torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Mikä eläin olet?

Testaa, mikä eläin olet!
Hesarin sivuilta löytyi tällainen pikkutesti.

Minun tulokseni:
Olet siili! Herätät muissa sympatioita, vaikka sinulla onkin joitain outoja tapoja. Viihdyt mieluiten yksin ja hemmottelet itseäsi hyvällä ruoalla.

Lisää siileistä

DI oli kuulemma susi, mutta minä en allekirjoita suurinta osaa noista piirteistä kyllä alkuunkaan.

Polttaa, polttaa, polttaa!

Arvatkaa mikä on eräs minun pahimmista painajaisista?
Jossain vieraisilla minulle tehdään teetä, kun toiset juovat kahvia: "Juodaan vielä kupilliset ennen kuin lähdetään". Emäntä/isäntä laittaa teepussin isoon ja paksuseinäiseen mukiin ja kaataa sen piripintaan kiehuvan kuumaa vettä. Koko komeus lykätään minun nenäni eteen. Kiitos, minun lempiharrastuksiini kuuluukin punahehkuisten kiuaskivien nuoleskelu ja noin muuten uiskentelen huvikseni sulassa laavassa.

Siinä kestää noin puolitoista tuntia, ennen kuin tee on jäähtynyt sellaiseksi, että pystyn sitä juomaan. Ennen sitä teen nauttimista ei voi sanoa juomiseksi eikä juuri nauttimiseksikaan, kun yritän teelusikallinen kerrallaan puhallella pirullisen kuumaa lientä viileämmäksi ja sittenkin se on niin kuumaa etten maista mitään, yritän vain nielaista sen mahdollisimman äkkiä. Mitä pitäisi sanoa? "Kaada vain puoli kuppia, kiitos. Ja tuotko samalla kylmää vettä, paljon, kiitos?" "Menkää te vaan edeltä, mä tulen parin tunnin päästä perässä kunhan olen saanut tämän teeni juotua polttamatta kitaani" "En tiedä onko tää tee hyvää, tää on niin kuumaa etten mä pysty juomaan tätä".

Olenko ainoa joka painiskelee tämän ongelman kanssa vai ovatko ihmiset niin typeriä, että kuvittelevat toisen kykenevän kumoamaan lähes kiehuvaa vettä suuhunsa ilman palovammoja? Vai pystyykö joku tällaiseen? Onko kahvi kuumaa vai onko tämä vain teenjuojien ongelma?
Tosin törmäähän tuohon muuallakin kuin vain teetä juodessa. Joissain kahviloissa kaakaokin on melkein punahehkuista. Friteeratut ruuat suoraan keittimestä pöytään tuotuina ovat myös nou-nou, jos se kuori onkin jo vähän jäähtynyt, sisuksia voisi edelleen käyttää pienemmässä saunassa vastuksina. Tai juuri uunista tullut, tuore, tuoksuva pizza, jossa on tomaatinsiivuja tai ananaspaloja. Nämä mehevät osat joko tuntuvat kuumilta tai ne pysyvät pidempään kuumina kuin liha tai juusto.

Ja näiden kaikkien kanssa polttaa suunsa. Minulla ainakin palaa herkästi alue heti yläetuhampaiden takaa. Jotenkin siihen aina osuu ensimmäisenä kaikki kuuma ja sitten se on arka. Joskus olen ollut kielellä tuntevinani siinä jopa rakon?

Tässä syy siihen miksi olen limppari- ja jäätelöihmisiä. Niitä kumpaakaan ei tarjota kuumina.

WC-paperirulla täytyy olla oikein

Ettäs tiedätte. Nih!

Over is Right , Under is Wrong

tiistaina, heinäkuuta 29, 2008

Arboretum

Olen ollut tuhma ja unohtanut miltei kokonaan Hatanpään arboretumin olemassaolon. En muistanut lainkaan, että siellä on ruusuaika alkanut jo! Eilen päätin korjata tilanteen ja lähdin suoraan töistä DI:n kameran kanssa kuvaamaan. Matkalla olin hieman peloissani, koska vielä Hervannassa helottanut aurinko vetäytyi pilveen ja keli näytti uhkaavankin synkältä. Minulla ei tietysti ollut edes sateenvarjoa mukana enkä oikein usko kamerankaan hirveästi tykkäävän liiasta vedestä.

Pisaraakaan vettä ei kuitenkaan taivaalta alas tullut vaan keli oli ihan sopiva valokuvaukseen. Ruusujahan arboretumissa on vietävästi, miltei kaikki lajikkeet kukassa ja suurin osa minulle jo aiemmilta vuosilta hyvinkin tuttuja. Pari uutta lajiketta oli tullut viime vuodesta, kiva! Mutta kaiken kaikkiaan en jaksanut ihan hirveästi paneutua kuvaamiseen ja sopivien kuvakulmien etsimiseen, kunhan räpsin vain. Jotenkin epäilen ettei tällä kertaa tullut sitä maailmankaikkeuden parasta ruusukuvaa otettua eikä se ollut kiinni kamerasta vaan kuvaajasta. Vaikka totta puhuakseni tällä kertaa en ollut suunnattoman ihastunut siihen jälkeen mitä kamera teki. Erityisesti muutama erittäin tummanpunakukkainen lajike jäi vähän vaatimattomaksi sen takia ettei kamera pystynyt kovin hyvin toistamaan terälehtien samettimaista pintaa. Tätä eivät ole pokkaritkaan tehneet, mutta ei näemmä tämä järkkärikään ainakaan automaattiasetuksilla. Seuraavalla kerralla täytyy napata DI mukaan.

Tämä on muuten 400. postaus tänne. Olenpas minä ollut tuottelias!

sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2008

Ruokaviikonloppu

DI:n tuttava Helsingistä vietti viikonlopun täällä Tampereella ja lauantaina hän houkutteli tamperelaisia kavereitaan kaupungille istumaan iltaa ja syömään. Me lähdimme DI:n kanssa mukaan. O'Connelsissa mietimme kuumeisesti mihin menisimme syömään. Vaihtoehtojahan oli kyllä ja lopulta päädyimme taapertamaan Laukontorin rannalle Wistub Alsaceen. Se alkaa olla jo hyvinkin tällainen fine dining-paikka.
Minun valintani oli valkosipuli keitto pekonilla ja pääruokana päivän kala eli siikaa punajuurikastikkeessa. Jälkiruoka oli vanha tuttu alsacelainen jäädyke.
Keitto oli hyvää, suorastaan loistavaa. Pääruoka sen sijaan ei oikein vakuuttanut. No, olihan se ihan ok, kala oli hyvää ja kastikekin, mutta lisukkeena tarjoillut keitetyt perunat eivät jaksaneet vakuuttaa. Jos minä jostain olen tarkka, niin keitetyistä perunoista ja nämä eivät olleet mitään normaaleja suurkeittiöperunoita kummempia.
Mutta joo, Wistub Alsacessa käy kyllä mielellään, paikka on mukava ja palvelu hyvää. Enkä väitä että ruokakaan huonoa olisi, kaikkea muuta, mutta tällä kertaa ei oikein miellyttänyt minua.

Tänään DI taas perinteisesti kokkasi. Koska emme eilen käyneet kaupungilla päiväsaikaan (laiskotti niin), oli ruuan tärkein ominaisuus se, että se sopii jääkaapissa lojuneen kuohuviinin kanssa. Muuta viiniä ei näet ollut ja Alkothan eivät ole sunnuntaisin auki että olisi edes täydennystä saanut. Päivän menu koostui siis äyriäisrisotosta: risottoriisiä, kirsikkatomaatteja, rucolaa, katkarapuja, sinisimpukoita, kampasimpukoita ja jättikatkarapuja. Nami nami!

Koska en halunnut jäädä yhtään huonommaksi, päätin tehdä jälkiruuaksi/iltapalaksi mansikkapiirakkaa. Ohjeena käytin Kotikokki.netistä bongaamaani omenapiirakan reseptiä, jota kokeilin jo kertaalleen juhannuksena. Oikein hyvää, mutta epäilen jotenkin, että joko ohjeessa on jokin vika tai sitten ymmärrän jotain siitä kroonisesti väärin. Ensin sekoitetaan sokeri ja sulatettu margariini ja siihen lisätään jauhot. Tästä pitäisi tulla murumainen taikina, mutta minä kyllä väitän että noilla määrillä siitä tulee juokseva taikina. Tuota muruseosta nimittäin pitäisi ottaa vähän sivuun ja ripotella se piirakan päälle. Lisään taikinaan kuitenkin jonkun 5 dl jauhoja, niin saan jonkinlaista murua aikaiseksi ja jatkan taikinantekoa siitä eteenpäin. Ei tunnu vaikuttavan asiaan mitenkään. Myös paistoaikaa joudun ainakin tässä uunissa pidentämään noin 10 minuuttia, paistan sen keskitasolla, koska ohjeessa ei ole muuta ilmoitettu.
Ostin tänään kaupasta aitoa vaniljasokeria ja käytin sitä vanilliinisokerin tilalla. Hyvää tuli. Viimeksi minulla ei ollut vanilliinisokeria eikä mitään muutakaan vastaavaa, niin raaputtelin taikinan sekaan puolikkaan vaniljatangon. Sekin toimi hyvin.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Työmatka!

Nyt voinen jo julkistaa asian: olen ehkä lähdössä syyskuussa viikoksi Saksaan työmatkalle. Ihan 100% varma se ei vielä ole, mutta minua kuulemma toivottaisiin sinne. Kun on kokonaan uusi tiimi ja hajallaan ympäri Eurooppaa, niin tarkoitus olisi koota ihmiset edes yhden kerran samaan paikkaan. Saisi nimelle ja puhelinkonferenssin äänelle kasvotkin.
Vähänkö jännittää?! En ole koskaan käynyt ulkomailla Tallinnaa ja Tukholmaa lukuunottamatta. Enkä ole ollut koskaan lentokoneessa. Eivät ne minua sentäs ole yksinään sinne lähettämässä, Suomesta lähtee pari muutakin kaveria matkaan eli selvinnen hengissä.

