perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Tikulla silmään...

... sitä joka vanhoja muistelee.
Antaa nyt mennä tämän kerran. DI nimittäin kertoi eilen erään sattumuksen, jota oli todistamassa eilen iltabussissa tullessan kohti Hervantaa. Kaikkia tarinoita yhdistää otsikko "Kaikki meni ensin hyvin, mutta sitten hän avasi suunsa".

DI:n tarina meni näin:
Hän tuli eilisiltana bussilla kohti Hervantaa. Hänen takanaan istui pari nuorta (?) miestä, kumpikin pienessä hiprakassa. Jossain lähistöllä istui nainen yksinään ja luki jotain papereita. Toinen nuorista miehistä sai päähänsä lähteä iskemään tätä naista. Iskurepliikki oli luonnollisesti: "Mitäs sä luet?" Nainen vastasi: "Nanoputkien käytöstä eri materiaaleissa".
Se-le-vä. Nuori mies oli lannistua heti alkuunsa, vaikka nainen hyvin suurella todennäköisyydellä puhui totta. Mies jatkoi kuitenkin jutustelua, yritti kysellä vähän aiheesta, jolloin selvisi että nainen itse on kirjoittanut kyseisen tekstin. DI:n arvion mukaan kyse saattoi olla jostain tohtorin väitöskirjaa tekevästä jatko-opiskelijasta, niin että tarjolla olisi ollut varmasti erittäin perusteellista tietoa nanoputkista. Valitettavasti nuori mies ei sitä tainnut osata arvostaa.

Itsellenikin on sattunut vähän vastaavanlainen, tosin siitä on vuosia aikaa, koska jos oikein muistan, se tapahtui keväällä 2002.
Istuin junassa, sitä en muista mihin olin menossa tai mistä tulossa, mutta joka tapauksessa istuin IC-vaunun keskikohdalla, siinä missä on pöytä ja vastapäätä minua istui kaksi miestä, toinen nuorempi, ehkä minun ikäinen ja toinen oli vanhempi, muistaakseni ehkä jokin kolmikymppisen näköinen. Minä olen huono arvioimaan ikää, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Vanhempi mies istui minua vastapäätä ja naputteli läppäriään.
Nuorempaan mieheen olin kiinnittänyt huomiota jo aikaisemmin, hän näytti kohtalaisen hyvältä. Jostain syystä hän yritti pitää pientä silmäpeliä kanssani, mutten oikein lämmennyt moiselle, varattu kun taisin olla. Lueskelin siinä matkalla omia papereitani, aiheena oli johtavat polymeerit. Minun piti kurssikaverini kanssa tehdä tästä aiheesta esitelmä materiaalitekniikan kurssille ja olin printannut Nobel-komitean sivuilta aihetta koskevaa materiaalia (johtavien polymeerien tutkijat saivat Nobelin kemianpalkinnon 2000).
Koska nuoren miehen silmäpeli ei tuottanut menestystä, hän ajatteli siirtyä rohkeampiin keinoihin, avasi suunsa ja kysyi saman, kohtalokkaan lauseen: "Mitäs sä luet?" Suora kysymys, suora vastaus: "Tää on Nobel-komitean esittely johtavista polymeereista". Junan penkissä istui elävä kysymysmerkki.
Vastapäätä istuva vanhempi mies sen sijaan oli heti kärryillä ja me keskustelimme pitkän aikaa johtavista polymeereista ja niiden mahdollisista käyttötavoista. Nuorempi mies sen sijaan vaikeni liki tyystin, hänelle suurin ahaa-elämys oli se, että polymeeri on sama asia kuin muovi. "Mutta muovithan on eristeitä" hänen mielipiteensä kuului.

Vieläkin vanhempi sattumus lienee toiselta opiskeluvuodeltani Tampereella. Ilmeisesti se oli syksyä, koska silloisella yökerho Senssillä oli ollut insinööriopiskelijoiden tutustumisbileet tai joku muu insinööriopiskelijoiden tapahtuma. Lähdin bileistä kuitenkin hyvissä ajoin, kai jossain puolen yön jälkeen, pimeätä oli jo, mutta taksitolpalla ei ollut jonoa. Ei tosin näkynyt taksejakaan.
Odottelin siinä sitten ja tolpalle tuli vähän vanhempi mies, aika tavalla humalassa. Juttelimme siinä jotakin ja selvisi, että hän asuu Kalevassa, mennään vaikka samalla taksilla kunhan tähän nyt joku auto tulee. Asuin tuolloin Kaukajärvellä, niin että Kalevan kautta kiertäminen ei suurta mutkaa tehnyt. Mies lupasi maksaa oman osuutensa taksimatkasta.
Miehellä oli tässäkin tapauksessa selkeästi mielessä iskeä minut, mutta minua ei suuremmin aihepiiri kiinnostanut. Taksi tuli ja otti meidät kyytiin. Istahdin itse etupenkille ja jätin miehen takapenkille yksikseen, vaikka hän oli kovasti sitä mieltä, että mä tulen ehdottomasti hänen luokseen yöksi.
Taksikuskin kanssa tuli puhetta, että näin keskellä viikkoa oli insinööriopiskelijoiden bileet Senssillä. Takapenkiltä alkoi kuulua: "No insinöörit on kyllä just kaikkein tylsimpiä ihmisiä, mitä vaan voi olla. Ihan täysiä taukkeja ja niin nuijia, että miten ne voi muka mitään bileitä pitää... Siis insinöörejä, pyh, ei semmosista ole mihinkään..."
Aikani kuuntelin tätä litaniaa ja kun mies veti henkeä, sanoin: "No mä olen kyllä insinööriopiskelija itsekin". Takapenkille laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi taksikuskin yskähdykseksi naamioitu naurunpurskahdus.
Sitkeästi mies yritti vielä vongata minua mukaansa kun jäi taksista pois, mutta kiitin kunniasta ja sanoin jatkavani matkaa. Epähuomiossa hän lykkäsi minulle satasen setelin (se oli markka-aikaa vielä), jolla maksoin koko matkan Kaukajärvelle asti ja taisi jäädä vielä muutama kolikko vaihtorahaakin.

Ei kommentteja: