torstaina, joulukuuta 31, 2009

Tiirailkaa tänään taivasta

On taivaalla varmaan rakettejakin, mutta illalla näkyy myös osittainen kuunpimennys. Pimennys on siis erittäin osittainen, kello 21.23 se on syvimmillään ja silloinkin kai vissiin vain aivan pieni palanen kuuta on täysvarjossa. Mutta ainakin toistaiseksi täällä Tampereella taivas on aika lailla selkeä, joten lienee jonkinlaisia mahdollisuuksia nähdä pimennys.

Muuten toivotan kaikille hyvää uutta vuotta 2010!

Just näin

Suomessa on tällä hetkellä yksi henkilö, joka voi paukutella henkseleitään ja todeta: "Mitäs minä sanoin". Nimittäin Tampereen yliopiston dosentti Atte Oksanen, jonka ajatuksia uuden koulusurman mahdollisuudesta julkaistiin Hesarissa tasan 2 päivää sitten. Tänään sattunut Espoon Sellon ampumavälikohtaus ei nyt suoranaisesti ole kouluammuskelu, mutta läheistä sukua kuitenkin. Neljä tiettävästi kuollut, ampuja vapaalla jalalla toistaiseksi, mutta ainakin YLEn sivujen mukaan poliisilla on jonkinlainen epäilys ampujan henkilöllisyydestä.

Hianoo.

keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

Lyhyet hiukset ja alennusmyynnit

Kävin todellakin maanantaina leikkauttamassa hiukseni lyhyiksi. Eivät ne tosin niin lyhyet ole kuin joskus ovat olleet, otsalle jäi vähän pidempää hiusta, joita voi sitten muotoillakin hieman.
Olen jo täysin sopeutunut tähän uuteen tyyliin. Kai se johtuu siitä, että teini-iästä lähtien minulla on ollut pääasiassa lyhyet hiukset. Nyt tuntuu kuin siinä välissä ei koskaan olisi pitkiä hiuksia ollutkaan, vaikka olihan minulla suunnilleen nelisen vuotta pidemmät hiukset, joskus polkkatukka, joskus tosi pitkät. No, pitkät hiukset kuitenkin olivat aina poninhännällä, siis taakse vedetyt, joten eipä niistä juuri ollut kasvoja kehystämään. Näistä lyhyistä hiuksista on siinä suhteessa enemmän iloa.
Vähän väriäkin hiuksiin laitettiin, raitojen muodossa. On vaaleampaa raitaa ja vähän tummaakin otsalla. Kaikkinensa aika pirteän näköinen siis.

Olen kierrellyt Tampereen välipäivien alennusmyyntejä vähän läpi, mutta eipä juuri mitään ole löytynyt. Eilen Sokos tosin pääsi yllättämään, kun tarjosi vielä normaaliakin edullisemmin kynsilakanpoistoainetta ja meikkisieniä. Tosin ne käyttämäni tuotteet eivät ole kalliita muutenkaan, mutta nyt lähtivät vielä normaaliakin edullisemmin.

Uusi vuosikin on tulossa ja naapuriston pikkukakarat tai vähän isommat imbesillit juhlistivat jo eilen poksauttelemalla joitain pommeja lähistöllä. Jos Hervannan vesitorni suinkin on auki uudenvuodenaattona, menemme sinne katsomaan ilotulitusta. Sieltä taatusti näkee pitkälle! Hervannan laskettelurinteen huipulla olemme olleet parina viime vuonna DI:n kanssa, sieltäkin näkee hyvin Lukonmäen ja Kaukajärven sekä osin Hallilan, Hervannan ja kaukaisempienkin alueiden raketteja. Toivottavasti ilma on hyvä!

Vuosikymmenkin sitten vaihtuu, mutta jotenkin sitä nyt ei vain ole niin osannut odottaa. Mitä siitä vuosikymmenen vaihtumisesta kun vuosituhannenkin vaihtuminen on nähty ja kuultu... Ja lisäksi heti 3.1. on mummun syntymäpäivä, joka on ainakin minulle huomattavasti tärkeämpi juttu kuin vuoden vaihtuminen.

maanantaina, joulukuuta 28, 2009

Varsin vakaa päätös

Olen tehnyt päätöksen. Leikkautan hiukseni lyhyiksi.
Ei mitään polkkatukkaa vaan ihan kynitytän suurimman osan pois. Alkaa kerta kaikkiaan mennä taas hermo tähän pehkoon, jonka ainoa vaihtoehto on poninhäntä. Onhan tämä taas kovasti kiiltävä ja sileä ja ties mitä kaikkea, mutta ikuisesti lättänä päätä myöten. Paitsi silloin kun lyhyet karvat sojottavat sähköisinä kaikkiin ilman suuntiin. Ja peseminenkin alkaa olla jo taas sen verran työlästä, että nyt on aika tarttua saksiin.

sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009

Mummun maailman paras rosolli

Ensin alkuun pari disclaimeria.
1. jos rosolli on mielestäsi pahaa, mene pois
2. jos raaka sipuli on mielestäsi pahaa, mene pois
3. jos rosolliin mielestäsi kuuluu suolakurkku, mene pois

Jostain syystä monelle tuntuu rosolli olevan jouluruuista se yäk-pahaa numero yksi. Meidän perheessä niin ei ole vaan rosolli on perinteisesti se, joka ensimmäisenä loppuu. Jouluaaton illallinen aloitetaan isolla kasalla rosollia ja kun se on syöty, katsotaan mitä muuta mahtaa pöydästä löytyä.
Syy tähän on tietenkin mummun maailman paras rosolli, jonka reseptiä lienee hiottu vuosikymmeniä (muttei se edelleenkään ole niin justiinsa tarkkaa) ja jota sisko on jo opetellut pari vuotta ja minäkin päätin painaa sen mieleeni. Ja jaan sen myös täällä. Näin se menee.

5-6 keskikokoista perunaa
5-6 punajuurta
muutama porkkana

Näitä perusaineksia pitäisi olla noin suunnilleen sama määrä. Ne keitetään kypsiksi, muttei liian pehmeiksi. Kun ne ovat jäähtyneet, ne kuoritaan ja pilkotaan pieniksi kuutioiksi. Pilkkomisvaiheessa näkee oikeastaan parhaiten, millaiset määrät mitäkin on ja tällöin sitten katsotaan se, että niitä on suunnilleen yhtä paljon kaikkia. Paras tulos taitaa tulla, jos käytetyt ainekset ovat vielä omassa maassa melkein luomuna kasvatettuja.

Joukkoon pilkotaan myös yksi hapan omena. Meillä taisi olla kaupasta löytynyttä Granny Smithiä, jos en ihan väärin muista ja se ajaa asiansa kyllä.
Sitten otetaan puolikas pienehköstä tai keskikokoisesta sipulista ja pilkotaan se hyvin pieneksi. Sen voi raastaakin, tulee varmemmin tarpeeksi pientä silppua. Sitten kaikki nämä sekoitetaan kunnolla.

Maustamiseen käytetään vähän suolaa, aromisuolaa ja valkopippuria ja valkosipulisuolaa, jos löytyy. Näitä ripsutellaan joukkoon varovasti, niitä voi kai sitten tarvittaessa lisätä vaikka omalle lautasellekin, jos siltä tuntuu.

Rosollin kastikkeeseen tulee kuohukermaa, etikkaa, sokeria ja vähän suolaa, mutta niiden määriä en kirjoittanut ylös. Sitä rosollin päälle, silliä (matjessilli lienee se perinteinen, sipulisillikin toimii) kylkeen ja syömään.

lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Kivutonta joulunloppua

Alkaa olla tämä joulu taas voiton puolella ja minäkin olen palannut jo Tampereelle pitämään huolta hamstereista, joilla oli yksinäinen joulu. Koska minulla ei ole läppäriä eikä Nukarillakaan enää nettiyhteyttä (kännyköitä lukuunottamatta), ei tullut sitten kirjoiteltua mitään joulun aikana.

Lähdin tiistaina jo kohti Nukaria. Minullahan oli Fusion täällä ja sunnuntai-illasta lähtien syynäsin sääennusteita ja sadetietoja, että milloin mahtaisi olla sopiva väli lähteä kohti etelää, niin etten joutuisi ajamaan kauheassa pyryssä. Tiistaipäivä alkoi näyttää lupaavasti siltä, etten joutuisi mihinkään säähazardeihin vaan keli olisi hyvä.
Tiistai valkenikin täällä suorastaan aurinkoisena, mutta siitä huolimatta olin paniikissa. Pitihän minun ajaa talvikelillä ensimmäistä kertaa ihan yksin. Viikonloppuna oli DI ollut mukana henkisenä tukena! DI onneksi sai idean: kävimme ennen hänen töihinmenoaan vielä vähän virkistämässä muistia ja pyörittelin Fusionia hetkisen Suolijärven parkkipaikalla. Sain siitä sen verran itseluottamusta, etten sitten enää panikoinut.
Matka menikin aivan loistavasti, keli oli mitä hienoin, aurinko paistoi ja moottoritie oli aivan selvä. Liikennettäkään ei ollut haitaksi asti. Ajoin innoissani koko matkan ilman taukoja. Eihän se ollut kuin puolitoista tuntia suunnilleen rajoitusten mukaan ajaen. Pikkuteillä oli huomattavasti vekkulimpi keli, mutta eipä onneksi ollut montaa kilometriä niitä ajettavana. Selvisin siis ehjin nahoin Nukarille ja olin niin ylpeä itsestäni, ettei mitään määrää.

Ylpeys kyllä karisi aika pian taas, kun keskiviikoksi luvattiin myrskyä ja mytyriä ja minun piti keskiviikkona vähän ennen puolta päivää hakea sisko kirkonkylältä bussipysäkiltä ja sitten piti vähän sompailla viimeisillä asioilla. Minulla oli jo suunnitelma siltä varalta, että jos olisi oikein kamalan paha ilma niin etten yksinkertaisesti uskaltaisi lähteä ajamaan: soittaisin naapurit läpi ja pyytäisin oikein nätisti jotakuta kokeneempaa kuskiksi.
Ei onneksi tarvinnut. Lunta oli aamuyön aikana tullut, mutta naapuri oli käynyt jo auraamassa pihan ja kun minun piti lähteä, ei taivaalta tullut mitään alas. Niinpä lähdin seikkailemaan lumisille teille. Varovaisuus oli siis päivän sana ja onneksi pikkutiet olivat hiljaisia kuin huopatossutehdas. Isompia teitä oli jo ehditty vähän auratakin.

Minun, siskon ja mummun jouluvalmistelut olivat hyvin yksinkertaiset: äiti oli tuonut itsetekemiään joululaatikoita, kinkku ja graavilohi ostettiin valmiina. Ainoa, joka tehtiin itse oli rosolli. Helppoa, hyvää ja stressitöntä. Joulukoristeitakaan ei pahemmin ollut, kukkasia oli siunaantunut naapureilta ja muilta tutuilta sen verran ettei oikeastaan muuta tarvinnutkaan.
Mekin veimme omat kukkatervehdyksemme naapureille keskiviikkoiltana. Bongasimme kotinurkilta tuolla reissulla myös valkohäntäpeuran tai metsäkauriin, joka katseli meitä (olimme autolla liikkeellä) tiensivusta kaikessa rauhassa. Muistutus siitä, että niitä on liikkeellä ja paljon. Kuulemma myös ilveksen jäljet on nähty jo kertaalleen tänäkin talvena.

Koska joulu oli ihan oikeasti valkoinen myös eteläisessä Suomessa, päätimme juhlistaa sitä siskon kanssa kaivamalla vanhan Stigan puuvajasta ja laskemalla mäkeä. Keli ei ollut maailman luistavin, mutta sen verran kuitenkin että ihan vauhtiakin saatiin Stigan kera. Voi pojat, se oli hauskaa!

Saimme siskon kanssa yhteiseksi joululahjaksi kaksi nuottikokoelmaa, joihin oli kerätty klassisia pianosävellyksiä eri säveltäjiltä. Se sai minut taas kerran haaveilemaan jonkinlaisesta sähköhärvelistä, jolla voisin harjoitella pianonsoittoa täällä Tampereellakin. Olen perinteisesti vihannut kaikenlaisia sähköurkuja ja vastaavia niiden huonon (tai siis erilaisen) kosketintuntuman ja äänen takia, mutta mitä kauemmin olen ilman pianoa, sen enemmän tulee mieleen, että ehkä nämä sähköiset pianonkorvikkeet eivät sittenkään olisi mitään ihan sataprosenttisen typeriä juttuja...
Niissä saattaisi olla sellainenkin vaihtoehto, että voisin harjoitella kappaleita ja kuunnella soittoani vain kuulokkeilla, niin etten häiritsisi naapureita enkä DI:tä. Nimittäin uusien kappaleiden harjoittelu vie minulta aika pitkän ajan, minä en todellakaan kuulu niihin soittajiin, jotka saavat nuotit eteensä ja vähän aikaa tapailtuaan soittavat uuden kappaleen kuin vettä vain. Ehei, harjoittelu on pitkällinen prosessi eikä suurin osa siitä ole lainkaan muiden korville sopivaa, se kun on suunnilleen tällaista: plink-plonk... ööö... plink - eiku - plonk - plink - ... - plonk - plänk - prkle!
Minun täytyy oikeastaan harkita tätä vakavasti.