Ja joskus (lue: varsin usein) perheestä on hyötyä! Suunniteltu lento lähtee 7.45 Helsinki-Vantaalta maanantaiaamuna. Varsinais-Suomesta matkaan tuleva kaveri ehti jo kitistä, että on ihan huono lento kun on niin aikainen, pitää kuulemma neljältä herätä, jos sieltä asti aikoo keritä tuohon koneseen.
Minä puolestani rimpautin systerille ja kysyin, että miten typeränä ideana hän pitäisi sitä, jos tulisin edeltäväksi viikonlopuksi Nukarille ja hän heittäisi minut Seutulaan siinä aamusta. No ei se kuulemma olisi kauhistus, aika lähellähän Hki-Vantaa on ja suunnilleen suora tie ajaa. Sen verran aikaisinkin olemme liikkeellä, että pahimmat ruuhkat vältettäisiin ja sisko ehtisi Karkkilaan töihin ihan komeasti. Hieno homma!
Ei tarvitse minun raahautua pystyyn niin tuhottoman aikaisin, kuitenkin jo maanantaina on heti ohjelmaa ja muuta muttei välttämättä aikaa ottaa päivänokosia. Paitsi tietysti minulla, ajokortittomana en joudu Saksassa ajamaan vaan ajattelin vallata vuokra-auton takapenkin ja vetää sikeitä, jos siltä tuntuu. Sori, pojat! Tosin epäilen, että malttaako sitä muka nukkua kun pitää maisemia katsella? Miten vain, ei silti kiinnosta ajatus lähteä Tampereelta esim. bussilla joskus 3-4 välissä aamuyöllä raahautumaan kohti Helsinkiä.

Kissa-asiaa

Kissaihmiselle ei tee hyvää surffailla läpi kissablogeja, kasvattajien kuvagallerioita eikä suinkaan kodittomien kissojen yhdistysten "anna kissalle koti"-sivuja... Blogimaailmasta minulle on ilmaantunut kaksi selkeätä kissa-idolia: Jimin poppoon Jimi ja Taavin, Valpurin ja Sambadin blogin Valpuri, joka muistuttaa väritykseltään meidän edesmennyttä Piikkiä (ihan totta, meidän viimeisimmän emokissan nimi oli Piikki). Sattumalta molemmat ovat tuollaisia ruskeatiikerin/-tabbyn ja valkoisen kirjavia läsinaamoja, vaikka pidän paljon ihan kaikista kissojen väreistä.
Eikä tietenkään sovi unohdaa maailman ilmeikkäintä "Karvista": Vladimir Punikkia!

Olisihan oma kissa mukava juttu, mutta toistaiseksi DI vastustaa. Sillä on selkeästi asennevamma... Toisaalta, en kuitenkaan ole varma, että haluanko kuitenkaan kissaa tai mitään muutakaan lemmikkiä. Kissakin, vaikka onkin itsenäinen eikä tarvitse esim. säännöllistä ulkoilutusta sitoo omistajaa melkoisesti. Vähän tulisi kurja mieli vaikka jo siitäkin, että ensin on päivän töissä, sen jälkeen lähtee suoraan töistä kaupungille, viipyy siellä iltaan asti ja kissa(t) olisivat koko päivän yksin. Eikä voisi suunnitellakaan viikonloppureissuja ilman kissojen hoitajaa. On sekin myönnettävä, että kyllä ne kissat vaativat hoitoa ja huomiota, pitää ruokkia, leikkiä, tyhjentää hiekkis, madottaa, käyttää eläinlääkärissä, verkottaa parveke ja niin edelleen.

Kaikkein pahinta olisi kuitenkin se, että jos DI joku kaunis päivä sanoisikin, että hankitaan vain kissa tai pari! Miten ihmeessä minä osaisin edes päättää haluanko rotukissan, jonka kanssa voisi käydä näyttelyissä tai haluaisinko tarjota kodin kodittomalle aikuiselle kissalle, jollekin arkajalalle joka pelkää menoa ja meteliä vai haluaisinko kaksi kappaletta vauhdikkaita, ylivilkkaita ja ah-niin-söpöjä pentuja, jotka kaiken tuhottuaan kiipeäisivät syliin kehräämään hellyttävästi? Ei tule mitään, ei sitten niin yhtään mitään.

torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Ilmakuvia

Muutamat karttapalvelut tarjoavat käyttäjille ilmakuvia karttojen ohella. Tällaisia ovat ainakin Kansalaisen karttapaikka, joka on Maanmittauslaitoksen ylläpitämä palvelu ja Google Maps. Nämä ovat varsin mielenkiintoisia katsella.

Pari pikku juttua olen kuitenkin huomannut. Google Mapsin satelliittikuviin on merkitty tiet haaleasti näkyviin. Aika monessa kohtaa varsinkin haja-asutusalueella tiet on merkitty vähän miten sattuu. Kuvasta näkyy selvästi tie ja piirretty tie menee siinä muutama kymmenen metriä sivussa. Onpahan se merkitty tie vedetty kotona menemään meidän traktoritallien päältä!

Samoin kotipuolen kuvista näkee sen, että kuvat ovat vanhoja. Esimerkiksi meidän vuonna 2003 tai 2004 (tai joskus silloin?) kaadettu metsä on kuvissa edelleen pystyssä. Google Mapsin kuvassa kotipihalta paistaa silmiin vielä isän vanha Sierra! Se vaihdettiin pois suunnilleen samoihin aikoihin, saattoi olla kevät 2005.

Mutta viis siitä. Täytyy kuitenkin opetella uudelleen nuo tavallisten karttojen merkit, koska kotinurkilta löytyi muutamia symboleja, joita en tunnistanut. Elleivät ne tarkoita siirtolohkareita, mutta niitä nyt ovat metsät täynnä.

Savion puukotus

Lehdissä paljon uutisoitu Saviolla tapahtunut teinitytön puukotus on saanut myös minut varpailleen, tietyllä tavalla. Veljellä on samanikäinen tai vuoden nuorempi tyttö, pikku-S (uhrista kerrottiin hänen päässeen ripille tänä kesänä, joten silloin pikku-S olisi vuoden nuorempi). Vasta muutama vuosi sitten he muuttivat pois Saviolta. He asuvat Keravalla, joka ei niin kaukana ole Saviosta.
Pikku-S on ihan hyvin voinut olla samassa koulussa uhrin kanssa. Pikku-S on hyvin voinut liikkua samoissa porukoissa tai samoilla alueilla kuin uhri. Pikku-S on voinut asua samassa naapurustossa uhrin tai tappajan kanssa. Pikku-S ei ole välttämättä tuntenut puukottajaa yhtään sen enempää kuin uhrikaan. Pikku-S on voinut ehkä tuntea uhrin.
Pikku-S olisi voinut olla uhri. Ihan hyvin olisi voinut olla, ellei viettäisi kesää toisaalla.

Kaikkea muuta kuin mukava ajatus.

Ihan kaikkea uutisointia en ole kyseisestä tapahtumasta seurannut, mutta ilmeisesti puukottajalla ei ole olleet ihan kaikki palikat päässä kohdillaan. On puhuttu yksinäisestä, ujosta, syrjäytyneestä ihmisestä. Ja tietysti kuvaan vedettiin myös sotapelit ja tietokone. Onpahan taas kukkahattutädeillä ja -sedillä jotain, mitä voi syyttää ja vaatia kiellettäväksi. Kuitenkaan varsinaista motiivia ei vielä kai ole julkaistu, vaikkakin mediassa liikkuu huhuja siitä, että murhaaja halusi päästä hoitoon. No, se varmasti onnistuu, mutta eikö kuitenkin olisi pitänyt päästä hoitoon ENNEN kuin on tappanut ketään?

Joku viisas on joskus sanonut, että yhteiskunnan sivistystason tietää siitä, miten se kohtelee vähäosaisimpiaan: lapsia, vanhuksia, sairaita, eläimiä.
Minulla on vielä tuoreessa muistissa Ylöjärven eläinrääkkäystapaus, jossa läänineläinlääkäri totesi tyynenä kuin viilipytty että paikan ongelmat oli tiedossa jo ja asiasta oli huomautettu. Silti koirat olivat niin huonoon kuntoon päässeet, että kaiketi kymmeniä piti lopettaa.
Vanhustenhoidon talous- ja henkilöstönpuuteongelmat ovat niin normaalia luettavaa lehdistä ja muista medioista, ettei niihin kukaan kiinnitä enää edes huomiota.
Sairaanhoidon jonot on näennäisesti purettu hoitotakuun vuoksi, mutta esimerkiksi DI joutuu odottamaan huulensa korjausleikkausta todennäköisesti vuosia, koska kunnallisella puolella plastiikkakirurgian ei-kiireellisiin leikkauksiin on pitkät jonot. Hänelle ihan suoraan suositeltiin yksityistä. Jotenkin luulen ettei DI ole välttämättä yksittäistapaus.
Kouluissa ja päiväkodeissa on hometta, opettajia vähän, ryhmäkoot isoja, lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ovat kiven alla, laitospaikat minimissä eikä näihinkään uutisiin enää kukaan kiinnitä huomiota, koska ne ovat niin jokapäiväisiä.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei Suomi saa kovin korkeata arvosanaa nyt tässä sivistysasiassa. Joo-joo, turha tulla ulisemaan että Afrikassa asiat on vielä huonommin, ei saa valittaa eikä moittia. Ei se, että muilla menee vielä huonommin oikeuta kohtelemaan omiaan miten sattuu huvittamaan.
Ei kai tarvitse muuta kuin raaputtaa vähän pinnasta tuoretta maalia pois, niin meistä paljastuu aito, alkuperäinen metsäsuomalainen, jonka mielestä vanhukset ja sairaat ovat turhia suita pöydässä syömässä, kun ne eivät pysty töihin. Eläimiä saa kohdella miten haluaa koska ne ovat vain eläimiä ja lapset eivät ole juuri eläimiä kummempia. Ei siinä paljon auta se, että on läppäri kainalossa, hieno auto alla, puku päällä ja punkkulasi kädessä.
Ja tiedetään, kuulun itse ihan samaan porukkaan. Olen itsekäs, mukavuudenhaluinen ja rahanahne paskiainen, joka ei lähtenyt laiskuuttaan lukemaan sairaanhoitajaksi tai opettajaksi eikä halua tehdä henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä vaikeissa oloissa minimipalkalla.

keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2008

Elämän suuria päätöksiä

Tein pari päätöstä (en tänä aamuna, mutta aiemmin) ja kirjaan ne julkilausumiksi tänne.

