tiistaina, syyskuuta 30, 2008

Sitruunatarha ja muuta juttua

Kun kerran huonekasveista pari postausta alempana kerroin, niin jatketaan samalla teemalla. Postasin juhannuksen korvilla tänne muistilapun appelsiininsiemenistä. Tuon viljelmän kävi huonosti, yksikään appelsiini ei ole itänyt. Noin kuukautta myöhemmin DI teki jotain ruokaa, johon tarvitsi sitruunan tai parin mehut. Näistä sitten löytyi ehkä 30 siementä. Kokosin ne talteen ja lykkäsin multaan, ajattelin että josko noista jokunen itäisi.

Joo, jokunen iti. Minulla on nyt hyvinkin parikymmentä sitruunantainta laakeassa rasiassa kasvamassa. Mitä ihmettä minä niille teen siinä vaiheessa kun ne alkavat kaivata kukin omia ruukkujaan? Ei meille mahdu! Tappaakaan ei raaskisi, kun edes joku sentään viitsii kasvaa ja kukoistaa. Äiti saanee pari kappaletta, anoppikin jos suinkin huolii, systerille muilutan muutaman (vaikka se rontti kieltäytyi jo kertaalleen, on mukamas tilanahtautta. Ei voi olla!), veljelle pari, parille kaverille omansa myös... Ja itselle toki voi muutaman jättää.

Ostin viikonloppuna itselleni Clarksin nilkkurit, vähän niinkuin kai talvea varten tarkoitetut, mutten malttanut olla laittamatta niitä tänään töihin. Tuntuvat kivoilta jalassa toistaiseksi ja ottaen huomioon sen, että näissäkin on reilu 5 cm korkoa. Minulle käy aina näin: joka kerta kun yritän mennä kenkäkauppaan ostamaan niitä järkeviä kävelykenkiä, en löydä niitä, mutta sorrun johonkin vähemmän järkevään. Mutta nämä Clarksit ovat ihan järkevät, aitoa nahkaa ja muutenkin kivat.

Joko poskiontelotulehdus tai antibioottikuuri väsyttää. Tai molemmat. Haukotus.

Huomasin Facebookissa erään exäni olevan nykyisin kihloissa. No ei siinä mitään, onnea vain kummallekin. Mutta että kihloissa? Niin avioliittoa ja kihlautumista vastaan ollut mies kuin minun kanssani seurusteli? Ilmeisesti tehnyt sittemmin totaalitakinkäännöksen. Tai joutunut ankaran painostuksen kohteeksi.

maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Päivän komein poskiontelontulehdus

Talsin tänään lääkärin vastaanotolle kitisemään poskionteloistani. Flunssa on mennyt ohitse, mutta nenä on edelleen tukossa, väsyttää ja postionteloissa tuntuu olevan töhnää. Ja niinhän siellä oli, lääkärin sanojen mukaan päivän komein poskiontelontulehdus. Tiedä sitten miten monta poskiontelotapausta tänään on ollut asiakkaina, mutta flunssaa on kuulemma liikkeellä.
Siis antibioottikuurille, mars.

Ilmoittaudu Innoon

Nelosen sisustusohjelma Inno hakee uusia kohteita.
Vähänkö alkoi kiero mieli loihtia häijyjä suunnitelmia?
Mitäs jos vaihteeksi tarjottaisiin suunnittelijoille reilu 150 neliötä askeettista tilaa, jossa on jo jotain, jonne pitäisi ehkä tehdä jotain. Jonne ei haluta ylimääräisiä krumeluureja ja krääsyjä, jonka tunnelma halutaan kuitenkin säilyttää, jonka pitäisi olla käytännöllinen, joka miellyttää sekä parikymppistä että liki satavuotiasta naista.
Juorut kertovat kuitenkin, ettei ihan pienellä budjetilla kannata lähteä havittelemaan pääsyä Inno-kohteeksi, pitäisi vissiin olla vähintään kymppitonnin budjetti että edes harkittaisiin.

Jospa kuitenkin unohdamme koko jutun.

sunnuntaina, syyskuuta 28, 2008

Viherpeukalo keskellä kämmentä

Saakelin saintpauliat!
Hyvä on, tunnustan: en ole koskaan oikein tullut toimeen sainpaulioiden kanssa. Siinä missä äidilläni samat kasvit kukkivat melkein vuoden ympäriinsä, minun hoivissani niihin ei ilmesty kukan kukkaa. Olen jopa onnistunut tappamaan niitä vuosien varrella mittavan määrän ja voin vaikka vannoa etteivät ne ainakaan liikakasteluun ole kuolleet.
Äiti toi heti muuton jälkeen eli toukokuun puolivälissä minulle kolme saintpauliaa, kaikki kukkivina. Ne kukkivat kukkansa ja lopettivat sitten. Sen jälkeen ei ole kukkia tai nuppuja näkynyt. Paitsi nyt, kun olin viikon poissa. Saksanreissun aikana valkoinen saintpaulia lykkäsi pari kukkavartta esille ja aikoo siis kukkia. Ihan kuin DI olisi niitä muka yhtään enempää hoitanut kuin minäkään... Kai ne sitten vaistoavat etteivät ne ole lempikasvejani.

Minulla on muitakin kasveja, joita perinteisesti en saa menestymään millään.
Muratti on yksi. Minä en ymmärrä miten sitä pitäisi kastella tai jättää kastelematta, mutta jokaikinen muratti, minkä olen koskaan saanut tai ostanut, on kuollut, mikä mistäkin syystä. Viimeisimpään hankintaan tuli joku ötökkä, pelastin siitä pari pistokasta äidilleni ja siitä lähtenyt muratti kukoisti mielettömän rehevänä vuosikaudet. Sain siitä takaisin muutaman juurrutetun pistokkaan, mutta niille kävi köpelösti, kuivuivat kokoon.
Toinen on vuoripalmu. Jostain syystä nekään eivät koskaan menesty minulla. Pitäisin kovasti vuoripalmusta, koska sen voisi varjokasvina sijoittaa sisemmällekin huoneeseen, mutta aina ne käpristyvät ja kuolevat pois. En ymmärrä syytä.
Saniaiset kaikkinensa ovat myös perinteisiä murheenkryynejä. Sorruin taas ostamaan pesäraunioisen. Se on ainoa saniainen, jonka olen saanut vähän pidempään menestymään, joten nyt taas yritetään miten pitkälle tämän kanssa pärjätään. Joskus ostin hiussaniaisen, joka oli äärimmäisen kaunis, muttei kestänyt kuivahtamista. Hirvensarvisaniaista en ole edes uskaltanut kokeilla...

lauantaina, syyskuuta 27, 2008

Tampereen päivä

Arvaattekos ollenkaan millä tavalla minä juhlistin tänään Tampereen päivää? Ohjelmaahan löytyi vaikka mitä tänään.
No, sieltä 10 alkavien ohjelmien joukosta löytyy:
klo 10-14
Pohjois-Hämeen Ampujat, Kokkovuoren haulikkorata, Pirkkalantie 1296 – avoimet ovet

Jep.
Käytiin kaverin kanssa vähän paukuttelemassa kiekkoja. Ja oli hauskaa taas. Kaveri oli ainakin omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa haulikko kädessä, mutta osuihan sekin. Minäkin tiputin muutaman enemmän kuin viime kerralla. Jos se rata ei olisi niin korvessa vaan että sinne pääsisi jotenkin järkevästi julkisilla, olisin jo raapustellut jäsenhakemuslomakkeen PHA:lle ja seuraavaksi rustailisin lupa-anomusta omalle haulikolle. Ainoastaan se radan sijainti epäilyttää, mutta sehän on vain järjestelykysymys, sanon minä.

Huomenna olisi ohjelmassa tutustuminen Peltokadun ilma-aserataan, se puolestaan on ihan keskustassa. Ilma-aseet olisivat helppo keino tutustua ampumaharrastukseen, niitä saa ilman lupaa, ampuminen lienee edullista ja ratakin näin lähellä. Mutta eihän yksi laji sulje pois toista.

Mutta jotain olen oppinut: olkavarressa ei ole pienintäkään merkkiä mistään mustelmasta.

perjantaina, syyskuuta 26, 2008

Valoa kansalle...

... joka pimeydessä vaeltaa.

Joo ei, en ole uskovaiseksi herennyt vaikka tuo lause taitaa olla alunperin kotoisin Raamatusta. Se vain tarkoittaa sitä, että DI haki eilen isänsä kanssa meille vähän lisää valoa.
Ensin tuli keittiöön valaisinsysteemi. Sinne tulee Massiven joku systeemi, jonkinlainen tuplavaijerijuttu, jossa on useampia pieniä valoja kiinni, vähän niinkuin spottityyliin (muttei sinne päinkään...). Tosiasiassa minä en oikein tiedä, että mitä sieltä keittiön katosta löytyy kun tänään menen kotiin, mutta senhän näkee sitten!
Olin jo aikoja sitten bongannut Sokoksen valaisinosastolta sympaattiset yöpöydän lamput meille, kun aikaisemmin meillä oli vain yksi lamppu makuuhuoneessa kattolampun lisäksi. Nyt molempien yöpöydällä könöttää valkoinen pallo. Ihan mattavalkoinen se ei ole, siinä on sellainen hentoinen raidoitus, joka saa sen muistuttamaan hieman valkoista Neptunusta. Joka tapauksessa veikeät ja kivat lamput.
Lisäksi olohuoneen nurkkaan tuli lattiamallin Okinawa-lamppu, joka laitetaan heti paikoilleen kun DI saa sen tiellä olevan levypalvelimensa rontattua johonkin muualle.

