhytmatkaisia, puolitoista tuntia meni silti suuntaansa. Suurin osa häävieraista oli pidemmän matkan takaa ja niinpä he jäivät melkein poikkeuksetta Jauliin yöksi, sinne oli järjestetty yöpymismahdollisuus vieraille.

DI ajoi kaikki matkat, hovikuskiksi me häntä siskon kanssa nimitettiin. Outo auto ja outo reitti eikä keli varsinkaan nyt illalla ollut mikään maailman paras, mutta hyvin me selvisimme. Toisaalta, jos DI olisi mällännyt auton omaa törppöyttään, olisi hän saanut rukoilla vaikka susilaumaa aterioimaan, ennen kuin me Leenan kanssa olisimme rökittäneet hänet... No, leikki leikkinä, mutta käytössä ollut Fusion on kuitenkin "perintöauto", alunperin isän, nyt siis meidän vaikkakin siskon käytössä.

Joka tapauksessa oli melkoisen liikuttavaa nähdä oma äiti vihittävän avioliittoon eikä ainakaan liian pikaisesti, kymmenisen vuotta ovat asuneet yhdessä. Sitä ei voi sanoa ainakaan harkitsemattomaksi päätökseksi.
Äiti muuttaa sukunimensä tässä samalla, joten nyt kun hän vaihtoi nimeä ja isä on kuollut, on meitä jäljellä enää kolme: minä, sisko ja mummu.

perjantaina, maaliskuuta 21, 2008

Henkiinjäämispakkaus á la isä

Isässä oli vähän (tai siis aika paljonkin) hamsterin vikaa ja niinpä kaikki nurkat ovat edelleen täynnä tavaraa. Ja samoin oli myös auton takakonttikin kunnes sisko alkoi sitä raivata omaan käyttöönsä. Ei se pelkkää turhaa romua kuitenkaan ollut, sieltä lyötyi villasukat, viinapullo ja kirves.
Kysehän on siis mitä luultavimmin täydellisestä, 50 vuoden kokemuksella hankitusta survival kitistä sitä tilannetta varten, että kylmänä talviyönä auto jättää tien varteen jonnekin tiettömien taipaleiden taakse. Ai miten niin?
Villasukat on helppo ymmärtää, ilman niitä voi varpaiden tulla kylmä.
Viinapullostakin on varmasti riemua pakkasessa, varsinkin jos avun odottelu näyttää kestävän kauan.
Ja kirves on tietysti sitä varten, että jos joku ohikulkija ei tarjoakaan apua vaan päättää käyttää hyväkseen toisen hätää ja ryöstää arvotavarat. Nyt varsinkin kun sisko liikkuu autolla yksin, nuori yksinäinen naisihminen olisi helppo uhri korpitaipaleelle sammuneen auton kanssa, mutta kuka tahansa pahantekijä miettii kaksi kertaa, jos suunnitellulla uhrilla on kirves kourassa.

torstaina, maaliskuuta 20, 2008

Toinen varma kevään merkki

Toinen varma kevään merkki on havaittu myös: aikakauslehtien yleisönosastopalstoilta kuuluva vienonlainen piipitys ja ulina euroviisuista ja siitä, miten TAAS KERRAN on valittu ihan väärä edustaja ja Suomesta tehdään TAAS KERRAN naurunalainen. Koska nuoret kirjoittaisivat nettiin, nämä kirjoittajat lienevät viidenkympin ja kuoleman välissä olevia ns. viisufossiileja.
Viisufossiileille ei kelvannut edes se Lordin voitto. Ei, sitä ei ole olemassa, se oli häpeä, se pitää vaieta kuoliaaksi, koska ehdokas ei ollut heidän mieleen. Olisi pitänyt vain valita se vanha tuttu Katri Helena hakemaan kotiin ne vanhat tutut zeropointsit. Paitsi ettei se olisi vikinää vähentänyt, aiheena vain olisi ollut se kun tyhmät eurooppalaiset eivät ymmärrä mitään musiikista.

Syypää onnettomaan tilanteeseen ja kansalliseen häpeään on tietysti nuoriso, joka Suomessa ja pitkin Eurooppaa kehtaa äänestää omia suosikkejaan. Hyi! Eivät nuoret saa äänestää euroviisuissa! Eivätkä ainakaan nuorisomusiikkia, se on pyhäinhäväistys! Ojentakaapas kersat näpit pulpetille, saatte karttakepistä. Noin, nyt ette voi ainakaan näpytellä tekstiviestejä väärille ehdokkaille. Viisujen pitäisi pysyä viisikymppisten huvina, siirtyä heidän mukanaan ensin eläkkeelle, sitten vanhainkotiin ja lopulta hautaan. Ja hautaan viisut todellakin joutuvat, elleivät uudet ikäluokat niistä kiinnostu. Uudet ikäluokat taas eivät innostu, jos viisuissa soitettaisiin vuodesta toiseen eläkeikäisten suosikkeja. Ajat muuttuvat, musiikki ja viisut muuttuvat siinä samalla, mutta nämä viisufossiilit eivät suostu sitä myöntämään. Surullista. Siis se että yritetään väkisin asettua kehityksen tielle. Onni onnettomuudessa on se, että viisufossiilit eivät ole siinä onnistuneet.