Päätös nro 1.
Jos joskus menen naimisiin, pidän oman sukunimeni. Tämä on kyllä aina ollut selvä asia, mutta joskus olen miettinyt tuplanimeä. Mutta nykyisin sekään vaihtoehto ei kuulosta enää kovin hyvältä. Oma nimi, paras nimi. Jos mies haluaa, niin hän voi ihan vapaasti vaihtaa sukunimensä minun sukunimeeni (DI ei luvannut sitä tehdä, ei se kosinut ole, älkää luulkokaan, mutta tuli joskus puhetta asiasta).
Ja jos joskus saan lapsia, ne saavat minun sukunimeni. Tuplanimen, jos isä on itsepäistä sorttia, mutta minun sukunimi roikkuu mukana.
Sukunimeni on kuitenkin niin harvinainen, etten voi laulaa edes "... one in a million..." vaan se pitäisi muuttaa melkein muotoon "... one in two millions..."

Päätös nro 2.
Viitaten viime viikon migreenivalitukseen ja sen kommentteihin, käytän e-pillereitä 35-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen alan kinuta sterilisaatiota tai jotain muuta. Jos vauvakuume ei siihen mennessä tule, tuleeko se sen jälkeenkään? 35-vuotias on kieltämättä ensisynnyttäjäksi jo aika iäkäs. Ja minusta 35-vuotiaan jo luulisi tietävän jos hän haluaa kokeilla elämää ilman ylimääräisiä hormoneja, ihan omana itsenään ja ehkä myös ilman migreeniä. Sitä ennen aion nurista tuosta migreenistä lääkäreille niin että saan siihen kunnolla tehoavat lääkkeet.
Enää siis 6 vuotta pillereitä.

tiistaina, heinäkuuta 22, 2008

Valitusvirsi

*ärmänmärmänmutimuti*
Eikö tuo vesisade voisi loppua jo vähitellen, jooko? Loppuviikko pitäisi olla kuivaa ja lämmintä, mutta tänään olisi kiva päästä töistä kotiin suht kuivana. Sitä ihmettä ei ole täällä viikolla nähnykään! Joo-joo, naisten viikko, mutta olisi se silti kiva nähdä aurinkoakin välillä.
Jos hyviä puolia täytyy etsiä, niin vesisade ja kohtuulämpimät ilmat tietävät hyvää sienivuotta. Kämmenpohjia jo nimittäin syyhyttää sillä olen muutamastakin eri foorumista lukenut, että ainakin etelä-Suomessa on kanttarelleja suotuisimmilla paikoilla. Ja sitten tulee karvarouskuja ja tatteja ja limanuljaskoita ja myöhemmin syksyllä suppilovahveroita! Tuskin maltan odottaa, että pääsemme katsomaan noita viime syksynä löydettyjä uusia kanttarelli- ja karvarouskupaikkoja, toivottavasti niistä löytyy tänäkin vuonna saalista.

Sitten vielä eksyin katselemaan viimevuotisia sienikuviani. Ja minun pitää mädäntyä täällä toimistolla maailman tappiin asti... Yyyh. Eikä täällä ole töitäkään.

Talvimuna

Voi helkkari että taas väsyttää! Mikä kumma siinä onkin, ettei illalla vain tule mentyä ajoissa nukkumaan? Vaikka kuitenkin haluaisi aamulla suht aikaisin töihin että täältä pääsisi joskus poiskin. No, yksi teoria minulla toki on: maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja. Niitä ei malta jättää lukematta ja mikä sen parempi hetki lukemiseen kuin illalla ennen nukahtamista?

Lukemisesta ja kirjoista puheenollen, poikkesin eilen kirjastossa. Ihan vain katsomassa löytyykö mitään kivaa. Mitään varsinaista lukuromaania ei löytynyt, mutta muuta mielenkiintoista kyllä löytyi, nimittäin kirja Fabergén kultasepistä ja taiteesta.
Fabergéhan on tunnettu erityisesti tsaarille valmistamistaan pääsiäismunista, ns. Fabergén munista. Kirjasta innostuneena kaivelin netistä lisää tietoa noista munista. Käsittämätöntä, miten sellaisia onkaan saatu aikaiseksi! Oma suosikkini on ehdottomasti Talvimuna, jonka Nikolai II lahjoitti 1913 äidilleen Maria Fjodorovnalle.

maanantaina, heinäkuuta 21, 2008

Syvänmeren minttu

Tiedättekömiltä tuoksuu jäätikkövesi ja syvänmeren minttu?
En minäkään tiennyt, mutta nyt tiedän: vastaleikatulta nurmikolta!
Ennen kuin kukaan aikoo passittaa minua pöpilään, niin jatkan ettei syy ole minun. DI oli ostanut jotain Axen suihkugeeliä, joka tosiaan tuoksui leikatulta nurmikolta. Purkin kyljessä luki "Glacier water & deep sea mint", joten älkää minua syyttäkö.

Maanantaiaamu on taas niin kamala kuin vain maanantaiaamu voi olla. Väsyttää, ketuttaa ja sataa vettä. Uusien avokkaiden rikkihiertämät kantapäät ovat edelleen auki. Auts!

Viikonloppuna olin DI:n vanhempien luona Jämsänkoskella käymässä. Hengissä selvisin vaikka vähän jännittikin. Kuulemma DI:n äitiäkin oli jännittänyt. Lauantai-iltana DI köhni isänsä auton ja lähdimme tekemään pientä sightseeing-kierrosta Jämsänkosken keskustaan ja lähiseuduille. Ihan kivoja maisemia oli, järviä, peltoja ja metsää.

perjantaina, heinäkuuta 18, 2008

H&H

Eilen siis oli vuorossa illallinen H&H:ssa. Tuskailin eilen ruokalistan kanssa enkä ollut ainoa porukasta, jolla oli ongelmia päättää. Päätimme sitten syödä pitkän kaavan mukaan: alkuruoka, pääruoka, juustot ja KAKSI jälkiruokaa! DI tosin jätti juustot väliin ja valitsi kaksi alkuruokaa.
Minun alkuruokani oli ankanmaksamousse ja omenamehu, pääruoka piparjuuriglaseerattua vasikanpaistia ja rosmariinivoita ja jälkiruokina mansikoita ja vaahtokarkkeja sekä karamellisoitua valkosuklaa-namelakaa ja limejäätä. Päätin siis panna elämän risaiseksi enkä valinnut sitä kalaa pääruuaksi, kuten aluksi suunnittelin. Olen tuolla niin usein syönyt kalaa, että ajattelin kokeilla vaihteeksi jotain muuta. Vasikka oli ihan ok, mutta täytyy kuitenkin sanoa, että ei minusta vieläkään vasikan ystävää tullut.

Ruuat kuulostavat varmasti hirveän yksinkertaisilta, vaikka nyt tuo ankanmaksamousse ja omenamehu. Todellisuudessa annos piti sisällään ankanmaksamoussen ja omenamehun lisäksi vaikka mitä muuta, oli salaattia ja jotain hyytelöä ja moussen päälle oli ripoteltu jotain murusia ja kaiken kaikkiaan annos oli siis äärimmäisen hieno yhdistelmä eri makuja eikä "vain" ankanmaksaa ja omenamehua. Sama päti muihinkin annoksiin.
H&H ei ole sellainen paikka, mihin mennään syömään nälkäänsä vaan sinne mennään nautiskelemaan. Annokset ovat pieniä, joku sanoisi tätä paikkaa "kaksi ruohonkortta ristissä ja kolme tippaa kastiketta"-tyyliseksi ravintolaksi, mutta se on kyllä vähättelyä. Kuitenkaan viiden lajin illallisen jälkeen ei ollut lainkaan ähky olo, mutta tiesi syöneensä TODELLA hyvin. Ei se määrä vaan se laatu, sanovatten. Pienuudestaan huolimatta annokset ovat todella tarkkaan mietittyjä, maut sopivat yhteen ja aina löytyy joitain yllättäviä makuyhdistelmiä. Ja miellyttävät annokset toki silmääkin, ne ovat aina todella nätisti tarjoiltuja. Siitä ilosta maksaa ihan mielellään.

torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Blääh

Paitsi ettei se särky malttanut kauaa pysyä poissa. Taas vihloo ikävästi.

Iloinen uutinen

Päänsärky kaikkosi! Jippii! Elämä on ihanaa!

Miksi?! Mitä varten?! Minkä takia?!

Miksi tämä päänsärky ei mene pois, miksi?! Miksi särkee jo viidettä päivää putkeen ja miksei lääkkeet auta? Mitä helvettiä minun päässä tapahtuu? Särky on pientä, inhottavaa, kuluttavaa hivutusta, joka ei hirveästi haittaa, mutta en minä siitä pidäkään.
Taitaisi vissiin olla lääkärikäynnin paikka.
Pelkään vain, että ne taas takertuvat ehkäisyyn ja siihen että pitäisi keksiä jotain muuta siihen hommaan. Minä puolestani en ole yhtään vakuuttunut siitä, että haluaisin vaihtaa nykyisiä pillereitä mihinkään. Enkä ole vakuuttunut siitäkään, että jokin muu hormonaalinen ehkäisykeino tappaisi migreenin. En ole ihan varma edes siitä, että vaikka jättäisin kaikki hormonit kokonaan pois, migreeni katoaisi. Pelkkään kondomiin en luota, kierukkaa en halua ja jotenkin jaksan epäillä, etten saa kovin helposti lähetettä edes sterilisaatioon.
Tosin olisihan tuossa muitakin palikoita, kuten estolääkitys, sen vaihto tai annoksen lisääminen, kohtauslääkkeen vaihto (minä kyllä pidän nykyisestä, se on edullinen eikä aiheuta sivuvaikutuksia) ja särkylääkkeen vaihto.