Tämän päivän jännitysmomentti liittyi säähän ja luvattuun lumimyrskyyn siinä mielessä, että lähdin junalla kohti Tamperetta ja VR ei tunnetusti ole kovin yhteensopiva lumisateen kanssa. Päätin yrittää minimoida mahdollisia harmeja hyppäämällä Jokelasta sellaiseen paikallisjunaan joka jatkaa suoraan Tampereelle. Kokemuksen perusteella paikallisjunat ovat yleensä niitä, jotka useimmin kulkevat aikataulussa silloinkin kun IC:t myöhästelevät ja Pendolinot eivät kulje lainkaan. Lisäksi minun ei tarvitsisi vaihtaa junaa missään, joten minua ei haittaisi vaikka paikkari olisi myöhässä.
Juna tuli Jokelaan täsmällisesti aikataulussa ja olisi varmasti muutenkin kulkenut tismalleen ajassa, ellei se olisi joutunut Riihimäellä odottamaan ja päästämään edelleen paria myöhästynyttä junaa. Kun on varautunut pahimpaan, tällaiset suoranaiset onnistumiset ovat aina positiivisia juttuja.

Autoilusta täytyy vielä sananen kirjoittaa. Nukarilla nimittäin osui silmiin Apu-lehdestä jokin lyhyt juttu autoilusta ja näistä nuorten miesten niin yleisistä kuolonkolareista. En valitettavasti muista, kuka jutussa oli sanonut, että asenne liikenteessä opitaan pikkukersana siellä auton takapenkillä. Että alle 10-vuotiaaseen vielä puree vanhempien esimerkki ja tarhojen ja koulujen valistus, mutta mopoikäisen, saati autokoululaisen asenteet ovat jo suorastaan luutuneet ja vaikuttamismahdollisuudet ovat vähäiset, elleivät olemattomat.
Lienee itse kullekin autoilevalle vanhemmalle miettimisen paikka, miten ajaa ja miten pahasti haukkuu kaikki kädettömät kanssa-autoilijat, kun pikku-pirjopetteri istuu mukana. Omalta kohdaltani voin vain todeta, että tuo esitetty teoria pitää paikkaansa.

maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Hyvän joulun toivotukset

Aatonaatonaatonaaton sirpaleet

Viimeiset jouluostokset on tehty tänään. Stockmannilla (kyllä, olen hullu) ei ollut mielestäni mikään järkyttävä tungos. Siellä pääsi jopa liikkumaan eteenpäin! Kassoille oli vähän jonoa, mutta kodintavaraosaston kassalla oli jonotusnumerot käytössä ja saamaani numeroa katsottuani totesin, että voin tässä kierrellä katselemassa vielä ihan rauhassa.
Ajattelin olla laiska ja käyttää myös Stockan pakkauspalvelua hyväkseni, mutta nähdessäni sen ryysiksen totesin, että meillä on joulupaperia kotonakin. Mikä tahansa henkinen tai fyysinen tuska, joka lahjojen paketoinnissa itse aiheutuu, on kuitenkin pienempi kuin se jono siellä paketointitiskillä.

Ostin "joululahjan" itsellenikin, Moleskinen Daily Diary-kalenterin. En oikeastaan tarvitsisi minkäänlaista kalenteria, koska ensinnäkin puhelin on parempi kalenteri kuin nuo perinteiset ja toisaalta ostin silti jo yhden kalenterin ensi vuodelle. Tämä Moleskine on kuitenkin sellainen, että siinä on yksi sivu päivää kohti, aukeamalle mahtuu siis kaksi päivää, joten siinä on vähän tilaa kirjoittaa joka päivä. Ei siis varsinaisesti kalenteri, vaan enemmänkin kaavailin sitä päiväkirjaksi. Olen tolkuttoman huono kirjoittamaan päiväkirjaa, se tiedetään jo entuudestaan, mutta jospa tämä ei olisikaan perinteinen päiväkirja vaan sellainen, että kerran päivässä pysähdyn kirjoittamaan jotain. Käsin. Ihan mitä mieleen juolahtaa. Vaikka runon, jos iskee inspiraatio.

Kävin tänään myös lääkärissä. Täytyy käyttää hyväksi työterveyshuoltoa viimeiseen saakka. Nimittäin silmän kaiherrus tuli takaisin! Sehän meni tuolloin ohitse ilman mitään lääkkeitä, mutta tuli nyt samanlaisena takaisin. En voi ymmärtää, en.
Sain nyt viikon kuurin silmätippoja (päivisin) ja silmärasvaa (öiksi) ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Sain myös lähetteen silmälääkärille ja neuvon varata se aika heti, koska silmät ja näkökyky ovat kuitenkin aikas tärkeitä asioita, niin että vaikka vaiva paranisikin, voi olla ihan ok käydä näyttämässä se silmä tai ehkä tarkemmin silmäluomen sisäpuoli alan lääkärille.
Valitettavasti en kuitenkaan saanut aikaa enää tämän vuoden puolelle vaan vasta tammikuun puoliväliin, joten joudun sen maksamaan nyt sitten omasta pussistani, kun työterveyspalvelut loppuivat vuodenvaihteeseen. Ehkä se kuitenkaan ei kustanna tuhansia euroja...

Mutta että minä sitten vihaan noita tippojakin ja varsinkin niiden laittamista! Ikinä ei oikein tiedä että mihin se tippa osuu ja inhottavaakin se on. En tiedä onko se enemmän inhottavaa vai vähemmän inhottavaa toisen laittamana, mutta silloin osumatarkkuus voisi olla vähän parempi. Nyt se menee vähän sillä periaatteella, että "kuhan hänes o".

Peltipoliiseista, ylinopeussakoista ja kuolinpesän autosta

Tuossa nyt viikonloppuna tuli puheeksi se, mitä mietin jo aiemmin parkkisakkojen kanssa. Nimittäin kuolinpesän nimissä oleva auto, peltipoliisi aka. automaattinen nopeusvalvontakamera ja kenen nimiin peltipoliisin ylinopeussakot menevät.

Jos peltipoliisi vainuaa ylinopeuden ja nappaa kuvan, sakko lähetetään tietysti auton rekisterin perusteella auton omistajalle tai ehkä haltijalle, jos tämä on eri. En tiedä miten se menee. Jos siis joko systeri tai minä kajautamme kameraan kunnon ylinopeutta, sakkolappu menee Nukarille isän kuolinpesän nimissä, koska Fusion on edelleen kuolinpesän omistuksissa!
Eikä meillä ole pienintäkään aikomusta siirtää autoa kuolinpesän nimistä mihinkään, kas kun isän kuollessa, mutta auton pysyessä edelleen kuolinpesän nimissä vakuutusbonukset säilyvät! Ja isällähän oli luonnollisesti bonukset niin tapissa kuin vain olla ja voi, 70% sillä isä oli ajanut kauan eikä töpeksinyt kai vissiin ikinä. Meille suht tuoreille kortinomistajille ja autoilijoille tämä sopii vallan mainiosti, eihän meillä olisi muuten minkäänlaista saumaa saada kuin nimelliset vakuutusbonukset, jos menisimme omille nimillemme sopimaan autovakuutuksia. Rahansäästö on ihan huomattava.

Siinä, että auton omistaja on perikunta ei ole sinänsä minulle ja siskolle mitään käytännön ongelmia. Ainoastaan kumpikaan meistä ei voi yksikseen, ilman toisen lupaa myydä tai vaihtaa perikunnan autoa, mutta eipä tässä nyt ole sellaiset mielessäkään niin kauan kuin Fusion kulkee. Se muuten vaikuttaa edelleen varsin toimivalta autolta, vaikka onkin jo 5 vuotta vanha ja kilometrejä kertynyt yli 90 tuhatta. Ja sitten kun vaihto/myynti tulee ajankohtaiseksi, niin emmeköhän saa sen siskon kanssa sovittua.

Mutta palaan takaisin niihin ylinopeussakkoihin. Jos siis Fusionilla ajetaan kameraan ylinopeutta ja isän osoitteella tullut sakko maksetaan nupisematta, ehkä jälkien peittämisen vuoksi vielä kuolinpesän nimissä olevalta tililtä, kenelle tulee merkintä rikosrekisteriin ja keneltä lähtee kortti, jos ylinopeutta on tarpeeksi? Kuolinpesältäkö, joka ei ole ihminen vaan juridinen yksikkö, jolla ei siis voi käsittääkseni olla rikosrekisteriä eikä missään tapauksessa ajokorttia? Pystyisimmekö me siskon kanssa todella "piiloutumaan" kuolinpesän taakse ainakin niin kauaksi aikaa ennen kuin poliisi lähtisi tarkemmin tutkimaan kaahari-Fusionin kuljettajan henkilöllisyyttä? Sehän on sitten peltipoliisin kuvista kai helppo selvittää, koska kuva on käsittääkseni aika tarkka ja minut erottaa siskosta jo ihan sen takia, että minulla on silmälasit ja siskolla ei.
Minulla on kuitenkin vielä väliaikainen ajokortti, joten kunnon ylinopeus voisi helposti passittaa minut takaisin teoriakokeeseen ja inssiajoon, mutta jos syylliseksi nimetäänkin kuolinpesä, vaikka minä olin ratissa? Saisinko olla ihan rauhassa?

No, en tiedä, miten nämä loppujen lopuksi menevät. Toistaiseksi emme ole kyllä kumpainenkaan, sen paremmin minä kuin systerikään saaneet ylinopeussakkoja. Eikä ole tarkoitus sellaisia alkaa haaliakaan. Nyt talvikelillä se saattaisi olla jopa suorastaan vaikeata minulle...

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2009

Hui talvikeliä!

Meikätyttö on nyt sitten ajanut ensimmäiset kilometrinsä talvikelillä!
No, itse asiassa kyllä ajoin ihan ensimmäiset perjantaiaamuna ajo-opettajan valvovan silmän alla, sillä kuten uhkasinkin, varasin itselleni perjantaiaamuksi yhden ajotunnin. Keli oli talvinen, mutta aika hyvä muuten, auto ei paljon luistellut. Tosin otinkin ajamisen varsin varovasti. Ajotunnin jälkeen olikin se fiilis, että eiköhän tämä tästä kun tarpeeksi varovasti menee.

Perjantaina lähdimme DI:n kanssa Espooseen siskon luo, haimme auton sieltä ja suuntasimme kohti Nukaria, minä ratissa. Kyllä vähän tutisutti, koska talvikelin lisäksi lisähaasteena oli tuntematon reitti, kehä ykkönen ja sen tietyöt. Liikennettä ei onneksi puoli kymmenen jälkeen illalla ollut mitenkään paljon eli aika rauhassa sain ajella. Ja selvisin ihan hyvin ensimmäisistä koitoksistani talvella ja pääkaupunkiseudulla!
Se ajaminen oli kuitenkin niin jännittävää puuhaa, että noin 2 minuuttia sen jälkeen, kun olin Nukarilla saanut auton talliin, iski päänsärky, joka jatkui lauantain puolelle. Lauantaina en uskaltanutkaan ajaa, pää vihloi aika ajoin ja ne lääkkeetkin olivat kolmiolääkkeitä. DI ajoi siis takaisin Espooseen.

Tänään oli tarkoitus lähteä Espoosta Fusionilla kohti Tamperetta. Lunta pyrytti ja keli oli muutenkin keljunnäköinen. Pyysin ihan tosissani, että jos DI ajaisi edes Nukarille asti, piipahdimme siellä vielä viemässä tavaroita. DI kuitenkin sanoi, ettei hän oikein uskaltaisi, koska oli lauantai-iltana juonut viiniä, olutta ja vaikka mitä, niin että vaikkei olo ollut krapulainen, saattaisi ratsian tullen kuitenkin tulla rattijuopumustuomio. Niin että ei kun menoksi taas vain...
Kehäykkönen meni aika mukavasti, olihan se jo tuttu reitti perjantailta eikä liikennettäkään ollut ruuhkaksi asti. Moottoritiellä alkoivat sitten näkyvyysongelmat, lunta pyrytti ja tuuli pyyhki irtolunta pitkin tietä. Joskus oli todellakin haasteellista tietää, missä kaista edes menee! Rauhallisesti muutkin ajoivat, nopeus oli aika monella siinä 80-90 km/h tuntumassa.

Nukarilta pohjoiseen päin lähdettäessä keli parani ainakin joksikin aikaa, lunta ei tullut juuri lainkaan ja muutenkin moottoritie oli ihan hyvä ajaa. Liikenne veti vaikka sitä jonkin verran olikin. Hämeenlinnan jälkeen alkoi taas vähän sataa lunta ja näkyvyyskin huononi, muttei mitenkään ratkaisevasti. Tai sitten pimeässä ei vain nähnyt koko totuutta... Poikkesimme Ideaparkissa syömässä. Sinänsä tyhmä idea, viimeinen joulunalussunnuntai ja porukkaa taatusti liikkeellä vaikka kuinka, mutta eikun sinne vain. Selvisin kuitenkin sieltäkin telomatta ketään tai mitään. Pidän sitä saavutuksena.

Niin että nyt ollaa turvallisesti kotona Hervannassa ja autokin ehjänä kappaleena parkkipaikalla. Ja minä olen todistettavasti ajanut talvikelillä. Mutta on se raskasta puuhaa, olen ihan väsynyt ja päätäkin yrittää taas särkeä.

*lisäys*
HS jo uutisoi Uudellamaalla kuolleen ainakin 4 henkilöä autokolareissa huonon kelin takia. Yksikään kuollut tai kolariautoja ajanut en siis ollut minä. Mutta en minä käsitä. Ei se keli nyt niin huono ollut. Näkyvyys oli tietysti mitä sattuu eikä renkaan alle aina löytynyt kunnolla pitoa, mutta ainakin minä selvisin siitä kaasujalan hölläämisellä.

torstaina, joulukuuta 17, 2009

Lahja jota toivottavasti ei koskaan joudu käyttämään

Kuten mainitsin jo aiemmin, viikonloppuna sisko pitää Espoossa tuparit/synttärijuhlat/pikkujoulut, noin niinkuin kaikki samalla kertaa juuri ennen joulua. Minulla oli hänelle lahjaidea jo olemassa: sammutuspeite. Sellaista ei kuulemma taloudesta löydy, joten se sitten kirjattiin ostoslistalle.

Ei muuten ole ihan maailman helpoin hankinta. Mistäs nimittäin lähdette katsomaan, jos haluatte ostaa sammutuspeitteen?
No, tosiasiassa niitä myydään melkein kaikkialla, S-marketissa, K-kaupoissa, VapaaValinnassa, Sokoksella, Stockmannilla, Clas Ohlsonilla. Jutun juoni on kuitenkin se, että kun kauppa on löydetty, miltä osastolta paikallistetaan sammutuspeitteet? Sammutuspeitteiden sijoittelussa ei näemmä ollut oikein minkäänlaista logiikkaa. Ohlsonilla ne olivat sähköosastolla, Sokoksella ja S-marketissa lamppuosastolla, K-kaupassa paristojen vieressä, Stockmannilla sekalaisessa kodintarvikkeiden peränurkassa ja VapaaValinnassa niiden olisi pitänyt löytyä auto- ja pyörätarvikkeiden joukosta, elleivät olisi olleet juuri loppu. Jouduin vaivaamaan aika montaa myyjää tänään löytääkseni etsimäni.

Enkä löytänyt sittenkään. Sisko nimittäin "tilasi" sellaisen peitteen, jossa pidempi sivu olisi 2 metriä pitkä. Tämä siksi, että pahimmassa tapauksessa sillä voi joutua sammuttamaan kokonaan palavaa pitkää miestä. 160-senttinen tai vielä pienempi peite ei missään tapauksessa tule kysymykseen ja 180-senttinenkin on vähän lyhyt myös. Telkkari-, liesi- ynnä muita pienempiä paloja voi tietysti sammuttaa näillä pienemmilläkin peitteillä, mutta mistäs sen aina tietää, mikä seuraavaksi palaa?

Ja kuulkaa nämä kaikki kaupat myyvät eioota, kun kysyn kaksimetristä. Sokos, Stocka ja S-market myyvät 120*180 cm peitettä, muut pienempiä ja kaksimetrisiä ei ole missään. Siihen oli nyt tyytyminen, sorry vain systeri :(

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2009

Lisää sirpaleita

Systerin kanssa eilen höpötettiin puhelimessa ja tuli puheeksi ensi viikonloppu, kun hän pitää silloin yhdistetyt tuparit-synttärit-pikkujoulut. Pöytä olisi siis Espoossa koreana lauantaina. Tuli samalla puheeksi myös se, että jos DI:n kanssa noutaisimme auton jo perjantaina ja menisimme käymään Nukarilla samalla, mistä taas luonnollisesti seuraisi se, että jonkun pitäisi ajaa varmaan sitä autoa. Ja talvikelillähän ei systerin sanojen mukaan opi ajamaan muuten kuin ajamalla, minkä tietysti tiesin jo ihan itsekin. Jostain kolosta vain pitäisi saada kerättyä sitä paljon puhuttua rohkeutta.

Minulla onkin suunnitelma. Menen kysymään autokoululta yhtä irtotuntia, jos löytyisi aikaa tänään, huomenna tai perjantaiaamuna. En ole syyskuun jälkeen ajanut sitten kilometriäkään, joten ihan jo pieni muistivirkistyskin olisi paikallaan. Todennäköisesti en saisi autoa liikkeelle edes kesäkelillä tai ainakin se sammuisi noin puolen tuhatta kertaa ja sitten talvikeli on vielä oma lukunsa. Niin että jos pääsisi pienelle harjoittelurundille sellaisella autolla, josta edes puolikas ei ole minun...

----
On minulla muutakin asiaa, jonka takia joudun lähtemään lämpimistä sisätiloista ulos hyytävään pakkaseen. Nimittäin joululahjat. Pari pientä itemiä olisi vielä listalla ja sitten pari kysymysmerkkiä, joihin pitäisi keksiä jotakin. Helpommin sanottu kuin tehty. Osa lahjoista pitäisi saada perjantaihin mennessä kasaan, koska viemme ne perjantaina Espooseen, saadaan lahjat sitten äidin kyytiin hyvissä ajoin ennen joulua.

----
Olen eilisen naureskellut itsekseni niin että unohdin ihan potea päänsärkyäni. Kyllä on taas moraalin perusteita järkytetty, kun marketteihin tulee dildoja ja hierontaöljyjä. K-ketjun kaupathan (ainakin ne isommat) ottavat valikoimiinsa RFSU:n seksivälineitä ja siitä on nyt viime päivinä uutisoitu.

Asiasta seurannutta kohua ja nettikeskustelua on ollut suorastaan hauska seurata. Voi sitä paheksumisen määrää! Moraalitonta! Törkeätä! Ala-arvoista! Ja mitä lapsille tapahtuu kun tällaista härskiä tavaraa tuodaan heidän silmiensä eteen?

Juu, lapsiin on aina hyvä vedota kun ei haluta itse myöntää olevansa ahdasmielisiä. Lapset sitä ja lapset tätä ja traumoja saavat. Voi voi. Luultavasti kuitenkin joku nätisti pakattu dildo (jota ei ehkä suoranaisesti paketista edes näe?) on lapsista varmaan huomattavasti vähemmän kiinnostava kuin jokaisessa marketissa metritolkulla lehtihyllytilaa vievät "alan" lehdet. Puhumattakaan kondomeista, joita niitäkin myydään sopivasti puristavina tai juomullisina versioina jopa ihan tavan marketeissa.

Sitä paitsi nämä dildot tuskin tulevat ihan lasten leluhyllyn viereen. Tosin pikkupiru päässäni kyllä ehdottelee, että siinähän niiden soveliain paikka olisi, aikuisten ja lasten lelut nätisti vierekkäin! Hyvinhän dildo sopisi sinne tappajarobottien ja anorektikkobarbien sekaan.

maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Sirpaleita

Kun päässä on pipi, ei ajatus kulje.
Jokin juttu on aiheuttanut nyt pitkällistä päänsärkyä, joka vähän niin kuin on migreeniä, muttei kuitenkaan ihan samanlaista. En tiedä mitä se on. Itse epäilen sitä uutta migreeninestolääkettäni, koska särkyily alkoi heti kun aloitin sen syömisen. Lääkkeen määrännyt lääkäri oli sitä mieltä, ettei se särky voi siitä lääkkeestä muka johtua. En usko, mutta katsotaan nyt vielä.

DI teki eilen mielettömän hyvää ruokaa. Stockmannilla oli ollut tarjouksessa savustettua kalkkunaa, hän osti mötikän sitä, siveli pintaan mustaherukkahyytelöä ja paistoi uunissa. Lisukkeena oli pastaa ja maailman täydellisintä kastiketta, jossa oli samaa mustaherukkahyytelöä, hunajaa ja Dijon-sinappia. Se kastike oli hyvää jo sinällään tai pastan kanssa, mutta kalkkunan kanssa se oli käsittämättömän herkullista. Hieman makeata, mutta sinapista johtuen siinä oli kyllä potkuakin. Istui savustetun lihan kanssa yhteen täydellisesti.
Sitä jäi tähteeksi sen verran että sain siitä tänään syödäkseni vielä. Minun oli pakko kaapia kulho lastalla puhtaaksi, että saan varmasti joka ainoan tipan sitä kastiketta lautaselleni ja syömisen jälkeen teki vielä mieli nuolla lautanenkin.

Eilen oli Tuulensuussa lasikirppis, missä myytiin paikan käyttämää lasitavaraa ja vieläpä niin edullisesti, että hämmästytti. Meidän oli tarkoitus katsoa, jos sieltä löytyisi joululahjaa, kun oluttuoppeja oli toivottu pariinkin paikkaan. DI lähti sinne hyvissä ajoin että ehtisi paikan päälle heti kun lasikirppis avautuisi. Se olikin hyvä, koska sieltä oli tavara kuulemma kadonnut aika nopsasti.
DI itse osti tusinan verran oluttuoppeja, niistä kuusi lähtee Ruokolahdelle ja toiset kuusi DI:n pikkuveljelle joululahjoiksi. Niiden lisäksi hän osti vielä itselleen "isännän tuopin", litran vetoisen lasituopin!
Lahjatuopit ovat erittäin hyväkuntoisia, niistä ei oikeastaan yhtään näy päälle päin, että olisivat edes käytettyjä. Eikä niitä oltu hinnalla pilattu, kuuden tuopin setti maksoi 5 euroa! Olin lentää pyrstölleni kun kuulin hinnan.

Lähetin tänään joulukortit. Ensin olin ajatellut, etten mitenkään ehdi lähettää niitä ja ihan kauheata ja kaikkea ja toisaalta jos en lähettäisikään, laittaisi sähköiset tervehdykset niille, joille se menee perille ja sitten joulun alla soittelisi sukulaisia läpi. Mutta hei, mikä siinä niin kamalan työlästä muka on kun kortit on valmiina ja osoitteetkin tiedossa? Tein listan, kirjoitin kortit ja tänään ostin niihin merkit ja postitin ne. Ei edes paha nakki. Moni toki saa sähköposti- tai Facebook-kortin.
Tein vielä ovelasti niin, että kirjoitin isän puolen suvulle meneviin kortteihin kylmästi kaikkien nimet: omani, mummun ja siskon. Mummu ei enää jaksa kortteja kirjoittaa, sisko ei ole ehtinyt niitä miettiä tänä vuonna, joten mitään päällekkäisyyksiä ei tule. Näin jälkikäteen mietittynä kyllä olisin voinut DI:nkin nimen kortteihin tällätä, asummehan me yhdessä ja kaikkea. Moni sukulainen DI:n näki isän hautajaisissa, että sinällään tuttu mies pitäisi jo olla. No, toivottavasti eivät luule kuitenkaan, että on ero tullut tai jotain...

lauantaina, joulukuuta 12, 2009

Hanabi testattu

Mainitsin joitain aikoja sitten blogissani, että Marusekin omistaja/perustaja on avannut Tammelan puistokadulle uuden paikan, ramen-ravintola Hanabin (Hanabi eat.fi:ssä) ja sen yhteydessä ja japanilainen kauppa Kaede. Poikkesimme tänään DI:n kanssa Hanabissa syömässä ensimmäistä kertaa, Kaede oli tainnut mennä jo kiinni.