Totesin juuri että konehuone (DI jaksaa nauraa aina tälle konehuone-nimitykselle ja sanoo että aidon konehuoneen sisustukseen kuuluisi pari palvelinräkkiä, mutta uhkasin muuttaa nimen hamsterihuoneeksi ja sitten tiedettäisiin, mitä sieltä sitten löytyisi ja paljon) kaipaa myös jotakin. Ensiksikin se tuleva hamsteri häkkeineen vie koko lipaston päällisen, siinä olevat tavarat pitäisi sijoittaa jonnekin muualle. Tällä hetkellä siinä ei ole kuitenkaan muuta kuin muutama koriste-esine, mutta ne olisi silti kiva saada jonnekin näkyville. Enempää pöytäpinta-alaa siellä ei ole, mutta jos siirtäisi yhtä metallihyllykköä vähän johonkin muualle ja hankkisi toisen lipaston ja ja ja... Verhot sinne pitäisi saada, kun vaan tietäisi minkälaiset. Matto pitäisi ehkä myös vaihtaa, nykyinen mustavalkoinen ruusumatto on nätti kyllä, muttei näytä oikein miltään. Lisäksi pitäisi keksiä miten saan muutaman julisteen ripustettua tapetoidulle seinälle. Ehkä joku kehyssysteemi olisi kehitettävä?

Pienestä on kuitenkin hyvä aloittaa, lähden ostamaan tänään kynäpurkin ja leipäkorin.

torstaina, syyskuuta 25, 2008

Väkivaltaa

YLE: Tutkija: Kouluampujat aina nuoria miehiä.

Kerrankin joku mies uskaltaa sanoa julkisuudessa, että hei, jo pienille pojille tuputetaan lapsesta asti väkivaltaviihdettä eri muodoissa ja että muutenkin kaikki ns. miessankarit ovat väkivaltaisia tai ainakin valmiita väkivaltaan puolustaakseen itseään ja läheisiään. Että mahtaisikohan SILLÄ olla jotain tekemistä väkivaltaisuuden kanssa? Joojoo, useimpien pää kestää sen ilman että heistä tulee väkivaltaisia, mutta joillakin ehkä napsahtaa.

Kun pikkupojat leikkivät sotaa nallipyssyillä, nujakoivat keskenään välitunneilla ja pelaavat räiskintäpelejä tietokoneella/pleikkarilla, se on jees, pojat on poikia ja tuo kuuluu kehitykseen. Jos mukana on tyttö, häntä pidetään omituisena. Jos poika menee mukaan tyttöjen leikkeihin eikä halua tapella tai osoitella toisia leikkipyssyillä, hän on nössö-nössö-nööössööö. Sivareita katsotaan edelleen nenänvartta pitkin, kyllä nyt tosimiehen täytyy olla valmis puolustamaan kotiaan ja isänmaataan. Ja aatteitaan, sitähän tapaukset Saari ja Auvinenkin tavallaan tekivät.

Omalta puoleltanikin olen törmännyt tähän juttuun. Taisin olla yläaste- tai lukioikäinen kun kävin jonain viikonloppuna veljeni kanssa ampumassa radalla revolverilla. Se oli hauskaa (okei, nyt viimeistään on KRP ovella, mutta silloinkin ammuttiin taulua, ei ihmisiä). Olin tyhmä ja mainitsin siitä muutaman sanan luokkakavereille seuraavalla viikolla. Sain vinoja katseita. Ampumassa? Sinä? Miksi ihmeessä?
Jos olisin ollut poika, olisin voinut kehuskella siitä puolelle koulua eikä kukaan olisi pitänyt sitä mitenkään omituisena. Päinvastoin: se olisi ollut suorastaan ihailtavaa. Nyt olin vain kummajainen. Jos juttu olisi päässyt luokanvalvojan korviin asti, minut olisi luultavasti kiikutettu kuraattorin puheille valoa nopeammin.
No, minua ei siitä suoranaisesti pilkattu, mutta jos olisin ollut poika ja olisin kertonut olleeni vaikkapa hevosia hoitamassa, olisin saanut päälleni oikein kunnon ivahaukut: "Mammanpoika-homo, painu takas neiteilemään niitten heppojen kanssa" ja vieläkin pahempaa.
Ihailen oikeasti niitä vanhempia, jotka pystyvät kasvattamaan pojistaan niin vahvoja, että he jaksavat harrastaa vaikkapa ratsastusta, tanssia, taitoluistelua, balettia tai jotain muuta perinteisen naismaista, huolimatta siitä että taatusti saavat siitä kuulla varmaan päivittäin jatkuvaa pilkkaa ja ivailua.

Ai niin, artikkelin Arto Jokinen on puhunut asiasta aikaisemminkin: HS 26.7.2008: Väkivallasta on tullut osa miesten arkea

tiistaina, syyskuuta 23, 2008

Ei näin!

Ei näin! osa 1
Vanhanen on nyt sitä mieltä, että käsiaseet on saatava pois yksityishenkilöiltä. Niin no, käsiaseethan eivät ole kuin se luultavasti helpoin reitti ampumaharrastuksen pariin, monet saattavat arastella pitkiä aseita ja niillä ampumista, kun taas käsiaseet tuntuvat helpommilta ja ne on helpompi säilyttää. Miksei saman tien kriminalisoitaisi koko ampuma- ja metsästysharrastusta?
Toinen kuolettava kommentti pääministeriltä oli se, että käsiaseet pitäisi säilyttää ampumaradoilla. Tätä samaa ideaahan tarjoiltiin jo Jokelan jälkeen. Asiassa on vain yksi pikku ongelma: Suomi on todennäköisesti pullollaan valvomattomia ns. "metsäratoja", missäs siellä säilytät turvallisesti aseita? Lukollisissa tiloissa? Joihin murtautumalla varkaat tietävät saavansa komean arsenaalin aseita.
Ja ei, en puolusta millään tavoin ampujan tekoja. Ampumista olisi vain ihan kiva harrastaa noin huvin vuoksi.

Ei näin! osa 2
Jo ehdittiin kitistä myös siitä, että poliisin paikalletulo kesti, palokunta ja ambulanssit ehtivät ensin. Mahtaa kestää, kun toisten tietojen mukaan partio oli palaamassa edelliseltä tehtävältä Teuvan ja Kauhajoen rajamailta. Sitä ei tiedetä tarkemmin mistä olivat tulossa, mutta matkaa Kauhajoelle on saattanut hälytyksen tullessa olla hyvinkin kymmenkunta kilometriä. Luulen, ettei Kauhajoella ole kovin montaa poliisipartiota alunperinkään olemassa ja luultavasti ne muutkin olivat hoitamassa virkatehtäviä jossain kauempana, Kauhajoen poliisin toimipiiriin kun kuuluu Kauhajoen lisäksi Teuva, Isojoki, Jurva ja Karijoki.
Maakunnissa poliisit partioivat laajoja alueita vähällä miehityksellä ja sitten jotkut neropatit jaksavat kitkuttaa, että kun kestää niin kauan. No totta helevetissä kestää, kun ei poliisillakaan ole valoa nopeampia autoja!

Kuumehourailuja? Ei valitettavasti

Lojuin sängyssä yli puolen päivän torkkuen ja lueskellen. Eilisillan kuumelukemasta (38,7C) oli lämpö laskenut alle 37:n asteen, mutta ajattelin silti ottaa rauhallisesti. Vähän ennen kahta sitten könysin pystyyn ja tulin tietokoneelle. DI oli laittanut messengerin kautta viestiä, muutaman epäuskoisen lauseen ja linkin YLE:n uutissivulle: Kauhajoen ampumavälikohtaus.

Tätä ei voinut panna edes kuumehourailujen piikkiin.
Jokelasta ei ole kulunut vielä vuottakaan. Hiljaiseksi vetää.

maanantaina, syyskuuta 22, 2008

Väliaikatiedotus

Hengissä edelleen, nenä hieman rauhoittunut, kuumetta ei toistaiseksi tunnu olevan ainakaan paljoa. Väsyttää ja vit... anteeksi, ketuttaa.
Sain yöllä huonosti nukuttua. Aamusta olisi uni kyllä maittanut, mutta mikä siinä onkin, että juuri tänä aamuna yläkerran naapuri päätti vasaroida jotakin puoli 9 aikaan? Nukuin korvatulpat korvissa ja havahduin kamalaan paukkeeseen, josta en tietysti saanut heti selvää, mitä se on ja mistä se tulee. Olin melkein varma että talo sortuu ympäriltä tai jotain. Kun siitä selvittiin, alkoi hemmetillinen surina. En ole varma onko se jokin viimeisiään vetelevä imuri vai ylikasvanut hammaslääkärin pora vai jotain muuta, mutta koko aamu siellä jotain ahkerasti tehtiin. Minä ainakin käänsin ahkerasti kylkeäni ja kiroilin. Tehdäänköhän siellä jotain remonttia vai mitä?