Aiheenvaihto.
Olemme tänään taas menossa syömään Hellaan & Huoneeseen. Oi nami nami!
Minulla on taas hankaluuksia tuon ruokalistan kanssa. Pääruoka on kyllä selvä: grillattua merilohta ja valkosipulipyreetä. Tosin vasikka-annostakin voisi kokeilla, vaikka en suuresti pidä vasikan syömisestä. Minusta se on tuhlausta, teurastaa nyt pieni vasikka, kun siitä kasvattamalla saisi paljon isomman = enemmän lihaa. Ja sitä paitsi vasikat ovat ylisuloisia...
Alku- ja jälkiruuissa sen sijaan on miettimistä. Alkuruuista kävisivät kaikki, jälkiruuista en nyt menun perusteella löydä oikein selkeätä suosikkia. Täytyy paikan päällä kysellä tarkemmin noista.
Migreenin ollessa päällä viineihin ei minun tarvitse koskea.

keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008

Vaikea päivä

Tänään on ollut harvinaisen kettumainen päivä. Ensiksikin ne eilen ostetut punaiset avokkaat. No oli tietysti pakko laittaa ne töihin jalkaan, vaikka työpaikalle on vajaa kilometri käveltävää. Ne alkoivat tietysti hieroa puolessa välissä matkaa. Oli minulla onneksi mukana laastarit sen varalle, mutta silti se oli tuskaa kävellä iltapäivällä vielä takaisinkin. Nätit ne kengät kyllä ovat ja sopivat oikein kivasti yhteen punaisen jakkuni kanssa.

Migreenikin heittäytyi tänään hankalaksi, kun lääkkeet eivät tahtoneet millään tehota. Otin ensimmäisen lääkeannoksen puolilta päivin ilman mainittavampaa tehoa. Toisen otin nyt illalla eikä sekään oikein tuntunut auttavan, mutta jotenkin särky kuitenkin katosi. Niin, se häipyi yhdentoista aikaan illalla kun pitäisi nukkumaan mennä... Kiitos vain tästäkin vähästä!

tiistaina, heinäkuuta 15, 2008

Kuukauden pakollinen shoppailuselvitys

Enpä muista olenko täällä purnannut kävelykenkien löytämisen mahdottomuutta. Tosiasia kuitenkin on se, että naisille ei ilmeisesti tehdä kunnon kävelykenkiä, paitsi ehkä sellaisia joita voisi kuvitella näkevänsä suunnilleen 76-vuotiaan mummelin jalassa. Ne kengät, joita markkinoidaan kävelykenkien nimellä ovat korolliset nauhakengät. Minä en tiedä miten muut naiset selviävät niiden kanssa pitkistä kaupunkikierroksista ilman että heidän päkiät huutavat hoosiannaa. Minulta se ei onnistu, en ole niin masokisti tai sitten vain en ole tottunut, minun kävelykenkieni on oltava matalakantaiset.
Tarjolla on lenkkareita. Lenkkarit ja suorat housut? Joo, ei kiitos. Sitten on avokkaita, ballerinoja, sandaaleja, saapikkaita ja vaikka mitä muuta mutta ei yksinkertaisia, siistejä kävelykenkiä. Sellaisia kuin miehille tehdään, mutta hieman naisellisemmalla otteella. Parit edelliset kävelykenkäni ovat olleet löytöjä miesten osastolta. Onneksi olen sen verran isojalkainen, että miesten pienimmät koot ovat sopineet minulle. Nyt kuitenkin haluaisin jotain naisellisempaa kuin traktoripohjaiset maiharityyppiset kengät, tyylikkäämpää kuin lenkkarit ja nuorekkaampaa kuin mummomallin nyöritossut, mutta joilla silti voisi kävellä. Mission impossible.

No, päädyin ostamaan punaiset, matalakantaiset avokkaat Stockmannilta, saa nähdä miten niiden kanssa käy, hiertävätkö ne kovinkin pahasti vai eivät. Toivottavasti eivät. Olisin samaan kyytiin ostanut punaisen käsilaukunkin, mutta löytämälläni, sinänsä kivannäköisellä Okay'sin kapistuksella oli hippasen liikaa hintaa. Ehkä joskus.

Ruoskintaa (ei sovellu miehille)

Tulipa tuossa lounaalla käydessä selailtua päivän Iltasanomat läpi. Suurella mielenkiinnolla luin sieltä lyhyen artikkelin, johon oli haastateltu neljää miestä, aiheena parisuhde ja sen semmoinen. Lyhennelmä jutusta löytyy myös nettiversiosta, mutta siinä ei ole läheskään kaikkea.

Se oli pääosin aika hilpeätä luettavaa.
Otsikko jo pisti silmään "Hankalissa paikoissa heittäydymme hölmöiksi". Voin kuvitella, heti kun tulee vähänkään hankalampi tilanne, jossa pitäisi keskustella, ottaa kantaa johonkin asiaan tai, mikä pahinta, kantaa vastuuta, vedetään vaipat jalkaan ja lyödään tutti suuhun: "Ättätättää, emmä otaa". Ihan noin uteliaisuudesta: näinkö aikuiset miehet kuvittelevat hankalien asioiden selviävän? Jätetään kaikki vain naisten harteille, ollaan itse hölmöjä ja vähän avuttomia, kyllä äiti... eiku siis vaimo hoitaa?
Ai niin, mutta nettijuttua lainatakseni: "He (miehet) sanovat suoraan, mitä ajattelevat." Miten tämä nyt tuntuu jotenkin sotivan tuota hölmöksi heittäytymistä vastaan?

Ensimmäiset naurut aiheutti porukan vanhin (no, vanha ja vanha, ei vielä edes viittäkymmentä) kuvailemalla kiinnostavan naisen suunnilleen näin: "Käy töissä ja hoitaa lapset". Jeshh, siinä on prioriteetit kohdillaan! "Panna voin, mutta kersoja en hoida". Ja viitaten edelliseen kappaleeseen, tokihan mies nyt voidaan lapseksi lukea, niin hoitakoon nainen miehenkin siinä samalla. Sitten ihmetellään, kun vaimoa ei seksi kiinnosta. Kukapa aikuinen nainen haluaisi kuksia keskenkasvuisen (tai ainakin niin käyttäytyvän) kersan kanssa?

Stereotypiat eivät ole hävinneet mihinkään, tässäkin artikkelissa tuli ilmi, että "naisella on aina tekstiä rivien välissä, ja hän odottaa miehen tulkitsevan sitä. Se ei onnistu koskaan". Ikävä kyllä, miehet pitävät tätä väitettä pystyssä myös ihan itse. Ei ole kerta eikä kaksi kun minä olen törmännyt siihen, että kun minä naisena sanon asiat ilman mitään rivivälejä tai salattuja koodiviestejä, ihan niin suoraan kuin suomenkielellä pystyy, mies alkaa hakemalla hakea siitä merkityksiä (joita siinä siis nimenomaan ei ole).
Jos sanon "Mä en halua tänään mennä Mäkkäriin syömään", mies voi käsittää sen niin, että olen katkera kun mies ei koskaan vie minua mihinkään parempaan paikkaan syömään tai että miehen olisi minun mielestäni syytä laihduttaa. Voi nyt jumaliste, minä vain en halua tänään Mäkkäriin! Naurakaa pois, mutta vuosia sitten olen käynyt tämänkaltaisen keskustelun miehen kanssa. En halua tietää millaisiin naisiin kaveri oli aikaisemmin törmännyt vai oliko se vain syntymä-vainoharhainen.

No, miehet eivät ole ajatustenlukijoita, sitähän tuossa juuri haettiin. Naiset sitten kai ovat, miesten mielestä? Vai miten te käsitätte tämän vastauksen kun kysyttiin tunteista puhumisesta: "Vaikeissa tilanteissa toivoisin, ettei tunteista tarvitsisi asettua keittiön pöydän ääreen keskustelemaan, vaan ne tulisivat muutenkin ilmi."
Minä en tiedä mitään parempaa keinoa tuoda omia tunteitaan julki kuin niistä puhuminen. Minä en voi tietää miehen tunteita ellei hän puhu niistä. Teot eivät kerro kaikkea, eleet voi käsittää väärin, ilmeet voivat jäädä huomaamatta, mutta jos mies sanoo: "Kulta, mä rakastan sua", niin sen luulisi menevän vähän yksinkertaisemmallekin naiselle jakeluun eikä naisen tarvitse leikkiä ajatustenlukijaa selvittäessään, mitä mies tuntee.
Ongelmia toki tulee, jos mies itsekään ei tiedä mitä hän tuntee eikä osaa käsitellä tunteitaan. Silloin puhumisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, varsinkin jos ei osaa asetella sanojaan oikein. Silloin tulee melko väistämättömästi sanoneeksi jotakin todella loukkaavaa, vaikkei niin olisi tarkoittanutkaan. Näiden tapausten olisi ehkä parempi pysytellä peräkammarissa, eipähän tulisi tölvittyä ja loukattua naisia. Tunteitaan ei kuitenkaan pääse pakoon, joten ihan oman korvienvälin terveyden kannalta olisi suotavaa osata tunteitaan jossain määrin käsitellä ja eritellä.

Riemukkaaksi lopuksi joku haastatelluista miehistä valitti, etteivät naiset ymmärrä hänen elämäntapaansa, hän on niin kiireinen mies, ettei energiaa ja aikaa riitä ihmissuhteen ylläpitoon. Tai että ensin naiset sanovat ymmärtävänsä, mutta eivät sitten kuitenkaan ymmärrä. Hänen omia sanoja lainatakseni: "Jos haluaa litran maitoa, miksi pitäisi ostaa koko lehmä?" Oivallinen vertaus, sopii varsinkin tällaiseen aiheeseen kuin otsatukka sialle.
Tapausta sen paremmin tuntematta syyllistyn neuvomiseen: kerropa niille naisille ihan suoraan, että haluat vain sen litran maitoa, lehmä ei kiinnosta. Kermat kakun päältä. Kavereiden kateudeksi korean kimulin kainaloosi illan kekkereihin, mutta seuraavana päivänä ei tarvi odotella soittoa. Seksiä ilman sitoumuksia, vapautta ilman vastuuta. Ei kannata yrittää maalailla kauniita sanakuvioita erilaisesta elämäntavasta ja kiireistä ja jadajadajada vaan sanoa asiat niin kuin ne ovat. Menisi varmasti naisillekin jakeluun (paha puoli tässä taktiikassa on se, että jos on pimppua vailla, niin se voi jäädä saamatta). Olisi kaikille osapuolille huomattavasti reilumpaa. Miehet kun ovat niin reiluja (stereotypia!). Ja sanovat asiat suoraan (stereotypia!).

maanantaina, heinäkuuta 14, 2008

Autotalli-urakka

Pidennetty viikonloppu on kiva asia, mutta sitä seuraava maanantaiaamu, viiden tunnin yöunien jälkeen ja migreenin kera ei ole ihan maailman paras juttu. Yyyrf.

Mutjoo, torstai-iltana nousin siis Helsingin junaan ja pyyhkäisin sillä kohti Nukaria. Kesä on hieno asia varsinkin maalla, mutta silti ketuttaa se, että missasin jasmiinien kukinnan. Asiasta mitään tietämättömille: jasmiini (eli jasmike) on pensas, joka kukkii keskikesän tienoilla valkoisin ja äärettömän hyväntuoksuisin kukin. Oih ja voih, voisin nuuskia jasmiininkukkia päivät pitkät kyllästymättä siihen! Hieman lohdutusta toi ruusu, joka oli avannut kukkansa.

Opettelin myös uuden asian: ajamaan ruohonleikkuria. Kotonahan on nyt muutaman naapurin kanssa yhteiseksi hankittu päältäajettava Stigan leikkuri ja minä hyppäsin sen ohjaimiin. Helppoa kuin mikä, avaimesta käynnistys, vivun takana kierrokset, toisen vivun takana terät ja oikean jalan alla poljin, jolla pääsi eteen ja taakse. Ei vaihteita eikä mitään muutakaan penseätä. Aluksi ohjaaminen oli hieman haastavaa, koska siinä oli runko-ohjaus eli härveli oli jatkuvasti väärään suuntaan linkussa. En kuitenkaan onnistunut tuhoamaan (melkein) mitään, ainoastaan autokatoksen harkot saivat vähän kyytiä. Ruohokin tuli leikattua vaikka jossain vaiheessa epäilin tallovani koneella ruohoa enemmän kuin varsinaisesti leikkaavani sitä. Ajolinjojen valinta vaatii sekin vielä vähän treenaamista.

Perjantai-iltapäivänä alkoi varsinainen savotta: autotallin siivoaminen. Autotalli oli isän jäljiltä täysin hirvittävä, tippaakaan liioittelematta siellä oli joka paikassa suunnilleen metrin kerros romua. Liikkumaan siellä ei juuri pystynyt, sisko joutui raivaamaan tilaa jopa talvirenkaille, koska edes niille ei sieltä muuten löytynyt vapaata paikkaa. Siellä oli paljon käyttökelpoista tavaraa, työkaluja, ruuveja, nauloja, kaikkea isompaa ja pienempää, joten DI:n ehdottama "lapioikaa tavarat suoraan roskalavalle"-metodi ei oikein soveltunut vaan ne oli käytävä kaikki läpi. Niinpä sitten vedimme näppylähanskat käteen ja aloimme jaotella: hyötytavara, sekajäte, metallijäte, sähköelektroniikkaromu, ongelmajäte, paperit, pahvit, kemikaalit.
Lauantaina saimme avuksi DI:n ja velipojan, joka toimi meidän ylimpänä guruna tunnistamattomien tavaroiden lajittelussa. Saimme jo lauantaina niin paljon aikaan, että pääsimme autotallin perälle siivoamaan siellä olleen pöytätason. Tasolle saimme sijoitettua säilytettäviä tavaroita ja sunnuntaina totesimme homman olevan sillä mallilla, että DI otti lapion käteen ja alkoi sillä kauhoa lattialta kaikkea moskaa suoraan sekajätteisiin. Jatkoimme lapion jälkeen lumikolalla ja lopuksi harjalla ja sitten saimme ihastella melkein tyhjää autotallia, johon ihan oikeasti mahtuu AUTO. Sitä nimittäin ei ole hetkeen tapahtunut. Pienen kuvan tavaran iästä antanee se, että löysimme sieltä tallin perukoilta polttoainekuitteja vuodelta 1978... Ihan siis viime aikoina siellä ei ole tehty perusteellista siivousta!
Olin ottanut autotallista jo aikaisemmin "ennen"-kuvan, nyt otin "jälkeen"-kuvan ja voin sanoa eron olevan silminnähtävä. Olen kovin tyytyväinen siihen, että saimme sen kuntoon!

Emme sentäs koko aikaa viettäneet autotallissa, söimme uusia perunoita (jotka ovat kasvaneet varsin isoiksi jo ja maistuivat hyviltä, meidän ekat ikiomat perunat!), ulkoilimme ja bongasin DI:n kanssa korpimetsonkin, muutaman vuoden tauon jälkeen.

torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Lehtitilausvastaava

Olen saanut uuden pestin: olen nykyisin mummun lehtitilausvastaava.
Iso osa kotiin tulevista lehdistä oli tilattu isän nimellä ja isän kuoleman jälkeen niitä sitten selviteltiin. Osa lopetettiin, osan tilausta mummu halusi jatkaa ja tilaus vaihdettiin hänen nimelleen. Paha vain että kukaan ei muistanut vaihtaa puhelinnumeroa, sillä monessa paikassa näyttää olevan isän kännykkänumero. Ja siitä on puhelunsiirto minulle.

Joistain paikoista on tullut puheluita, joissa kysytään suoraan isää. Niihin ei auta sanoa muuta kuin: "Tilannehan on nyt se että hän kuoli puoli vuotta sitten". Aivan oivallinen keino muuten päästä sitkaimmastakin lehtikauppiaasta eroon eikä tarvitse edes valehdella.
Keväällä joku liittymäkauppias ei tajunnutkaan kysyä isää vaan alkoi kaupata minulle liittymää, väitti minulla olevan DNA:n liittymän. Olin äimistynyt, minulla ei ole IKINÄ ollut DNA:ta. Sitten vasta tajusin, että tämä kaverihan yrittää nyt myydä väärälle ihmiselle juttujaan ja totesin, että nyt olet tainnut soittaa isäni liittymään ja hän on valitettavasti kuollut.
Yritin eräälle lehtimyyjälle kyllä ensin vain todeta, että isä ei ole tavoitettavissa ja ei, hänellä ei ole puhelinnumeroa, mistä hänet saa kiinni. Sitkeä tapaus silti yritti ja yritti, hänen pitäisi saada nyt isä kiinni ihan välttämättä. Siinä vaiheessa sitten täräytin isän kuolleen. Luurista kuului nolo: "Anteeksi ja kuulemiin, tuut tuut tuut". Harmittaa jälkeen päin, olisi pitänyt sanoa että jos onnistuu saamaan isän kiinni, niin kertoo terveisiä ja kysyy missä ne talon paperit mahtavat olla.

Muutamat sitten kysyvät mummua, kun ne lehdet kerran tulevat nyt mummun nimellä. No mummuhan ei ole kuollut, joten siitä narusta ei voi vetää. Mummu ei ole tästä numerosta tavoitettavissa. Kyllä, tiedän numeron mistä hänet tavoittaa. Sikäli kuin tavoittaa, huonokuuloisena hän ei kuule puhelinta ja jos vastaakin, kukaan lehtimyyjä tuskin tajuaa puhua niin lujaa ja selkeästi, että mummu kuulisi kunnolla. En siis viitsi antaa kotinumeroa heille, sanon vain vastaavani hänen lehtitilauksista ja kiitos, mutta nyt ei ole tarjoamallesi lehdelle tarvetta.
Tämä tietenkin kuulostaa siltä, että kyse on ikivanhasta (pitää paikkaansa) ja seniilistä (ei pidä paikkaansa), holhoukseen asetetusta muorista, jonka pojantytär päättää kaikista asioista. No, eiväthän myyjät tietysti tiedä minkä ikäinen mummu on, joten koska vastaan puhelimeen ainoastaan sukunimelläni, voisin aivan hyvin sanoa mummua kysyttäessä: "Juu puhelimessa", mutta menisiköhän se jo petoksen puolelle?

Yleensä näistä lehtiasioista tietenkin soitetaan päiväsaikaan jolloin olen töissä ja meillä on avokonttori, tietenkin. Koska en viitsi puheluiden vuoksi lähteä muualle (kun ne loppuvat yleensä hyvin lyhyeen), kuulevat työkaverit usein puheluni. No, eivät he niitä varmaan tarkkaan kuuntele, mutta erään kerran takanani istuva kollega joutui tarkistamaan kuulleensa oikein. Olin nimittäin sanonut Maaseudun Tulevaisuutta kauppaavalle myyjälle suunnilleen näin: "Kyllä kotiin tulee jo Maaseudun Tulevaisuus kestotilauksena, ettei meillä ole tarvetta millekään tarjouksille". Tätä Maaseudun Tulevaisuutta työkaveri ihmetteli. Totesin siihen että juu, ei kyllä tule minulle vaan mummulle, mutta puhelut näemmä tulevat minulle. Asia selvä.
Olisinpa tajunnut laukaista siihen perään vielä: "Ja onko se nyt jokin ihme, minähän olen tilanomistaja?!"

Mummusta ja kodista puheenollen, lähden jo tänä iltana kohti Nukaria, pidän pidennetyn viikonlopun ja vietän sen Nukarilla autotallin siivouksen ja uusien perunoiden parissa.

Kumihanskat käteen

Pakkohan sitä nyt on kommentoida, nimittäin sitä, että poliisiylijohtaja haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Sen avulla kuulemma voisi selvitä monia vakaviakin rikoksia ja muutamia vanhojakin.

Miten hieno idea! Ja sitten niitä voisi luovuttaa ulkomaillekin. Kyllä rikollisille tulee nyt ahtaat ajat. Joku tympiö kitisee yksilönsuojan perään. Eihän meillä rehellisillä ja lainkuuliaisilla ihmisillä ole mitään pelättävää, vaikka sormenjälkemme rekisterissä olisivatkin.

Niin vissiin. Erästä nettifoorumia lainatakseni: eihän rehellinen, lainkuuliainen ihminen tarvitse edes koko yksilönsuojaa, eihän hänellä ole mitään salattavaa? Joten eiköhän laiteta saman tien joka kotiin ja toimistoon valvontakamerat. Kaikki tietoliikenne julkiseksi, salasanoja ei tarvita enää, kun kaikki voi lukea kaikkien sähköpostit. Jokaiseen ihmiseen kiinni mikrosiru, joka kertoo poliisille metrin tarkkuudella missä menemme. Näin katsos voidaan aina sähköisesti joko varmistaa tai kumota alibi rikostapauksissa ja muutenkin selvittää kunkin ihmisen liikkeet milloin tahansa. Jippii ja maailma pelastuu!