Yleisenä mielipiteenäni voisin sanoa sen, että vaikutti tämän kokeilun perusteella viihtyisältä, laadukkaalta ja edulliseltakin paikalta, jos tosin en nyt välittömästi rakastunut korviani ramen-ruokaan. Ihan hyvää se kyllä oli, ei sen puoleen. Kymmenellä eurolla sain ison kulhollisen nuudeleita, joiden seassa oli kalapalloja (vaihtoehtona kana, sika tai kasvis), kananmuna, sokeriherneitä, herkkusieniä, merilevää, kaalia ja herkkusieniä. Nämä kaikki lilluivat valitsemassani miso-liemessä. DI tilasi ihan perusramenin misoliemellä, kanalla ja XL-kokoisena ja sai myös suuren kulhollisen ruokaa eikä siihen enää mitään lisukkeita olisi tarvinnutkaan. Ehkä kuitenkin jatkossa en itse tilaa sitä XL-kokoa, joka oli kyllä varsinainen XL. Pienemmänkin luulisi riittävän. Lisukkeita on sitten mahdollista tilata annokseen mukaan oman maun mukaan.

Jos 5 tähteä olisi maksimi, Hanabi saisi ensikäynnin perusteella ainakin kolme tai kolme ja puoli tähteä. Ilman muuta suosittelemisen arvoinen paikka!

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Ajatus hevosesta

Lähdin tänään illalla keskustaan, kävimme DI:n kanssa syömässä.
Jatkoin kärttämistä siitä syntymäpäivälahjastani ja viimein sain puristettua DI:stä sen verran irti, että saisin sen tänä iltana, mutta vasta pienen odottamisen jälkeen. Lahjaan kun täytyi tehdä vielä viimeiset viilaukset ennen kuin se olisi täydellinen.
DI:llä ei näkynyt olevan mitään isompaa pakaasia mukanaan läppärireppunsa lisäksi, joten lahja oli joko pienikokoinen tai DI olisi piilottanut ainakin osan siitä jo kotiin tai ehkä toimistolle. Mystistä.

DI nauroi minulle päin naamaa (eikä suinkaan ensimmäistä kertaa) kun närisin lahjastani ja sen viipymisestä. Hän totesi jotain siihen suuntaan, että lahjojen antaminen on hauskaa, mutta hyvänä kakkosena kyllä tulee lahjan panttaaminen. En voinut olla lisäämättä siihen, että varsinkin silloin kun lahjan saaja on yhtä "kärsivällinen" kuin minä.

Kotimatkalla DI ei kuitenkaan poikennut missään hakemassa mitään, mutta hänen kävellessä repusta kuului omituista kolahtelua. Jäin hetkeksi sitä kuuntelemaan, mutta sitten DI pakotti minut kävelemään edellään. Tietysti tuon miehen tuntien en olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi hämäyksen vuoksi pakannut reppuunsa jotain epäilyttävästi kilahtelevaa tavaraa, vain saadakseen minut johdettua harhaan.

Tulimme kotiin ja DI sulkeutui makuuhuoneeseen. Kun hän sieltä vihdoin tuli, sain käteeni käsinkirjoitetun paperin, joka alkoi: "Tämän lahjan nimi on Ajatus hevosesta". Luin paperin läpi ja nostaessani katseen, sain käteeni korurasian.
Lahja on kaulakoru, jonka DI itse on suunnitellut ja joka on uniikkina tehty minulle. Tekijä on tamperelainen kultaseppä ja korumuotoilija Marisanna Multamaa, joka pitää Tuomiokirkonkadulla Devi Jewellery-nimistä koruliikettä. DI on usein käynyt ihailemassa ikkunassa olevia koruja ja puhunut liikkeestä minullekin, olemme melkein aina ohikävellessämme pysähtyneet siihen katsomaan koruja kaksinkin.

Koru on hopeaa ja pronssia ja se esittää hyvin tyyliteltyä juoksevaa hevosta. Ja todellakin: täysin uniikki, tätä korua ei ole toista samanlaista valmistettu eikä varmaan tulla valmistamaankaan. Vaikka se onkin isohko koru, se on kuitenkin sen verran yksinkertainen ja tyylikäs, että aion käyttää sitä ihan arkenakin. Se ei jää pelkäksi juhlakoruksi.

tiistaina, joulukuuta 08, 2009

Voi silmän kaiherrus!

Vaivainen kaiken kokee, sano.
Sunnuntai-illasta lähtien oikeata silmääni on ajoittain vaivannut joku kumma. Sitä kaihertaa, kutittaa ja se toisinaan valuu ihan omia aikojaan kyyneleitä. Eilen se oli aamulla ihan hyvä, mutta iltapäivästä alkoi taas vaivata. Tänään on ollut sama kuvio, aamusta ei sinänsä mitään ongelmaa, vaikka kyllä se tuntuu siltä, ettei kaikki ole ihan ok. Nyt sitten alkaa taas kaihertaa enemmän.
Varasin jo lääkärin kolmeksi, saa nähdä mitä hän tuumaa asiasta. Silmätulehdukselta tämä ei vaikuta, koska yön aikana silmä ei ole rähminyt mitenkään. Oli minulla joskus lukioaikoina silmätulehduskin ja silloin en ollut saada silmääni auki aamuisin. Kuivakin silmä tietysti voisi olla, mutta en ole koskaan aiemmin semmoisesta vaivasta kärsinyt. Ja luulisi, että molemmat silmät olisivat kuivia sitten, nyt ei vasemmassa ole mitään vikaa.

Huoh, saas taas nähdä.

*update*
Lääkäri ei antanut syytä huolestua vielä. Yläluomi on aavistuksen turvoksissa yhdestä kohtaa, todennäköisesti juuri siitä, mistä eniten kaihertaa. Luomessa saattaa siis olla tulossa tai menossa jonkin sortin rakkula tai näärännäppy. Oireet eivät viittaa tyypilliseen silmätulehdukseen, kyynelkanavan tukkeutumaan tai allergiaan. Sain lääkkeeksi kortisonia ja antibioottia sisältävää silmärasvaa, mutta katson nyt ensin päivän tai pari, miltä silmä alkaa tuntua. Jos vaiva helpottaa (toivotaan!), ei lääkettä tarvitse lainkaan, se resepti on vähän niin kuin varuiksi kirjoitettu ja toivottavasti sitä siis ei tarvitse.

Silmärasva on aina hupaisa lääke, varsinkin silloin kun sitä yritetään saada 3-4-viikkoisen kissanpojan silmään... On nimittäin kokemusta siltä ajalta kun asuin vielä kotona ja siellä oli kissoja. Yhdellä pennulla oli silmätulehdus ja sitä sitten lääkittiin. Se se vasta projekti oli, mutta hyvä silmä ja hyvä kissa siitä tuli.

maanantaina, joulukuuta 07, 2009

DI:n synttärilahja

Vaikka virallinen 30-vuotissyntymäpäiväni olikin jo 3 viikkoa sitten, ei DI ole antanut vieläkään lahjaansa eikä edes paljastanut, mikä se on! DI kyllä ilmoitti jo etukäteen, että hänen lahjansa myöhästyy sitten, mutta olisi se ryökäle nyt voinut edes kertoa, mikä se on...
Se ei kuulemma ole rollaattori, nukkekoti, keinutuoli eikä atk:ta. Jälkimmäinen on arvokas tieto, koska arvailulistallani oli läppäri aika korkealla. Tosin ei olisi luultavasti mitään syytä, miksi läppärin hankkimisessa olisi kestänyt näin kauan. Ei sillä, läppäri olisi ollut kyllä ihan kiva lahja. DI tuossa juuri pohdiskeli ääneen, että miksi ihmeessä hän ostaisi jotain tietotekniikkaa jollekin 30-vuotislahjaksi. Keksin siihen hyvän syyn: jos se kolmikymppinen on nörtti! Mutta ei.

Tällä viikolla on kuulemma jo mahdollisuuksia saada se lahja, joten en malta pysyä nahoissani. Se on kaiketi jokin vähän isompi hankinta, koska se kattaa samalla kertaa sitten joululahjankin. En voi ymmärtää, mikä se oikein voi olla, jos kerran ei läppäri. Eikä linux-puhelin, ei sillä että olisin sellaista halunnutkaan, kun tulin ostaneeksi sen E55:n.
Koru voisi tietysti olla yksi vaihtoehto, tosin kyllä mietin, että minkä korun tilaaminen edes ulkomailta kestää viikkoja. Ellei sitten jotain teetetä ihan yksin minua varten. Toisaalta DI on kyllä antanut minulle koruja jo useasti, joten voisi olla että tällä kertaa hän on keksinyt jotain muuta. Koska DI:ltä eivät yleensä ideat lopu kesken, voin vain toivoa, että se lahja nyt kertakaikkiaan tulisi tällä viikolla.

Kasvojen ultraäänipuhdistus

Siskolta sain sopivaksi 30-vuotislahjaksi "kilometrihuollon" aka lahjakortin kasvojen ultraäänipuhdistukseen. Olin perjantaina soittanut ajan kosmetologikoululle ja tänään sitten painelin sinne. Imartelevaa, on kuulemma pienet ihohuokoset ja kimmoisa iho eikä mitään ongelmia paria pois tiristettyä mustapäätä lukuunottamatta. Hienoa.

Niinpä minulle tehtiin sitten kuorinta ja jonkin sortin tehokosteutus ja lopuksi vielä jokin kasvonaamio ynnä kosteusvoide. Sain mukaan ihan lappusenkin, jossa kerrottiin käytetyt aineet ja muu mitä tehtiin. Lahjakorttiin ei sisältynyt kasvojen ja kaulan alueen hierontaa, mutta päätin noin 0,5 sekunnissa ottaa senkin omalla kustannuksella samaan kasaan kun hoitaja sitä kysyi. Hyvä etten nukahtanut tuoliin! Rrrrrentouttavaa.

Valitettavasti menin tekemään myös typeryyden kun hoitaja kysyi, nypitäänkö kulmat. Vastasin myöntävästi. Minulta on kerran elämässä nypitty kulmat ja se oli lukion toisella luokalla, kun olin meikattavana vanhojen tansseja varten. Kiitos, se riitti. Itse olen aina silloin tällöin päättänyt nyppiä ihan itse muutaman hajakarvan pois. Tulos on ollut yleensä se, että olen ehkä saanut yhden karvan irti hirveän huudon kera ja todennut, että tämä ei todellakaan ole minun lajini. Nyt ajattelin kokeilla, että jos se ei sattuisi niin kauheasti toisen tekemänä. Valitettavasti kyllä sattui. Saavat minun puolestani olla.

Varsinainen hoito oli kyllä aivan täysin tuskaton, iho kuorittiin ensin sillä ultraäänivehkeellä, jota vedeltiin kevyesti pitkin ihoa ja se surisi mennessään. Ei paha nakki. Myös hoitoampullin imeytys tehtiin kai samalla laitteella. Ihan miellyttävä kokemus siis kaikkinensa, sitä kulmakarvakatastrofia lukuunottamatta, mutta se oli oma vikani. Kiitokset lahjakortista, tuli hyvin käytettyä!

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Taskukirjoja

Olen ollut penskasta lähtien pesunkestävä Aku Ankka-fani. Lehteä ei kotiin ole koskaan tullut, mutta Aku Ankan taskukirjat kuluivat käsissä. Isä alkoi jossain vaiheessa ostella noita taskukirjoja säännöllisesti ja niinpä kotoa löytyy edelleen ainakin satakunta taskaria, noita hieman uudempia. Isän jälkeen niitä ei ole juuri osteltukaan, mikä toisaalta joskus keljuttaa. Vanhoja taskukirjoja puolestaan on vintillä aikamoinen kasa, täytyisi ehkä joskus käydä kaivelemassa sieltä parhaat päältä.

Taskukirjoissa on yksi paha vika: miltei jokaisesta taskarista löytyy vähintään yksi kelvollinen tarina, joten jos haluaisi kaikki hyvät tarinat talteen, pitäisi kerätä kaikki. En yleensä pidä Mikki-tarinoista, joten jätän ne aika johdonmukaisesti lukematta, mutta poikkeuksiakin on. Myös uudemmissa taskareissa esiintyvät PAM-tarinat jäävät lukematta, vaikka minua aina jaksaakin naurattaa Akun ja Touhon agenttinimet LäPä (Lähes Pätevä) ja ToTa (ToisTaitoinen).

Paras taskari lienee ehkä Taikaviitta ja Kumi-Kalle, jonka kaikki sarjat, myös ne paheksumani Mikki-sarjat ovat vähintäänkin hyviä. Niin ja tässä taskarissahan Indiana Hopo tekee debyyttinsä.
Paras (ainakin parhaiten muistiin jäänyt) sarja kuitenkin löytyy taskarista 225, Kuokkavieras ja se on Muodin villitsemät.