Mutta jotta näille viisufossiileille ei tulisi paha mieli, minulla on idea: järjestetään kahdet viisut. Toiset viisut ovat nuorisoviisut, jonne saavat mennä kaikki teknopopparit ja Teräsbetonit esiintymään. Toiset viisut ovat sitten ne OIKEAT viisut. Noista oikeista viisuista ei kannata kauheasti huudella koko Euroopalle, pidetään ne vain täällä Suomessa ihan itse, jolloin oikeiden viisujen ainoa esiintyjä on Suomen edustaja. Se on oikeasti ihan oikeudenmukaista, muu Eurooppahan on jo vuosikymmeniä hyljeksinyt suomalaista huippumusiikkia. Jos Suomi siis voittaa oikeat viisut kymmenenkin kertaa peräkkäin, se on vain reilua, eikös totta?
Suomen edustaja on vuorovuosin joko Katri Helena tai Kari Tapio, joskus voidaan olla todella nuorekkaita ja valita joku eläkemummojen ihastelema kiiltokuvapoju lurittamaan vähän italialaista romantiikkaa. Äänestys on siis pääpiirteissään helppoa, ainoa ehdokas on Suomen edustaja. Äänestää saa ainoastaan postikorteilla, tekstiviestit ovat hyi-hyi. Äänestyksen vaikein osa on kirjoittaa postikorttiin äänestäjän syntymävuosi. Tällä tavoin voidaan karsia pois kaikkien alle 50-vuotiaiden äänet. Näin voittaja on joka vuosi fiksujen kunnon ihmisten toimesta valittu eivätkä nuoret pääse sotkemaan hienoa kuviota. Viisufossiilien ikäluokka voi hyvillä mielin taputella itseään harteille: "Kyllä tänä vuonna voitti ihan oikea ehdokas viisut!"

No joo, ironia sikseen.
Viisufossiilien on turha mälistä siitäkään, että euroviisuissa on se lavashow, ilotulitteet ja puolialastomat naiset (viimeksi mainitusta eivät miespuoliset viisufossiilit valita koskaan, kumma juttu) tärkeämpiä kuin itse musiikki. Niinhän se on. Jos viisut haluttaisiin pitää puhtaasti musiikkikilpailuna, ne lähetettäisiin vain radion kautta eikä missään vaiheessa kerrottaisi, mikä maa milloinkin esiintyy. Näin viisuista saataisiin ehdottoman tasapuoliset, naapurimaatkaan eivät voisi suosia toisiaan. Mutta ketäpä tällaiset viisut kiinnostaisivat?
Kyllä se vain on niin, että viisut ovat show ja show-meiningillä siellä pärjää, sorry vain. Ei ole pakko katsoa. Itse en ole Suomen edustuskappaletta kuullut eikä minulla ole oikein muutenkaan käsitystä tuosta Teräsbetonista yhtyeenä, mutta olen pahuksen onnellinen, ettei Kari Tapio tullut valituksi. Luojan kiitos teinit naputtelevat tekstiviestejä nopeammin kuin eläkeläiset.

keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008

Vihtori-setä

Lupailin muutama viikko sitten kirjoittaa tänne Vihtori-sedän tarinan sellaisena kuin mummu sen minulle kertoi. Yksityiskohtien oikeellisuudesta ei ole mitään takeita, tarina alkaa vuosia ennen mummun syntymää, joten hänkään ei tiedä muuta kuin mitä muut ovat kertoneet. Ja siitäkin on tuhottomasti aikaa. Itse asiassa koko tarinan todenperäisyydestä ei ole mitään vakuutta, mutta onko sillä niin väliä?

Vihtori oli siis mummun setä, isän veli. Hän oli syntynyt oletettavasti välillä 1878-88 ja tarinan alkaessa hän oli jo aikuinen mies, ei vanha, ehkä juuri parinkymmenen ikäinen. Puhutaan siis 1900-luvun ensivuosikymmenestä.
Riihimäen (tai ehkä Hyvinkää?) asemalla tapahtui rikos, oliko puukotus vai peräti murha, ei ole tietoa, mutta syyllinen oli kertoman mukaan joku ison talon poika tai vastaava. Kuitenkin joku, jolla oli paljon tuttavia poliisissa ja tuomareissa. No pahahan se hyvää tuttua on mennä syyttämään vakavasta rikoksesta. Mäkitupalaisen poika olisi paljon parempi syytetty ja varsinkin kun Vihtori-sedällä ei ollut tapahtumaillaksi alibia, hän oli kotonaan ollut yksin. Siinä siis sopiva syytetty.
Paitsi että sattuipa Vihtorillakin olemaan tuttu poliisissa. Tämä tuttu poliisi tuli eräänä iltana myöhään ja halusi ihan välttämättä puhua Vihtorin kanssa kahden, asia oli tärkeä. Poliisi kertoi että Vihtoria aiottaisiin syyttää rikoksesta ja että hänen tulisi paeta maasta Amerikkaan. Hän hoitaisi yön aikana kaikki tarvittavat paperit kuntoon, mutta Vihtorin olisi valmistauduttava lähtemään mitä pikimmin. Vihtori vastusteli, eihän hän nyt Amerikkaan ja että mitä hän siellä. Poliisi ei antanut periksi, lähdettävä olisi. Vihtori sai tarvittavat paperit matkaa varten, lienevätkö olleet vielä väärälle nimellekin, mutta niin hän lähti. Sitä ei mummu tiennyt, että pestautuiko Vihtori satamassa laivapojaksi vai lähtikö peräti salamatkustajana.
Amerikkaan Vihtori kuitenkin pääsi ja kirjoitti sieltä sukulaisilleen keräävänsä matkarahoja ja tulevansa käymään kun saa rahat kokoon. Mutta että vaikka hän Suomeen tulisi ja töitäkin tekisi, ei hän penniäkään maksaisi veroja, ei tällaiselle yhteiskunnalle, joka aikoi syytöntä syyttää ja hänet maanpakoon ajoi. Niin sydämistynyt hän oli. Oikea syyllinen kuulemma katosi hänkin, minne lie mennyt.

Vuosien mittaan Vihtori matkusti ainakin joitain kertoja Suomen ja Amerikan väliä, teki kummassakin maassa töitä saadakseen paluulipun, mutta veroja ei maksanut Suomeen, siitä hän piti kiinni. Voi olla että hän reissasi muuallakin maailmassa, oli kuulemma oppinut useampiakin kieliä, joten mistä sitä tietää missä päin hän oli liikkunut. Ehti Vihtori Amerikassa naimisiinkin mennä, kuuleman mukaan vanhemman, melko varakkaan naisen kanssa niin että ainakin viimeisen kerran Suomessa käydessään oli pukeutunut kuin herra kerrassaan.
Mummu muistaa ainakin tämän viimeisen vierailun, mummu itse oli tuolloin vähän toisella kymmenellä, puhutaan siis 20-luvun alkupuolesta. Sen hän muistaa Vihtori-sedän tuolloin sanoneen, että jos hänestä ei seuraavaan neljään vuoteen kuulu mitään, ovat asiat menneet huonosti. Tarkoitus olisi kuulemma ollut tulla Suomen multiin haudattavaksi. Vihtori-setä lähti takaisin Amerikkaan, tällä kertaa mummun isän passilla, koska omallaan hän ei päässyt jostain syystä. Passin hän lähetti myöhemmin takaisin postitse. Ja sen jälkeen Vihtori-sedästä ei kuulunut mitään.

Paljon myöhemmin, joskus sotien jälkeen sanomalehdessä oli ilmoitus, jossa konsulaatti tai suurlähetystö haki Vihtorin sukulaisia. Mummun isä ilmoittautui, mutta hän kuoli kesken asioiden selvittämisen ja mummun täti hoiti asiaa siitä eteenpäin. Koskaan ei täti kuitenkaan kertonut, että miksi Vihtorin sukulaisia haettiin. Oliko hän kuollut, jättänyt perintöä vai oliko vero- tai muita velkoja maksettavana, se ei ole mummulle selvinnyt.

Pää jäässä

Tänään on taas varsinainen "en ymmärrä mitään"-päivä. Aamu alkoi rattoisasti migreenillä, se ei ollut kovin paha, mutta päätä särki kuitenkin. Kävin heti töihin tullessani apteekissa hakemassa täydennystä lääkevarastooni ja nappasin tabletin naamaan. Se alkaa tehota, päätä ei särje enää. Ongelmana vain on se, että tuntuu ihan elävästi siltä, kuin pää olisi puudutettu aivoja myöten. Ei särje, mutta tuntuu siltä kuin pää olisi muutenkin pumpuliin kääritty. Ja aivoissa ei liiku mikään, ei sitten yhtään mikään! Tee tässä sitten töitä. Ajattelin jo sanoa projektipäällikölle, että suhtautuu skeptisesti ihan mihin tahansa mitä tänään teen ja raportoin. Oujea...

Niin joo, eilen oli se perunkirjoituskin. Ei siinä sen kummempia, sehän on lähinnä siis listaus kuolinpesän varoista ja veloista, kaikki paperille laitettuna ja allekirjoitukset alla. Varsin yksiviivainen juttu siis ja se on siis hoidettu nyt. Lakimies laittaa paperia eteenpäin verottajalle ja verottaja laittaa laskua sitten kun ehtii. Voi kuulemma mennä useita kuukausiakin siihen, pääkaupunkiseudulla käsittelyjonot ovat yli puolen vuoden mittaisia.

sunnuntaina, maaliskuuta 16, 2008

Puutarhaunelmia

Se olisi taas sunnuntai, viikonloppu kohta puolin takana, maha täynnä DI:n laittamaa ruokaa ja hetkinen aikaa raapustella blogiin. Olin taas kotona käymässä. Ei mitään yllättävää sinänsä.
Viikonlopun suurin saavutus oli sähkömittarien lukeminen. Paikallinen sähkölaitos oli lähettänyt lappuset, että olkaa kilttejä, käykää katsomassa mittarinne lukemat, raapustakaa ne lappuun ja laittakaa postiin. Helppoa kuin mikä, ainoa vain ettei meillä ollut siskon kanssa aavistustakaan, mistä voisi löytää sähkömittarit... No, vaihtoehdot olivat aika vähissä ja kun ei talon sähkötaulusta löytynyt muuta kuin sulakkeet, suuntasimme katsomaan pääkeskuksen ja sieltähän se löytyi. Otimme lukemat ylös sekä talosta että ladosta ja minun pitäisi muistaa postittaa lappuset tässä viikolla.