Sitten tarvitaan enää vain yksi huonosti suojattu tietokanta, johon rikolliset pääsevät käsiksi tai yksi lahjottu virkamies ja sinua syytetään rikoksesta, mistä et ole edes tietoinen. Sormenjälkesi löytyi rikospaikalta! Syyllinen!

Lisäksi minua henkilökohtaisesti epäilyttää muutama asia: miten suuri prosentti suomalaisista ikinä syyllistyy mihinkään punaisia valoja päin kävelemistä, ylinopeutta tai tv-maksun maksamatta jättämistä vakavampiin rikoksiin? Prosentti? Puoli prosenttia? Kaksi prosenttia? Tämänkö vuoksi kannattaa kerätä ja tallentaa sormenjäljet 100%:lta kansasta? Ei kai vain haiskahda ajan ja resurssien tuhlaukselta? Poliisillahan on tietysti ihan järjettömästi ylimääräisiä resursseja jo nyt, se tiedetään.
Sormenjälkirekisteri ei auttaisi pätkän vertaa sellaisissa rikoksissa, mistä sormenjälkitodisteita ei ole löydetty. Kumihanskat käteen murtoretkelle lähdettäessä -ja hups!- poliisi on ymmällään. Ja jos rikollinen ei ole suomalainen lainkaan eikä näin ollen hänen sormenjälkitietojaan ole rekisterissä lainkaan? No, rikollisesta tiedetään siinä tapauksessa ainoastaan se, että hän ei luultavasti ole Suomen kansalainen, ei muuta.

Oliko tässä siis järkeä vai yrittääkö tuore poliisiylijohtaja vain päteä julkisuudessa heti uransa alkajaisiksi?

Lisälukemista:
Jyrki Kasvi: Isoveli tulee oletko valmis?
HS: Poliisi keräisi koko kansan sormenjäljet
HS: Tietosuojavaltuutettu tyrmää sormenjälkirekisterin

keskiviikkona, heinäkuuta 09, 2008

Shoppailusuunnittelua

On taas vähän sellainen päivä töissä, ettei ole juuri mitään niin hirvittävän tähdellistä hommaa, joten livistän taas kirjoittamaan tänne. Minkäs teet, kun inspiraatio iskee?

Koska tilipäivä on lähestymässä, täytyy äkkiä keksiä, mihin sen kaiken rahan taas voi tuhlata alta aikayksikön :) Aiemmin on ollut yleensä jokin "teema", viime kuussa ostin kosmetiikkaa, toukokuussa tietokoneen, huhtikuussa vaatteita ja niin edelleen. Oikeastaan tämän kuun teema voisi olla kävelykengät ja kunnon laukku. Minulla nimittäin on paha kenkäongelma: minulla on mustat lenkkarit, joilla voi kävellä mutta eivät sovellu hyvältä näyttämiseen. Sitten minulla on korkeakantaisen kävelykengät, jotka näyttävät hyviltä, mutta kävelemiseen eivät sovellu. Sitten on bootsit, joita voi käyttää vain farkkujen kanssa ja ne tulevat sekä kävelemisessä että hyvältä näyttämisessä vain puoleen väliin. Pitäisi siis löytää kävelykengät, joilla voi oikeasti kävellä ja jotka näyttävät hyviltä. Kuulostaa helpolta, muttei ole sitä, ainakaan jos ei halua ostaa miesten kenkiä.
Käsilaukun kanssa totesin karvaasti, ettei halvalla hyvää saa. Ostin viime syksynä mustan, asiallisen käsilaukun, Anttilastakohan se nyt oli ja edullisesti tietenkin. Nyt se on rispaantunut, keinonahkapinta kulunut, tikkaukset irvistelevät ja muuta mukavaa, niin että alkaa jo ärsyttää. Ilmeisesti täytyy siis sijoittaa peruskäsilaukkuun enemmän kuin muutama kymppi. Palmrothilta löytyi joitain aika kivoja malleja ja Stockallahan on muita merkkilaukkuja.

Jotta asia ei olisi kuitenkaan niin yksinkertainen, eksyin vahingossa Holsteiner Verbandin verkkokauppaan. Postikulut ovat aika suolaiset tuolta tilatessa, joten lienee parempi katsella ajan kanssa ja jos tilaa, tilaa sitten enemmän kerralla, ei tarvitse postikuluja maksaa moneen kertaan.
"Das Holsteiner Pferd"-kirja vaikuttaisi mielenkiintoiselta, vaikka saksankielinen onkin. Lisäksi niin edullinen, että postikulut olisivat paljon tuota kalliimmat.
"Pferdezucht und Handel in Schleswig-Holstein von 1830-1960"-kirja olisi varmasti kiintoisa myös.
Jäljennöksiä Capitol I:n, Corradon, Landgrafin tai Contenderin muotokuvista
Ja ehdottomasti myös avaimenperä!

Nuo verkkokirjakaupat ovat muutenkin pahoja paikkoja, suomalainen BookPlus.fi on jo ihan tarpeeksi, mutta menepä Amazon.comiin! Huhheijaa, sanon minä. Haluaisin ostaa kaiken. Aivan kaiken.

Riitelystä ja sen sivujuonteista

On se sitten kumma, että ihan fiksunoloisesta, aikuiselta vaikuttavasta ihmisestä kuoriutuu riitatilanteessa suunnilleen 4-vuotias kauhukakara tai jotain vielä pahempaa.
Mökötetään, kiristetään, uhkaillaan tai pahimmassa tapauksessa vain hymyillään ja sanotaan että kaikki on okei, no hard feelings. Ja myöhemmin sitä kostetaan kostamisenkin jälkeen, pilataan toisen ilo, latistetaan itsetunto, vähätellään, mollataan toista ohimennen, erityisesti muiden ihmisten edessä. Tiedättehän kaikki sen miestyypin, joka vaimonsa kanssa juhlissa ollessaan laskee "hilpeätä" leikkiä vaimonsa ulkonäöstä: "Meidän Minnakin yrittää vähän laihduttaa, Painonvartijoissa käy, mutta hukkaan taitaa mennä nekin rahat, röhhöhöö". Jos kieltäytyy ymmärtämästä tätä nk. huumoria, saa kuulla olevansa huumorintajuton tiukkapipo vaikka miten huomaisi kommenttien loukkaavan vaimoa (joka urheasti kuitenkin yrittää hymytä vierellä, vaikka taatusti haluaisi vedellä rengasraudalla ympäri korvia).

Sitten myöhemmin saamme kuulla, että onhan se mies/vaimo nyt kuitenkin suurimman osan ajasta ihan kiltti ja kultainen ja rakas, vaikka nyt riidellessä haukkuikin minua läskiperse-huoraksi, jonka pitäisi pakata tavaransa ja lähteä haukkujan nimissä olevasta kodista pois. Juu-juu, tosi ihanaa varmasti kuulla siippansa suusta moista, edes riidellessä, ellei se riita nyt juuri koskenut huoraamista tai sitä, että haukuttu asuu haukkujan omistamassa asunnossa.

Puhumattakaan näistä huvittavanhilpeistä lomamatkoista, jolloin A:n hallussa on matkaliput, tiedot majapaikoista ja muut suht tärkeät jutut ja jolloin B:tä voi uhkailla näppärästi sillä, että jättää tämän vieraaseen maahan ilman matkalippuja, henkilöpapereita ja tietoa edes siitä, mihin päin kannattaa seuraava askel ottaa, ellei halua viettää yötään ulkosalla. Tokihan siinä tilanteessa B väkisinkin joutuu nielemään kiukkunsa, pyytelemään anteeksi, nöyristelemään, nuolemaan maata A:n jalkojen alla, myöntämään olleensa väärässä ja olevansa kaikenkaikkiaan maailmankaikkeuden surkein, huonoin ja kehnoin olio, jonka sietää olla kiitollinen että A:n armollinen aurinko paistaa hänen vähäpätöisyytensä ylle. Kyllä taas on perherauha pelastettu. Niin tekisin itsekin, eihän olisi vaihtoehtoa, mutta kotimaan turvallisella kamaralla kaveri saisi monoa takalistoonsa niin ettei pariin vuoteen istuisi vikisemättä.
Valitettavan harva kuitenkin taitaa näin tehdä, uhkaus on anteeksiannettu (vaikkakaan ei unohdettu), kaikki on taas hyvin, sehän nyt oli vain nälän takia niin ärtyinen ja minun vikanihan se oikeastaan oli, kyllä mä sitä ymmärrän. Ja ymmärrän. Ja ymmärrän. Ja ymmärrän. Tarpeeksi kun ymmärtää saamme pahimmassa tapauksessa lukea lööpeistä, miten mies hakkasi/ampui/puukotti vaimonsa kuoliaaksi (Björkvistien tapauksen 69 veitseniskua voi pitää sopivana tavoitteena). Varmaan vaimo senkin vielä ymmärsi.

Tämän ei tarkoita sitä, että olisimme DI:n kanssa riidelleet viime aikoina, pikemminkin päin vastoin. Olenpahan vain lueskellut muutamia juttuja eri lähteistä ja inspiroiduin niistä. Vaikka toisaalta, nykyinen asuntohan on DI:n nimissä ja DI:n maksama, voisihan hän riitatilanteessa käskeä minun pakkaamaan tavarani ja häipymään. Voisi kaveri kyllä yllättyä, jos todella tekisin sen. Sou long ja kiitos kaloista. Todennäköisesti lähtisinkin, koska en luultavasti tuon jälkeen voisi tuntea oloani levolliseksi, kun koko ajan kuitenkin takaraivossa olisi pieni pelko siitä, että jos nyt en ole kiltisti, joudun lähtemään. Eikä minua suunnattomasti kiinnostaisi jatkaa suhdetta mielestäni epäreilusti ja ala-arvoisesti käyttäytyvän miehen kanssa. Parempi kertarysäys kuin jatkuva kiverrys.