Mutta loistavia sarjoja tosiaan löytyy niin monesta muustakin taskarista, että hankalaksi menee. Miksei noita taskareita myydä "palasina", niin että saisi koottua itselleen ne kaikki suosikin ilman turhakkeita...

lauantaina, joulukuuta 05, 2009

Oopperan kummitus

Siitä on jo aikaa kun näin televisiosta Joel Schumacherin vuonna 2004 ohjaaman version Webberin musikaalista "The Phantom of the Opera" eli Oopperan kummitus. Ihastuin siihen aivan välittömästi, musiikki oli upeata, varsinkin se ns. pääteema. En tiedä laulavatko pääosan esittäjät Gerard Butler ja Emmy Rossum itse nuo osansa, mutta todennäköisesti kyllä.

Lähdin jonain päivänä sitten kaivelemaan Youtubea ja katsomaan, mitä sieltä löytyy aiheeseen liittyen. Löytyihän sieltä vaikka mitä: se mitä etsinkin eli Phantom of the Opera tuosta Schumacherin elokuvasta. Lisäksi löysin Sama kappale Sarah Brightmanin ja Steve Harleyn esittämänä. Antaisin vaikka molemmat jalkani tuosta Brightmanin äänestä, se saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa.

Ja sitten löytyi sielä jotain, mitä en ollut osannut edes arvata: Nightwishin versio samasta kappaleesta. Niistä kylmistä väreistä kun oli puhe...

perjantaina, joulukuuta 04, 2009

Sirpaleita

Poikkesin tänään Marusekissa sushilla. Sushista tuli mieleen sisko ja hänen tekemät sushit (nami nami!) sekä siskon tulossa olevat tuparit, joihin hän kaavaili tekevänsä voileipäkakkua. Koska voileipä kakussa voisi olla esimerkiksi graavilohta, putkahti mieleen, että mitenköhän wasabi sopisi voileipäkakkuun? Ihan siis mausteeksi, tulistahan se on.
Japanilaishenkinen voileipäkakku. Siinäpä vasta haastetta jollekulle.

Juoksentelin kaupungilla muutenkin ja tuli tsekattua läpi sekä Stockmannin että Sokoksen käsilaukkutarjonta. Jotenkin ei vain jaksa innostaa. Minulla on kolme vakituisessa käytössä olevaa käsilaukkua ja se riittää.
Iso musta Guess on aika näyttävä, muttei liian bling-bling koska on musta. Automainosta lainaten, sinne mahtuisi vaikka dinosaurus.
Sitten on pienempi musta Longchamp, jota käytän silloin kun sateenvarjo, lompakko ja lääkkeet ovat riittävä matkatavara. Se käy jo sitten vaikka vähän hienompaankin tilaisuuteen jakkupuvun kanssa.
Kolmas on juhlakäsilaukkuni, musta helmillä koristeltu pieni kirjekuorilaukku. Sinne mahtuu avaimet, puuterirasia, huulipuna, pankki- ja ajokortti, nenäliina, migreenilääke, kännykkä ja kamera ja muuta ei yleensä tarvitakaan.
Näiden kolmen lisäksi on vielä suunnilleen Longchampin kokoinen punainen nahkalaukku, josta tällä hetkellä on kylläkin hihna rikki ja se odottaa suutarille pääsyä. Lisäksi on valkoinen Longchampia pienempi olkalaukku, jonne ei mahdu lompakon lisäksi kovin paljon muuta, mutta on jotenkin kevyempi ilmiasultaan kuin musta Longchamp. Kesälaukku.
Sitten on vielä melkein ehta vintage-whatever-laukku nyt onkaan. Kuusikymmentäluvulta peräisin oleva pikkuinen punainen laukku, joka ehkä kaipaisi olkahihnan, jota en ole jaksanut askarrella.
Tämän kokoelman lisäksi on tietysti läppärilaukku, läppärireppu, isompi matkareppu ja tarvittaessa pihistän DI:n Samsoniten matkalaukun. Tällä kuulkaa nainen selviää yllättävän pitkälle.

Pohdiskelin tuossa noita autoasioita taas ja sitä, että sisko on kertonut muutamat parkkisakot saaneensa Fusionin kanssa. Parkkisakkohan ei varsinaisesti ole sakko vaan pysäköintirikemaksu, jota ei kirjata ainakaan rikosrekisteriin. Minua nimittäin alkoi jo vaivata se, että mitäs jos kaikista pysäköintisakoista tulee merkintä rikosrekisteriin ja kenen rikosrekisteriin se tulisi, koska auto on isän perikunnan nimissä. Mutta onneksi siis näin ei käy emmekä me voi systerin kanssa alkaa kerätä faijan nimiin mittavaa rikosrekisteriä liikennerikoksista.

torstaina, joulukuuta 03, 2009

Tästä ei saa puhua

Olen ihmetellyt kovasti Sofi Oksasen lausunnoista noussutta kohua. Oksanenhan sanoi Tanskan televisiossa suomalaisia väkivaltaisiksi ja väitti täällä elävän väkivaltaisen perinteen, joka ilmenee varsinkin miehissä. Myös oikeuslaitos omalla tapaa palvelee tätä perinnettä, Oksasen esimerkkinä oli se, ettei pitkään jatkuneesta kotiväkivallasta saa kovennettua tuomiota.

Mitäs ihmeen mälisemistä tässä on? Ei Oksanen valehdellut, ihan totta hän puhui. Suomi on väkivaltainen maa. Ei ehkä niin väkivaltainen kuin jokin toinen maa, mutta huomatkaa tässä nyt se, että Oksanen ei vertaillut Suomea mihinkään. Oksanen ei tietääkseni sanonut, että jokin toinen maa on niin paljon parempi kuin Suomi. Voi olla, ettei Suomi ole maailman mittakaavassa mitenkään erityisen väkivaltainen maa, mutta ei se tarkoita suinkaan sitä, että voisimme olla ylpeitä itsestämme ja maastamme. Kyllä täällä on väkivaltaa, masennusta ja surkeutta tarpeeksi ja liikaakin. Emme me voi paukutella henkseleitämme, että meilläpäs on täysin täydellinen ja väkivallaton maa. Se että jossain muualla on asiat vielä huonommin kuin meillä ei tarkoita sitä, että voisimme sulkea silmät oman maan epäkohdilta.

Sillä Suomi on väkivaltainen maa. Ei tarvitse kuin lukea vaikka iltapäivälehtien nettisivut ja luultavasti nekin kirjoittavat vain jäävuoren huipusta. Todennäköisesti suurin osa väkivaltarikoksista ei koskaan saa julkisuutta.
Vai mitä sanotte näistä linkeistä:
HS: Mies ampui vaimonsa ja itsensä Parkanossa
Palomiehet kohtaavat väkivaltaa aiempaa useammin
Virolahden bussiryöstäjän saalis 520 euroa
Taksikuskia epäillään taposta ja raiskauksesta
Toinen naisen surmasta vangittu vapaaksi Lappeenrannassa
Murhaaja kysyi tekstiviestillä lupaa ennen surmaa
Hovioikeus kovensi tuplaraiskaajan tuomiota
Hyväksikäyttäjän tuomio pysyi hovissa
Poliisi tuomittiin sakkoihin pahoinpitelystä
Mies yritti puukottaa ex-vaimonsa miesystävää
Luutnantti mursi kersantin leuan
Mustasukkainen nainen pieksi miehensä ex-kumppania hihnalla
Nuorukaiset pahoinpitelivät tytön ja pojan bussissa

Niin, Suomihan ei siis ole väkivaltainen maa, eihän?
Eipä.

Oudointa tässä on se, että me suomalaiset pidämme itseämme rehellisinä ja yleisesti suomalaisten kuva maailmalla tukee myös tätä. Mikseivät sitten nämä rehellisen maan rehelliset kansalaiset myönnä, että Oksanen oli oikeassa, koska oikeassahan hän on? Onko siinä vain se, että maailmalla ei saa sanoa Suomen olevan väkivaltainen? Onko se rehellistä? Ei minusta. Ehkä siinä on se, että Oksanen on nainen ja vieläpä virolaista sukujuurta, joten ei hän ainakaan saa mennä sanomaan suomalaisesta miehestä mitään pahaa. Tai ehkä suomalainen on rehellinen vain silloin kun se sopii hänelle itselleen eikä rehellisyys osu omaan nilkaan.

Johanna Korhonen muuten kirjoitti aika ansiokkaan kolumnin otsikolla Väkivallan marinoimat. Tämä kannaa lukaista jokaisen, joka väittää, ettei Suomessa ole väkivallan kulttuuria vaan väkivaltateot ovat mistään mitenkään riippumattomia onnettomia yksittäistapauksia.

keskiviikkona, joulukuuta 02, 2009

Jäistä

Muistutus sitten kaikille autoilijoille, että ainakin Tampereella on tänään ollut varsin liukasta teillä. Huomasin sen jo tuossa päivällä, että liikenne oli varovaisempaa kuin normaalisti ja yksi jos toinen ruovitti nastoja liikennevaloista lähtiessä.
Kävin äsken lähikaupassa ja sieltä tullessani pysähdyin suojatien viereen odottamaan, että tuleva auto menisi ohitse. Kuljettaja taisi olla aikeissa pysähtyä ja antaa tietä. Minut kun sentään näkee, käytän heijastinta toisin kuin niin monet muut pöhelöt. Mutta joo, kuljettaja jarrutti eikä tapahtunut mitään, joten hän ajoi sitten suojatien yli.

Vladimir Punikin joulukalenteri

Tämän rinnalla suklaakalenterit ja kaikki muutkin perinteiset joulukalenterit kalpenevat surkeina.
Webbikaupasta saa myös Vladimir-seinäkalentereita ensi vuodelle.

Vielä lisää migreenistä

No niin, tänä aamuna otin ensimmäisen puolikkaan Spesicoria, tuota uutta lääkettä, jota kokeilen migreeninestoon. Se on samantyyppinen valmiste kuin aiemmin käyttämäni Bisoprololi, beetasalpaaja siis. Vaikuttava aine on eri ja tabletti on ns. depottabletti, käsittääkseni se siis sulaa hitaammin ja luovuttaa lääkeainetta siis tasaisemmin.
Parhaassa tapauksessa tuo lääke voisi jopa poistaa migreenin kokonaan, hyvässä tapauksessa se vähentäisi, lyhentäisi ja helpottaisi kohtauksia nykyisestä ja huonoimmassa tapauksessa se ei vaikuta mitenkään. Puolikkaalla tabletilla aloitan ja siirryn kokonaiseen, jos siltä tuntuu.

Katotaan, miten ämmän käy.

Ja tämä oli myös 900. postaus blogiin. Tonnikerho lähestyy!

sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009

Migreenitarinoita

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa ihan ikioma juttunsa migreenistä, jota olen potenut jossain määrin jo kymmenkunta vuotta. Ehkä ensimmäiset kohtaukset tulivat jo aikaisemminkin, en vain tunnistanut niitä koskaan migreeniksi.

Joka tapauksessa loppukesältä 2000 on jo varma muistikuva pienestä, mutta sitkeästä päänsärystä. Se ei ollut kovaa, saati invalidisoivaa, millaiseksi migreenisärky usein mielletään. Se oli pientä, mutta sitkeätä, saattoi kestää päiväkausia ja särkylääkkeet eivät auttaneet siihen riippumatta siitä, miten paljon niitä söin. Aluksi kohtaukset olivat epäsäännöllisiä enkä kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota.
Seuraavana vuonna eli 2001 niitä alkoi olla enemmän ja johonkin kohtaukseen liittyi jo oksenteluakin. Ihmettelin kovasti kohtauksia, niillä tuntui aina olevan jokin syy alkamiseen, esimerkiksi pitkä bussimatka kiemurtelevaa reittiä pitkin, mutta vaikka syy meni ohitse, ei särky lähtenyt mihinkään. Syksyllä 2001 menin opiskelijaterveydenhuollon lääkärille valittamaan asiaa. Hän ei osannut sanoa asiaan siltä istumalta mitään, mutta ilmeisesti sen kerran sattuneen oksentelukohtauksen takia epäili hieman migreeniä. Sain ohjeeksi pitkää kirjaa kohtauksista.

Syksyn mittaan alkoi kalenteriin kirjautua merkintöjä päänsärystä ja kuukautisista sekä säryn luonteesta. Särky oli yleensä toispuoleista, puoli vaihteli jopa kohtauksen aikana, särky oli aaltoilevaa ja yleensä ohimon tienoilla tai ainakin pään etuosassa, harvoin jos koskaan takaraivolla. Kalenterista alkoi löytyä myös suhde kuukautisiin: särkyä oli viikkoa ennen kuukautisten alkua.