Yöposti

Krääh. Kello on kymmenen yli 1 yöllä ja päätin juuri laittaa esimiehille sähköpostia, että olen pois ainakin maanantain ja tiistain, todennäköisesti keskiviikonkin, mutta silloin pidetään tilannekatsaus siitä, tulenko torstaina töihin vai hommaanko lääkärintodistuksen. Ei auttanut sipuli, ei viski, eikä kurkun kurlaus suolavedellä. Perhana.

Se flunssanpirulainen iski ihan kunnolla. Nenä valuu kuin Niagaran putous, korvat on tukossa ja kurkku kipeä. Kuumetta ei tunnu olevan, vielä, mutta kai sitäkin saadaan, ainakin jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa. Nukkumisesta ei tule mitään tuon kiukuttelevan nenän kanssa ja kunnioittaakseni edes DI:n yörauhaa en viitsi töristellä kärsääni makuuhuoneessa.

Keksin uusiokäyttöä tarpeettomille tamponeilleni, joita pyörii yksi avattu rasiallinen romujeni joukossa. Kun nenä oikein vuotaa, lykkää tamponi sieraimeen. Ei tarvitse olla alinomaa niistämässä. Kastuessaan tamponi laajenee ja sovittautuu oikein mukavasti nokkaan, ei tarvitse pidellä kiinni. Voisin melkein mennä nukkumaan kuono tamponoituna. DI voisi kyllä aamulla herätessään hieraista silmiään kahdesti: "Siis MITÄ sun nenässäs oikein on?!"

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Sipulia koneeseen

Nyt se pirun flunssapöpö sitten yrittää iskeä oikein kunnolla! Huolimatta yhdestä Coldrex-tabletista, tukevasta viskitujauksesta ja puoliksi syödystä sipulista olo on tukkoinen ja blääh. Ei kiva.
Sairaslomaa tässä kaivattiinkin, prkle.

lauantaina, syyskuuta 20, 2008

Saksa, osa 6: loppuyhteenveto

Ei, en jäänyt Saksaan vaan olen selvinnyt kunnialla ja yhtenä kappaleena Suomeen. En vain torstai-iltana ehtinyt enää kirjoittaa ja eilen en jaksanut.

Torstain ohjelma Saksan päässä oli simppeli: aamiainen hotellilla, sitten kamat kasaan, autoon ja nokka kohti Müncheniä. Ilma oli aurinkoinen.
Ensimmäinen ryppy tapahtui kuitenkin jo noin 10 kilometriä Sonthofenista pohjoiseen, kun piti vaihtaa tietä päästäksemme Münchenin suuntaan. Puhelimien navigaattorit eivät taida selviytyä ihan täysin sujuvasti noista moninaisista moottoriteiden rampeista ja niinpä haksahdimme väärälle reitille. Minä katselin takapenkiltä maisemia ja ihmettelin hiljaa mielessäni että onpas kyllä tutunnäköistä seutua, tuokin vuori taloineen näyttää aika lailla samalta kuin se, minkä ohitse äsken jo ajoimme. Sitten tulikin vastaan hotellin kyltti, saman hotellin, josta juuri olimme lähteneet! Voi piru, totesimme, jostain rampista lähdimme takaisin kohti Sonthofenia. Miksi navigaattori ei ollut sanonut mitään, se oli ollut tyytyväisenä hiljaa viimeiset 10 kilometriä? Hyvä kysymys, ei vastausta.

No, onneksi mukana oli myös perinteinen kartta ja lähdimme uudestaan kohti pohjoista. Tällä kertaa selvisimme oikealle reitille kohti Müncheniä. Maisemat muuttuivat pohjoisemmassa tasaisemmiksi, peltoa, peltoa, peltoa pellon perään. Tuolla suunnassa maailmaa kasvatetaan paljon maissia. Luulen että sillä on jotain tekemistä karjankasvatuksen kanssa, koska karjatilojakin näytti olevan siellä sun täällä ja maissi on hyvä rehu karjalle.

Müncheniä lähestyessä totesimme ettei meillä sittenkään ole ihan hirveitä aikoja kierrellä kaupungilla, joten poikkesimme ainoastaan eräässä ostoskeskuksessa syömässä ja vähän kiertelemässä. Minä löysin tieni kirjakauppaan ja ostin itselleni saksankielisen version "Tuulen Viemää"-kirjasta. Olisin ostanut Scarlettinkin, mutta sitä ei ollut tarjolla. Myös paikallista suklaata tarttui mukaan tuliaisiksi.

Lähdimme hyvissä ajoin ajamaan kohti lentokenttää, joka sijaitsee kuitenkin 50 kilometriä kaupungista pois päin. Koska aikaa oli reilusti eikä puolen päivän aikoihin tarvinnut suuresti ruuhkia pelätä työkaveri sai päähänsä että etsitään jostain ruokakauppa, hän haluaa ostaa tuliaispullon. Saksassa kuulemma myydään alkoholia ihan tavallisissa ruokakaupoissa ja Suomen hintatasoon verrattuna edullisesti. Koska olimme päätyneet jo moottoritielle, ajoimme sieltä pois ja totesimme tulleemme alueelle, jossa ei ole mitään muuta kuin paikallinen stadion, joten se siitä ruokakaupasta. Ei kun takaisin moottoritielle.
Tällä kertaa navigaattori opasti meitä kiltisti eteenpäin, mutta meitä alkoi hieman huolettaa se, ettei moottoriteiden opasteissa näkynyt enää lentokentän merkkiä. Eikä mennyt kauaakaan kun navigaattorin mielipide oli u-käännös. Luulisi sen olevan moottoritiellä helpommin sanottu kuin tehty, mutta siellä oli kuitenkin sopiva valoristeys, jossa heitimme ympäri ja lähdimme takaisin. Kiepaus pois moottoritieltä oli vienyt meidät sen oikean rampin ohitse. Työkaveri päätti unohtaa tuliaispullonsa.

Selvisimme Münchenin kentälle kuitenkin hyvissä ajoin ja löydettyämme oikean tiskin teimme check-inin, jätimme matkatavarat, menimme turvatarkastukseen ja sitten oli vielä kolme varttia aikaa ennen kuin portit aukeaisivat. Työkaverit painuvat loungeen, mutta minä lähdin kiertelemään tax free-kauppoja. No, eiväthän ne varsinaisesti ole mitään tax free-kauppoja Euroopan sisäisillä lennoilla eikä hintataso ollut kovin huikeasti Suomea matalampi. Päädyin kuitenkin ostamaan itselleni Nina Riccin "Nina"-parfyymia. "Sekatavarakaupan" puolelta löysin pari lehteä (mm. Araber Journalin, jota ei Suomesta taida saada enää mistään, Akateeminen sitä joskus myi, mutta lopetti sen sitten) ja vihdoin ja viimein myös postikortit ja -merkit. Noloa lähettää perheelle postikortit Münchenin kentältä, mutta minkäs teet kun ei ollut aiemmin aikaa tai mahdollisuutta edes ostaa kortteja? Emmehän me ehtineet missään vaiheessa edes käydä Sonthofenissa kiertelemässä, vaikka se oli ihan mukavannäköinen pikkukaupunki.

Lento Münchenistä Hki-Vantaalle sujui aikataulussa ja yllätyksittä, sain matkatavarani hyvässä järjestyksessä ja ehdin juoksemalla vielä Tampereelle menevään bussiin, joten olin 22.30 Tampereella kuolemanväsyneenä, mutta tyytyväisenä matkaani. Eteläisen Saksan maisemat ovat kyllä sellaiset, että sinne tekisi mieli palata vielä joskus, kameran ja ajan kanssa.

torstaina, syyskuuta 18, 2008

Saksa, osa 5: viimeinen ehtoollinen

Tänään oli siis palaveripäivä, ei siinä mitään ihmeellistä. Lounastimme hotellin buffetissa ja ruuissa ei ollut todellakaan valittamista. Illalla lähdimme taas kiipustamaan bussin kyydissä kohti Oberjochia ja söimme illallisen siellä, Moorhütte-nimisessä ravintolassa. No, ei tästä illallisesta sen enempää, ei siinä ollut mitään mielenkiintoista.

Illallisista muuten puheenollen, en muistanutkaan mainita eilisestä illallisesta erästä juttua. Meitä on täällä 18 hengen porukka, joista 3 on naisia. Eilen hotellin illallisella meille naisille tarjoiltiin aina ensimmäisenä! Viinit kaadettiin ensimmäisenä (emmekä edes istuneet vierekkäin!), lautaset tuotiin ensimmäisenä. Wow, sanon minä, enpä ole aiemmin tällaiseen törmännyt.

Huomenna ei ole enää mitään virallista ohjelmaa, aamupala ja check-out hotellilta. Päätimme tämän Suomen matkaporukan kanssa lähteä kymmenen kierteellä kohti Müncheniä, olemme siellä ehkä jossain kahdentoista maissa. Lento lähtee puoli neljän kierteillä ja paikalla täytyy olla hyvissä ajoin, mutta jää meille silti pari tuntia aikaa kierrellä Münchenissä. Toinen työkavereista sanoi tuntevansa kaupunkia aika hyvin, joten meillä on siis opaskin matkassa. Ei paha!
Jos sieltä sitten ehtisi laittaa muutaman postikortin. Täältä Sonthofenista en ole sitä ehtinyt tehdä, koska ei ole ollut aikaa kierrellä kaupungilla eikä hotellilla näytä olevan moisia tarjolla lainkaan.

tiistaina, syyskuuta 16, 2008

Saksa, osa 4: flunssanpoikanen

Jo koko viime viikon on olo tuntunut ajoittain siltä, että jospas flunssa olisi iskemässä. Ei ole kuitenkaan iskenyt ja sunnuntaina Nukarilla tuntui ihan siltä, että se meni ohitse. Ei mennyt. Jo eilisiltana oli vähän epämääräinen olo, panin sen tosin ärhentelevän mahani ja väsymyksen piikkiin, mutta tänään on sitten tuntunut siltä, ettei se ihan yksinomaan sitä ole.
Tänään oli vuorossa se paljon maristu ulkoilupäivä Alpsee Bergweltissä. Ensin nousimme hissillä ylös rinteelle, noin 1100 metriin ja laskimme sieltä alas eräänlaista kelkkarataa pitkin. Kelkkailu oli hirmuhauskaa puuhaa, rata oli pitkä, mainoksen mukaan Saksan pisin eli melkein 3 kilometriä. Ilma ei valitettavasti ollut maailman paras, vettä ei juuri satanut mutta kovin kosteaa oli varsinkin silloin ensimmäisellä nousulla, joskus näytti ihan siltä että hiihtohissi nousee suoraan pilveen.
Ensimmäisen laskun jälkeen nousimme takaisin ylös ja tarkoitus oli patikoida lyhyt puolen tunnin reitti vielä vähän ylemmäs ravintolaan lounaalle, mutta tässä vaiheessa päätin etten urheile terveyteni kanssa vaan sovin tapahtuman järjestäjän kanssa lähteväni takaisin alas ja sieltä taksilla hotellille. Hiihtohissillä alaspäin mennessä vasta hulppeat maisemat olikin!
Muutenkin täällä päin maailmaa on niin erilaiset maisemat kuin Suomessa, että ihailtavaa riittää. Niin ja nautoja on joka puolella, aivan joka puolella! Tänäänkin hiihtohissin nousi laitumien ylitse, naudat laiduntavat varsin jyrkilläkin rinteillä. Osa on ainakin ihan lihakarjaa, mutta osa saattaa olla maitokarjaakin. Täällä on jokin varsin yleinen nautarotu, jota en tunnista. Charolaisia tummemman ja harmaamman värinen, mutta ei selkeän tummanruskea kuin limousine vaan enemmän kellertävänharmaa. Mikä lienee, täytyy selvittää, mutta niitä täällä riittää jopa aivan Sonthofenin keskustan liepeillä.
Lämmin suihku ja muutaman tunnin päivänokoset ynnä mukaan ottamani flunssalääkkeet auttoivat sen verran, että jaksoin kuitenkin lähteä illalliselle muun porukan kanssa täällä hotellilla. Huominen on palaveripäivä, joten eiköhän tämä tästä.

Jos eilisessä illallisessa moittimista olikin, niin samaa ei voi sanoa tämän päivän illallisesta. Ruokalista kuului näin:
- Petersilienessenz mit Karottennockerln
- Lachsravioli mit weisser Trüffelsauce
- Hirschrückenmedaillons aus heimischer Region mit Holundersauce, Kartoffelgratin und gefüllter Tomate
- Ziegenfrischkäse mit karamellisierter Birne

Siitä sitten vain tulkkaamaan...
No, ensimmäinen alkuruoka oli persiljalientä, jossa oli porkkana... no, möykky, en tiedä sille hienompaa nimitystä. Joka tapauksessa oli ihan hyvää, vaikkakin liemi muistutti maultaan vain vähän tavallista voimakkaampaa kasvislientä.
Toinen alkuruoka oli lohitäytteisiä ravioleja ja valkotryffelikastiketta. Se oli aivan loistavan hyvää. Näiden kanssa tarjoiltiin jotain saksalaista valkoviiniä, josta pidin kovasti.
Pääruokana oli ilmeisesti paikallista peuraa, seljanmarjakastiketta, perunagratiini ja täytetty tomaatti. Liha oli erittäin hyvää, mureata ja maukasta. Sitä oli maustettu jollain yrtillä ja tuo seljanmarjakastike sopi sen kanssa mainiosti.
Jälkiruoka koostui jostain vuohenjuustosta ja karamellisoiduista päärynöistä. Näiden kanssa tarjoiltiin saksalaista punaviiniä, joka oli mielestäni ihan okei, muttei niin kovin kummallisen makuista.

Huomasin muuten että aika helposti sitä pystyy puhumaan saksaa ja englantiakin sekaisin. Aiemmin minulla on mennyt vain saksa ja ruotsi ristiin, mutta että sitten englantikin...

Saksa, osa 3: eka yö takana

Pitkä päivä takana. Aamuherätys tosiaan 5.40 Suomen aikaa, nukkumaan pääsin 22.45 paikallista aikaa eli 23.45 Suomen aikaa. Olin niin väsynyt etten saanut heti edes nukuttua.

Lähdimme eilen illalliselle ravintolaan, joka sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä hotellilta, Oberjoch-nimisessä kylässä. Oberjoch sijaitsee 1200 metriä merenpinnan yläpuolella joten bussilla oli melkoinen kiipeäminen sinne. Kapea, mutkainen serpentiinitie tarjosi kyllä menomatkalla hulppeat maisemat laaksoon ja myös ylöspäin. Sen sijaan tulomatka iltapimeällä oli kyllä kohtuullisen jännittävää puuhaa. Niitä teitä ei ole kyllä suunniteltu busseille!

Sen sijaan illallinen ravintolassa oli pienoinen pettymys. Okei myönnetään, olen ehkä oppinut liian hyviin ravintoloihin eikä tällaiselle lössille kannata lähteä tarjoamaan mitään huippuillallista. Juustokeitto oli... no, juustokeittoa, ihan hyvää sinänsä, muttei mitenkään erikoista. Varmasti paikallisista juustoista tehtyä, mutten tiedä onko paikallisissa juustoissa mitään erikoista. Salaattiannos oli näyttävä, mutta siinä ei ollut lopulta mitään muuta kuin salaattia ja kastiketta. Pääruokana oli jotain lihaa, veikkaan nautaa. Se oli sitkeähköä vaikka oli jätetty mediumiksi. Sen kanssa tarjottuja lisukkeita ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa maukkaiksi. Juurekset olivat ihan hyviä, mutta mitä se valkoinen ihme mössö oli, se ei minulle selvinnyt. Miltään se ei ainakaan maistunut. Jälkiruoka on ainoa, joka saa armon, moussea mansikoiden ja muiden hedelmien kera ja se oli hyvää.

Tänään pitäisi sitten olla ulkoilupäivä. Ulkona on pilvistä ja melko kylmänoloista, mutta ihan juuri nyt ei sada vettä. Minua tosin väsyttää sen verran, että ajattelin jo ilmoittaa tämän tilaisuuden vetäjälle vääntäytyväni sängystä ylös aikaisintaan lounasaikaan, kiitos ja pitäkää kivaa.

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Saksa, osa 2: hotellihuone

Nyt ollaan sitten jo perillä pelipaikalla, Sonthofenin Allgäu Sternissä. Tämä huone on mahtava: tilavampi kuin mitä minä yleensä olen tottunut hotelleissa, valoisa, yksi seinä kokonaan ikkunaa, parveke ja upea, joskin pilvinen näkymä ulos. Niin ja 3G kuuluu, pystyy surffailemaan jotenkin järkevästi vaikka huoneessa ei olekaan (W)LANia.

Parin tunnin päivätorkut tekisivät hyvää nyt, mutta valitettavasti moiseen ylellisyyteen ei ole varaa. Puolen tunnin kuluttua pitää olla taas jo menossa.

Saksa, osa 1: pikaiset

Pikakuulumiset Ulmista, joka on välietappina tässä Stuttgartin ja Sonthofenin välissä.