Jotenkin kyllä epäilen silti, ettei DI tulisi sortumaan moiseen harkitsemattomuuteen. Huono tuo on suuttumaankaan, mieluummin sitten puhuu asiat selväksi. Ainakin näin hurjan puolentoista vuoden kokemuksella... Olisi varmaan syytä näyttää tämä kirjoitus hänelle, tietäisipähän sitten löytäneensä pitkävihaisen, häijyn ja anteeksiantoon kykenemättömän tosikon, joka tarttuu jokaiseen sanaan. Mitä harkitsemattomammin sana on sanottu, sitä varmemmin minä siihen takerrun.

maanantaina, heinäkuuta 07, 2008

Taiteilija ilman inspiraatiota ja osaamista

Löysin uuden suosikkiblogin: 5H, HB, 4B.
Eli piirroksia piirrosten perään. Jotkin esittävät jotakin, jotkin eivät esitä mitään, jotkin esittävät jotakin, muttei kukaan tiedä mitä, jotkin ovat vain kauniita muotoja. Fantastista silti!

Itsellekin tulee joskus kauhea halu piirtää, maalata, tehdä jotakin. Sitten se tyssää siihen ettei ole ideaa ja pelkää ettei osaa. No ei tietenkään osaa, jos ei opettele. Mutta mistäs niitä ideoita kaivaisi?
Peruskoulussa ja lukiossa kuvaamataidon tunnit olivat kivoja juuri sen takia, ettei tarvinnut itse päättää, mitä tekee. Opettaja antoi aiheen ja vaikka aiheet eivät olleetkaan aina mitään suosikkeja, oli se silti hauskaa. Siinä se oma varmuuskin tekemiseen karttui kun sai aikaan jotakin erilaista. Lisäksi yläasteen ja lukion kuvaamataidon opettaja oli aina kannustava eikä koskaan tunnin jälkeen tuntunut siltä, että olisi epäonnistunut. Kiitos siitä, Kaija!
Pohdin joskus, pitäisikö mennä jonnekin kansanopiston tai vastaavan kuvataidekurssille. Todennäköisesti kurssit ovat täynnä eläkemummoja, mutta mitäs sitten? Jos semmoiselta saisi vähän inspiraatiota ja itsevarmuutta.
Pohdin joskus myös että hankkisin sellaisen hevosmallipatsaan tai miksi sitä nyt sanotaankin. Sellaisen yksinkertaistetun hevospatsaan, puusta tehdyn, jonka mittasuhteet ovat oikeat ja jonka jalkoja, päätä ja kaulaa voi taivutella eri asentoihin. Samanlaisia patsaita myydään ihmishahmollekin, mutta minua ei ihmisten piirtäminen kiinnosta. Jos opettelisi piirtämään hevosia ja vähän jonkinlaista mittakaavan hallintaa.

Äääh, ehkä vielä joku päivä...
(ja tänään on juuri sellainen päivä, että toimistollakin kiinnostaa kaikki muu paitsi työnteko. Pannaan maanantain piikkiin)

Työruokalahuolia

Ärrrh, kyllä taas on päivä pilalla! Tai itse asiassa kaikki päivät elokuun alkuun asti. Työpaikan lähin lounasravintola on kiinni elokuuhun asti!

No okei, onhan tällä alueella toinen lounasravintola ja se on auki kai vissiin ihan koko kesän. Paha vain että se on aivan kamala paikka.
Ensinnäkin, se on toisessa rakennuksessa. Joko hypin sinne parkkipaikan läpi tai vipellän pitkin rakennuksia yhdistäviä lasiputkia. Ulkoilussa on se vika, että tänä kesänä saa lyhyellekin ulkoilupiipahdukselle arpoa, laittaako päälleen toppatakin vai sadetakin vai molemmat. Tänään olisi ollut toppatakkipäivä. Lisäksi siinä välillä tehdään jotain rakennustyötä ja ei ole aina ihan varmaa, mistä kohtaa pääsee kaivannon yli vai pääseeko lainkaan. Lasitunnelien kautta en taas hallitse reittiä, joten päätyisin eksyneenä todennäköisesti johonkin toimistotarvikevarastoon toimittamaan paperisilppurin virkaa.

Toinen juttu on sitten lounaan hinta ja sen määräytyminen. Vaikka näytän badgen ja vielä varmuuden vuoksi sanon, että firmasta xyz olen (mikä tarkoittaa sitä, että minulle kuuluu alennukset siinä missä työpaikan omillekin työntekijöille). Joko tuossa ravintolassa ei käy extejä lainkaan tai ei ainakaan meidän firman extejä, koska joka kerta arvotaan koneesta satunnainen hinta tai ihmetellään kassakoneen kanssa, että mites tämä nyt pitikään lyödä ja mikä se firman tunnus oli. Ihan kuin minä sen tietäisin, MINÄ en osaa käyttää kassakonetta eikä MINUN toimenkuvaani kuulu lounaiden hinnat tahi eri alihankkijoiden koodit.

Jos hinta saadaan edes lähelle oikeata, niin sittenhän alkaakin vasta varsinainen säätö: minulla on nimittäin 7,70 euron lounasseteleitä, kun taas peruslounas maksaa 5,20. Tässä "kotiravintolassa" asia hoituu niin helposti, että he antavat kassalta kuitin, jossa näkyy ylijäänyt summa ja sen voi käyttää saman päivän aikana vaikkapa kahvilaan. Sen sijaan tässä kesäravintolassa se ei onnistu. Koko summa on käytettävä heti. Siellä ei ole minkäänlaista kahvilaosastoa ja jäätelövalikoimakin on niukka, niin täytyy tyytyä karkkipussiin. Ei sillä että siellä niitäkään olisi turhan montaa sorttia. Ja huomatkaa! Näitä kahta paikkaa pitää täsmälleen sama yritys ja silti ne toimivat noin eri tavoilla.

Jätän mainitsematta tuon kesäravintolan hirvittävät tuolit (istuinosa viettää taaksepäin, joten pelkään, että joku kerta takamukseni jumittuu istuimen ja selkänojan väliin. Mukavaa asentoa siinä tuolissa ei saa mitenkään), sekavan ruokajärjestyksen ja virheelliset ruokalistat ravintolan ovilla. Tänäänkin kuvittelin saavani mozzarella-simpukka-pizzan, kuten ruokalistassa kerrottiin, mutta onneksi erotan kinkun simpukasta ja mozzarellan välimerenjuustosta, joka kaiketi oli fetaa. Ja tätä pitäisi jaksaa kuukausi? Minusta taisi tulla läheisen kiinalaispaikan kanta-asiakas.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

Kissamaista

Olimme DI:n kanssa tämän viikonlopun Jyväskylässä, siellä juhlittiin DI:n ystävän 30-vuotispäiviä. Juhlat menivät kivasti, tarjoilut olivat hyviä ja alkoholitontakin juotavaa riitti. Iltasella pelasimme peliä nimeltä Cranium. En ole aiemmin moiseen tutustunut, mutta se oli pääpiirteissään aika yksinkertainen. Sen sijaan pelin tehtävät olivat hauskoja: joissain tehtävissä piti piirtää (joskus silmät kiinni!) jokin esine, asia, tapahtuma, sanonta tai henkilö, joskus taas esittää pantomiimina tai imitoida julkisuuden henkilöä tai muovailla esine muovailuvahasta niin että muut ryhmän jäsenet arvaavat mistä/kenestä on kyse. Siitä irtosi niin monet naurut että vielä tänäänkin koskee vatsalihaksiin.

Parasta kaikesta oli kuitenkin se, että isäntäpariskunnalla oli kaksi kissaa! Toinen oli pitkäkarvainen, melkein kokonaan valkoinen maatiaistyttö, joka oli hyvin seurallinen ja puhelias. Toinen oli siniharmaa, lyhytkarvaisempi, komea kolli (joskin leikattu), joka oli varsinainen ujopiimä, kävi vain vaivihkaa nuuhkimassa vieraat läpi, mutta suurimman osan ajasta kökötti epäluuloisena nurkassaan. Tosin illan edetessä sekin rohkaistui tulemaan esille vähän enemmän. Tämä tyttö sen sijaan kiersi kaikki sylit läpi moneen kertaan ja nautti saamastaan huomiosta ja rapsutuksista. Minunkin sylissä se loikoili useampaan otteeseen, ehkäpä sen takia että olisin jaksanut silittää ja rapsutella moista söpöläistä maailman tappiin asti. Olin aivan myyty (kuten mille tahansa kissalle).
Ei tee hyvää kissakuumeelle, ei. Tai no, katsoessani mustia housujani valkoisen kissan sylivierailun jälkeen, voin vain todeta, ettei meille kissaa tule. Tai jos tulee, niin se on pikimusta.

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Vapaata perjantai-iltapäivän tajunnanvirtaa

Perjantai-iltapäivä töissä eikä jaksaisi kiinnostaa enää, ei sitten niin millään. Mitään erityisen kiireellistä tekemistä ei just nyt ole, kaikki tärkeimmät nettisivutkin on selattu läpi, kukaan ei kirjoita foorumeihin eikä blogeihin mitään uutta tänä iltapäivänä. Ulkona paistaa aurinko, minun pitäisi töiden jälkeen käydä apteekissa, mutta kello on vasta kaksi enkä kehtaa vielä lähteä. Jos sitä tunnin istuskelisi? Tai puoli tuntia. Toisaalta, pomo lähti toimistolta pari minuuttia sitten, että enpä olisi päivän ensimmäinen livistäjä.

Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään Jyväskylässä DI:n ystävän kolmekymppisbileissä. Yksi suunnitelma oli se, että olisimme lähteneet tänä iltana jo Jämsänkoskelle, missä DI:n vanhemmat asuvat ja sieltä sitten huomenna Jyväskylään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään näin lyhyellä varoitusajalla, joten menemme huomenna sitten suoraan J-kylään. Voi olla että sunnuntaina poikkeamme Jämsänkoskella tai sitten emme.