Poikkesimme tänään pikaisesti naapurissakin kysymässä isännälätä hänen mielipidettään peltojen ja koneiden hinnoista. Kyllä lakimies oli asiat selvittänyt ihan kohdilleen, hinnat olivat kuulemma täysin järjellisellä tasolla. Ei tässä nyt ihan pikkusummista puhuta, kun eteläisessä Suomessa peltohehtaarikin on kohtuullisen kovissa hinnoissa. Pahus soikoon. Eihän sillä muuten niin väliä olisi, mutta kun ne verot... Huokaus.

Nyt kuitenkin kelpaa laittaa puutarhaa, kunhan kesä tulee, talossa kun on sataprosenttinen akkavalta. Isä aina ihan periaatteesta vastusti kaikenlaisia puutarhanlaittosuunnitelmia, mutta nyt komento muuttunut kokonaan. Selailimme tänään jotakin puutarhaliikkeen mainosta ja kaiken mahdollisenhan me olisimme sieltä halunneet ostaa. Mummu toivoi ainakin vanhoja suosikkejaan tiikerinliljoja ja keittiön ikkunan alle kotkansiipiä. Siinä nyt majaileva alppiruusu saanee uuden paikan jostain muualta. Portin pieliin suunnittelimme istuttavamme jotain pylväsmäisiä tuijia tai muita havuja. Karhunvatukat olisivat kivoja kokeilla myös, samoin kirsikat ja tilaa kyllä luulisi löytyvän. Ja särkyneitä sydämiä ja lisää pioneja ja kirjavalehtisiä vehkoja ja kivikkopuutarha ja koristelupiineja ja vaikka mitä! Ou jee!

perjantaina, maaliskuuta 14, 2008

Tili tuli, tili meni

Tilipäivän kunniaksi lähdin töistä vähän aikaisemmin ja lähdin ihan puhtaasti shoppailukierrokselle. Oli minulla pitkä ostoslistakin, ettei sen puoleen. Äiti ja hänen pitkäaikainen avomiehensä menevät pääsiäisenä naimisiin ja ajattelin vähän uudistaa iltapukuani. Iltapukunihan on siis musta, housut ja toppi ja väriä siihen saadaan asusteilla. Minulla on oranssinpunainen huivi ja siihen soveltuvia koruja, mutta nyt ostin vihreän, kiiltäväpintaisen huivin Haloselta ja vihreät korut torilta, kun löytyi sopivan väriset ja kauniit. Vihreän iltalaukun löytäminen sen sijaan saattaa olla huomattavasti haasteellisempaa ja luultavasti tulen toimeen mustallakin. Vihreitä korkokenkiä en edes yritä etsiä. Haloselta mukaan tarttui myös musta toppi, kun oli tarjouksessa.

Ja eksyin minä kenkäkauppaankin. Etsiskelin oikeastaan jonkinlaisia nilkkureita, mitä voisi pitää näin talvella ja keväällä, mutta oikein sopivia ei löytynyt. Ei sillä että olisin nirso tai jotain, pois se minusta. Menin kuitenkin sortumaan korkeakorkoisiin, mokkanahkaisiin Tapasin kävelykenkiin Mekassa! Voi plääh, mitä hemmettiä minä nyt semmoisilla? Mutta kun ne oli niin hienot ja tarjouksessa vain 35 euroa.

Lisäksi ostin pari kirjaa (mm. kauan havittelemani Utrion Ilkeät sisarpuolet), shampoota, hoitoainetta, hiuslakkaa, parit korvakorut, kynsinauhavoidetta, jalkapohjien voidetta, hiuslenkkejä, silmämeikinpoistoainetta, muistikirjan... Niin että rahaa kyllä paloi. Mutta kaikki ihan tarpeellista tavaraa. Ainakin melkein.

Kevättakkiakin metsästin muutamasta liikkeestä, mutta voi pyh. En halua mustaa kevättakkia, Jokisella oli oikeastaan vain mustia. Kekäleessä oli myytävänä paljon sellaisia lähinnä tuulipuvun näköisiä pusakoita, jotka ovat nou-nou. Ja muissa sitten koko loppui 46:een, joka on aavistuksen ahdas minulle. Takkia en siis löytänyt. Huokaus.

