perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Marusekista

Kerroin täälläkin käyneeni uudessa Marusekissa avajaisviikolla ja valittelin palvelun hitautta. Olemme sen jälkeen käyneet pari kertaa siellä DI:n kanssa ja on todettava, että se palvelun hitaus oli vain alkukankeutta. Nyt homma toimii likimain entisellä ripeydellä eikä moitteen sanaa ole tarjota. Työntekijöitäkin lienee palkattu lisää.

Keskiviikkoiltana olimme siellä taas ja tällä kertaa tilasimme shrimp-burgerit. Kyllä, Marusekin listalta löytyy tätä nykyä hampurilaisiakin! Eivät ne ole ihan mitään hesemäkki-kerrospurilaisia vaan ihan syötäviä. Ja ranskalaisista saa vain haaveilla, lisukkeena saa tilata korokke-kasvisperunapihvejä ja salaattia. Nuo pihvit ovat todella maukkaita!

Kaikkinensa tuo uusi menu vaikuttaa ainakin toistaiseksi aika kivalta, pari ruokalajia kokeilleena. Sushi ja misokeitto ovat edelleen mainioita eli perusasiat ovat kunnossa.

torstaina, marraskuuta 27, 2008

Avioehto, kaiken pahan alku ja juuri

Erinnäisiltä keskustelupalstoilta on aina satunnaisesti sattunut silmään keskusteluja avioehdosta. En voi uskoa sitä todeksi, mutta edelleen on olemassa ihmisiä, joiden mielestä avioehto on maailman suurin epäluottamuslause (tulevaa) puolisoa kohtaan ja kaikki jotka allekirjoittavat avioehdon, eivät suhtaudu avioliittoon tarpeeksi vakavasti ja avioehtoa suunnittelevat ovat kylmiä, kyynisiä ja laskelmoivia paskiaisia.
Vaikka nykyisin avioerot ovatkin yleisiä, eiköhän silti kaikki avioon astuvat kuvittele sinä päivänä, että tässä on nyt se oikea, tämän kanssa elän koko loppuelämäni. Jos ei tätä pysty kuvittelemaan, pitäisi peruuttaa alttarilta kiireen vilkkaa.
Mutta silti monella parilla menee jokin pieleen ja tulee ero. Siinä vaiheessa ilman avioehtoa kaikki omaisuus ja velat lasketaan yhteen ja katsotaan kummalla on enemmän. Se jolla on enemmän, maksaa toiselle tasinkoa. Ja tässä nyt sitten todellakin lasketaan kaikki omaisuus, jopa se, mikä on saatu ehkä perinnöksi ennen avioliittoa. Jos toisella on paljon ja toisella ei mitään, joutuu se toinen luovuttamaan vaikkapa puolikkaan lapsuudenkodistaan, ellei halua ottaa lainaa.
Avioehdolla tietyt asiat (tai kaikki) suojataan osituksen ulkopuolelle, jolloin sitä ei lasketa ositettavaan omaisuuteen mukaan lainkaan. Ja jos nyt maailma ei ihan pelastukaan, niin jääpähän vähän mammonaa edes lohduksi.

Luojan kiitos, että olemme molemmat, sekä minä että DI, ehdottomasti sitä mieltä, että jos joskus naimisiin menemme, teemme ilman muuta avioehdon. Siinä tulee lukemaan, että eron sattuessa minulla ei ole mitään osuutta hänen firmastaan eikä hän saa neliösenttimetriäkään (edes rahassa) minun osuudestani kotitilaan. Kai se on meidän molempien sinänsä helppo ymmärtää ja hyväksyä kun kummallakin on omaisuutta, josta ei halua luopua avioeron takia. Eikä se suinkaan tarkoita sitä, ettemmekö olisi sataprosenttisen tosissamme avioliittomme suhteen! Se vain on tervejärkistä suhtautumista taloudellisiin realiteetteihin, jota joku romantikko kutsuu kyynisyydeksi.
Avioehdollahan ei ole merkitystä mihinkään niin kauan kuin kaikki on hyvin eikä haeta avioeroa. Ja testamenttikin on ihan eri asia ja vaikkei testamenttia olisikaan, avioehto ei vaikuta perintöasioihin toisen puolison kuollessa. (Rehellisesti sanoen en kyllä tiedä, voiko avioehtoon liittää joitain perimiseen liittyviä pykäliä, mutta noin perusmuotoisessa avioehtosopimuksessa niitä ei kaiketi ole.) Minä en todellakaan näe siinä mitään pahaa, runsain mitoin tervettä järkeä kuitenkin. Mutta tietysti joillekin naisille (joo, nyt olen ilkeä) avioliitto on NIIN tunnejuttu-tiiättekste, ettei silloin voi aivojaan käyttää ainakaan minkään järkevän ajatteluun. Pysykää kaukana minusta, jos se on vaikka tarttuvaa.

Enkeli ja paholainen

Kun nyt olen täälläkin noista ympäristöasioista kirjoitellut, niin revinpä auki kaikki peitteet ja paljastan mitkä ovat ekotekoni ja antiekotekoni. En ole mikään ituhippi enkä ilmastohysteerikko, mutta en aivan täysin piittaamaton ympäristöasioista.

Sirpaleen kootut eko-teot
1. Kuukautiskuppi
Tämä on tosin hieman kyseenalainen kapistus. Vähentää roskan määrää huomattavasti, mutta toisaalta lisää jonkin verran lämpimän veden kulutusta. Vedestä ei Suomessa ole huutava pula, joten ongelma tässä on sen veden lämmittämiseen kulunut energia. Koska kuitenkin siteiden ja tamponien valmistus kuluttaa myös energiaa ja luonnonvaroja (puhumattakaan niiden tuottamasta roskasta), totean kuitenkin että kuppi kannattaa. Ja se kannattaa myös oman mukavuuden ja rahavarantojenkin valossa.

2. Julkinen liikenne
Koska ei ole ajokorttia eikä omaa autoa, on pakko käyttää omia jalkojaan, bussia ja junaa kulkemiseen.

3. Kierrätys
En ole mikään kierrätysihme, mutta ainakin ehjät, käyttökelpoiset vaatteet kiikutan UFFin laatikkoon kun se on niin helppoa. Käyttökelpoisen tavaran heittäminen roskiin ketuttaa, mutta toisaalta tavarasta pitäisi päästä helposti eroon.

4. Energiansäästölamput
Uuteen asuntoon piti lamput ostaa uudet lamput ja joka paikassa on energiansäästölamput. Se oli kyllä DI:n idea alunperin, mutta enpä minäkään vastustanut.
Se kyllä kannattaa, koska DI osti kulutusmittarin ja mittailimme esimerkiksi lattialamppujemme kulutusta. Meillä on kaksi lattialamppua, jossa kummassakin on kolme lamppua. Tavallisilla hehkulampuilla kulutus olisi voinut olla lähellä 100 wattia tai jopa yli sen, nyt kulutus taisi olla 13 wattia.

5. Kulutusmittari
Todellakin, DI osti vastikään kulutusmittarin, joka mittaa sähkölaitteiden wattikulutuksen. Kiva lelu ja hyödyllinenkin, mutten ole uskaltanut kytkeä sitä vielä oman tietokoneeni perään... Auts!

6. Vegaanilemmikki
Meidän hamsteri on 98-prosenttisesti kasvissyöjä ja syö mahdollisuuksien mukaan kotimaista ja luomua. Punnitse-ja-säästä-liikkeistä saa näppärästi luomutavaraa kohtuuhinnalla ja paperipusseihin pakattuna. Mutta älkää nyt hemmetissä alkako käännyttää kissojanne ja koirianne vegaaneiksi, niiden elimistö ei sitä kestä!

7. Kankainen kauppapussi
Kuljetan yleensä käsilaukussani mukana kangaskassia, johon voi pakata ostokset eikä tarvita muovipussia. Jos tiedän meneväni ostamaan jotain paljon tilaa vievää, otan suosiolla repun ja DI käyttää reppua myös ruokakauppareissuillaan. Kyllä niitä muovipusseja silti kertyy nurkkiin. Käytämme niitä kuitenkin roskapusseina eli emme osta erillisiä roskapusseja.

8. Lajittelu
Emme ole mitään lajittelun ihmelapsia, mutta paperit ja pahvit sentään lajittelemme. "Ei mainoksia"-kyltin takia meille ei edes tule suuria määriä paperijätettä. Myös pullot löytävät tiensä palautusautomaatteihin. Paristot ja lääkkeet menevät myös tunnollisesti omiin keräilypaikkoihinsa eivätkä sekaroskiin.

9. Ostan kallista ja korjautan
Kallis on yleensä myös laadukasta ja vaatteiden ollessa kyseessä tämä lisää vaatteen käyttöikää. Sitä ei tavitse olla heittämässä heti roskiin ja ostamassa uutta. Äskeittäin kerroin täälläkin vieneeni vanhat talvikenkäni korjattavaksi ja muutenkin korjautan mielelläni vaatteitani. Tosin siihen on osasyynä myös se, että jos jokin on ollut hankittaessa kallis, ei sitä huvita nakata menemään vaikka se menisi vähän rikki. Ja sopivan, mieluisan vaatteen löytyminen kaupoista on niin harvinaista, että jos jotain löytyy, roikun siinä kiinni hamaan loppuun asti. Näkisittepä nahkatakkini...

10. Perheestä puuttuu tulevaisuuden superkuluttaja
Reijo Koponen kirjoitti Hesarissa otsikolla Ilmastotalkoot tulee aloittaa makuuhuoneesta. Ja tottahan se on että ilmastoon ja muuhun ympäristöön vaikuttaa myös se suloinen pikkupiltti, nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa. Kaksi ihmistä kuluttaa vähemmän vettä ja energiaa ja tuottaa vähemmän jätettä ja hiilidioksidipäästöjä kuin kolme (tai neljä tai viisi...) eikä se, että ne ovat lapsia, muuta sitä kulutusta ja niitä päästöjä millään tavoin vähemmän pahoiksi.


Sirpaleen anti-eko-teot
1. Joukkoliikenne
Ollakseni rehellinen, tunnustan että siinä vaiheessa kun ajan kortin ja hankin auton, en enää edes sylje busseja kohti. Junan vielä sietää, mutta kyllä oma auto tuo sellaista liikkumisen vapautta, että siihen ei mikään joukkoliikenneväline pääse. Paitsi ehkä isoimpien kaupunkien keskustoissa, joissa parkkitila on ongelma. Niin että vaikka auton hankkisinkin, luultavasti kulkisin keskustassa edelleen bussilla.

2. Lihansyönti
Naudanliha, uusiseelantilainen saksanhirvi, jostain kaukaa tuotu harvinainen tonnikala... Kaikki käy! Tosin DI tekee suurimman osan ruokapäätöksistä, mutta enpä minä vastusta. No, jossain määrin pyrimme valitsemaan luomua ja paikallista ruokaa, mutta aina se ei ole mahdollista. Tosin meitä varten ei tarvitse tehoviljellä soijaa ja ties mitä papuja ja roudata niitä laivalasteittain Suomeen.

3. Roskien määrä
Meiltä tulee aika paljon sekajätettä. Ja mikä pahinta, emme lajittele biojätettä. Joo, pitäisi, pitäisi... Hei muuten, hamsterinkin purut ovat biojätteeseen kelpaavaa. Biojätteen lajittelu on kyllä minun ja DI:n to-do-listalla, jos suinkin keksimme sille järkevän ja helpon keinon. Nyt ongelmana on se, ettei sitä biojätettä tule kovin paljoa ja niinpä ostamamme Bioska-pussit hajoavat pohjasta, kun jäte kuitenkin on märkää. Ruokaa joutuu heittämään hukkaan jonkin verran, lähinnä syy on se, että monia juttuja myydään vain suurperheille tarkoitetuissa pakkauksissa ja kahdella ihmisellä se ei ei kulu ennen kuin "parasta ennen"-päivämäärä on mennyt umpeen kauan sitten ja tuote kasvattaa jo seuraavan sukupolven eliöitä.

4. Laitteet päällä (ja välillä valotkin)
Pöytätietokoneeni hurisee vuorokaudet ympäri. Sammutan sentään näytön yöksi ja työpäivien ajaksi, mutta itse kone on päällä. Ja se on pöytäkone, ei mikään virtapihi läppäri. DI:n virityksistä en uskalla edes kysellä mitään, olohuoneen kirjahyllyn päällä on epälukuinen määrä erilaisia wlan- ja muita purkkeja, joissa palavat ja vilkkuvat ledit vuorokaudet ympäriinsä. Sen tosin tiedän, että jos tietyt ledit sammuvat, ei minulla toimi internet (katastrofi!). Ja levypalvelin hurisee nurkassa myös, tosin DI sanoi valinneensa siihen mahdollisimman virtapihejä komponentteja. Sitten on digiboksi, Xbox ja telkkari... Lisäksi molemmilta saattaa jäädä helposti valot päälle huoneeseen, vaikka menisimme pois. Saunakin lämpenee kolme kertaa viikossa.

5. Sisällä tarkenee t-paidassa ja paljain varpain
Meillä on aika lämmintä sisällä. Ilmeisesti patterien termostaatit eivät ole ihan ajantasalla, koska kaikki on säädetty 20 asteeseen, mutta lämpötila on silti sitkeästi 22-23 astetta. Paitsi makuuhuoneessa, jossa ei taida olla sitä kahtakaan kymmentä, ainakin tuntuu joskus varsin viileältä. Mutta viileässä on mukava nukkua.

6. Shoppailu
Minun shoppailu (eikä missään kirpputoreilla!) ei ole todellakaan mitään ekologista enkä suinkaan tarvitse kipeästi kaikkea mitä ostan. Minulle shoppailu on mukava ajanviete, täysin itsekäs sellainen enkä shoppaile pelastaakseni maailman. Ostan mielelläni kauniita asioita ja saan siitä mielihyvää enkä tajua edes hävetä sitä. Kaikkein turhimpia turhakkeita kuitenkin yritän välttää.

7. Mitä v*tun vihreätä sähköä?!
Joo, meillä on ihan normaali sähkösopimus, ei mitään norppa-, valkoselkätikka- tai Afrikka-sähköä. Ja puhun nyt sekä Tampereen asunnosta että Nukarin talosta.

Anti-puolen lista oli siis lyhyempi, mutta vakavampi, joten miinuksen puolella jäädään. Oikeastaan kaikki nuo ekotekolistankin asiat ovat sellaisia, että teen niitä enimmäkseen oman mukavuuden takia, en niinkään ympäristöasioita miettien. Tuomio: helvettiin mennään.

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

"Hei, älkää nyt leikistä suuttuko..."

Jahas, nyt se juippi, joka uhkasi Facebookissa hakata Teuvo Lomanin vetäisi esille huumorikortin: Siis täähän on vaan vitsi. Samaisella kaverilla ei kuulemma ole mitään homojakaan vastaan, vaikka viharyhmän kuvauksessa lukeekin "homot vittuun". Logiikka? Liian vaikea sivistyssana, ei tarvita.
Vaan olipas koko juttu todella hauska vitsi. Melkein jopa nauratti. Väkivalta, sillä uhkailu ja siihen yllyttäminen onkin aivan hillittömän hauskaa. (edellinen lause sisältää runsain määrin sarkasmia) Ihan kaikkea ei voi perustella sananvapaudellakaan. Vapauteen liittyy myös aina vastuu.

Tosin olen vähän pettynyt kyllä siihen, että Rami Sipilä vesitti tämän koko jutun mukamas vitsiksi. Ei se sitä varmastikaan ollut alunperin, mutta kun juttu tuli julkisuuteen vähän ikävässä valossa, niin sen sijaan että olisi seissyt tekojensa takana, taisi lurahtaa vetelät housuun ja nyt naureskellaan vain että joo hei kamoon, en mä tosissani ollut... Vähän selkärankaa, poika!

Ei ole asiaa

Taas mennyt muutama päivä kirjoittamatta. Kai olen riippuvainen jo tästä bloggaamisesta, koska varmaan itseäni ärsyttää kaikkein eniten se, etten kirjoita mitään. Toisaalta mitä kirjoittaisin, kun ei ole oikein mitään kirjoitettavaa? Päivän sään näkee jokainen vilkaisemalla ikkunasta ulos.

Jaa, säästä tulikin mutkan kautta mieleeni, sain vihdoin ja viimein vietyä ne hajonneet talvikenkäni suutariin. Uuden vetoketjun lisäksi ne saavat uudet puolipohjat ja vähän liimaa sivuillensa, etteivät varpaani kastu vaikka olisi vähän märempääkin keliä. Jotain hoitovoidetta ne tarvitsevat kyllä, koska nahka on melkoisen jäykäksi päässyt.
Niistä Clarksin nilkkureista ei ole talvikengiksi. Niiden pohja on liian liukas ja korko vielä haittaa muutenkin vaikeata pystyssä pysymistä. Ne lipsuvat jopa ihan tavallisella lumella, joka nyt noin yleensä ei ole edes liukas. Ne kelpaavat ainoastaan kunnolla hiekoitetuille paikoille.

Bongasin viikonloppuna Stockmannilta ihastuttavan GOFin kanikaulaliinan. Se oli ihastuttavan pehmeä ja kevyt ja väriltäänkin olisi sopinut hienosti takkiini. Hinta vain oli rahtusen tyyris. Kyselin myös GOFilta sitä, mistä kanimateriaali on peräisin. Kuulemma sitä tulee Espanjasta ja Kiinasta. Hmpf, en ole yhtään vakuuttunut siitä, että kiinalaisilla turkiseläimillä elinolot olisivat millään tasolla tai edes valvottuja mitenkään. Kotimaista jos olisi ollut, olisin marssinut ostamaan sen heti pois sieltä kuleksimasta. Paitsi ettei Suomessa taideta kovin paljoa kasvattaa kaneja turkiskäyttöön, minkkiä, kettua ja supia lienee suurin osa Suomen turkiseläimistä. En väitä että tietäisin, mutta arvelen näin.
Nythän sitä paitsi kuulutetaan kotimaisen kuluttamisen perään, se taittaisi taloustaantumalta pahimman terän. Perjantainen ÄOM-päivä tulee siis mahdollisimman huonoon rakoon. Jos talous sakkaa, ei luonnonsuojelullakaan mene vahvasti.

Tjaa-a, kai sitä täytyy lopettaa tältä kerralta tähän ja yrittää näyttää edes etäisesti työtätekevältä. Loppuvuosi on töiden puolesta näköjään aika hiljaista, mitään tulipalokiireellä päälle painavaa ei ole. Tosin meidän avokonttori alkaa muistuttaa kansainvälistä lentokenttää, yhdessä nurkassa puhutaan saksaa puhelimeen, toisessa espanjaa ja loput puhuvat sekaisin suomea ja englantia.

maanantaina, marraskuuta 24, 2008

Hakkamalla heteroksi-jupakka

Tänään on medioissa (kuten HS) jauhettu Facebookin "hakataan teuvo heteroks!!!!!!(loman)"-ryhmästä.

Huomasittehan pienen, mukavan yksityiskohdan? Ryhmän perustaja Rami Sipilä oli Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaana Urjalassa. Miten PS on onnistunutkaan keräämään tällaista porukkaa siipiensä suojiin?

Hakkaamallahan homoista heteroita tulee, yeah, yeah... Voi järjen vähyyttä!