DI:n isästähän olen täälläkin puhunut muutamaan otteeseen ja hänet tosiaan olen tavannut pari kertaa. Sen sijaan DI:n äitiä en ole nähnyt kuin vilaukselta viime vappuna. Nyt sitten äitikin on tajunnut, että tämä on ilmeisen vakavaa. Vähän jännittää kyllä DI:n äidin tapaaminen, mieleen muistuvat kaikki eri lähteistä luetut anoppi-from-hell-jutut, mutta ehkä minun ei tarvitse pelätä moisia. Ensinnäkin DI on vieroittautunut kunnolla eikä roiku äitinsä esiliinan helmoissa. Toiseksi välimatkaa on kuitenkin satakunta kilometriä. Ja kolmanneksi minä en ole mikään kynnysmatto enkä anna kenenkään, edes anopin hyppiä nenälleni. Onnekseni en ole edes ensimmäinen miniä-kandidaatti perheessä, vaikka DI onkin pesueen vanhin.

torstaina, heinäkuuta 03, 2008

Kauan eläköön sensuuri!

Jeshh, isoveli valvoo!
En aikanaan kirjoittanut tänne mitään lapsipornon suodattamisesta ja siitä miten typerä koko idea ja erityisesti sen toteutus on. Siitä asiasta on jo muiden toimesta sanottu kaikki mitä minäkin asiasta ajattelen. Korostettakoon nyt, etten todellakaan itse ole pedofiili enkä hyväksy lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta en sen paremmin hyväksy poliisin sensuroivan nettisivuja, jotka eivät sisällä lapsipornoa, saati pitävän salaista listaa suodatettavista sivuista.

Nyt lapsiporno on vanha juttu eikä kiinnosta ketään, nyt uusi hui-hui-paha-paha asia on rasismi, HS uutisoi otsikolla Netin valvontaa halutaan tiukentaa rasismin pelossa. Ajatus on taas hyvä, mutta mitä tämä "valvonta" käytännössä aiheuttaisi?

"Käytännössä tämä tarkoittaisi, että esimerkiksi blogien ylläpitäjille asetettaisiin vastuu seurata ja poistaa blogeistaan rasistiset viestit."
Hmm, monitulkintaista. Ensinnäkin, jos itse julkaisee rasistista materiaalia blogissaan, tuskin sitä itse sieltä poistaa. Tämä ei siis kitke pois rasistisia blogeja. Jokainen rasisti pystyy perustamaan oman bloginsa, siinä missä me "kuuliaiset kansalaisetkin".
Jos taas ei-rasistisen blogin kommentteihin tulee rasistisia tekstejä, niin miten blogin pitäjä voi olla vastuussa siitä, mitä hän itse ei ole kirjoittanut? Ei se voi mennä niin, että rasistilla on sananvapaus ja bloginpitäjällä (tai foorumin ylläpitäjällä tai muulla vastaavalla) on vastuu.
Kuvitelkaa vaikkapa sitä tilannetta, että minä lähden kuukaudeksi lomalle eikä minulla ole mahdollisuutta päästä internettiin. Tai ehkä edes haluakaan, onhan se loma. Kuka tahansa voi tulla tänne blogiin sillä aikaa kirjoittelemaan aivan mitä kommentteja tahansa, koska kommentointi on vapaata. Minäkö sitten olen vastuussa siitä, että joku on kirjoittanut minun blogiini asiattomia kommentteja? Minäkö olen syyllinen siksi ettei jokaisen korpikuusen kannon alla ole laajakaistaa tai 3G:tä eikä minulla ole puhelinta, jolla viitsisin surffailla ihan huvikseni? Minunko on vika, että haluan pitää lomaa? Lisäksi minun bloginihan on aktiivinen, on netissä sellaisiakin blogeja, joihin omistaja kirjoittaa kerran kuukaudessa tai parissa eikä seuraile blogiaan aktiivisesti. Tämänkinkö pitäisi seurata bloginsa kommentteja aktiivisesti?

Onhan minunkin blogini joutunut asiattomien kommentoijien kohteeksi, harmi etten tajunnut ottaa koskaan kommentteja talteen ja ilmiantaa poliisille kirjoittajaa. No, kommentointi on loppunut, koska eräs sitä harrastanut henkilö joutui kunnianloukkauksesta istumaan aika pitkäksi aikaa. Ei varmaan tarvitse nimeä kertoa?

Toinen huolenaihe on se, että kun tuo lapsiporno-suodatin suodattaa aika paljon muutakin kuin vain lapsipornia, niin kuka meille määrittelee rasistisen ja ei-rasistisen kirjoituksen eron? Meneekö valvonta kohta siihen, että virallisen totuuden mukaan yksikään ulkomaalainen ei koskaan tee ainoatakaan rikosta Suomessa, yksikään maahanmuuttaja ei ole koskaan työtön eikä elä sosiaaliavustusten varassa, kunniamurhia tai lasten ympärileikkausta ei ole olemassakaan eikä yksikään ulkomaalainen voi koskaan syyllistyä rasismiin suomalaisia kohtaan? Jos muuta väittää, on rasisti, jonka blogi joutuu mustalle listalle? Saman tien mustalle listalle joutuisi myös kotisivut, muut sivustot, kuvagalleriat ja Facebook-profiilit, vaikkei niissä olisi mainittu ulkomaalaisista/maahanmuuttajista sanallakaan?

Mitä sitten kun rasismi ei enää ole se hui-hui-paha-paha asia, mitä sen jälkeen sensuroidaan? Politiikan ja poliitikkojen arvostelu? EU:n arvostelu? Poliisin arvostelu? NATO:n arvostelu? Sairaanhoidon ja vanhustenhuollon arvostelu? Sananvapauden puolustaminen? Koko internet?

Eiköhän tämän jälkeen minunkin blogini joudu sensuurilistoille. Mainitaanhan täällä lapsiporno (hui-hui-paha-paha!) ja kritisoidaan maailman hienointa ideaa: rasismin (hui-hui-paha-paha!) varjolla tapahtuvaa valvontaa.

keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008

Raha maailmaa pyörittää

Mikä kumma siinä onkin, etten tunne oloani rauhalliseksi, jos rahat ovat vähissä? Vaikka minulla ei olisi puutetta mistään, ei tarvetta ostaa akuutisti mitään, tilipäivä tulossa aivan pikapuolin ja jos jotain aivan äärettömän välttämätöntä ja kiireellistä tulisi, DI varmasti lainaisi rahaa, niin silti on jollain tavoin turvaton olo, jos tilin saldo on liian pieni. Tuntuu siltä etten voi käydä kaupassa ostamassa edes leipäpakettia, koska vaikka jo pelkkä kauppaanmeno tuntuu vievän heti parikymppiä tililtä, vaikkei todellakaan ostaisi muuta kuin sen leipäpaketin (eikä leipä vielä niin kallista sentään ole)!

Toisaalta en yhtään ihmettele, jos ilman rahaa tuntee olonsa turvattomaksi ja levottomaksi. Vuosikaudet opintotuen varassa ovat opettaneet sen, ettei mikään ole niin tärkeätä kuin raha. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Sitä tuskin voi olla koskaan edes tarpeeksi. Ihan totta. Myisin varmasti vaikka DI:n jos siitä saisi kunnon hinnan. Tai osuuteni kotitilasta, mutta silloin kauppasummassa pitäisi olla hyvin monta nollaa, olen niin rahanahne että lasken tunnearvoille järjettömän kovan hinnan.

Aikaisemmassa työpaikassani ei ollut tätä ongelmaa, sillä vaikka palkka oli pienempi, palkka maksettiin kaksi kertaa kuukaudessa. Kerralla tietysti pienempi summa, mutta heti kun tuntui siltä, että nyt alkaa olla rahat taas vähissä, tuli jo uusi palkka taas. Tämä kerran kuussa maksettava palkka on typerä idea. Ehkä pitäisi hankkia kakkostili ja siirtää sinne aina puolet palkasta, jotka ottaisi käyttöön puolessa välissä palkkakautta.

tiistaina, heinäkuuta 01, 2008

Vaikea tamma - vain ammattimiehille

Suurin osa t-paitojen ns. huumoriteksteistä on mielestäni mauttomia, väsyneitä tai typeriä, mutta se johtui vain siitä, että olin nähnyt vääränlaisia tekstejä. Hevosihmisenä nauraa käkätän suolet vääränä Hummeli.comin hevosaiheisille paidoille.

Tässä muutama ihan ehdoton.
heÖ re40, vitsi aukeaa vain alan ihmisille
Kovasuinen tamma, jos siskolle pitäisi jotakin hommata täältä, niin se olisi TÄMÄ
Vauhti korjaa virheet ja voima tekniikan, tämäkin kyllä passaisi systerille kuin leka posliinikaappiin
Mutapeltosuokkiämmä, taas näitä vähän vaikeasti vieraille aukeavia, mutta jos tuosta saisi tuon suokki-sanan pois välistä, se kelpaisi sekä minulle että siskolle kasvimaapaidaksi. Ainakin tänä kesänä, luulen ma.
Seuraavalla vaimollani ei ole hevosia, tämän varmaan allekirjoittaa moni hevosenomistajan aviomies

Star & Moonlight

Unohdin ihan mainostaa aiemmin, mutta lauantaina kävimme DI:n kanssa syömässä intialaisessa ravintolassa nimeltä Star & Moonlight. Se on pieni ja hyvin vaatimattoman näköinen paikka Koskikeskuksessa tai oikeastaan Koskikeskuksen takana. Ruuassa sen sijaan ei ole mitään vaatimatonta, se on käsittämättömän loistavaa! Olemme muutamia kertoja käyneet tuolla DI:n kanssa ja itse olen käynyt joitain kertoja yksinäni syömässä ja joka kerta sapuska vain on erinomaista. Paikka ei tosiaan ole koolla pilattu, vain muutama pöytä ja ei tarvita kovin montaa asiakasta ennen kuin ravintola on täynnä.

Taisin samalla reissulla bongata julkkiksenkin nimenomaan tuossa ravintolassa. Tai no, julkkis ja julkkis, asiasta voitaneen olla montaa mieltä, mutta epäilen nähneeni Minttu Hapulin (kirjoittanut Selibaattipäiväkirjat). En ole ihan varma siitä, mutta aika samannäköinen oli.
Jaa mistäkö tiedän miltä Hapuli näyttää? No kun lueskelin joskus hänen blogiaan ja hän mainitsi siellä jotakin työpaikastaan, minulle tuli mieleen että mahdammekohan olla samassa paikassa töissä. Firman sähköinen puhelinluettelo sitten paljasti, että asia on juurikin näin ja siellä oli kuvakin, jonka perusteella siis päättelin lauantaina nähneeni hänet. Tiedä sitten näinkö omiani.