Rahahuoli

Eilen ja vielä tänäänkin on hierottu noita perukirjaan merkittäviä arvoja omaisuudelle. Loppusummassa on minun makuuni liian monta nollaa. Ei siinä muuten mitään, mutta kuulen jo verokarhun lipovan huuliaan. Onneksi, voi onneksi kuitenkin mummulle jää tilasta kuitenkin puolet, eli vain puolikkaasta on tällä kertaa verot maksettavana ja verojen loppusumma ei ole mitään satoja tuhansia euroja. Toivottavasti...

torstaina, maaliskuuta 13, 2008

Tylsä ihminen, tylsä elämä, tylsä suhde

Kaveri kyseli tuossa aamupäivästä, että milloinkas raapustan lisää tavaraa blogiini, hän pitkästyy töissä muuten. Ilmeisesti vähän luppoaikaa sitten tarjolla tai jotakin. Totesin hänelle olevani niin tylsä ihminen ettei minulla riitä kirjoittamisen aiheita.

Itse lueskelen useampiakin blogeja aika säännöllisesti ja osa niistä käsittelee ihmissuhteita, ainakin ajoittaisesti. Mikä kumma siinä onkin ettei minulla riitä dramatiikkaa suhteessani edes sitä vertaa että siitä voisi vääntää jotain kirjoitettavaa hyvällä mielikuvituksella? En minä mieti, että jos DI sanoi näin tai teki noin, niin mitähän se sillä oikeasti tarkoitti. Tai että onkohan hän kyllästynyt minuun. Tai että mitä hän minusta ja tästä suhteesta haluaa. Tai että mitä se viime viikkoinen olkien kohautus merkitsi kun sen yhdisti tiettyyn äänensävyyn. Tai onkohan se nyt oikeasti töissä vai ehkä sittenkin panemassa sitä naapurin nuorta opiskelijatyttöstä. Tai kun DI hymyili ja kiitti sitä naistarjoilijaa, siis kuvitelkaa, se hymyili toiselle naiselle. Kamalaa! Kyllä nyt tuli ero.
Blaah. Minulla on sen verran putkiaivot tai jokin muu päänsisäinen vamma, etten jaksa edes omaa päätäni vaivata tällaisilla pohdinnoilla, saati että viitsisin niillä vaivata lukijoita. Tokihan sitä aina herää kysymyksiä suhteeseen liittyen, mutta kantapään kauttakin olen oppinut sen, etten vatvo niitä kysymyksiä siihen asti kunnes ne ovat kasvaneet pääni sisällä talonkorkuisiksi ongelmiksi vaan kysyn ihan suoraan DI:ltä. Niin yksinkertainen keino! Ja se toimii: hyvin meillä menee.

Mutta kai tälläkin blogilla olisi enemmän lukijoita jos saisin jostain revittyä enemmän dramatiikkaa. Isän kuolemastakaan ei tule enää niin paljoa kirjoitettua. Paitsi nyt sitten jatkan sitäkin: ensi tiistaina pidetään virallinen perunkirjoitus kotona. Silloin selviää lopullisesti, että miten rikkaita/köyhiä me siskon kanssa oikeasti olemmekaan. Köyhiä olemme taatusti sen jälkeen, kun tieto perunkirjoituksesta on mennyt verottajalle ja perintövero pamahtaa maksuun. Jaiks! En ole koskaan pitänyt perintöveroa oikeudenmukaisena, mutta nyt kun se napsahtaa omasta pussista, pidän sitä vielä vähemmän oikeudenmukaisena. Kateusvero on todella hyvä nimitys sille. Lainaahan sen maksamista varten on pakko ottaa ainakin aluksi, riippuu sitten muista tekijöistä että mitä saamme myytyä ja millä hinnalla, kattavatko ne tuotot verot. Jos eivät, niin sitten ollaan velkavankeudessa ja ihan vain siksi, että isä kuoli. Ei kiva.

tiistaina, maaliskuuta 11, 2008

Varma kevään merkki

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli-puli.
Korjaus: lumi olisi varmasti sulanut, jos sitä ylipäänsä täällä eteläisessä Suomessa olisi ollut...

No lunta tai ei, mutta tänään bongasin varman kevään merkin. Ei, se ei ollut pääskynen, eikä västäräkki, ei edes peipponen eikä kiurukaan. Se oli ihan ehta feissari ja vielä kaksin kappalein (feissari = se hymyilevä nuori ihminen, joka tulee kadulla vastaan, kysyy, kiinnostavatko lasten/eläinten oikeudet tai luonnonsuojelu ja sitten alkaa tarjota jäsenyyttä yhdistykseen tai jotain kummisopimusta, mutta ideana on kuitenkin että se maksaa rahaa). Tämän päivän feissarit olivat Unicefin alalajia edustavia.

Hirveän hieno ajatus sinänsä, lasten auttaminen siis. Ja tietysti myös eläinten auttaminen ja luonnonsuojelu ja ihmisoikeudet ja vaikka mikä. Näihin saisi kulumaan helposti enemmän rahaa kuin mitä tienaan vuodessa tai vuosikymmenessä. Mutta vaikka asia olisi miten hieno tahansa, ei minulla valitettavasti ole ylimääräistä rahaa. Oma napa lähinnä, myönnän sen suoraan ja tekopyhä on se, joka muuta väittää. Eli feissarit saavat kohteliaan päänpudistuksen ja "ei kiitos"-mutinan. Tämän päivän feissari oli muuten siitä kiva, että hän toivotti hyvää päivänjatkoa. Toivotin takaisin samat, toivottavasti hän kuuli sen.

Ainoa keräyslipas, jonne vapaaehtoisesti ängen mynttejäni kuuluu Kissojen Katastrofiyhdistykselle. Heillä on syksyllä eläinten viikolla ja joulun alla keräys Sokoksen edessä ja jos suinkin satun siitä ohi kävelemään, lykkään kyllä kaikki irtokolikot laatikkoon. Ja toivon että niitä kolikoita on paljon. Ihmisten ei pitäisi ottaa kissaa tai ylipäänsä mitään muutakaan lemmikkiä elleivät he pysty tai halua siitä huolehtia, niin se on. Katastrofiyhdistys tekee siis periaatteessa turhaa työtä, sellaista työtä joka ei kuuluisi ulkopuolisille vaan lemmikkien omistajille. Jos ihmiset olisivat vastuuntuntoisempia, ei katastrofiyhdistystä tarvittaisi.

Muistilappu: tuore ripsiväri ja huppari

Jos aion laittaa töihin hupparin (jossa on kohtuullisen ahdas kaula-aukko), laitan ensin huppari päälle ja vasta sitten meikit naamaan, erityisesti ripsiväri. Tai annan ainakin sen ripsivärin kunnolla kuivua, ettei jää ripsistä värit silmien alle sekä huppariin.

maanantaina, maaliskuuta 10, 2008

Ilves ja lumiukko

Kuten sanottua, olin viikonlopun taas kotona. Normi-viikonloppu noin muuten, suurimman uutisen kuulin lauantaina. Lähdin hakemaan pajunkissoja maljakkoon laitettavaksi ja tapasin siinä samalla reissulla naapurin isännän. Hän tiesi kertoa, että viikko sitten oli ilves tassutellut siinä ihan lähistöllä, jäljistä päätellen käynyt kotipihassakin ja jatkanut siitä matkaa muualle. Siitä ei kovin montaa vuotta ole, kun samainen isäntä (sattumoisin myös paikallisen metsästysseuran puheenjohtaja) kertoi nähneensä samoin ilveksen jäljet ja se oli melkoinen uutinen. Eihän sitä nyt ilveksiä Nurmijärvellä... Mutta näkyypä vain olevan, koska toisenkin ilveksen jäljet olivat löytäneet samoihin aikoihin. Toinen isoista kissoista oli yrittänyt peuraakin kiinni, mutta tuloksetta.
Sunnuntaina naapuri näytti minulle ne jäljet tienvarresta. Vanhathan ne olivat jo, lunta satanut päälle, joten ei sitä jälkeä varsinaisesti nähnyt, mutta sai jonkinlaisen käsityksen jäljen koosta ja askelvälistä. Iso eläin se on!

Sunnuntaina puuhastellin myös muutakin. Kun sattui olemaan niin mukava nuoskakeli, värkkäsin lumiukon pihalle! Enpä ole tainnut vuosiin lumiukkoa tehdäkään. Otin pari valokuvaakin siitä, todistus lapsetus-kohtauksestani :)

Mummu kertoi taas mielenkiintoisia vanhoja asioita lauantai-iltana. Kirjoittelin niitä muistiinkin, joten ehkä kirjoitan tännekin joskus Vihtori-sedän tarinan. Oli mielenkiintoista lähteä selvittämään kyseisen Vihtori-sedän kohtaloa ja sitä, että miten kävi sen rikoksen, josta häntä aiottiin syyttää ja muuta asiaan liittyvää. Lisäksi isän tavaroista löytyi yksi lyhyt muistiinpano siitä, mitä mummu on muistellut punakapinan ajoilta. Noita mummun tarinoita pitäisi merkitä muistiin enemmänkin, ei sen niin väliä vaikkei kaikkea muistaisikaan niin tarkoin tai kaikki ei ihan sataprosenttisen totta olisikaan.

perjantaina, maaliskuuta 07, 2008

Hyvää naistenpäivää

Tänään jaettiin töissä kaikille naisille ruusut huomisen naistenpäivän kunniaksi. Kiva juttu, ruusu kesken työpäivän piristää kummasti.
Hyvää naistenpäivää myös minun puolesta, enpä todennäköisesti taas viikonloppuna pääse kirjoittelemaan kun heti huomenaamuna käännän kärsän kohti kotia.

torstaina, maaliskuuta 06, 2008

Vippaa pikaisesti (tai sitten ei)