Loppusyksyllä menin esittämään kalenterini lääkärille, joka totesi hänkin, että jotain syy-yhteyttä kuukautisiin on. Vielä hän ei migreenituomiota antanut säryn vähäisyyden takia, mutta sain kuitenkin kokeiltavaksi koepakkauksen migreenilääkettä, 2,5 mg Zomigia. Zomig, kuten muutkin migreeniin käyttämäni lääkkeet eivät ole särkylääkkeitä, ne eivät vaikuta mihinkään särkyyn paitsi migreeniin, joka on tiettävästi aivojen verenkiertohäiriö. Jos lääke siis tehoaisi särkyyn, olisi se varsin varmasti migreeniä, koska muihin särkyihin Zomig ei tehoaisi.

Sitä suoranaista onnentunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun ottamani lääke tappoi säryn alle puolen tunnin. Päänsärkyni oli saanut nimen, siihen ei kuole ja siihen on olemassa tehoavia lääkkeitä. Sain lääkäriltä reseptin Zomigia varten. Aluksi minulla oli sellaisia suuhun sulavia tabletteja, migreeniin liittyy joillakin niin pahaa pahoinvointia, etteivät he voi juoda edes vettä. Minä käytin näitä aikani, mutta pyysin jossain vaiheessa lääkäriä vaihtamaan ne tavallisiin, nieltäviin tabletteihin. Olihan minulla usein huono olo migreenin alkaessa, mutta kyllä aina vesi on sisällä pysynyt. Lisäksi lääke maistui mielestäni pahalta ja joskus jo oksetti pelkästään sen lääkkeen ajattelukin. Silloin ei tehnyt mieli ottaa koko Zomigia. Minua vieläkin puistattaa ajatella tuollaisia sulavia tabletteja tai pureskelutabletteja. Nielen lääkkeet mieluummin kokonaisina, kiitos vain.

Kuitenkin migreenini alkoi hankaloitua ja vaikka 2,5mg Zomig auttoi, se ei välttämättä pitänyt särkyä pois tarpeeksi kauaa. Resepti vaihdettiin tuplasti vahvempaan 5-milligrammaiseen. Se kyllä tehosi, mutta sivuoireitakin oli aika tavalla. Mainittuani tästä lääkärille, sain rinnalle Bisoprololia estolääkkeeksi. Bisoprololi ei tehonnut täysin migreeniin, mutta helpotti ja lyhensi kohtauksia niin, että jatkoin sen syömistä muutamia vuosia. Minähän lopetin sen viime keväänä vasta.

Jossain vaiheessa myös kohtauslääke vaihdettiin Almograniin. Almogran oli mukava lääke, edullinen eikä aiheuttanut niin pahoja sivuoireita kuin Zomig. Kuitenkin syksyllä 2007 siitäkin alkoi vähän niinkuin teho kadota. Tästä olenkin jo blogannut. En ehtinyt käyttää Almogrania vuottakaan. Lääkäristä sain kokeiltavaksi ensin Migardia, jonka täällä blogissakin tuomitsin tehottomaksi. Sen kokeilun jälkeen sain Relertiä ja sen oheen myös Diclofenacia, tavallista särkylääkettä, joskin käsikauppavalmisteita ärjympää tavaraa. Myöhemmin sain myös 400 mg Orudista otettavaksi migreenikohtauksen alussa.

Tämä lääkekombinaatio, erityisesti tuo Relert+Diclofenac sai sen migreenilääketutkimuksen lääkäriltä (joka selkeästi on perehtynyt migreeniin ja sen hoitoon) täyden suosituksen, hän kuulemma määrää yleensä myös samantyyppisen yhdistelmän ja Diclofenac lienee yleinen ja hyvin tehoava lääke kohtauslääkkeen rinnalla. Siksi tuota kohtauslääkitystäni ei muutettukaan mitenkään tuolla viimeisimmällä lääkärikäynnilläni.

Pointti tässä tekstissä on siis se, että kaikkien migreeni ei ole aina sitä päänräjäyttävää kipua. Edes kaikki lääkärit eivät välttämättä tunnista tällaista heikompaa kipua migreeniksi lainkaan, vaikka se sitä voi ollakin. Minä tosiaan pystyn selviämään työ- ja koulupäivistä hyvin lääkkeiden avulla, vaikka kohtaus olisikin päällä.

Migreenitaipumus saattaa hyvinkin olla jossain määrin periytyvää. Ainakin meidän perheessä näin lienee, olenkin tainnut periä migreenin äidiltä suoraan ja isän kautta hänen äidiltään. Äidillä ja mummulla on molemmilla ollut varsinkin nuorena migreeniä, mummulla säryt taisivat loppua viimeistään synnytyslaitokselle, äidillä laukaisevana tekijänä oli yövuorot töissä. Sekä minä että sisko podemme molemmat migreeniä. Minulla on säännöllinen, auraton ja kohtalaisen lievä, siskolla puolestaan on hyvin erilainen migreeni: epäsäännöllinen, harvinainen (1-2 kertaa vuodessa, jos silloinkaan), mutta kohdalle osuessaan mukana on pahoja auraoireita.

lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Kaakaokoetus

Kun ihminen ei juo kahvia kuin äärimmäisessä hädässä (sellainen on ollut kerran 30 vuoden aikana, väsytti niin kamalasti eikä kahvikaan auttanut, maha vain tuli kipeäksi), on kahviloiden kaakaovalikoima tullut vuosien mittaan aika tutuksi. Tosin joskus täytyisi ottaa ihan asiakseen tehdä muistiinpanot kahviloiden kaakaosta, että tietäisi ja muistaisi, mitä voi suositella ja mitä on syytä karttaa.

La Famillen kaakao on sieltä ehdottomasti parhaasta päästä. Se on tosin niin paksua että lusikka melkein seisoo pystyssä eikä kermavaahdon kanssa pihistellä. Yhden kaakaon juotuaan ei nälkä vaivaa puoleen päivään. Kaloreita lienee koko viikon ruokien edestä. Instant sokerihumala.

Hella & Huonekin tarjoilee kaakaota siinä missä erilaisia kahvejakin aterian päätteeksi. Arvosana kiitettävä, joka kerta.

Stockmannin alakerran kahvilassa poikkesimme tänään kaakaolla, kun oli aikaa bussia odottaessa. Kaakao on aika tavalla mitättömän makuista bulkkitavaraa. Plussana mainittakkoon se, että kuppi ei ole täynnä vaan siihen voi itse kaataa maitoa. Monissa paikoissa kaakaon kuumuus lähentelee auringon pintalämpötilaa ja koska se tarjoillaan paksuseinäisestä mukista, ei ole toivoakaan että se jäähtyisi juomakelpoiseksi alle tunnissa.

Coffee House Hämeenkadun itäpäässä tarjoilee muistaakseni vähintään kohtalaista kaakaota. Kermavaahtokaakao taitaa kustantaa hitusen enemmän kuin ilman kermistä. En ole kuitenkaan yhtään varma tästä muistikuvasta, täytynee käydä kokeilemassa taas joskus. Sillä kermavaahtokaan ei pelasta huonoa kaakaota.

Taikapapu Stockmannin vieressä kävelykadulla tekee hyvää kaakaota.

Ja sitten oli jokin kahvila, jossa kylmän viileästi lyödään joku halvin mahdollinen Tazza-pussi kuumaan maitoon ja väitetään sitä kaakaoksi. Kun nyt vain muistaisin, mikä paikka se oli, niin tietäisin vältellä.

DI:n viisauksia

DI tuli eilisiltana tai siis oikeastaan tänä aamuna myöhään kotiin ja toi samalla jotain pientä purtavaa. Olin vielä hereillä ja tulin jaolle. Siinä sitten heiteltiin kaikenmoista juttua ja eräässä yhteydessä DI laukaisi: "Ootsä koskaan yrittänyt herättää itseäsi [keskellä yötä] ja olla hengissä sen jälkeen)?"

En kai minä vain ole mitenkään äreä herätettynä?

perjantaina, marraskuuta 27, 2009

Koekaniini, viimeinen osa

Kävin eilisiltana Hyvinkäällä sen migreenilääketutkimuksen lopputarkastuksessa. Kuten kirjoitin, minun lääketestini meni hieman pyllylleen, koska taisin todellakin olla se raukka, joka voitti lumelääkeannoksen. Ilmeisesti muilla, jotka tähän mennessä ovat testanneet samaa lääkettä on teho ollut vähintäänkin kohtalainen, jos tosin myös joitain sivuoireita on ilmennyt. Näin ymmärsin lääkärin ja hoitajien puheista.
Lääkäri kertoi, että luultavasti tämä lääke menee jatkossa laajempaan tutkimukseen, jossa sillä hoidetaan jo useampia kohtauksia ja se kestää kuukausia. Koska siinä tutkimuksessa ei enää jaeta placeboa, annoin heille luvan soitella, jos tällaista tutkimusta tulee. Voisin olla ehkä kiinnostunut, sitten kuitenkin.

Lääkärin kanssa myös juttelimme tuosta nykyisestä migreenilääkityksestä ja sen päivittämisestä. Sinänsä varsinaista kohtauslääkecocktailia ei ole syytä muuttaa, Relert + Diclofenac tehoaa hyvin eikä mitään ylimääräisiä sivuoireita ole. Sain kuitenkin reseptin uuteen estolääkitykseen, kyse on samankaltaisesta lääkkeestä kuin aikaisemmin käyttämäni Bisoprololi, mutta lääkärin sanojen mukaan paremmin tehoava. En saa uuden lääkkeen nimestä selvää, koska lääkäri kirjoitti reseptin käsin. Kai ne apteekissa arvaavat sen oikein.

Palailin takaisin Tampereelle sitten illalla, olin vähän ennen yhdeksää taas täällä. En ollut päivän aikana syönyt mitään kunnolla, aamupalan ja yhden voileivän vain. Itse asiassa kävin syömässä välipalaa ennen Hyvinkäälle lähtöä rautatieasemalle vastikään avatussa Hella & Huone delissä. Söin siellä puolimmaan patongin, jonka täytteenä oli vuohenjuustoa ja cantaloupe-melonia sekä palasen omenamurupiirakkaa. Patonki oli ihan hyvää, omenapiirakka sen sijaan oli vähän vaisun makuinen eikä jaksanut oikein innostaa. Ehkä sitä paikkaa voi varovaisesti suositella silti. Sieltä saa mm. mukaan isoja salaattiannoksia.

Iltasella joka tapauksessa treffasin DI:n keskustassa ja päätimme mennä syömään. Soho oli täynnä, joten menimme pitkästä aikaa Piemonteen. Ensivilkaisulla ruokalista oli pieni pettymys, siellä ei ollut yhtäkään sellaista annosta, josta olisin ajatellut heti: "Tuon minä haluan!". Päädyin sitten pitkän mietinnän jälkeen vasikanmaksa-annokseen, vaikken vasikanmaksasta noin muuten piittaakaan. Ajattelin että kaiketi silläkin nälkä lähtisi.
Tilaamani antipastolautanen oli hyvä sekin, mutta maksa-annos oli parasta mitä olen syönyt pitkään aikaan! Oikeasti! Tosin epäilen, oliko se liha nyt oikeasti vasikanmaksaa, koska se oli melko tummaa ja voimakkaamman makuista kuin mitä minä vasikanmaksaa olen oppinut pitämään. Rakenteeltaan se oli kyllä samalla tavalla pehmeätä, mutta se taas voi johtua siitä, että pihvit oli täydellisesti paistettu. Ne eivät olleet kuivia vaan juuri sopivan pehmeiksi jääneitä, niin mureita ja pehmeitä, että ne melkein sulivat suuhun.
Lisukkeena oli sipulia, punajuuria ja jotain juuresmuhennosta. Koko annos oli todella mainio, voisin syödä viikon päivät pelkästään sitä juuresmuhennosta enkä varmasti kyllästyisi siihen. Sain siis odottamani "kai-sillä-nälkä-lähtee"-annoksen sijaan yhden maailman täydellisimmistä maksaruuista, mitä olen tähän ikään mennessä syönyt. En voi valittaa!

torstaina, marraskuuta 26, 2009

Blogi työnhaussa ja verkkopresenssi

Mari Koo kirjoitti mielenkiintoisen postauksen otsikolla "Opiskelija, markkinoi itseäsi työnhaussa blogilla". Pitäisikö minunkin?