Aamuherätys pirteästi 5.40 ja vartin yli 6 olimme siskon kanssa jo taipaleella kohti Seutulaa (Hki-Vantaan lentoasemaa, toim. huom.). Check-in oli tehty jo aiemmin netin kautta, joten tipautin vain matkalaukkuni matkasta ja suuntasin kohti turvatarkastuksia ja niistä selvittyäni portille. Kone ei ollut varsinaisesti Finnairin vaan jonkin muun yhtiön pieni kone, paikkoja ehkä joku 60. No, kyllä se ilmassa pysyi, ettei hätää.
Nousussa ja laskussa ei tuntunut korvissa YHTÄÄN, ehkä kiitos siitä kuuluu purkalle. Maisemien katselu jäi tekemättä, koska pilvikerros Suomen ja Itämeren päällä oli varsin paksu. Vaikka kivahan sitä oli matkustaa auringonpaisteessa, pumpulipilvien päällä.

Stuttgartin kentältä löysimme työkaverien kanssa vuokra-auton, näpsäkän oloisen Audi A4:n, joka kuskin mukaan kuulemma kulki aika ärhäkästi moottoritielläkin. Semmoiset 160 km/h oli lasissa parhaimmillaan. Maisemat olivat hienot ja ainakin poikkesivat Suomesta. Stuttgartissa oli lämmin, Ulmissa on suunnilleen kuin Suomessa olisi (epäilin työkaverien puhelimien navigointia...) ja todennäköisesti Sonthofenissa on vieläkin hyytävämpää. Hrrr, onneksi tänään ei tarvitse ulkoilla!

Se tällä kertaa, täytyy pakata läppäri laukkuun ja lähteä menemään.

sunnuntaina, syyskuuta 14, 2008

Mahamarina

Päätin eilen siis olla hermoilematta enää. Maha on eri mieltä asiasta. Rauhoitu, pahus!

Juna lähtee tänään kohti Jokelaa ja huomenaamuna aikaisin sisko heittää meikäläisen Seutulaan. En tiedä ehdinko/pystynkö bloggailemaan kovinkaan paljoa ensi viikon aikana, mutta ainakin ehkä jotain.

Pakkausmarina

Voi luoja, pakkaaminen on viheliäisistä puuhista viheliäisintä! Samoin firman läppärin kanssa taistelu.

Ilmeni nimittäin tässä illalla, etten voikaan noin vain ottaa läppäriä kainalooni, marssia kotiin, kytkeä sitä omaan verkkoon ja lukea työsähköposteja. Ehei, se olisi liian helppoa! Nettiyhteys kyllä toimii, mutta mihinkään firman systeemeihin ei pääse käsiksi, pitää olla tietyt salasanat ja tunnukset luodakseen salatun yhteyden. Arvatkaa kaksi kertaa, olenko minä älynnyt kysyä niitä tunnuksia ikinä? No en, koska en ole koskaan aikaisemmin ottanut työläppäriä mukaan, edes kotiin. Kyllä se toimistolla toimii hienosti ilman mitään ylimääräisiä tunnuksia!
Viheliöittää se, ettei tästä ole kukaan sanonut mitään, vaikka esimerkiksi esimies ja työkaverit tiesivät oikein hyvin, että olen lähdössä työmatkalle. Okei, jotain juttua oli silloin perehdytyksessä, 4kk sitten kun tulin taloon töihin. Tosin silloin kerrottiin noin kahdesta miljoonasta muustakin asiasta eikä työkoneen käyttäminen kotoa käsin kuulunut ihan prioriteettilistani kärkipäähän. En ymmärtänyt hakea tunnuksia silloin enkä ymmärtänyt sitä nytkään. Minut on kuitenkin palkattu testausinsinööriksi, ei mikrotueksi, joten ei kai minun voida olettaa tietävän kaikkia asioita mitä mikrotuen kuuluu tietää?
No, minä en sitten lue matkalta työsähköpostia. Eipähän tarvitse vaivata sillä päätään. En tajunnut kytkeä edes mitään out of office-ilmoitusta päälle, joten toivottavasti kukaan ei revi pelihousujaan sen takia että odottaa minulta vastausta johonkin. Aika iso lauma työkavereita on kuitenkin tuolla paikan päällä, joten en aio ottaa asiasta stressiä.

Pakkaamisen suhteen luovutin. Panen laukkuni suosiolla ruumaan ja otan mukaan DI:n läppärirepun käsimatkatavaraksi. Ilman tätä olisi matkalaukkuni ollut täynnä kuin joulupukin lahjasäkki aattoaamuna ja painanut noin tonnin (no, 15 kiloa, käsimatkatavaran sallittu maksimipaino on nettisivujen mukaan 8kg, pieni heitto siis). Pakkasin läppärireppuun läppärin ja sen tykötarpeiden lisäksi myös pienen survival packin: kosmetiikan, laturit ja muutamia vaatekappaleita, joten jos matkalaukulle tapahtuu jotain, en ole ihan pääsemättömässä pinteessä.
Tätä kompromissiratkaisua tosin edelsi armoton sota matkalaukun ja tavaroiden kanssa ja tappouhkauksia sateli tämän team eventin järjestäjän niskaan. Minun matkalaukkuni olisi ollut valehtelematta puolityhjä, jos ei olisi tarvinnut raahata mukana lenkkareita, paksua hupparia ja ulkoilutakkia. Mutta kun ei, joku järjen jättiläinen, sairaan mielikuvituksen omaava tyyppi on järjestänyt vähän ohjelmaa: ulkoilua raikkaassa Saksan Alppien ilmassa ja hienomman sortin illalliset samalle reissulle. Aion antaa asiasta palautetta, mutta vasta matkan jälkeen, kun olen turvallisesti Suomessa ja kaukana kyseisen kaverin niskavilloista. Ettei tule mitään mielitekoja...

Nyt saa minun puolestani olla, perkele.

Ai niin, yksi positiivinen asia sentäs: pankki oli nostanut napisematta korttini luottorajaa vaikka olin täyttänyt nettihakemuksen vähän miten sattuu.

perjantaina, syyskuuta 12, 2008

Tarpeelliset merkit

IS uutisoi otsikolla "Kuluttajien avuksi luvassa ilmastomerkkejä", jonka mukaan tuotteisiin pitäisi saada merkit siitä, miten paljon hiilidioksidia sen valmistus ja kierrätys tuottavat ja miten paljon se vie luonnonvaroja.

Hienoa.
Minusta olisi kyllä samalla syytä saada tuotteisiin muitakin merkkejä. Itämerimerkki, miten paljon tuote, sen valmistus ja kierrätys pahentavat/parantavat Itämeren tilaa. Tai no, mitä sitä omaan napaan tuijottamaan, heti kerrasta merimerkki, joka selvittäisi nämä asiat kaikkien merien kannalta. Onhan muillakin perillä ympäristöongelmia, ei vain Itämerellä. Öljypäästöjä, muuta saastumista, ryöstökalastusta, roskia ja niin edelleen.
Biodiversiteettimerkki olisi ihan ehdoton, miten tuote, sen valmistus ja kierrätys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen. Esimerkiksi kaikki ne tuotteet, joiden tuottamiseen tarvitaan jotain harvinaiseksi käyvää eläin- tai kasvilajia saisivat myrkynvihreän pääkallon kuvan.
Sademetsämerkki, miten paljon tuote kuluttaa sademetsiä, tarvitaanko sen tuotantoon esimerkiksi jotain sademetsissä kasvavaa puuta tai maata, joka on hakattu sademetsäalueella. Tästä ei esimerkiksi ilmastonpelastaja-palmuöljy saa plussapisteitä.
Saastumismerkki olisi paikallaan, siitä selviäisi käytetäänkö tuotteen valmistuksessa tai kierrätyksessä aineita, jotka saastuttuttavat luontoa: hyönteismyrkyt, rikkakasvimyrkyt, kasvitautimyrkyt nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. Selvitys pitäisi tietysti myös olla siitä, onko mahdollista että kyseinen myrkky rikastii ravintoketjussa kuten DDT männä vuosina.

Niin ja tietenkin eettiset merkit, pelkkä Reilu Kauppa ei riitä. Millaiset työolot tuotteen ja sen raaka-aineiden tekijöillä on, onko työsuojelu ja -ympäristö kunnossa, onko maksettu palkka sellainen että sillä pystyy elämään, eihän käytetä lapsityövoimaa, eihän teetetä pätkätöitä? Tämän piiriin voisi tavaroiden ja ruuan lisäksi kyllä napata myös palvelut, julkiset tietysti ensin, mutta myöhemmin myös yksityiset.