K18: pornoa

Miten saa helpoimmin miehen pelästymään puolikuoliaaksi?
Yksinkertaista, marssii naama peruslukemilla miehen luo ja täräyttää: "Kuule kulta, mulla olis sulle tällainen parisuhdekriittinen kysymys. Katteletko sä koskaan pornoa?"

Aremmalle miehelle lurahtaa tässä vaiheessa lusikallinen housuihin, mitä tuohon vastata? Jos vastaa kieltävästi, herää helposti epäilys rehellisyydestä. Ja mitä jos nainen onkin vapaamielinen ja katselee itse pornoa ja pitää pornoa katselematonta miestä tiukkapipona? Jos vastaa myöntävästi, saako nainen über-raivarin asiasta? Hukka huutaa, vastasi niin tai näin, joten parempi olla rehellinen: "Että kyllähän sitä joskus tulee katseltua..."

Monessa parisuhteessa porno on suuri mörkö, yleensä juuri niin päin, että mies katsoo pornoa ja nainen vihaa sekä pornoa että sitä, että mies katsoo pornoa. Toisaalta ymmärrän tämän kyllä, huono itsetuntohan siinä on taustalla ja mielessä kolkuttelee, että haluaisiko tuo mies nyt oikeasti tuollaisen muhkean blondin sänkyynsä kun itse on lauta brunette. Että olenko minä miehelle vain hätävara, parempaa odotellessa? Enkö minä riitä? Huono itsetunto ei kuitenkaan parane siitä kumppanin pornonkatselusta, joten jos asia on todella ongelmallinen, ei pitäisi olla toiselta osapuolelta liikaa vaadittua luopua pornosta. Parisuhteessa ei voi aina tehdä juuri niin kuin itse haluaa piittaamatta toisen tunteista ja mielipiteistä.

Mutta toisaalta kyllä mietin, että porno on lopulta varsin harmiton juttu. Se on vain... no, pornoa. Sen tarkoitus ei ole tuhota parisuhteita vaan tuottaa kiihottavaa materiaalia. Tietenkin porno on tarkoitettu yksinomaan aikuisille ja aikuisistakin vain niille, jotka tajuavat ettei porno ole yhtään sen enempää totta kuin mikään muukaan puhtaaseen fiktioon perustuva kirja tai elokuva. Etteivät naiset ja miehet ole reaalimaailmassa samanlaisia kuin pornoelokuvissa. Ettei se pornossa näytetty malli seksistä ole oikeastaan missään tekemisissä oikean rakastelun kanssa (jos tosin vaikutteita voi toki ottaa). Että joitain pornossa näytettäviä asioita ei yksinkertaisesti voi toteuttaa oikeassa elämässä.
Vaaralliseksi porno tulee silloin, kun (nuoret) miehet saavat siitä sellaisen mielikuvan, että kaikki naiset salaa fantasioivat joukkoraiskauksista, alistamisesta, sitomisista tai jostain muusta vastaavasta ja että naiset myös haluavat toteuttaa nämä fantasiat. Tosin silloinkaan porno ei suoranaisesti raiskaa ketään, vaan ne vatipää-miehet.

Minä joskus mietin, että netissä pitäisi olla tarjolla ns. reilun kaupan pornoa, josta voisi olla varma, että näyttelijät ovat oikeasti mukana vapaaehtoisesti, ovat varmasti täysi-ikäisiä ja että heille maksetaan kunnon palkka, terveydenhoito on järjestetty ja muutenkin asiat kunnossa. Varmasti pornoteollisuudessa on paljon tällaisia epäkohtia, eivät kaikki pornonäyttelijät ole suuria staroja, jotka asuvat luksuskartanoissa ja tienaavat miljoonia leffaa kohti. Tällä hetkellä ainoata "reilun kaupan pornoa" ovat lähinnä sarjakuvat ja novellit, joita niitäkin onneksi kyllä löytyy netistä.

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2008

Viikonloppuraportti

On mennyt viikonloppu kirjoittelematta ja tuo perjantainkin postaus oli tuollainen nopea purkaus, kun kismitti niin tuhottomasti. Vähän tässä on kiirettäkin pitänyt, mutta toinen syy kirjoittelemattomuuteen ovat nuo kynnet, jotka ovat kyllä aivan ihanat, mutta pikkuisen (siis ihan vain pikkuisen, ei paljon ollenkaan) hankalat kirjoittaessa. Kyllähän näillä kirjoittaa, mutta lyöntivirheitä tuppaa tulemaan ja muutenkin tuntuma on kömpelö. Omat kynnet jos olisi, ei tällaisia ongelmia olisi, mutta tämän siitä saa kun ensin on lyhyet kynnet ja sitten yhtäkkiä tuleekin pitkät. Omat kynnet kasvavat niin hitaasti, että niihin tottuu joka päivä eivätkä ne haittaa tippaakaan.

Mutta joo, perjantaina oli firman pikkujoulut. Mikäs siinä, ihan ok, ruuat oli jees ja noin muuten, mutta lähdin kuitenkin kotia kohti jo ennen puolta yötä. Huhut kertoivat, että juhlapaikan (erään hotellin konferenssitilat) pitäisi tyhjentyä puoliin öihin mennessä ja ajattelin hipsiä pois vähän aikaisemmin. Monet lähtivät siitä sitten jatkamaan keskustan baareihin, pubeihin ja yökerhoihin. Minua sen sijaan väsytti jo sen verran enkä noin muutenkaan tunne työkavereitani niin hyvin, että olisin viitsinyt lähteä porukan kanssa suuremmin mihinkään. Ovathan he kivoja työkavereita, ei siinä mitään, mutta heitä saa katsella kyllä ihan tarpeeksi joka arkipäivä töissä muutenkin.

Lauantaina oli sitten meikäläisen 29. syntymäpäivä. Olin jo aikaisemmin saanut DI:ltä lahjan, pronssiset Vellamo-korvakorut. Oikein nätit ja sirot, sopivat pronssisina hyvin minun väreihin ja ovat sen verran hillityt, että kelpaavat oivallisesti ihan arkikäyttöönkin. Ne olivat jo perjantaina minulla töissä.
Lauantaina kävimme päivällä syömässä lounaan keskustassa, kaupassa ja illaksi siirryimme viimeisen päälle laitettuina syömään Näsinneulaan. Ilma oli kirkas ja kaupungin valot näkyivät Neulasta hienosti. Myös ruoka oli erinomaista eikä mielestäni edes kovin hinnakasta verrattuna muihin Tampereen fine dining-paikkoihin. Oma menuni oli hieman muunneltu versio Finlandia-menusta: riistapaté, kalalajitelma, punajuurikeitto, grillattua nieriää, paikallisia juustoja ja päärynäpiiras kera portviini-päärynäsorbetin. Oi nami!

Tänään sitten ohjelmassa oli ankaraa siivoamista ja äiti tuli aviomiehensä kanssa käymään iltapäivästä. DI teki kaikille ruokaa (kalkkunaa Roquefort-kastikkeessa ja riisiä) ja jälkiruokana oli haudutettua teetä ja äidin tekemää mansikka-hyytelö-mitälie-kakkua ja "korppuja", kuten olin uhannut, käytännössä siis sekalainen lajitelma kaikenlaisia keksejä. Shoppailin näet jo viime viikolla Stockmannilta keksejä, lähinnä sen mukaan, missä on hienoimmat rasiat. Stockmannin herkussa nimittäin myydään ainakin nyt peltirasioihin pakattuja keksejä ja sieltä löytyy monia todella hienoja rasioita, joita voisin ostaa pelkästään jo sen rasian perusteella. Ihan hyviä ne keksitkin ovat, ei sen puoleen.

perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Miksi just tänään?!

Miksi ihmeessä bad hair dayn pitää iskeä juuri tänään, kun olisi ne firman pikkujoulut? Miksei se iske koskaan tavallisena työaamuna, miksi vasta silloin kun pitäisi edes hetkellisesti teeskennellä näyttävänsä hyvältä? Naapureilla oli varmasti kummastelemista kun vessan putkiston kautta kuului ihmeellistä ähinää ja sihinää ja ajoittaisia vitunhuuto-raivareita. Kai sitä pitäisi vain tunnustaa itselleen, ettei osaa laittaa hiuksia millään tavoin ja joko kasvattaa pitkät hiukset taas tai sitten nyrhiä nämä ihan lyhyiksi.

Toinen mieltä kummastuttava seikka on se, että miksi nenä alkaa kutista ja vuotaa tasan sillä sekunnilla kun on onnistunut viimeistelemään meikkinsä?

Onneksi DI ei ollut kotona, koska se syytön raukka olisi joutunut ärjyisän kiukun kohteeksi.

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Raatelukynnet!


Tässä ne nyt ovat, minun uudet kynnet! Stailattu ihan pikkujouluvermeitä ajatellen, asuna nimittäin toimii musta jakku, musta alaosa ja kultainen toppi. Ja päälle vähän glitteriä, niin on just täydellinen pikkujoulumeininki.

Kellä on tarvetta rakennekynsille, niin voin ainakin tämän ensimmäisen kerran perusteella suositella kynsistudio Helena Suomalaista.

Lumipallona luokses pompin....

Otsikko valehtelee taas. Ulkona on pakkaslunta, josta ei saa lumipalloja. Lunta kuitenkin on, mikä on suunnattoman kiva juttu. Koko loppuviikoksi on luvattu pakkasta, joten on varsin todennäköistä, että sitä lunta on vielä lauantainakin, jolloin on syntymäpäiväni. Ei tarvitse kahlata sohjossa ja ravassa, mitä usein on joutunut tekemään.