No ei kyllä ainakaan tämän blogin turvin. Tämä on liian henkilökohtainen blogi. Liian paljon kärkeviä mielipiteitä, liian paljon 100% henkilökohtaista tavaraa, sellaista mikä ei kuulu eikä oikein sovikaan työnantajan ja esimiehen silmille ja varsinaisista työasioista bloggaan vähän, jos lainkaan. Yksinkertaisesti en saa. Siksi tämä blogi onkin aika tavalla anonyymi, vaikka varsin helppo minun nimeni on selvittää näiden tekstien perusteella. Niin paljon tässä on tullut mainittua esimerkiksi paikannimiä ja muita tunnistamista helpottavia asioita. Nykyisin jopa minut ja DI voidaan yhdistää toisiinsa pelkästään nettiä käyttämällä, vaikkei olisi kummankaan Facebook-kaveri.

Tietenkin voisin siirtää nuo muut blogini, hamsteriblogin, paperiblogin ja valokuvablogin omalle nimelleni ja jättää tämä blogi yksikseen tänne anonyymin tunnuksen taakse. Ehkä teenkin sen jossain vaiheessa. Tiedä sitten onko noista blogeista mitään hyötyä työnhaussa tai muutenkaan, mutta olisivatpahan nyt kuitenkin oikean nimen alla.

Tuon Mari Koon blogitekstin kommenteissa puhuttiin ns. verkkopresenssistä (presenssi = läsnäolo, paikallaolo) ja mainittiin mm. se, miten nykyaikana on kohtalaisen tärkeätä antaa esimerkiksi lapselle sellainen nimi,joka erottuu joukosta. Esimerkkinä juuri Matti Virtanen, jolla on täysikaimoja netti puolillaan. Jos lähdet etsimään Matti Virtasta Googlesta, löydät paljon kaikkea, muttet voi olla varma, kenestä Matti Virtasesta on kyse. Tähän tietysti auttaa suunnattomasti se, että sukunimi on niin harvinainen ja toisaalta myös niin kyllästetty skandeilla, ettei vieraskielisiltäkään nettisivuilta löydy mitään.
Minun verkkopresenssin pääkohta on vanhanaikainen kotisivu, joka on viilattu juuri mahdollisia työnantajiakin varten. Se on henkilökohtainen, muttei liian henkilökohtainen. Facebookista ja LinkedInistä löydyn myös omalla nimelläni ja minun puolestani se saa riittää.

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

Huonojen ideoiden päivä

On olemassa huonoja ideoita ja erittäin huonoja ideoita. Jälkimmäisiä edustaa huuto.netin selailu pitkästyneenä.
Mainitsinhan jokin aika sitten, että postimerkkeily kiinnostaisi harrastuksena. Olen kypsytellyt ajatusta ja tullut siihen tulokseen, että tarkasti rajatun aiheen merkkien keräily ei ehkä olisi katastrofi.
Hevosmerkit on ehdoton keräilykohde. Sitten ajattelin, että ehkä muutkin eläimet ja luontoaiheet. Ei hyvä idea, koska jo esimerkiksi lintuaiheisia postimerkkejä näyttää olevan noin miljoonia. Perhosmerkkejä samoin. Kalat ja muut vesieläimet olisivat ehkä hyvä aihe.
Kukka-aihekin olisi kaunis ja kiinnostava, mutta koittakaa huviksenne arvata, miten paljon hevos-, kala- ja kukka-aiheisia postimerkkejä on tarjolla jo pelkästään huuto.netissä suunnilleen mitättömään hintaan? Vihje: paljon. Siihen päälle sitten vielä tulisi laskea ne merkit, jotka eivät kuulu näihin aiheisiin, mutta ovat muuten vain niin kauniita, etten voi kuitenkaan vastustaa.

Mikä tässä nyt sitten on ongelma, jos postimerkit eivät esim. huuto.netissä maksa paljoa enkä nimenomaan aio alkaa keräillä niitä hintavia harvinaisuuksia? Tämä on ongelma. Mikään keräilyharrastus ei ikinä pysy järjellisissä rajoissa, joten luvassa on siis kasakaupalla säilytyskansioita ynnä muuta sälää.
Pyrin yleensä tietoisesti olemaan keräilemättä mitään tavaraa, koska kaikenlaista tavaraa kerääntyy nurkkiin ihan keräilemättäkin. Jo pelkkä seuraavan muuton ajattelu saa aikaan kylmiä väreitä, mutta ihan muutenkin tavaramäärä ahdistaa.
Puhumattakaan sitten DI:stä, joka on vähän samanlainen tavarahamsteri kuin minäkin. Kukaan ei todellakaan usko, mitä hänen varastoistaan löytyy! Ongelma on se, ettei DI näe mitään ongelmaa siinä, että tavaraa on paljon.

Sopii arvata mitä minä tein eilen.
Jep, ostin huuto.netistä muutaman nätin postimerkin. Siis ihan muutaman vain. Ei montaa ollenkaan. Ihan tosi.
Mutta siitä se alkaa. Niin kuin tämäkin. DI osti minulle kaksi vuotta sitten Schleichin hevosen, ensimmäisen. Nyt niitä on 12. Onneksi valikoimaa ja kiinnostavia malleja ei ole kovin montaa, niin että ehkä se pysyy aisoissa. Kunhan vain en ala hinguta Breyereiden perään...

Mistä tulikin mieleen, että rojunhallintahyökkäykseni on edennyt viime aikoina hieman nihkeästi. Viikonloppuna tosin sain lastattua aikamoisen kasan kirjoja perheenjäsenten matkaan, osa on jopa sellaisia, joista en kuvitellut luopuvani alunperin. Vaan tiedänpähän mistä ne löytyvät, jos satun joskus kaipaamaan. Silti noita kirjoja voi edelleen kysellä, jos seasta löytyy jotakin kiinnostavaa. Saatan ehkä täydentää listaa tässä joutessani.

maanantaina, marraskuuta 23, 2009

Sirpaleita

Olen tainnut tälläkin mainita joitain kertoja kahvila La Famillen, joka sijaitsee Aleksis Kiven kadulla lähellä Finlaysonin porttia. Se on viihtyisä kahvila, joka tarjoaa luultavasti Tampereen parhaat lasagneannokset ja herkullisimmat kakut. Joka tapauksessa olen niin ihastunut paikan kakkuihin, että päätin kysyä sieltä kokonaista kakkua myös viikonlopun juhliini. Se onneksi onnistui ja lauantaiaamuna kävin hakemassa varaamani mansikka-valkosuklaa-juustokakun. Se oli aivan herkkunamia, jos minulta kysytään. Suosittelen!
Kakkuja ei kuitenkaan noin vain taida sieltä saada, vaan itse ainakin soitin ja varasin kakkuni etukäteen.

-----
Lähdin kakun kanssa sitten kohti Hervantaa ja ajattelin, etten ainakaan bussiin mene sitä tuhoamaan. Nappasin Frenckellin tolpalta taksin. Kakku majaili matkan ajan sylissäni. Kuljettaja suhtautui kakun kuljetukseen suurella vakavuudella, kiihdytykset ja jarrutukset sujuivat erittäin rauhallisesti eikä mutkissakaan juuri hurjasteltu. Lisäksi katse kiersi jatkuvasti peilejä siltä varalta, että jostain suunnasta tulee jotain yllättävää.
Erinomaista huolellisuutta taksikuskilta, kiitoksia!

-----
Minulla on nyt ollut omat kynnet kokonaiset kolme vuorokautta ja tähän mennessä kaksi on jo lohjennut. Lisäksi en voi/uskalla tehdä mitään, koska pelkään kynsieni puolesta. Voi että, kyllä rakennekynsillä rapsuttelin ja kaivelin kaikkea, ei haitannut yhtään, mutta nyt olen avuton ilman muovikynsiäni. Jotenkin nurinkurista, eikö?
Laitoin jo Trindin kovettavaa Nail-Repairia kynsiini ja toivon, että se vähän auttaisi. Hankin perjantaina Stockmannilta myös kivoja pieniä kynsitarroja, joita piti tietysti heti kokeilla. Taidan ottaa kuvat kynsistäni ennen kuin ne kaikki lohkeavat.
Lisäksi joudun lukemaan parin blogin kynsienhoito-ohjeet läpi, koska olen viimeisen vuoden aikana selannut kaikki kynsiaiheiset postaukset ohitse ajatellen, etteipäs kuulu minulle, kun ei tarvitse tehdä mitään näille hienoille kynsilleni. Nyt sitten tarvitsee. Jonkin bufferiviilan tarvitsisin kai. Värillisiä lakkoja löytyykin varastoista vielä ainakin jotakin. Taidan toivoa lisää tuota Trindin kynnenkovettajaa joululahjaksi.

sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

30 vuotta ja noin 20 minuuttia

Otsikossa melko tarkka ikä 22.11.2009 kello 21.50. Yökyöpeli jo pienestä pitäen, ei jaksanut edes syntyä aikaisemmin päivällä...

Kolmenkympin kriisi antaa vielä odottaa itseään. En tiedä pitäisikö minun hakata itseäni kalenterilla päähän vai mitä muut ovat tehneet, että on alkanut ikääntyminen ahdistaa. Mitä sitä miettimään, mitä on saanut elämässä aikaiseksi ja mitä puuttuu?

Listataan nyt kuitenkin.
Elämäni mies: check. En tosin enää muista, kuinka mones. Toivottavasti kuitenkin vähän pitkäaikaisempi.
Lapsia: ei ole. Miksi pitäisi?
Asunto: on, tosin miehen nimissä. Ja neljännes maalaistalosta.
Muuta omaisuutta: vähän joo, tosin ei ole tarvinnut sormeaan nostaa sen eteen.
Asuntolaina: 0€
Opintolainaa: vähän vielä
Vakityöpaikka: ei ole. Liekö kohta työpaikkaa lainkaan?
Tutkinto: ei ole, vielä (toivottavasti ennen eläkeikää on...)
Ajokortti: löytyy.
Auto: puolikas löytyy.
Kaksoisleuka: löytyy.
Kirjoitettu kirja: en ole saanut aikaiseksi.
Merkkilaukku: jos Guess tai Longchamp luetaan niin on.
Taidetta seinillä: no yksi grafiikanlehti löytyy eikä sekään ole seinällä. Ja se on peruja kotoa.
Villeroy&Bochin astiasto: ei ole edes suunnitelmissa alkaa keräillä.
Ryppyjä: istun sen päällä.

Ikäkriisi, ikäkriisi, missä sinä luuhaat?

perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Hei-hei, rakennekynnet!

Migreeni ei sitten ota hellittääkseen vaan on vaivannut vielä tänäänkin. Ei pahasti, mutta sen verran, että tuntuu siltä kuin särky voisi hyökätä esille hetkenä minä hyvänsä, juuri silloin kun sattuu vähän väärin kääntämään päätään. Ei siis sanottavaa pikkujoulufiilistä ja lähetinkin jo päivällä assistentille mailia, että en pääse tulemaan paikalle. Tai siis pääsisin kyllä, mutta olisin todennäköisesti vaisu ja väsynyt, niin ei se oikein olisi kiva muillekaan.

Tänään oli myös kynsistudiopäivä ja vaikka alunperin ajattelin laitattaa vielä kerran pikkujoulukynnet, päätinkin otattaa rakennekynnet kokonaan pois. Jossain välissä ne kuitenkin täytyy poistaa tuon työtilanteen takia.
Omat kynteni ovat poiston jälkeen paremmannäköiset kuin arvasinkaan. Pelkäsin nimittäin, että ne olisivat ihan kauheat, mutta ei. Helena laittoi päälle vielä ohuen geelikerroksen, joten ne ovat itse asiassa hyvinkin siistit, vaikkakin lyhyet.
Ai että kynnet ja oikeastaan koko kädet tuntuvat nyt oudoilta! Minulla on vuoden ollut rakennekynnet ja koko ajan niissä on ollut sekä pituutta että paksuutta ja nyt sitten kertarysäyksellä pois. Oma kynsi on niin ohuentuntuinen! Ja tässä nyt kun kirjoitan näppäimistöllä, tuntuu kuin joku olisi pannut pumpulia sormien ja näppäinten väliin.