Merkkejä siis tarvittaisiin niin paljon, etteivät pienimmät pakkaukset riitä enää. Mutta minusta nämäkin ovat tärkeitä asioita!
Vaan ei, kaikki kohkaa vain siitä ilmastonmuutoksesta, ihan kuin se olisi ainoa ongelma maailmassa ja Suomessa. Jossain mediassa siitä jo kirjoitettiin aikaisemminkin, jokaisella vuosikymmenellä on oma suuri uhka. Ensin se oli ydinsota ja öljykriisi, sitten otsoniaukko, sen jälkeen biodiversiteetti ja nyt ilmastonmuutos. No, vanhaa tyhmää otsoniaukkoa ei nuorimmat ympäristöaktivistit tiedä edes terminä, biodiversiteetin tai sademetsien takia ei kannata juuri ääntä pitää, koska ne eivät ole enää mediaseksikkäitä. Kymmenen vuoden kuluttua on uusi suuri uhka, mikä sitten lieneekin.
En tarkoita tällä sitä, etteikö ilmastonmuutos olisi vakava juttu tai ettei sen hidastamisen eteen tarvitsisi tehdä mitään, mutta herätkää nyt pahvit näkemään muutakin kuin se ilmastonmuutos ja päästövähennykset!

torstaina, syyskuuta 11, 2008

Jäiset, tylyt naisjohtajat

Nyt on tehty ihan tutkimus naisjohtajista. Hesari uutisoi asiasta kohtuullisen asialliseen sävyyn: naisjohtajat voivat olla tylyjä aviomiehilleen. Iltasanomat ja Kauppalehti sen sijaan repivät kunnon shokkiotsikot: Tyly tutkimus: Naisjohtajalle mies on pelkkä astinlauta ja Naisjohtajan sydän voi olla jäätä - kotona

Muutama herkullisin lainaus:

"osa naisjohtajista kertoi menneensä naimisiin sen takia, että mies hankkii ruoan pöytään tai ostaa talon. Myös miehen ammatista koettiin olevan hyötyä, mikäli kyseessä on uran kannalta arvostettu ammatti."
Oh ja uh, miehethän ei koskaan mene naimisiin sen takia, että joku hoitaisi lapsen ja kodin ilman että pitäisi maksaa ulkopuoliselle palkkaa. Lisäksi koko edustusvaimo-termi on ihan tuulesta temmattu, miesjohtajillehan ei luonnollisesti ole MITÄÄN hyötyä siitä, että voi firman kokkareissa esitellä missinmitoissa olevaa, parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan, joka ihannetapauksessa on ammatiltaan lääkäri. Ei ei, ei miehet.

"osa miehistä piti vaimonsa johtaja-asemaa itselleen uhkana ... Kannustus oli olematonta"
Tämän korkeasti koulutetut (ja johtavassa asemassa olevat) naiset ovat tienneet jo kauan, yleensä omakohtaisten havaintojen perusteella. Ja herrijee, jos nainen on opiskellut teknistä alaa ja titteli on insinööri, pahimmillaan diplomi-sellainen! Lääkäri vielä menee ja ekonomikin ehkä, mutta insinöörissä on kai jotain niin miehekästä ja mahtavaa, ettei sitä tahdo miehen itsetunto kestää, ei sitten millään. "Ei nainen voi insinööri olla"-ajattelumaailma istuu edelleen sitkeästi ja minun vaatimattoman kokemukseni mukaan mitä alhaisempi miehen koulutustaso on, sen mahdottomampaa naisen on olla insinööri.

Jotkut miehet tyytyvät tässä tilanteessa vain olemaan surkeita ja säälittäviä: "No mut vaikka mä oonkin vaan tavan duunari, niin kyllä mä silti jotain ymmärrän". Suht vaaraton tapaus, mutta käy ärsyttäväksi pidemmän päälle hoivailla mimoosanherkkää itsetuntoa.
Astetta pahempi tapaus on koko koulutuksen mitätöinti: "P*skat niistä sun papereista, kuka tahansa pystyy ton tutkinnon opiskelemaan" tai vihjailu siihen, ettei nainen ole oikeasti pätevä: "Helppohan naisten on inssinpaperit saada, senkun levittää jalkansa muutamalle proffalle niin se on siinä". Harmilliseksi asian tekee se, jos tällaiset tyypit pääsevät päättämään rekrytoinnista...
Ja sitten on niitä, jotka ravintolassa ammatin kuultuaan jättävät naisen keskelle tanssilattiaa. Ei selityksiä, ei mitään. Eipä silti, ei tullut ikävä.

"Sen sijaan kannustava mies on tutkimuksen mukaan valmis joustamaan vaimonsa puolesta ja ottaa vastuun kodista ja perheestä"
Kun mies ottaa päävastuun kodista ja perheestä, se on kannustamista ja hieno asia. Kun nainen kantaa päävastuun kodista ja perheestä miehen tehdessä uraa, se on normaalia ja luonnollista eikä ansaitse aplodeja, eivät edes huomiota. Näitä kuitenkin on Suomi puolillaan, näitä joiden miehet tekevät uraa ja nainen hoitaa kaiken muun. Vielä sen EHKÄ ymmärtääkin, jos mies tekee uraa, mutta kun on niitäkin perheitä, joissa mies ei tee edes uraa vaan kenties wowittaa tai rassaa autoja tai harrastaa jotain muuta ja jättää vaimokullalle kodinhoidon ynnä muut ikävät asiat.

Miksi kukaan ei tutki miesjohtajia ja heidän perhesuhteitaan ja tee niistä raflaavia uutisotsikoita tyyliin "Miesjohtajat ovat jääsydämisiä kotona"? Ai niin, eihän se ole uutinen.

Minä en ole koskaan oikein kunnolla joutunut siihen tilanteeseen, etten olisi saanut tukea, joten en voi ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka eivät tukisi omaa puolisoaan tämän työuralla ja/tai opinnoissa. Se on ihan käsittämätöntä. Eikö se nimenomaan kuulu puolison "työnkuvaan"? Kuka tukee, jos ei puoliso? Tai jos ei osaa tukea niin ainakin olisi vähättelemättä? Niin joo, minä olen sinisilmäinen, pumpulissa elänyt ja nuori, en minä tiedä elämästä mitään. Enkä kyllä haluakaan tietää.

Jo vanhemmat ovat molemmat aina tukeneet koulunkäyntiä ja opiskelua ja mummu siinä samalla vaikka kukaan heistä ei ole korkeasti koulutettu. Heistä on ollut aina hieno asia, että me olemme käyneet lukion ja jatkaneet siitä vielä eteenpäin. Sekö lienee syy, että olemme siskon niitä tilastopoikkeamia, kun pienviljelijä-kuormurikuskin ja apuhoitajan tyttäristä toinen on valmis DI ja minäkin olen suorittanut enimmät puolet insinöörin opinnoista. Ja siis tosiaan tytöt. Meille ei ole kukaan koskaan muistanut kertoa etteivät tytöt saa olla hyviä ja lahjakkaita matematiikassa ja matemaattisissa aineissa, kai se johtuu osaksi siitä...

Aamurähinä

Ääh, tänään on taas sellainen päivä ja olotila että tekisi mieli kirjoittaa oikein rähjäävä purnausteksti. Vahinko vain ettei minulla ole oikein mitään purnaamisen aihetta, joten kirjoituksesta tulisi lyhyt: "Ärsyttää, mutten tiedä mikä ärsyttää. Ärsyttää vain."

Aamulla ärsytti se, että suosikkileipäni pakkauskoko on suunniteltu vähintään 5-lapsista perhettä varten, jossa on lapsien ja vanhempien lisäksi pari isoäitiä, taloudenhoitaja ja ahne koira, jotka kaikki syövät leipää. Koska DI syö toista laatua leipää, olen siis luettavissa leipäteoreettiseksi sinkuksi.
Leipäsinkku menee siis ostamaan leipäpaketin, jossa on 9 palasta (2-puolisia) ja jonka viimeinen myyntipäivä on max. kolmen päivän kuluttua. Koska syön palasen yleensä vain aamulla (joskus iltaisin, ellei ole muuta iltapalaa), tämä paketti kestää minulla vähintään viikon. Yleensä viikon kohdalla alkaa leivissä olla jo ylimääräistä kasvustoa, joten nakkaan hygienianiuhottajana paketin pois. Hukkaan meni ehkä 3 leipäpalasta, kolmannes koko paketista. Ei taloudellista eikä ekologista.

Leivät voisi toki säilyttää jääkaapissa, joka kuitenkin käytännössä on täynnä muutenkin eikä sinne enää leipäpusseja viitsisi säilöä.
Voisin ostaa pienempiä pakkauksia, mutta kun tätä leipää ei myydä pienemmissä pakkauksissa. Leivällä täytyy olla tietyt ominaisuudet: se ei saa olla ruisleipää, muttei ihan pelkkää vehnäleipääkään, sen täytyy maistua hyvältä, sen täytyy olla melko kovaa rakenteeltaan (pehmeäsisuksisen leivän päälle kylmän, kovan levitteen levittäminen aamuäreänä voi johtaa peruuttamattomiin irtaimistovaurioihin) ja sen täytyy olla valmiiksi paloina (aamuäreys ja leipäveitsi voivat johtaa vakaviin henkilövahinkoihin, juustohöylälläkin saa ihan tarpeeksi pahaa vahinkoa aikaiseksi).
Leipäpakkauksesta voisi osan laittaa myös pakastimeen, siellä on tilaa. Koska olen kuitenkin pahimman kertaluokan taloustumpelo, joku aamu huomaan kuitenkin ettei minulla ole leipää muuten kuin pakkasessa, umpijäässä. Ja koska en koskaan muista pakastimen sisältöä tarkistaa, jonain kauniina aamuna huomaan ettei leipää ole enää sielläkään ja aamu on parantumattomasti pilalla.
Pahimmassa tapauksessa DI on mennyt illalla syömään minun viimeisen leipäni eikä ole huomannut tarkistaa jääkö minulle yhtään aamuksi. Se on peruuttamaton rikos aamupalaa vastaan eikä siitä selviä anteeksipyynnöllä eikä millään muullakaan, ellei kykene leipää jostain loihtimaan alle nanosekunnissa.