Syksyllä ostamani Clarksin nilkkurit selvittivät ensimmäisen testinsä: niissä ei palelleet varpaat ainakaan vielä tänään. Vähän liukkaat ne kyllä ovat pohjista, että kyllä minun pitäisi saada ne vanhat talvikenkäni kuntoon. Viime kevättalvella vanhoista talvikengistäni hajosi vetoketju ja koko kesän ne on pitänyt viedä suutarille korjattavaksi, mutta enpä tietenkään ole saanut aikaiseksi. Sehän tarkoittaisi sitä, että ensin pitäisi selvittää, onko Hervannan kauppakeskuksessa edelleen se suutarinliike ja jos on, milloin se on auki, mitä maksaa ja kelpaako pankkikortti. Selkeästi liian paljon vaivaa.

Pomppimisesta puheen ollen, olin tänä aamuna pompata ulos nahoistani. Sain vastauksen pari viikkoa sitten lähettämääni kyselyyn, että mites työsopimuksen jatko. Työsopimuksenihan loppuu joulukuun loppuun ja jatkosta olen vaivihkaa kysellyt tässä syksyn mittaan. Nyt tuli vastaus, että kyllä, jatkoa on luvassa. Jippii!
Se kyllä tarkoittaa sitä, että tästä on mentävä autokouluun...

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Rakennekynnet

Päätin pistää elämän risaiseksi ja pikkujoulukauden kunniaksi hommata rakennekynnet. Perjantainahan on siis firman pikkujoulubileet, eivätkä omat kynnet ole mitenkään paraatikunnossa. Pelkäsin ensin, että olen liian myöhään liikenteessä ja etten saa enää mistään minkäänlaista rakennekynsiaikaa tälle viikolle. Mutta onnistuipas sittenkin, huomenna päiväsaikaan.

Minulla on ollut rakennekynnet joskus vuonna kivikirves eli kesällä 2002, jolloin kampaajaystäväni opetteli rakennekynsien tekoa ja toimin hänen koekaniininaan. Kyllähän nuo omatkin kynnet ovat ihan hyvät, kun ne vain saa kasvamaan. Trindin kovettava lakka (Nail repair taitaa olla virallinen nimi) saa aikaan ihmeitä ja tekee pehmeistäkin kynsistä niin kovat, että kestävät pitkinäkin käytössä. Mutta kun ne omat kynnet kasvavat niin tuhottoman hitaasti eikä niitä viitsi niin laittaa lyhyinä ja sitten laiton puutteessa ne lohkeilevat ja taas on entistä lyhyemmät kynnet ja noidankehä on valmis.

Maltan tuskin odottaa huomista!

Väliaikatiedotus

On ollut taas vähän inspiraatio hukassa eikä mitään asiaa, niin eipä ole tännekään tullut raapusteltua mitään.
Tässä on vähän kiireinen loppuviikko tulossa. Perjantai-iltana on työpaikan pikkujoulut. Asu vapaa, kuulemma, joten mietin tässä pääni puhki, mitä sitä oikein pukisi päälleen. Ne uudet jakut huutelevat vaatehuoneesta houkuttelevasti, joten luultavasti sonnustaudun jompaan kumpaan. Mitä jakun alle, mikä alaosa ja mitkä kengät ja asusteet, ne ovat vielä kysymysmerkkejä. Tietysti sitä sitten perjantaina penkoo paniikissa vaatekaapin ylösalaisin eikä sittenkään löydä mitään...

Lauantaina on sitten vanhenemisen vuosipäivä, 29 vuotta tulee täyteen. Melkein jo perinteiseen tapaan DI vie minut syömään, tällä kertaa Näsinneulaan, missä en ole käynyt koskaan aikaisemmin syömässä. Paikka on sellainen, että ykköset sinnekin on kiskottava päälleen.

Ja sunnuntaiksi äiti sitten kutsutti itsensä ja miehensä kylään. Koska en missään vaiheessa oikein ehdi tehdä mitään täytekakkuun viittaavaa, äiti lupasi auliisti tehdä senkin ja tuoda meille. Pyysin heitä tulemaan vasta iltasella, että hekin näkisivät meidän hiirun hereillä. Arvatenkin Karamelli päättää juuri tuona iltana nukkua puoliin öihin...

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Vaateostokset

Jakkuostoksista on selvitty. Löysin perjantaina peräti kaksi jakkua ilman että menetin tuntitolkulla aikaa ja hermoni. Marssin heti ensimmäisenä Lorellaan. Koska tiesin mitä olen etsimässä, en vaivautunut edes kiertelemään vaan suoraan ovelta nappasin ensimmäisen näköpiiriin tulleen myyjän ja selitin hänelle tarpeeni: sopivankokoinen musta perusjakku, kiitos. Olen joskus aikaisemmin mutissut Lorellan palvelusta, mutta perun perjantaisen perusteella pyhät puheeni, palvelu toimi moitteettomasti.

Myyjän perässä lähdin kiertämään myymälää. Hän napsi rekeistä jakkuja esille, esitteli niitä ja kysyi, mitä olen mieltä mallista ja tyylistä noin yleensä. Jos joku ei heti miellyttänyt silmää, se hylättiin takaisin rekkiin. Kun joku taas näytti kivalta, myyjä katsoi silmämääräisesti sopivan koon ja kohta minua paimennettiin kohti sovituskoppia neljän jakun kanssa. Kyllä ammattilainen tietää, mitä tekee, ne koot olivat heti suunnilleen sopivat eikä tarvinnut hakea uusia kokoja sovitettavaksi.

Ensimmäinen jakku oli tyylikäs ja laadukkaan oloinen Gerry Weber, johon ihastuin ihan välittömästi. Valitettavasti sen koko kuitenkin juuri sen verran liian nafti, että jakku ei istu ihan täydellisesti jos nappi on edestä kiinni. Aukinaisena se sen sijaan toimii loistavasti. Toinen ihastuttava jakku oli suomalainen (tai ainakin Suomessa viimeistelty) Modelian jakku, joka on tuota Weberin jakkua perinteisempi leikkaukseltaan ja istuu kuin hansikas meikäläiselle. Modelialta löytyy kuulemma samaa sarjaa housujakin eli heti jos tulee tarvetta, niin ei kun sinne sitten vain.
Lisäksi kumpikaan jakuista ei ollut mikään törkeän kallis. Olin mielessäni ajatellut voivani sijoittaa ehkä jopa kolmekin sataa euroa jakkuun, jos todella löydän sellaisen, jonka ihan ehdottomasti haluan. Nyt löysin kaksi "ihan ehdottomasti haluan"-jakkua ja yhteishinta ei mennyt paljoa yli kolmen sadan, niin että voin sanoa olevani tyytyväinen. Jos ne jakut kestävät yhtä kauan käytössä kuin vanhat jakkuni, niin tämä oli enemmän kuin kannattava ostos. Molemmat ovat kuitenkin sellaisia, etteivät ne mene muodista pois kai koskaan.

Eilen oli sitten tarjolla silmänruokaa kun lähdin DI:n mukaan Koisolle ostamaan uutta pikkutakkia ja tummaa pukua. Koiso on DI:n kertoman mukaan hänen suosikkivaatekauppojaan Tampereella, siellä kuulemma palvelu pelaa hienosti ja myyjät ovat asiantuntevia. Ei tarvitse kuin sanoa mitä on tullut ostamaan ja menee vain hetki kun myyjä tuo sopivanoloisia ja -kokoisia vaatteita sovitettavaksi. Eilenkin kävi niin, ei DI kovin montaa pikkutakkia sovittanut kuin löytyi jo se sopiva ja sama puvun kanssa. Taisi olla ensimmäinen sovittamansa puku, joka osoittautui kooltaan ja kuosiltaan niin hyväksi, että se oli siinä sitten. Ja DI sentään on nirsompi vaatteidensa suhteen kuin minä.
Minulle Koiso ei tarjonnut juuri mitään, koot loppuivat järjestäen 46:een. Siellä olisi ollut paljon sitä samaa Gerry Weberiä kuin jakkuni oli, mutta kokoja ei löytynyt.

perjantaina, marraskuuta 14, 2008

Työpaikkaruokalan epätarkkuusperiaate osa 2

Työpaikkaruokalan epätarkkuusperiaatteen ensimmäinen pääsääntö kuuluu näin: "Riippumatta siitä, mitä ruuan sanotaan olevan tai miltä se näyttää, et voi koskaan tietää miltä se maistuu."

Tänään voin vihdoin julistaa myös toisen pääsäännön. Se kuuluu näin: "Riippumatta siitä, mitä ruokalistassa lukee, et voi koskaan tietää mitä oikeasti on ruokana".
Työpaikkaruokaloiden ruokalistat löytyvät intranetistä, mutta siellä ne ovat ainoastaan englanniksi. Tänään oli päämenu "Fell sauté and mashed potatoes". Perunamuusin ymmärrän, mutta mitä ihmettä on fell sauté? En voinut tietää.
Marssin kuitenkin ruokalaan, jonka ovelta löytyvät suomalainenkin lista. Tunturikäristystä! Voi kauhu, en ainakaan syö! Kasvispuolella oli onneksi jotain kelvollisen kuuloista pastaa, joten ajattelin mennä kuitenkin syömään sinne.
Ruokalassa jouduin hieraisemaan silmiäni kertaalleen: miksi tuo tunturikäristys näyttää niin kovasti possunleikkeeltä? Lopulta ruokana olikin siis possunleikettä perunamuusin ja jonkun kylmän kastikkeen kera. En tiedä mikä juttu oli ruokalassa käynyt (jotenkin en usko tunturikäristyksen olleen niin suosittua, että se olisi loppunut kesken...), mutta minulle kelpasi possu kyllä tuossa muodossa.

torstaina, marraskuuta 13, 2008

Ei ainakaan liian kiltti

Aina joskus netissä ja muuallakin tulee vastaan hiuksianostattavia tarinoita siitä, miten jotkut naiset ovat palkattomia taloudenhoitajia omassa kodissaan. Nainen tulee töistä, laittaa ruuan, siivoaa, pyykkää, pesee ikkunat, hoitaa lapset, lista on loputon ja vapaa-aika suunnilleen nolla. Kerran viikossa ehkä jumpassa tai ratsastamassa tai kaverien kanssa kahvilla ja siitäkin mies jaksaa naputtaa.
Saman naisen mies tulee töistä, lukee lehden, istahtaa valmiiseen pöytään syömään (ja nostaa rähinän jos ruoka ei ole valmista), röyhtäisee ja siirtyy sohvalle tuijottamaan telkkaria. Likaisten sukkien vieminen pyykkikoriin on mahdotonta, mutta jos kaapista ei löydy puhtaita sukkia, on aika nostaa taas rähinä. Jos nainen sanoo nätisti tai rumasti sukista, se on nalkutusta, jota ei viitsi kuunnella. Jossain välissä mies käy kavereiden kanssa pelaamassa tennistä/sulkista/sählyä/golfia ja sen jälkeen mennään kaljalle. Vapaa-aikaa on naisenkin edestä.