Joitain päiviä sitten osui silmiini taas jokin pikavippejä (pikaluotto, sms-luotto, vihatullakin lapsella on monta nimeä) koskeva kirjoitus jostain. Vai liekö ollut mainos tai joku, mutta olen tässä töiden seassa tehnyt tutkimusta: mitä ne oikeasti ovat, mitkä ovat ehdot, hinnat, miten niitä saa jne.
Njoo, mitään niin kovin erikoista ei paljastunut noista perusasioista, sehän on siis tekstiviestin (tai joskus netin) kautta tilattava pikalaina, ei takaajia, ei vakuuksia, toimitusaika parhaimmillaan vain muutama minuutti. Korot ovat kovat, summat pienet, laina-ajat lyhyet, niin että sillä korolla ei oikeasti ole niin mieletöntä merkitystä. En voi oikein kuvitella, että jos yhden pikavipin tarpeeseen ottaa ja sen maksaa ajallaan takaisin, että siitä joutuisi velkakierteeseen, ulosottoon ja ikuiseen helvetin kurimukseen, kuten monessa paikassa pelotellaan. Tietysti asia on eri, jos otetaan vippejä humalassa tai sen takia että voidaan maksaa edellinen vippi pois tai muuten vain vastuuttomasti niiden kanssa toimitaan. Se on tietysti helppo, ehkä petollisenkin helppo, mutta varmasti mukava pikkuapu sellaiseen tilanteeseen, jossa tulee jotain pienehköä, mutta kiireellistä rahanmenoa ja tilipäivä on viikon päästä. Silloin on ottaja varmasti onnellinen helppoudesta ja nopeudesta. Ja jos taas ei osaa hoitaa asioitaan noiden pikavippien kanssa, niin osaako sitä muutenkaan?

En minä tätä sillä, että itse harkitsisin pikavipin ottamista (vaikka tilipäivään on vielä viikko ja tilillä on rahaa nuukasti). Eipä sillä että sitä saisinkaan kovin helposti. Huomasin nimittäin erään jutun: jos puhelinnumero on salainen, ei pikavippejä puhelimella saa! Tässä on varmasti jokin tunnistustekninen juttu, salaisen liittymän omistajan tietoja ei saa pikavippiyrityskään ja kun tilaajaa ei voida tunnistaa, ei voida vippiäkään myöntää. Muutama virma tarjosi netin kautta lomakkeita tai tunnistautumista pankkitunnuksilla, mutta eräässäkin luki pikkipräntillä että tunnistautumisen jälkeen lähetetään postilla jokin tunnusluku ja siinä menee 1-2 arkipäivää. Tosi pikavippi siis.

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008

Hajamielisyyttä

Minulla oli jokin hyvä aihe, mistä piti kirjoittaa. Se oli varmasti todella hyvä aihe. Siinä on vain se vika etten muista sitä enää. Pahus.
Mitenköhän paljon ideoita menee hukkaan ihan puhtaasti sen vuoksi, ettei ole juuri sillä minuutilla aikaa niitä toteuttaa ja sitten myöhemmin ei muista? Tarvitsisi varmaan pitää muistikirjaa ja kynää saatavilla koko ajan, voisi kirjoittaa aina ajatuksiaan ylös ja etsiä muistiinpanoista inspiraatiota kun on aikaa kirjoittaa.

Vietimme eilisiltana DI:n kanssa vähän "laatuaikaa", harmi vain että siinä vierähti aikaa sen verran että oli jo puoliyö ennen kuin nukahdin. Taktisesti olin siirtänyt herätyksen seitsemästä kahdeksaksi, mutta jostain kumman syystä heräsin kuitenkni vartin yli 7 ja vaikka yritin siinä vielä vartin pyöriä, ei uni tullut enää eikä suuresti edes väsyttänyt. Noinkohan sitä tulisi toimeen seitsemän tunnin yöunilla? No jaa, epäilen, koska nyt kyllä väsyttää ihan riittävästi. Menepä tästä vielä syömään lounas, niin kaikki onkin valmista pieniä päiväunia varten. Onneksi ei ole vielä nälkä.

tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

Uni

Näin unta, missä vilahti isän valkoinen arkku. En muista siitä unesta yhtään sen enempää, mutta mikään painajainen se ei ollut eikä siihen liittynyt minkäänlaista suruakaan. Se vain oli, se arkku siinä.

maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Monta pikkuasiaa

Asia nro 1. Tuntuu hyvältä tietää, että työpaikalla luotetaan. Esimies tuli tänään uuden työntekijän kanssa luokseni, esitteli meidät ja sanoi, että neuvopas tämä uusi kaveri hommien alkuun, olin juuri tekemässä erästä varsin tuttua testisettiä. Tämä uusi sai vielä kommentin, että kysy S:ltä vain, se osaa kyllä. Tottahan osaankin, monta kertaa on tätä samaa testiä hinkattu läpi eri versioilla, mutta kiva kuitenkin tietää että esimieskin tietää minun osaavan.

Asia nro 2. Lisää työasiaa, tänään tultiin ihan noin vain sanomaan, että hei te porukka siinä, teidät siirretään tuohon yhteen huoneeseen, alkakaas kantaa. Julmasti vain siirrettiin pois... No ei se mitään, sain ikkunapaikan (nopeat syövät, hitaat eivät, vein viimeisen ikkunapaikan) ja isomman pöydän ja kaikkinensa olen tyytyväinen. Toivottavasti saan pesiytyä tälle paikalle pidemmäksikin aikaa, ei haittaisi yhtään. Paitsi jos ikkunoista vetää, en tosin huomannut ainakaan tänään sellaista efektiä. Eikä tarvinnut onneksi pöytiä kantaa, omat tavarat vain.