Ai miten niin aamut ovat vaikeita?
Minulla ei aamulla riitä energia kunnolla edes hereillä pysymiseen, joten on jotensakin turha edes yrittää esittää sellaista vaihtoehtoa, että energiaa olisi tipan vertaa tuhlattavissa itsehillintään. Juuri tämän takia aamupala on erittäin tärkeä, koska se yleensä parantaa sen mitä kunakin aamuna parannettavissa on. Jos aamupala menee pieleen tai sen tekeminen on liian hankalaa, tulee katastrofi.
DI nousee omaksi onnekseen yleensä sen verran myöhemmin, että olen ehtinyt jo syödä. Muuten olisi parisuhde todella kovilla.
Onneksi kaikki aamut eivät ole yhtä hankalia. Itse asiassa kunnon känkkäränkkäaamuja on nykyisin enää harvoin. Silti ei kannata minkään eikä kenenkään asettua aamulla poikkiteloin, koska aluksi hyvältä näyttävä aamu saattaa sekunnissa vaihtua känkkäränkkäaamuksi.

Aikainen aamuherätys vaarantaa terveytesi, mielenrauhasi, työtehosi ja parisuhteesi. Kieltäkää aikaiset aamut! (tosin minäkin voisin herätä vasta kasilta ja mennä ysiin töihin, mutta kun töistä on NIIN kiva lähteä jo neljältä ja viiteen asti kärvistely on hukkaanheitettyä aikaa)

keskiviikkona, syyskuuta 10, 2008

Has the Large Hadron Collider destroyed the world yet?

Päivän polttava kysymys: joko LHC on tuhonnut maailman?

Vastaus löytyy tästä linkistä

Pakkausahdistus

Stressasin eilisiltana siitä Saksan-matkasta. Vakaa aikomukseni oli selvitä pelkillä käsimatkatavaroilla, koska minun tuurillani matkalaukkuni ei päätyisi edes Stuttgartin-koneeseen vaan löytyisi jostain Timbuktusta parin päivän kuluttua.

Käsimatkatavaroissa on se pieni ongelma, että mukana saa olla nesteitä rajoitetusti: maksimissaan 100 millin purkeissa ja vain sen verran että mahtuvat litran vetoiseen, läpinäkyvään muovipussiin. Sadan millin purkki ei ole ongelma, mutta jos lähdetään linjalle hiuslakka, deodorantti, hammastahna, kasvovesi, silmämeikinpoistoaine, hiusgeeli, shampoo, hoitoaine, kosteusvoide, silmänympärysvoide, ripsiväri jne, niin siitä litran muovipussista tulee ONGELMA. Löysin kuitenkin salaisen aseen: Nivean kasvojenpuhdistuslappuja, jotka sopivat myös silmämeikin poistoon! Koska ne teknisesti ottaen ovat lappuja, eivät nestettä, en aio pakata niitä lainkaan siihen nestepussiin. Deodorantin vaihdan stickiksi, jota en sitäkään aio lukea nesteeksi. Lisäksi olin onnekas ja löysin kaupasta jotain uutta hammastahnaa pikkiriikkisessä esittelypakkauksessa. Kosteusvoidetta varten minulla on pieni purkki, johon otan mukaan vain pienen määrän rasvaa ja joka menee pieneen tilaan. Hiuslakkaa löytyi pikkupurkissa, geelin voi ehkä jättää kotiin, suihkugeeliä tai vastaavaa löytynee hotellista, samoin shampoota, joten enköhän saa kutistettua tarpeelliset tavarat riittävän pieneen tilaan.

Muutenkin yritän matkustaa mahdollisimman vähäisellä tavaramäärällä, mutta se on tehty harvinaisen hankalaksi. Yhtenä päivänä ohjelmassa on ulkoiluaktiviteetteja, joten matkaan tarvitaan farkut, lenkkarit ja sopiva ulkoilutakki. Toisena iltana on sitten kaiketi hienompi illallinen ja epäilen jotenkin ettei sinne parane juuri lenkkarit jalassa mennä. Yhdellä simppelillä vaatekerralla ei voi selvitä. Ääärh! Kyllä huomaa että mies on suunnitellut tämän ohjelman...

tiistaina, syyskuuta 09, 2008

Hyvää maailmanloppua kaikille!

(tämä on 444. postaus. Numero 4 on käsittääkseni Japanissa jonkinlainen kuoleman symboli, joten sopii kuvaan. Vai olikohan se numero 5... No, jotain sinne päin kuitenkin)

Huomenna käynnistetään Large Hadron Collider (LCH) eli suuri hadronitörmäytin CERNissä. LHC:n pelätään saavan aikaan mustia aukkoja, tyhjiökuplia, magneettisia monopoleja ja kaikkea muuta kauhistuttavan hirveätä, joka tuhoaa maapallon ja koko maailmankaikkeuden, vähintään. Tai sitten LHC:stä ei saada ulos mitään sen jännittävämpää kuin Higgsin bosoni ja ehkä muutama ennalta tunnistamaton alkeishiukkanen, jotka nekin toki ovat jännittäviä asioita.

Jotenkin veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoja. Sen verran uskon LHC:n takana olevan teoriatietoa, ettei sen kanssa ihan mitä tahansa voi sattua. Tietenkin aina on mahdollista että tulee maailmanloppu. Maailmanloppu on varmaan mahdollista (joskin äärimmäisen epätodennäköistä) saada aikaiseksi käynnistämällä oma tietokone. Siinäkin voi tapahtua jokin ennalta-arvaamaton reaktio, joka johtaakin mustan aukon syntyyn tai maapallon tuhoutumiseen.
No joo, minulla on sellainen kutina, että paniikinlietsonnan takana ovat ennen kaikkea kirkot ja muut uskonnolliset piirit. Ja heidän huolensa ei ole oikeasti maailmanloppu (koska tosiuskovat tietenkin pelastuvat, joten heillä ei luulisi olevan ongelmia maailmanlopun kanssa) vaan tietynlainen arvovaltataistelu. LHC:n avullahan voidaan saada selville asioita, joita ei pystytä selittämään Raamatulla ja jumalalla, mikä taas syö uskonnon tarjoamilta teorioilta pohjaa ja uskottavuutta.
Koska vanha "jumala tulee ja suuttuu"-tyyppinen uhkailu ei nykyään enää oikein tehoa, täytyy LHC:n kimppuun käydä sen omilla aseilla: musta aukko ja magneettinen monopoli ovat uskottavampia uhkia kuin epämääräinen jumalan viha.

Kuka pelkää maailmanloppua tai edes maapallon täydellistä tuhoutumista?
No, minä en suuremmin. Maapallo tuhoutuu kuitenkin viimeistään muutaman miljardin vuoden kuluttua, kun Aurinko laajenee ja nielaisee maapallon. Jos taas me ihmiset saamme toiminnallamme aikaiseksi maapallon tuhoutumisen, voisimme läiskiä toisiamme olkapäille, se olisi suunnaton saavutus, johon ei ihmiskunnan olisi kuvitellut kykenevän. Tosin asiassa on se pieni mutta, että eipähän meitä ole täällä sitten enää läiskimässä ketään. Maapallo on tuhoutunut ja ihmiskunta sen mukana, voi voi, mutta eipähän kukaan jäänyt kitumaan tai meitä kaipaamaan. Maailmankaikkeuden mittakaavassa voisi todeta: Who cares?

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008

Suklaatympönen kavereineen

Ostinpa tuossa ohimennen "Suomen sieniopas"-nimisen kirjan. Se ei ole ihan perinteinen sieniopas siinä mielessä, että se esittelisi vain ruokasienet ja myrkkysienet. Perussienestäjähän tarvitsee lähinnä näitä tietoja: mitä kerätä, mitä välttää ja loput eivät kiinnosta. Tämä kirja sen sijaan esittelee 900 sienilajia!

Sienillä on hauskoja nimiä, otsikossa mainittu suklaatympösen kavereita ovat muun muassa kaakaotympönen ja sinappitympönen. Niiden lisäksi löytyy sellaiset kuin nororisakas, kystikkä, niljahelokka, äikävalmuska, verihelttajauhikas, raikonrusokas, meduusahaprakas, törmävinokas, kurttusahaheltta, samettijalka, töppönuijakas, pohjanparvikas, liekohaarakas, korsipahkula, oravuotikka, viherkarhikka, koralliorakas, haperonvieras, toraturkki, hammaskurokka, ripsikarakka, kekohiippo, piikkikahvikka, käpäläkääpä, kirpeäjuurekas, häränkieli, jalavanpakuri, kuuorvakka, neulaskynsikäs, mönjävahakas, kellarikesikkä, pehmikkä, pajupunakka, kanelivuotikka, ryhäpahkajalka, vesikehärousku, louhennahka, kelmukka, aihkirypykkä (ei ole kirjoitusvirhe!), pikiliimakka, leppävanukka, karvasilokka, aurinkomalikka, rustotapikka, loishytykkä, lettotuhkelo, ryytimantumukula, oksaratasnahikas, oliivinastakka, kaunomaljakas, isonuhruhapero, norkkopikari, konnankorva, lehtopokaalimörsky, mäntymaahikas, rusoriesa, käävänpielus, hytymassikka, oksaparvisilmä, punanäppy, tauriontatti ja liilajalkaryhäkäs.
Vannon ja vakuutan etten ole ainoatakaan nimeä keksinyt omasta päästä!