En epäile etteivätkö nämä tarinat olisi tosia. Kyllä tuollaisia parisuhteita varmasti on. Mikä saa naiset pysymään sitten tuollaisissa parisuhteissa? Lapset? Taloudelliset syyt? Tottumus? Pelko? En tiedä.

Laitan joka kerta tätä ajatellessani käteni kyynärpäitä myöten ristiin, etten itse ole samanlainen enkä ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen. Ja luultavasti minun luonteellani en ikinä joudukaan, toivon ainakin niin. Olen siihen liian laiska, mukavuudenhaluinen, "hällä väliä" ja paha suustani. Eikä minua haittaa hieman (tässä kohtaa äiti ja sisko räjähtävät nauruun: ai että "hieman"?) sotkuinen huusholli. Joskus puolihuomaamattomasti melkein toivon, että tulisi miehen kanssa pienimuotoinen kärhämä siitä, kelle kotityöt kuuluvat. Pääsisinpä käyttämään sanavarastoni rumempaa puolta. Se on hyvin kehittynyt, mutta sieltä pääsee vähän turhan harvoin kaivelemaan niitä mehukkaimpia ilkeyksiä.

Sitä minä en kyllä ymmärrä, että miten minusta tällainen on tullut. Kotoa olisin kyllä saanut aika perinteisen naisen mallin eli nainen passaa, mutta jostain syystä se ei koskaan tarttunut matkaani. Ehkä syy on siinä, että äiti oikeasti teki niitä kotitöitä vähän meidän tyttärienkin puolesta eli minä ainakin olen oppinut laiskaksi enkä ole myöhemmin nähnyt tarpeelliseksi yrittää muuttuakaan. Kyllä laiskanakin on pärjännyt, ei se ole niin justiinsa jos kotona villakoiria vipeltää nurkissa ja kaikki kaakelit ei kiillä kylppärissä. Ja on leppoisa olo, ei kiristä pinna.

Ehkä tämän perusteella pitäisikin julistaa kaikille Suomen äideille: "Laittakaa poikanne hommiin ja passatkaa tyttäret pilalle". Joskus tekee ihan pahaa kun kuulee perheistä, joissa äidit tuntuvat kohtelevan tyttäriään kuin pahinta vihollistaan, ainakin mitä kotitöihin tulee. Perheen pojat saa harrastaa ja käydä kaverien luona ja tyttäret hoitaa äidin apuna kotia, näin karrikoidusti.
Ja sitten ihmetellään miksei tytöt osaa aikuisina työelämässäkään verkostoitua tai tukea toisia naisia vaan tappelevat keskenään kun miehet vievät hyvä-veli-verkostoillaan paremmat pestit ja suuremmat rahat. Minkäs voi jos jo kotona on oppinut että toinen nainen, jopa oma äiti yrittää aina sortaa ja itse on yritettävä omia puoliaan pitää?

Siispä: pojat kotitöihin ja tyttöjen kanssa shoppailureissulle. Joku tietysti yrittää kitistä, että voi miten epäreilusti kohteletkaan poikiasi. Tässä tilanteessa kannattaa kaivaa esille valttikortti miesten pakasta. Sano näin: "No mutta noilta tytöiltä nuo kotityöt sujuvat luonnostaan, pojille ne täytyy erikseen opettaa, että raukat pärjäävät maailmassa".
Kukaan miespuolinen ei voi tähän vastata mitenkään muuten kuin nyökyttelemällä ja olemalla sataprosenttisesti samaa mieltä. Miehethän ovat vuosikymmenet luistaneet kotitöistä juuri sillä teorialla, että kun ne sujuvat naisilta niin paljon kätevämmin jadajadajada. Jos siis ei ole samaa mieltä, voi itse joutua hommiin. Naiset luultavasti huokaavat haikeasti: "Olisipa minunkin anoppini ajatellut samalla tavalla kun poikaansa kasvatti..."

Nyt luultavasti saan miesten puolelta niskaani pääkalloja ja sääriluita, he nousevat barrikadeille puolustamaan kaiken kärsineitä ja alistettuja miehiä. Vai että vielä pitäisi poikien kotitöitä tehdä ja tyttöjen ei?! Ennenkuulumatonta FEMINISMIÄ!
Mutta ajatelkaas hetken verran jormaanne pidemmälle: kuulostaa julmalta, mutta tulevaisuudessa kaikki ovat tyytyväisiä. Siis eräänlainen win-win-situation.
Ensinnäkin, Niko-Veeti pärjää hyvin kun muuttaa omaan asuntoonsa. Ei tarvitse käydä äiteen pesemässä pyykkiä ja tekemässä ruokaa viikottain, kun ne osaa tehdä jo itsekin. Tällä mies kuin mies nostaa aivan mielettömästi osakkeita naisten silmissä. Uskokaa pois: kokkaava mies on kuumaa lihaa!
Josta seuraa kohta kaksi: Niko-Veetin äidillä tulee olemaan erittäin kiitollinen miniä. En ole vielä kuullut yhdenkään naisen valittavan anopilleen sitä, että mies tekee kotitöitä.
Kohta kolme: Jenna-Jasminista ei koskaan tule kaikkien tallomaa kynnysmattoa ja palkatonta piikaa vaan hän osaa ottaa oman vapaa-aikansa ja pitää siitä kiinni. Jenna-Jasmin on todennäköisesti tyytyväinen elämäänsä ja keksii jotain muutakin sisältöä kuin kaulimen ja tiskirätin.
Ja kohta neljä: jos Jenna-Jasminin mies joskus vähän mutiseekin siitä, että pitää kotitöitä tehdä, on hänellä kuitenkin elämäänsä ainakin kohtuullisen tyytyväinen nainen kotonaan ja nalkutus on luultavasti niin vähäistä, ettei siitä kannata juuri edes mainita. Ja yksikään parisuhde tuskin on kaatunut siihen, että mies tekee osansa kotitöistä.

Sitten kun opettaa miehen alusta asti siihen, ettei itse liikauta eväänsäkään kotitöiden suuntaan, on helppo kerätä irtopinnoja. DI oli tänään töistä tullessaan iloisesti yllättynyt kun olin täyttänyt tiskikoneen ja laittanut sen päälle.

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Jakkuostoksille matka käy

Viikonloppuna se oli pakko myöntää: minun on ostettava itselleni uusi musta jakku. Ei auta muu. Vanha palvelija alkaa olla hartioista sen verran tiukka, ettei sen kanssa ole enää mukava olla. Ja toden puhuakseni, tämä jakku on kohta 10 vuotta vanha, että on se jo palvellutkin. Monet reissut nähnyt, työhaastattelut, ravintolaillat, kokoukset, juhlat, myös isän hautajaiset. Kieltämättä se alkaa olla vähän nuhraantuneen näköinenkin. Hyvin kuitenkin kestänyt, koska muistaakseni se ei ollut ostettaessa mitenkään kallis jakku tai sitten se oli tarjouksessa.

Toinen musta jakkuni on päätynyt vaatekaapin viimeisimpään nurkkaan (ellei se ole siskolla) sen takia, että se on myös jäänyt pieneksi. Itse asiassa se ei ollut mikään kovin tilava edes hankkiessani sitä, joskus... ehkä 9 vuotta sitten? Voipi olla että yritän muiluttaa sen siskolle, jos kelpaa, hän on sitä joskus lainannutkin.

Kolmas jakku oli sitten aikoinaan varsinainen virheostos. Se oli samaa sarjaa eräiden housujen kanssa, jotka ostin. Housut on käytetty puhki aikapäiviä sitten, jakku taas ei ole miellyttänyt. Se on puolestaan liian väljä ja näytän sen kanssa kuin olisin vetäissyt teltan niskaani. En ole käyttänyt sitä tämän takia juuri lainkaan, ainakaan viime vuosina. Toinenkin vika tässä on: siinä on edessä vetoketju. Jos laitan sen kiinni, jakku kiristää lantion kohdalta, mutta on muualta liiankin väljä. Eli täysin vääränmallinen minulle. Tämä saattaisi ehkä sopia äidille, ainakin auki pidettäväksi jakuksi. Täytyy joskus antaa se sovitettavaksi.

Parhaat jakut minun kokoiselle löytynevät ehkä Lorellasta tai Adattosta, joten perjantaina suuntaan sinne pankkikortti tanassa. Nyt luulisi olevan jakkukausi kiihkeimmillään, kun pikkujouluaika tulossa. Tai oikeastaan jo menossakin. Minullakin on firman pikkujoulut 21.11. joten voi olla että jakku pääsee tekemään debyyttinsä siellä. Jotakin kivaa pitäisi keksiä pikkujouluja varten päälleen vaikka pukukoodi onkin vapaa.