Asia nro 3. ironiavaroitus: Hesarissa on viikonloppuna uutisoitu sitä, että alaikäiset nuoret myyvät aikuisille miehille seksiä alkoholia, tavaroita tai muuta sellaista vastaan (ks. uutinen). Itseäni ehkä eniten hämmästytti se, että kolmannes tapauksista oli sellaisia, jossa "myyjänä" oli ollut poika. Feminismiä vastustavien ja miesten "alistettua" asemaa parantavien piirien luulisi olevan innoissaan, näissä porukoissa on jo kauan itketty sitä ettei miehillä ole mahdollisuutta prostituution ihanuuteen, kun naisilla on niin helppoa, levittää vain jalkansa ja raha juoksee. No, asia on selkeästi korjaantumassa, nuoret pojat ovat näyttäneet miehille mallia ja miehetkin pääsevät helpon rahan makuun. Ja nyt feministejä ja yleisestikin naisia vihaaville miehille syntyy tarpeellinen palvelu, ei tarvitse enää edes itseään tyydyttääkseen kääntyä halveksittujen naisten puoleen ja tahrata pyhää miehuuttaan alemman kastin läsnäololla, kun homman voi hoitaa kätevästi miesvoimin.

Asia nro 4. kuvitellaan että pariskunta on ollut naimisissa parikymmentä vuotta kun he eroavat. Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin pitkä aika eikä sitä voi mitätöidä millään. Avioliitto on ollut, vaikkei sitä enää olekaan. Kun toinen eronneista kuolee vuosiakin eron jälkeen, miten ex-puoliso voi osoittaa suruaan tai edes kunnioitustaan vainajaa kohtaan? Ei mitenkään, vaikka se kahdenkymmenen vuoden avioliitto on ollutkin ja vaikka tuntuu ehkä osin pahaltakin, kun näin käy. Onhan se kuollut ollut pitkän aikaa osa elämää. Mahdollinen uusi puoliso loukkaantuu, vainajan omaiset eivät halua kuulla ex-puolisosta mitään hautajaisissakaan, vainajan mahdollinen uusi puoliso kaikkein vähiten. Se on vain pidettävä sisällään, näyteltävä, ettei mitään ole tapahtunut vaikka onkin tapahtunut.
Siitä ei ole kauaa, kun luin esittelyn kirjasta, jossa kerrottiin tilanteesta, että puoliso kuoli yllättäen kesken avioeroprosessin. Siinä on mahtanut olla vaikeata, asiat jäivät kesken ja selvittämättä, läheiset tietävät että eroa on haettu ja olettavat, että jäljelle jäänyt iloitsee kuolemasta kun pääsee toisesta eroon, kuitenkin puoliso suree, mutta yhteisö pitää sitä mauttomana, omien lasten toinen vanhempi kuolee... Siinäpä vasta soppa. Yhteiskunnasta puuttuu selkeästi tapa muistaa kuollutta ex-puolisoa ja sille, jos mille olisi nykyisten uusioperheiden aikana tarvetta.

sunnuntaina, maaliskuuta 02, 2008

Perustaisinko museon?

Viikonloppu kotipuolessa taas ohitse ja olen palautunut jo takaisin Tampereelle. Ei mitään niin kovin erikoista, mitä nyt tämän talven ihmettelyä. Olin kaikkien muiden murheiden lisäksi huolissani siitä, miten voin talvella kiertää "lenkkiäni" kotona, osa siitä lenkistä kun on peltotietä eikä ole enää isää auraamassa sitä auki. No, eilen ikuistin ihan kuvankin siitä, ettei auraa tarvita: lunta ei ole juuri nimeksikään.

Räpsin huvikseni myös valokuvia kotoa, vanhoista maatalouskoneista, mitä siellä lojuu nurkissa. Suurin osa on jo aikansa eläneitä, vanhentuneita ja ruosteisia. Osa lienee vielä käyttökuntoisia, ainakin pienellä laitolla, mutta pieniä ne kaikki ovat, ei niillä ole nyky-Suomen isoilla EU-tiloilla mitään virkaa. Mutta vanhoja ovat melkein järjestäen kaikki. Ja jostan kuusen alta löytyi puoliksi maahan ja karikkeeseen hautautuneena jotakin, mitä epäilisin ihan hevosvetoiseksi auraksi!
Siispä: maatalousmuseo pystyyn vain. Tiloja kyllä riittää, navetta on tyhjänä ja mitäpä tuolla konehallillakaan virkaa enää on. Museokokoelman helmi olisi tietysti vuoden -62 Fordson Super Dexta, ensimmäisiä Suomeen tuotuja Super Dextoja. Pitäisi vain entisöidä, käyttökone kun on, isä on parannellut sitä sieltä täältä.
Ja jos siinä ei ole tarpeeksi, niin löytyyhän sitä muutakin. On vanhaa kippoa, kuppia, taloustavaraa. Varastoista löytyi kaikenlaista historiallista paperiakin, mm. isoisän ajokortti vuodelta 1920 ja vanhoja kolikoita ja seteleitä itsenäisyyttä edeltävältä ajalta ja vaikka mitä. Olisi siinä sukumuseota kerrakseen.