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Lauantain lätinät

Meidän piti mennä DI:n kanssa syömään kahdestaan, mutta jotenkin se homma menikin sille mallille, että syömään olikin tulossa minun ja DI:n lisäksi hänen pikkuveljensä ja vanhempansa. Kävimme Coyotessa, jossa söin paikan pippuripihvin. Lihan kypsyysaste (mediumina pyysin) oli ihan kohdillaan ja liha oli mureaa, se suorastaan suli suuhun. Kastikekin oli hyvänmakuista, samoin lisukkeena olleet kasvikset, mutta kermaperunat olivat mitäänsanomattomia. Kyllähän ne sen kastikkeen kanssa olivat ihan ok, mutta se johtui kastikkeesta, ei perunoista. Ei ne pahoja olleet, ne perunat, mutteivät maistuneet juuri miltään.

Ostin itselleni merkkilaukun. Tosin se oli Longchamp eikä mikään juppi-öky-hintaluokka-about-miljoona-laukku. Siisti, yksinkertainen, musta peruskäsilaukku, joka toivottavasti kestää kauemmin rispaantumatta ja kulumatta kuin muutaman kympin halpis-vastaava. Tästä aiheesta mutisinkin jo aikaisemmin.

Pidämme DI:n kanssa vihdoin ja viimein tuparit. Jo niitä on kesäkuusta asti lykättykin. Päiväksi sovittiin 4.10. jolloin ainakin iso osa kavereista ja perheestä pääsee paikalle. Teemme taktisesti niin, että kutsumme perheet kylään jo aikaisemmin päivällä ja hätistämme heidät pois (sisaruksia lukuunottamatta) iltaan mennessä, jolloin alkaa saapua kavereita. Porukkaa on kutsuttu aika paljon ja tulee varmasti olemaan melkoista vilinää. Täytyy toivoa etteivät ihmiset tuo paljoa pieniä lapsia, koska meidän huusholli on kaikkea muuta kuin lapsiturvallinen. Tarttumakorkeudella on kaikenlaista mielenkiintoista, jonka voi rikkoa, johon voi satuttaa itsensä tai jota voi tunkea suuhunsa (ja saada myrkytys tai tukehtua). Ja jos saamme sen hamsterin siskon kyydillä tuolloin myös, niin sen raukan pitäisi saada nukkua rauhassa, vaikka se olisi miten suloinen ja kiinnostava tahansa.

Saksanmatka alkaa uhkaavasti lähestyä. Niin ja kun töistä mainitsin, niin sain uuden työpuhelimen. se on aina vähän hankalaa tottua uuteen malliin jos on käyttänyt toista puhelinta muutaman kuukauden, mutta kykenen jo elämään tuon uuden lelun kanssa. Ehkä.

torstaina, syyskuuta 04, 2008

Ohhoh

1. ohhoh: tuli tehtyä kaikkien heräteostosten äiti. Ei, ei sentään autoa eikä asuntoa, mutta silmälasit! Ihan tuosta noin vain! Kävin paikallisessa Eyenissä katselemassa aurinkolaseja vähän sillä silmällä (tähän aikaan vuodesta ostamassa aurinkolaseja? Kuvittelin että nyt niitä saisi halvalla, mutta totuus oli se että vain valikoima oli kutistunut), mutta mitään oikein sopivaa ei löytynyt. Vilkaisin samalla silmälasienkin valikoimaa, jonkin aikaa on jo pyörinyt mielessä että jos hankkisi kakkoslasit, ihan vain varmuuden vuoksi.
Sieltä ne löytyivät, suunnilleen nykyisten lasieni malliset, hieman tukevammat, muoviset ja VIHREÄT. Menen huomenna myös näöntarkastukseen, hoidetaan sekin samalla kertaa.

2. ohhoh: nyt se DI siivoaa. Minä ilmoitin olevani vapautettu siivousurakasta tältä päivältä, pää ketkuilee migreenin kanssa vaikkei oikein rehellisesti ole tänään särkenytkään, paitsi aamulla. Kumartelu, kyykkiminen ja voimakkaanhajuiset kemikaalit ovat ehdoton nou-nou tällaisena päivänä. DI sitten otti ja imuroi ainakin suurimman osan kämpästä.
Onko TÄMÄ nyt sitten reilua?

3. ohhoh: minun pehmotursas sai vihdoin nimen. Siitä ei tullut Turo eikä Tyyris, vaan tajusin että sehän on melkein ilmetty Davy Jones! Niin että meidän sohvalla killuu nyt Davy Jones.

Rakastan hiuksiani!

Minä rakastan uusia, lyhyitä hiuksiani, rakastan! Ja rakastan myös hiustenpesua.
Ei enää kahta shampoon vaahdotusta, ei ikuisuuksien huuhtelua, hoitoainekin levittyy helposti eikä hiuksista enää irtoa pestessä kamalaa hiustuppoa. Lattiakaivonkin puhdistamisessa on jotain järkeä, kun se ei tukkeudu ihan heti uudestaan.

Saimme eilen DI:n kanssa aikaan keskustelun, ei siis kinaa eikä riitaa vaan keskustelun. Aiheena kotityöt, erityisesti siivoaminen. Minä sanoin että jos viitsin ja jaksan, voisin katsella tänään vähän siivoamisen suuntaa, jos vaikka wc:n ja kylppärin pesisin tai jotain.
DI vastasi siihen suunnilleen näin: Mutta kun mun pitäis olla aika pitkään töissä kun on luennotkin päivällä.
Minä: Mutta enhän mä siihen nyt sua tarvitse.
DI: No kun ei oo oikein reilua että sä siivoat täällä yksikses.
Minä: Hei haloo, älä nyt ala leikkiä mitään mister Tasa-arvoa!
DI: Niin mutku...
Minä: Laitathan säkin ruokaa joka jumalan sunnuntai enkä mä pode siitä huonoa omatuntoa.
DI: Ruuanlaitto onkin kivaa, siivoaminen ei.
Minä: Senpä takia mä siivoankin just tasan sen minkä viitsin että pidä pääsi kiinni, tee työsi ja ole tyytyväinen, tätä ei tule tapahtumaan liian usein!

keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008

Taidenäyttely

Lauantain shoppailureissulla olin piipahtanut Keskusgalleriassa, Stockmannin takana sijaitsevassa taidegalleriassa. Meillä näet on DI:n kanssa suunnitelmissa hankkia jotain olohuoneen seinille. Mitä se "jotain" sitten on, sitä emme vielä tiedä: taidetta vai kenties jotain itse tehtyä. Kävin vilkaisemassa ohimennessäni mitä Keskusgallerialla on tarjota.

Siltä reissulta sain mukaani kutsun eilen pidettyihin taidenäyttelyn avajaisiin. Näyttely on Paavo Laineen "Metsänkätköistä vetten päälle". Laine maalaa lähinnä suomalaista luontoa, erityisesti eläimiä, joten minä tietysti olin ihan myyty jo pelkästään sen vuoksi. Taulut olivat erittäin hienoja, taiteilija tuntee todellakin kohteensa ja jälki oli upeata. Suosikkini (yksi niistä) oli lyijykynätyö "Juosten siiville", joka oli melko isokokoinen työ, suunnilleen ehkä 60*40 cm. Hinnaltaan se oli erittäin edullinen verrattuna samankokoisiin öljymaalauksiin, vain 780 euroa. Arvatkaa poltteleeko hieman?!
Toinen ihastuttava työ oli "Käpy", pieni käpymaalaus, näyttelyn edullisin (ei kunnolla kahtasataa euroa) ja sieltä suloisimmasta päästä.

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Uusi look!

Ei tullut siiliä eikä värikään vaihtunut, mutta poninhäntä vaihtui polkkatukkaan. Sain tänään sitten viimeisen kerran tarpeekseni pitkistä hiuksista, soitin kampaajalle, varasin ajan ja käskin typistää. Ihan lyhyeksi en leikkauttanut, mutta tällainen polkkatukka tästä nyt sitten tuli. Vähän otsatukantynkääkin leikeltiin, mutta sen ei ole tarkoitus olla niinkään otsalla vaan enemmänkin sivulla. Ja ulkona tuulentuiverruksessa se otsatukka katosi muiden hiusten sekaan.

Onpahan vähän aikaa kevyt olo päällä!