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Tee-se-itse: suosittu blogi

Miten saa omasta blogistaan suositun?
Se ei ole helppoa.

1. Muuta blogisi (täysin riippumatta siitä, mikä sen alkuperäinen aihe on) muotiblogiksi. Joo, tämä on ihan ehdoton edellytys. Jos katselee Blogilistan suosituimpia ja luetuimpia blogeja, ne ovat lähes poikkeuksetta muotiblogeja.

2. Pelkkä muotiblogi-nimike ei riitä. Blogille on keksittävä iskevä nimi. Mitä erikoisempi ja mitääntarkoittamattomampi, sen parempi. Jos tällaista ei keksi, blogin nimen tulee ehdottomasti sisältää sana "style" ja muutenkin mielellään olla englanninkielinen.

3. Sitten se sisältö. Tarvitset tähän kameran. Ja vaatteita (ei välttämättömiä, paljas pinta kiinnostaa aina, mutta silloin ei välttämättä voi käyttää nimitystä muotiblogi). Kisko erikoisimmat rytkyt niskaasi yhdistellen niitä tavalla, jota et pysty kuvittelemaan edes paikallisen ostarin kassi-Alman päällä.
Ota poseerausasento, mitä enemmän pystyt vääntämään kroppaasi mutkalle eri suuntiin, sen parempi. Huulet törölleen. (Oi apua, unohdin mainita suttuisen meikin ja hiusten bedroom-lookin! Ne ovat ihan must.) Älä ainakaan seiso suorana, se on pahin virhe mitä katu-uskottavan muotiblogin päätähti voi tehdä. Ja muista kengottaa nilkkoja sisäänpäin.

4. Sitten otetaan kuva. Jos ei ole kuvaajaa, sen voi ottaa peilin kautta itse. Ei se mitään, jos kaikki näkee että se on siten otettu. Ei true-muotiblogin pitäjä voi tietää niin monimutkaisesta ominaisuudesta kuin self timer, jolla saa ajastettua kameran ottamaan kuvan tietyn ajan kuluttua. Hei daa, ei tässä mitään nörttejä olla!
Ja sitten kuvat nettiin. Muista että aito muotiblogi päivittyy päivittäin, joten jokaiselle päivälle on oltava jotain uutta. Jos ei muuta niin ainakin kynnet voi lakata uudella värillä.

5. Muista käydä päivittäin katsomassa läpi kaikki muut muotiblogit ja ennen muuta kommentoi joka paikkaan "Voi ku ihana, mäkin haluun!"-tyyppisillä lausahduksilla täysin riippumatta siitä, mitä tyypillä on päällään. Näissä piireissä ei tykätä siitä, että joku arvostelee kovalla vaivalla luotua tyyliä. Muista linkittää omaa muotiblogiasi, näin saat sille sopivan lukijakunnan. Tunge blogisi osoitetta jokaikiseen paikkaan ja kaikille mahdollisille linkkilistoille.

6. Uusia vaatteita tai ainakin asusteita tai meikkejä pitää hankkia viikottain, muuten lukijat kyllästyvät. Parasta on käydä shoppailemassa Tukholmassa tai jossain muualla ulkomailla. Tuo vähän rispektiä, kato!

7. Arvontoja, arvontoja, arvontoja! Älä unohda arvontoja. Arvonnan palkintona voi olla mitä tahansa, kerran kokeillusta kosmetiikasta kirpparihuiveihin. Tärkeintä on saada palkinnot näyttämään joltain todella hienolta, jota ilman ei kukaan hardcore-muotibloggaaja voi olla. Muista että palkinnon on hyvä mennä aina jollekin vähän kuuluisamman ja suositumman muotiblogin pitäjälle. Siitä saa kätevästi mainosta itselleenkin.

Tästä varmaan huomaa, että olen tutustunut jonkin verran muotiblogien maailmaan. Oikeastaan enemmän kuin olisin halunnut. Joukosta löytyy muutamia ihan kelvollisiakin virityksiä, joiden kuvat ja tyylit eivät aiheuta akuuttia kauhu-paniikki-mikähirveätoion-mäenhaluatommostatavatapimeälläkujalla-reaktiota.

Itse asiassa MINUN pitäisi perustaa muotiblogi. Minulla saattaisi olla tarjottavana jotain täysin uutta ja ennennäkemätöntä muotiblogien maailmaan. Uskokaa pois. Vai oletteko muka nähneet vielä muotibloggaajaa, joka on ylipainoinen, taistelee enimmäkseen sen kanssa mistä löytyy sopivankokoisia vaatteita jotka eivät näytä 50+-tätivaatteilta, joka pukeutuu asiallisesti ja melko konservatiivisesti, joka on niin persoonallinen ettei tunne tarvetta korostaa persoonaansa pukeutumalla erikoisesti ja joka käyttää alle puolet käteen jäävästä palkasta vaatteisiin tahi kosmetiikkaan? Tässä olisi jäätävän erilainen blogi-idea... Blogille on jo nimi valmiina, se on "Minunkin täytyy pukeutua"

Älä osta mitään

Älä osta mitään-päivä on taas tulossa, perjantaina 28.11. Täytyy laittaa ihan kalenteriin muistutus, että tällöin kannattaa mennä kauppaan, jos siellä olisi vähän normaalia vähemmän porukkaa.

No joo, päivän idea on kyllä teoriassa ihan hyvä, mutta mahtaa tuo päivä lohduttaa niitä, jotka muutenkin viettävät "älä osta mitään"-päivää puolet vuodesta.
Itselläni on tuoreessa muistissa vielä opintotukikuukaudet, jolloin vietettiin moista "juhlapäivää" aika monesti, yksinkertaisesti siitä syystä ettei ollut rahaa ostaa mitään. Ei se kyllä juhlapäivältä tuntunut. Eivätkä opiskelijat ole ainoita, monet muutkin yhteiskunnan tuilla elävät elävät käytännön "älä osta mitään"-päivää aika usein. Ja sitten kun jotain on ihan pakko ostaa, on pakko tuijottaa sitä hintalappua ja ostaa se halvin massatuote, kun ei muuhun ole varaa.
Noilla ÄOM-sivuilla nimenomaan painotetaan sitä, että pitäisi ostaa massatuotetun krääsän sijasta laadukkaita, kestäviä, paikallisia tuotteita. Niissä vain tuppaa olemaan se vika, että niillä on hintaa eivätkä ne oikeasti ole kaikkien saatavilla. Ei opiskelija voi laittaa talvikenkiin puolta kuukauden käteenjäävästä rahasta, ei voi vaikka ne talvikengät kestäisivätkin monta vuotta. Se raha menee tililtä kuitenkin NYT eikä paljoa lohduta se tieto, ettei ensi vuonna tarvitse ostaa uusia kenkiä. Se ei tuo yhtään senttiä rahaa tilille eikä hyvällä omalla tunnolla hirveästi ruokaa osteta tai maksella vuokria.

Helppohan se on lattea latkivien kaverien kanssa päättää viettää yksi ÄOM-päivä ja olla niin kovin, kovin ekologinen ja tiedostava. Tekopyhyys kun ei aiheuta hiilidioksidipäästöjä eikä kuluta luonnonvaroja, minkä takia sitä kovasti suositaankin. En tarkoita tällä että kaikilla pitäisi olla varaa taulutelkkareihin ja citymaastureihin enkä kannata kerskakulutustakaan, mutta kaikilla vain ei ole varaa olla ekologisia, oikeasti.

Päivän ajankohta on muuten valittu mainiosti, kuun loppuun. Monille tuet, eläkkeet tms. tulevat vasta joulukuun alkupäivinä, niin että marraskuun lopulla on rahat vähissä ja moni viettää ÄOM-päivää, vaikkei haluaisi.

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Isänpäivän virtuaalinen kynttilä


Tässä kuva viime viikonlopulta, kävimme siskon kanssa sytyttämässä kynttilät isän ja vaarin haudalle. Aihepiiri sopinee tällekin päivälle. Kävimme illalla DI:n kanssa viemässä kynttilän Kalevankankaan hautausmaalle, sinne mihin voi jättää kynttilän muualle haudattujen muistoksi.

(hautakivikuvasta on muokattu sukunimi pois näkyvistä, edes jonkinlaiseksi intimiteettisuojaksi)

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Tryffeli-illallinen

Kuten jo aiemmin mainitsin, olimme eilen DI:n kanssa ravintola C:ssä testaamassa paikan tryffelimenun. Tryffelimenu oli tarjolla ainoastaan kolmena päivänä ja meillä oli tuuria matkassa, että saimme perjantai-illaksi pöytävarauksen. C lienee kai ainoa ravintola Tampereella, jonne tulee tuoretta valkoista tryffeliä Italiasta.

Aperitiiviksi joimme lasilliset samppanjaa, tarjolla oli poikkeuksellisesti vain yhdestä rypäleestä, Pinot Noirista tehtyä samppanjaa. Useimmissa samppanjoissa on kaiketi kolmea eri rypälettä.
Ensimmäinen alkuruoka oli karitsanlihasta tehty tartar-pihvi, sen päällä viiriäisenmunan keltuainen, kaprista, muutama lastu Porvoon kalkkitryffeliä, punasipulia ja kastiketta. Jep-jep, tartar-pihvi tarkoittaa siis sitä, että liha oli raakaa. Jos olisin tuon tiennyt etukäteen, olisin varmasti jänistänyt, mutta kun en tiennyt, niin siinä vaiheessa on turha kitistä kun lautanen on nenän alla. Ja kyllähän se ihan hyvää oli. Tämä ruokalaji kuitenkin taisi olla heikoin koko menusta.

Seuraavaksi jatkoimme merikrotilla ja kermaperunoilla, jälkimmäiset oli maustettu valkoisella tryffelillä. En ole koskaan aiemmin syönyt merikrottia, sitä on joskus tarjolla Stockmannin kalatiskillä, mutta hinta on yleensä kova. Merikrottihan on mahdottoman rumannäköinen kala (useimpien mielestä, minusta se on mielenkiintoinen!), mutta hyvänmakuinen, kuulemma. Ja hyvää se olikin, maultaan aika mieto tosin, mutta rakenteeltaan se oli kuin jotain kalan ja mustekalan väliltä, hieman sitkeämpää siis kuin esimerkiksi lohenliha. Ja ne kermaperunat! Ne olivat aivan käsittämättömän hyvänmakuisia ja -tuoksuisia.

Varsinainen pääruoka oli sitten kyyhkystä, sen kanssa palsternakkapyrettä ja kroketti, jonka sisällä oli lisää kyyhkyä ja juustoa. Näiden päällä oli lintulientä ja koko komeuden kruunasi muutama tryffelilastu, valkoista tryffeliä. Jos se merikrottiannos oli loistava, niin tämä oli vieläkin loistavampi. Minä en löydä edes sopivia sanoja kuvailemaan tuota, se vain oli... mahtava annos. Kaikki maut oli kohdallaan ja sopivat toisiinsa. DI kehui myös tämän kanssa tarjottua viiniä, joka olikin todella mainiota.

Pääruuan jälkeen tarjottiin pieni juustolautanen, jossa oli mustalla tryffelillä maustettua Pecorinoa. En ole aiemmin tehnyt tuttavuutta tuon juuston, saati sitten tämän tryffeliversion kanssa, mutta pidin siitä valtavasti. Se ei ollut liian voimakasta ja tryffeli toi siihen erittäin hienon säväyksen. Oi nami.

Jälkiruuaksi oli tryffelillä maustettua valkosuklaamoussea (jos nyt oikein muistan tuon nimen, en ole ihan varma) ja marinoitua appelsiinia. Se on sitten jännä, miten tryffeli sopii myös makeaan jälkiruokaan ihan siinä missä varsinaisiin ruokiinkin. Tässäkin annoksessa se maistui ihan selvästi ja se toimi loistavasti valkosuklaan ja appelsiinien kanssa. Myös tämä jälkiruoka oli erinomainen.

Illallisen päätti kupillinen kaakaota (minulle, DI sai espressoa) ja muutama suklaa tryffeli (joilla ei ole tryffelisienten kanssa muuta yhteystä kuin muhkurainen ulkonäkö).

Kaiken kaikkiaan tämä tryffelimenu oli äärimmäisen loistava ja ensivisiitti ravintola C:hen niin lupaava, että sinne varmasti menemme uudelleenkin, kokeilemaan "normaalilistaa", joka kuulemma keskittyy hieman yksinkertaisempiin annoksiin kuin tämä erikoismenu.

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Tikulla silmään...

... sitä joka vanhoja muistelee.
Antaa nyt mennä tämän kerran. DI nimittäin kertoi eilen erään sattumuksen, jota oli todistamassa eilen iltabussissa tullessan kohti Hervantaa. Kaikkia tarinoita yhdistää otsikko "Kaikki meni ensin hyvin, mutta sitten hän avasi suunsa".

DI:n tarina meni näin:
Hän tuli eilisiltana bussilla kohti Hervantaa. Hänen takanaan istui pari nuorta (?) miestä, kumpikin pienessä hiprakassa. Jossain lähistöllä istui nainen yksinään ja luki jotain papereita. Toinen nuorista miehistä sai päähänsä lähteä iskemään tätä naista. Iskurepliikki oli luonnollisesti: "Mitäs sä luet?" Nainen vastasi: "Nanoputkien käytöstä eri materiaaleissa".
Se-le-vä. Nuori mies oli lannistua heti alkuunsa, vaikka nainen hyvin suurella todennäköisyydellä puhui totta. Mies jatkoi kuitenkin jutustelua, yritti kysellä vähän aiheesta, jolloin selvisi että nainen itse on kirjoittanut kyseisen tekstin. DI:n arvion mukaan kyse saattoi olla jostain tohtorin väitöskirjaa tekevästä jatko-opiskelijasta, niin että tarjolla olisi ollut varmasti erittäin perusteellista tietoa nanoputkista. Valitettavasti nuori mies ei sitä tainnut osata arvostaa.

Itsellenikin on sattunut vähän vastaavanlainen, tosin siitä on vuosia aikaa, koska jos oikein muistan, se tapahtui keväällä 2002.
Istuin junassa, sitä en muista mihin olin menossa tai mistä tulossa, mutta joka tapauksessa istuin IC-vaunun keskikohdalla, siinä missä on pöytä ja vastapäätä minua istui kaksi miestä, toinen nuorempi, ehkä minun ikäinen ja toinen oli vanhempi, muistaakseni ehkä jokin kolmikymppisen näköinen. Minä olen huono arvioimaan ikää, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Vanhempi mies istui minua vastapäätä ja naputteli läppäriään.
Nuorempaan mieheen olin kiinnittänyt huomiota jo aikaisemmin, hän näytti kohtalaisen hyvältä. Jostain syystä hän yritti pitää pientä silmäpeliä kanssani, mutten oikein lämmennyt moiselle, varattu kun taisin olla. Lueskelin siinä matkalla omia papereitani, aiheena oli johtavat polymeerit. Minun piti kurssikaverini kanssa tehdä tästä aiheesta esitelmä materiaalitekniikan kurssille ja olin printannut Nobel-komitean sivuilta aihetta koskevaa materiaalia (johtavien polymeerien tutkijat saivat Nobelin kemianpalkinnon 2000).
Koska nuoren miehen silmäpeli ei tuottanut menestystä, hän ajatteli siirtyä rohkeampiin keinoihin, avasi suunsa ja kysyi saman, kohtalokkaan lauseen: "Mitäs sä luet?" Suora kysymys, suora vastaus: "Tää on Nobel-komitean esittely johtavista polymeereista". Junan penkissä istui elävä kysymysmerkki.
Vastapäätä istuva vanhempi mies sen sijaan oli heti kärryillä ja me keskustelimme pitkän aikaa johtavista polymeereista ja niiden mahdollisista käyttötavoista. Nuorempi mies sen sijaan vaikeni liki tyystin, hänelle suurin ahaa-elämys oli se, että polymeeri on sama asia kuin muovi. "Mutta muovithan on eristeitä" hänen mielipiteensä kuului.

Vieläkin vanhempi sattumus lienee toiselta opiskeluvuodeltani Tampereella. Ilmeisesti se oli syksyä, koska silloisella yökerho Senssillä oli ollut insinööriopiskelijoiden tutustumisbileet tai joku muu insinööriopiskelijoiden tapahtuma. Lähdin bileistä kuitenkin hyvissä ajoin, kai jossain puolen yön jälkeen, pimeätä oli jo, mutta taksitolpalla ei ollut jonoa. Ei tosin näkynyt taksejakaan.
Odottelin siinä sitten ja tolpalle tuli vähän vanhempi mies, aika tavalla humalassa. Juttelimme siinä jotakin ja selvisi, että hän asuu Kalevassa, mennään vaikka samalla taksilla kunhan tähän nyt joku auto tulee. Asuin tuolloin Kaukajärvellä, niin että Kalevan kautta kiertäminen ei suurta mutkaa tehnyt. Mies lupasi maksaa oman osuutensa taksimatkasta.
Miehellä oli tässäkin tapauksessa selkeästi mielessä iskeä minut, mutta minua ei suuremmin aihepiiri kiinnostanut. Taksi tuli ja otti meidät kyytiin. Istahdin itse etupenkille ja jätin miehen takapenkille yksikseen, vaikka hän oli kovasti sitä mieltä, että mä tulen ehdottomasti hänen luokseen yöksi.
Taksikuskin kanssa tuli puhetta, että näin keskellä viikkoa oli insinööriopiskelijoiden bileet Senssillä. Takapenkiltä alkoi kuulua: "No insinöörit on kyllä just kaikkein tylsimpiä ihmisiä, mitä vaan voi olla. Ihan täysiä taukkeja ja niin nuijia, että miten ne voi muka mitään bileitä pitää... Siis insinöörejä, pyh, ei semmosista ole mihinkään..."
Aikani kuuntelin tätä litaniaa ja kun mies veti henkeä, sanoin: "No mä olen kyllä insinööriopiskelija itsekin". Takapenkille laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi taksikuskin yskähdykseksi naamioitu naurunpurskahdus.
Sitkeästi mies yritti vielä vongata minua mukaansa kun jäi taksista pois, mutta kiitin kunniasta ja sanoin jatkavani matkaa. Epähuomiossa hän lykkäsi minulle satasen setelin (se oli markka-aikaa vielä), jolla maksoin koko matkan Kaukajärvelle asti ja taisi jäädä vielä muutama kolikko vaihtorahaakin.

torstaina, marraskuuta 06, 2008

Leffailta

Tällaisia leffanäytöksiä saisi minun puolestani olla useamminkin. Ei vartin mainoksia leffan alussa, ei teinejä/yli-ikäisiä teinejä ääneen kälättämässä joko leffasta tai jostain ihan muusta, ei pikkumukeloita potkimassa penkin selkänojaa, ei rapisevia karkkipusseja eikä päälle unohdettuja matkapuhelimia (vaikka ainakin puolet katsojista it-ammattilaisia olikin). Tällainen oli todellakin se eilinen leffailta, joka siis oli uusimman Bondin ennakkonäytös meidän linjan työntekijöille + avec. Tällaista saa minun puolestani olla useamminkin!

En spoilaa leffaa sen enempää, mutta minusta se oli ihan kohtuullinen. Se jatkoi Casino Royalen linjaa, jossa Bond on enemmän särmikäs, ei niin kiiltokuvapoika. Tästä elokuvasta puuttuivat melkein täysin hienot tekniset vempaimet ja auto. Aston Martini vilahti elokuvassa vain alussa, jossa se sai niin paljon osumia, ettei siinä olisi ollut myöhemmin mitään näytettävääkään. Judi Denchin esittämä M on ollut suosikkihahmoni ja on sitä edelleen.

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Tryffeliä!

Ravintola-C teki ilkeän tempun: se tarjoilee erityistä tryffelimenua 6.-8.11. Koska meillä on tuohon ravintolaan tuparilahjaksi saatu lahjakortti, joka kätevästi kattaa molempien syömiset, ajattelimme ilman muuta mennä testaamaan.

Mutta voi! Sitähän tarjotaan vain kolmena iltana! Torstaina DI on Helsingissä työkeikalla eikä ole mitään tietoa mihin aikaan pääsee sieltä takaisin Tampereelle. Perjantaina minulla on firman saunailta ja viikonlopuksi pitäisi ainakin DI:n mennä käymään kotonaan, isänpäivän (pthyi) vuoksi.
Mikä siis neuvoksi? No se, että minä lupasin tinkiä vähän saunaillastani. Se alkaa kuitenkin neljältä ja siinä ehtii jo istuskella ja jutella kahdeksaan mennessä, joten varasimme pöydän kahdeksaksi C:stä. Ja oli onnenkantamoinen matkassa, ravintola olisi ollut muuten täynnä, tryffelimenusta kirjoitettiin jommankumman iltapäivälehden nettisivuilla, mutta yksi neljän hengen seurue oli juuri peruuttanut tulonsa perjantai-iltana. Jippii! Perjantaina siis tryffelipöytään.

Nyt kuitenkin lähden katsomaan Bondia. Anteeksi mitä? Eikös se tule ensi-iltaan vasta perjantaina, ainakin Tampereella? No niin, mutta kun meillä on tällainen firmantarjoama linjan tapahtuma, menemme ihan vain meille järjestettyyn ennakkonäytökseen ja avecitkin ovat tervetulleita, joten DI tulee mukaan.

Päivän ärsy

Tiedän harvoja asioita, jotka ketuttavat yhtä paljon kuin se, että jokin blogi, jota olen seuraillut pitkän aikaa ja pitänyt siitä, muuttuu eräänä päivänä täysin yllättäen salasanasuojatuksi. Yleensä minulla ei ole vähäisintäkään käsitystä siitä, kuka blogin takana on tai että mikä hänen sähköpostiosoitteensa on, joten en voi kysyä salasanaa mistään. Se siitä sitten! Kiitos ja näkemiin, ei tartte vaivautua! Pidä tunkkis, prkl!

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

Ei se joulu vielä mitään...

Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä ei ole välttämättä fiksu idea kantaa joulukoristeita kauppojen "ajankohtaiset"-tiskiin lokakuussa eikä soittaa joululauluja marraskuussa. Joulu-sitä, joulu-tätä, blääh, ajattelin. Ei silti, pidän joulusta, mutten pidä siitä että sitä tuputetaan niin aikaisin ja joka puolelta. Joululahjapaniikin yritän välttää hankkimalla lahjoja jo hyvissä ajoin etukäteen ja mieluiten yritän ajoittaa shoppailun sellaiseen päivään ja ajankohtaan, jolloin ihan kaikki eivät ehkä ole liikkeellä.

Mutta ei se joulu vielä mitään, se on häviävän pieni paha. Niin pieni, ettei sitä kannata edes mainita. Katselen ihan mieluusti jo nyt niitä joulukalentereita ja -koristeita. Pahempaakin nimittäin on.
ISÄNPÄIVÄ!
Televisiossa ainakin Dressman mainostaa isänpäivälahjaksi kaikenmoisia vaatteita, isälle tarjotaan ostettavaksi kirjoja, solmioneuloja ja vaikka mitä muuta ja melkein joka kauppa, jopa postikonttorikin tarjoaa hulppean valikoiman isänpäiväkortteja. Isänpäivää tunkee joka luukusta ja lävestä eikä siltä voi välttyä.

En olisi ikinä uskonut, että niin viaton juhlapäivä kuin isänpäivä ärsyttäisi joskus näin urakalla. Isänpäivä on kuitenkin masentava asia, kun isää ei olekaan. Kun ainoa lahja on kynttilä haudalle. Isän kuolemasta on jo melkein vuosi, totta, mutta ei aikakaan poista sitä tosiasiaa, että isää ei ole enää. Hautajaisissa eräs vieras sanoi, että tyttärelle isän kuolema ei koskaan unohdu täysin (en muista ihan tarkkaa sanamuotoa, mutta idea oli tämä kuitenkin).

Noh, täytyy vain yrittää kulkea laput silmillä.

Oikeus metelöidä on pyhä?

Viikonloppuna luin siskon "Kauneus ja Terveys" - lehdestä Outi Ampujan kirjasta "Oikeus hiljaisuuteen".
Ehkä yllättävääkin, melu on saastetta siinä missä teollisuuden ja liikenteen päästötkin. Jatkuva melu nostaa verenpainetta, aiheuttaa stressiä, heikentää keskittymiskykyä ja siten vaikkapa lasten oppimista ja varsinkin ajattelutyötä tekevän työtehoa. Näiden pohjalta melun epäillään aiheuttavan epäsuorasti ties miten monia kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia kuolemia vuosittain. Kaikki ihmiset reagoivat meluun, vaikka jotkut sanovat ettei se heitä haittaa tai että he suorastaan viihtyvät melussa. Vaikka tältä tuntuisikin, melun haittavaikutuksilta ei voi silti välttyä.

Ja sitten on erikseen meluherkkiä ihmisiä, heitä saattaa olla jopa 40% ihmisistä. He ovat niitä nipottajia, jotka kerrostaloissakin valittavat jos vähän kääntää stereoiden namikoita kaakkoon, jotka valittavat kirkuvista lapsista ja haukkuvista koirista, mopopojista ja auton tyhjäkäynnistä. Hulluja, hulluja he ovat, tiukkapipoisia pilkunviilaajia, ei mitään toleranssia. Pitäähän nyt ihmisilllä olla oikeus elää miten haluaa, mikä tarkoittaa sitä, että saa metelöidä miten huvittaa. Naapurien tehtävä on olla suvaitsevainen. Hiljaisuus on tylsää ja vanhanaikaista eikä yhtään niin hienoa kuin MELU.

Täällä ilmoittautuu yksi tiukkapipo-nipo ja nykyelämänmenoa ymmärtämätön hullu. Minusta ei ole hauskaa kuunnella naapurin soittamaa musiikkia edes päiväsaikaan, omassa kodissani. Koirien satunnaiset haukahdukset vielä sulatankin, kunhan kyse ei ole jatkuvasta haukkumisesta ja ulinasta. Onneksi meidän alakerran koirat eivät sellaista harrasta.
Mutta se musiikin kuuntelu. Se voi loppua minuutin päästä. Se voi jatkua tunteja. Se ei ehkä ole niin kovaa että sen voisi väittää suoranaisesti häiritsevän, mutta silti se on minulle kuin punainen vaate. Se tunkee korviin yli telkkariohjelman ja yli oman musiikin. Mitä enemmän yritän olla välittämättä siitä ja hokea itselleni ettei se haittaa, sitä enemmän se ärsyttää ja haittaa, kunnes jossain vaiheessa pinnani on niin kireällä, että harkitsen jo puolivakavissani erittäin mielenkiintoisia tekoja.
Naapuriin en viitsi mennä sanomaan, saan kuitenkin TAAS kerran kuulla saman virren siitä, että hiljaisuus tulee vasta klo 22 ja kyllä sitä ennen nyt pitää saada elää normaalia elämää ja älä ole tuollainen nipottaja. Mistä lähtien metelöiminen on ollut normaalia elämää ja hiljaisuus epänormaalia elämää?

maanantaina, marraskuuta 03, 2008

Kotiviikonloppu

Pitkästä, pitkästä aikaa vietin viikonloppua kotona. Sisko sattui olemaan perjantaina käymässä Tampereella, piti luennon TTY:llä ja iltapäivän shoppailukierroksen jälkeen nappasi minut mukaansa ja surautimme Nukarille. Keli oli hyvä, pohjoisemmassa olikin tullut räntää ja lunta, mutta me saimme niskaamme vain vähän vettä. Keli oli plussan puolella ja ihan turvallinen.
Tästä huolimatta lauantaina oli edessä renkaanvaihto. Veli oli paikan päällä vahtimassa, ettei tapahdu mitään odottamatonta. Kävimme lauantaina myös hautausmaalla sytyttämässä kynttilät pyhäinpäivän kunniaksi. Hautakivi puhdistettiin kesällä, kullattiin vaarin tiedot uudelleen ja kaiverrettiin isän tiedot. Sisko sanoi kiven olevan todella hieno, aivan kuin uusi, harmi että lauantaina oli jo niin hämärää, etten nähnyt kiveä kunnolla. Ihan hienolta se kyllä näytti kynttilöiden valossa, näki kyllä että oli kullattu uudelleen.

Sunnuntaina aloitimme "Hus rotat!"-projektin. Rotat tai hiiret (ei voi tietää) olivat käyneet maistelemassa kellarissa meidän perunoita ja sehän nyt ei käy. Virittelimme jonkinlaista suojaa perunakessujen ympärille ja hiirenloukkuja vähän sinne tänne. Jos kyse on rotista, ne kyllä nauravat meidän hiirenloukuille, mutta kun se vanha rotanloukku ei taida toimia. Myrkkyäkin on kyllä saatavilla, että jollain konstilla ne täytyy sieltä juuria pois.