Palannen kyllä vielä jossain vaiheessa takaisin Helenan asiakkaaksi, sen verran kivat nuo rakennekynnet olivat. Ja helpot! Ei tarvinnut tehdä mitään itse, vaan ne näyttivät hyviltä koko ajan ihan itsekseen. Mietin hetkisen aikaa, että voisin tietysti vaihtaa kynsistudiota, mennä jonnekin halvemmalle, koska Helena ei tosiaan ole halvin tekijä. Joistain paikoista voi huollon saada jopa puolella hintaa siitä, mitä Helena veloittaa. Mutta mutta... Olen kuullut juttuja ja myös nähnyt kynsiä, joita joku toinen on tehnyt ja liian moni näyttää todellakin puoleen hintaan tehdyltä ja pysyvyydenkin kanssa on niin ja näin. Minultahan ei ole kynnen kynttä irronnut tämän vuoden aikana, ei edes ollut lähellä! Tietysti se on yksilökohtaista jossain määrin, mutta silti liian monella tuntuu olevan se käsitys joko omasta tai kaverien kokemuksesta, että rakennekynnet rapsahtavat irti ihan säännönmukaisesti.
Puhumattakaan siitä, miten taitamaton tekijä saa pitkätkin rakennekynnet näyttämään aivan kamalilta. Lapio on ainoa sopiva termi kuvaamaan niitä! Jos minulla on rakennekynnet, haluan olla ylpeä näyttäessäni ja käyttäessäni niitä enkä suinkaan häpeillä.
Niin että minä voin vain lämpimästi suositella Helena Suomista. Hän ei ehkä ole halvin kynsispesialisti Tampereella, mutta saattaa hyvinkin olla paras.

Huomenna onkin sitten tiedossa juhlahumua, ainakin jonkinlaista. Äiti miehineen, sisko miehineen ja veli tulevat juhlistamaan minun kolmikymppisjuhlaa, vaikka juhlapäivä itse onkin vasta sunnuntaina. Itse asiassa veli tulee jo tänään, hän on täällä yötä viikonlopun. Ajattelin ensin, etten pidä minkäänlaisia juhlia, mutta äiti kutsui sitten itse itsensä käymään ja ajattelin, että voisihan tuossa tuota lähiperhettä kutsua muutenkin. DI lupasi kokkailla ja tarjolla on myös kakkua.

Ja ulkona on ihan perinteinen syntymäpäiväsää. Voisi sanoa: "Ilima on ko pohojalaane morsian, kylymä ja helevetir ruma".

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Keskiviikon kuulumiset

Sain tänään aamupäivästä ottaa vihdoin ja viimein tehoavan migreenilääkkeen, mutta ei tämä päivä silti mitään hurraamista ole ollut. Migreeni on yrittänyt varoitella itsestään vähän väliä. Ei se mitään, minulla on täsmäaseet käytössäni nyt. Mutta oli viimeinen kerta kun jätän migreenin hoitamatta ajoissa. Eli siis ensimmäinen ja taatusti viimeinen kerta kun osallistun mihinkään lääketutkimukseen. Kiva jos tästä tulee jollekin instanssille olemaan apua tai hyötyä, mutta minulle riitti tämä kerta. Kiitoksia.

Kävin tänään TAYSissa kuvauttamassa poskionteloni. Jossain vaiheessa sitten tulee kutsu lääkärin pakeille ja siellä sitten selvinnee, mitä poskionteloistani oikeasti löytyy. Saatan jopa joutua leikkauspöydälle.
Ihmettelen hieman kuitenkin saamaani kutsukirjettä, siinä nimittäin mainittiin, että tuota kuvausta varten tulisi varata aikaa tunnista puoleentoista tuntiin. No, pääsin kuvaukseen vartin aikataulusta myöhässä, mutta itse kuvaukseen ei mennyt kuin maksimissaan kymmenen minuuttia!

Poikkesin samalla reissulla myös keskustassa, etsiskelemässä jotain vaatteentynkää perjantain pikkujouluja varten. Lorellaan kipaisin ensimmäiseksi ja löysin sieltä sellaisen ihajjees-yhdistelmän, mustan kiiltäväpintaisen topin ja siihen soveltuvan huivin. Kokonaishinta oli vähän kallis enkä ollut ihan täysin vakuuttunut, että kyse on nyt just siitä oikeasta vaatekappaleesta, jota ilman en voi elää. Totesin kuitenkin kokemuksesta, että jos en nyt tuota ota, niin Murphyn lain mukaan en löydä mitään muutakaan ja sitten kun palaan takaisin, ei niitä toppeja ole enää jäljellä ainoatakaan. Ostin siis topin ja huivin.

Ajattelin käydä kuitenkin vielä Adatossa, kun se on siinä vieressä, ihan vain katsomassa. Harvoin olen sieltä mitään yläosaa löytänyt, housuja kyllä useinkin. Joo, Murhpyn laki iski, nyt vain toisin päin. Sieltä löytyi se ainakin likimain täydellinen toppi, joka toimii jakun kanssa loistavasti. Ja hintakin oli suunnilleen puolet Lorellan topin ja huivin hinnasta. Mitä siinä muuta kuin ostin sen pois ja marssin takaisin Lorellaan: "Moi taas. Tota... Mä haluaisin oikeastaan sittenkin palauttaa nää". Onneksi palautus onnistui.

Ostamani toppi on pohjaväriltään valkoinen ja siinä on jonkinlainen musta-vihreä leopardikuvion tyyppinen kuviointi. Eläinkuvioiden paluutahan on povattu jo pitkään, mutta tuo ei siis todellakaan ole mikään perinteinen leopardikuosi. Enkä näytä se päällä Riitta Väisäseltä. Se vihreä on lisäksi lähestulkoon samaa sävyä kuin mitä pokistani löytyy ja lisäksi minulla on vihreitä koruja, joten asusteita ei tarvitse enempää säätää. Vihreä käsilaukku olisi tietysti vielä kirsikka kakun päälle, mutta se voi olla liikaa vaadittu. Joka tapauksessa näin pikkujouluaikaan tuntuu olevan aika mahdotonta löytää muunvärisiä kuin mustia tai muuten tummia vaatteita ja asusteita.

Insinöörien vallankumous

Tällainen olisi insinöörien vallankumous. Se alkanee vuonna 2012.

tiistaina, marraskuuta 17, 2009

Koekaniini, osa 3

Minähän otan osaa erääseen migreenilääketutkimukseen, kävin marraskuun alussa haastateltavana ja tutkittavana. Labratulosten tultua näytettiin vihreätä valoa lääkkeen kokeilulle ja siitä lähtien tässä on nyt odoteltu migreeniä tulevaksi. Muutaman kerran on päätä viillellyt siihen malliin, että kirjasin jo päivät ja kellonajat ylös testauspäiväkirjaa varten kun ajattelin, että kyllä se migreeni tästä kohta alkaa. Ei kuitenkaan alkanut, se oli vain jotain varoittelua.

Tänä aamuna jo herätessä vihloi päätä ja ajattelin, että no nyt. Vähän ennen yhtätoista olikin särky jo sillä mallilla, että otin testilääkkeet. Ja ne eivät auttaneet sitten yhtään! En tiennyt tai muistanut, että migreenikohtaukseni voivat olla näin pahoja, jos ne jättää hoitamatta. Olen pitänyt migreeniäni helppona ja helppohan se onkin, jos ottaa tehoavat lääkkeet heti kohtauksen alkuvaiheessa. Jos kohtauksen jättää hoitamatta, se kehittyy näemmä aika kamalaksi. Olen tämän päivän maannut sängyssä, jäi välistä oliotunnit ja venäjän kurssillekaan en jaksa lähteä.

Sain ottaa tavallista särkylääkettä kahden tunnin kuluttua testilääkkeen ottamisesta, mutta suhtauduin siihen aika skeptisesti, koska yleensä mitkään tavalliset särkylääkkeet eivät ole migreeniin auttaneet, jos ne otetaan näin kauan kohtauksen alkamisen jälkeen. Epätoivoissani kuitenkin otin kaksi Diclofenacia, jotka auttoivat vähäsen, särky ei ole enää ihan niin tappavaa.
Lääkkeiden tehoa paransivat jo aiemmin mainitut pelastajat. Sisko soitteli minulle ja höpötimme siinä jonkin aikaa, juuri sen verran, että sain muuta ajateltavaa kuin pääni ja sen tilan. Päätin samaan syssyyn soittaa äidillekin, puhuimme melkein tunnin ja pää tuntuu nyt jo paljon paremmalta. Jaksoin nousta pystyynkin ja tulla tähän koneelle kirjoittamaan.

Ehkä se elämä tästä vielä voittaa. Mietiskelin tuossa, että testilääke ei aiheuttanut minkäänlaisia sivuvaikutuksia, niin minä taisin olla se raukka, joka sai testissä mukana olevan lumelääkkeen. Lääkäri selvitti, että placebovaikutus on migreenissä melko yleinen, kukaan ei tiedä miksi. Ei näköjään toimi lumelääkkeet minulle, jos nyt satuin sen saamaan.

maanantaina, marraskuuta 16, 2009

Vapaapäivän viettoa

Koskapa tänään ei ollut luentoja koululla eikä esimiehen mukaan töitäkään tarjolla toimistolla, vietin vapaapäivän. Palkattoman tosin, mutta kuitenkin. Suunnittelin paljon kaikenlaista tekemistä aloittaen siivoamisesta ja päätyen huomisen olioharkkoihin ja makaronilaatikon tekemiseen.
Hyvin suunniteltu ei kuitenkaan paranna sitä tekopuolta yhtään vaikka toisin sanotaan. Sain aikaiseksi vain lehtihyllyni teurastuksen. Minulla on iso kasa lehtiä kirjahyllyssä, joka muutenkin on jo niin täynnä, ettei siihen uskalla juuri koskea, koska se romahtaa. Lehtikasa koostuu pääasiassa hevoslehdistä, joita ei voi heittää pois.
Tänään kuitenkin ryhdistäydyin. Suomalaisista hevoslehdistä kaikki 2008 vuoden lehdet ja sitä vanhemmat lensivät roskiin, ellei lehdessä sattunut olemaan jotain äärimmäisen tähdellistä artikkelia. Horse Illustrated-lehtiäkin on vuosien varrella kertynyt kymmeniä, koska jokaisessa on hevosrotuesittely. Mutta minäpäs olinkin ovela: saksin rotuartikkelit ja ne harvat äärimmäisen kiinnostavat artikkelit talteen ja heitin loppulehden roskiin. Melkein puolen metrin korkuinen lehtipino pieneni puoleen. Vielä kun joku veisi nuo täydet paperikassit keräyslaatikkoon...

Ensi perjantaina olisi firman pikkujoulut. Pitäisi miettiä pikkuhiljaa, mitä sitä oikein pukisi päälleen. Ai miten niin vähän myöhässä? En taida kuitenkaan kehdata kopioida viime viikonlopun piru naiseksi - lookia. Viime vuonna oli mustat housut, kullanvärinen toppi ja musta jakku, joten tänä vuonna ei samaa komboa.
Mietin tuossa sitä minun versiotani pikkumustasta: mustat housut, musta toppi ja värikkäät asusteet. Oranssi huivi löytyisi jo valmiiksi, mutta ehkä jotain muutakin pitäisi olla.
Pikkujoulut pidetään Bravo Plazassa ja suhtaudun jo valmiiksi koko paikkaan hyvin penseästi. Kaksi vuotta sittenhän Modeemin 30-vuotisjuhlat olivat samassa paikassa ja tarjoilu oli järjestetty todella onnettomasti. Toivottavasti tällä kertaa homma toimisi vähän paremmin, mutta olen silti epäilevällä kannalla.

lauantaina, marraskuuta 14, 2009

Virkapiru ja langennut enkeli

Tänä iltana eräs tuttavapariskunta järjestää myöhästyneet halloween-/aikaiset pikkujoulubileet. Pukeutua saa joko halloween- tai pikkujouluteemaan sopivasti. Niinpä minusta tehtiin virkapiru ja DI:stä langennut enkeli.
Minulla on mustaa, mustat suorat housut, musta toppi, musta jakku, musta laukku ja mustat pirunsarvet. Kasvoilla vaalein löytämäni puuteri, musta silmämeikki ja verenpunaiset huulet. Hiukset on niskassa tiukalla nutturalla.
DI:llä on puku (rypistynyt paita ja vinossa oleva kravatti) ja enkelinsiivet. Ja joutuipa hänkin meikattavaksi: varjostusta silmien alle, punertavaa nenään ja silmäluomille ja varjostusta kasvojen juonteisiin. Unohtamatta tietenkään huulipunaa kauluksessa. Ehkä pitäisi vielä käsitellä valkeita siipiä vähän uskottavamman näköisiksi.

perjantaina, marraskuuta 13, 2009

Samalla aaltopituudella saintpaulioiden kanssa

Olen aiemmin kertonut olevani aivan avuton saintpaulioiden hoidossa, jos ne ovatkin pysyneet hengissä (eivät aina tee sitäkään), ne eivät ole kukkineet. Viime kesänä näytti hetken aikaa jo valoisammalta, santut kukkivat kaikki.

Ja itse asiassa ne ovat kukkineet siitä lähtien ilman suurempia taukoja! En voi kuin ihmetellä tätä ilmiötä, koska se todellakin on jotain aivan tavatonta. Tällä hetkellä santut ovat itäikkunalla ja ehkäpä niiden pelastus on se, että ne asustavat pesäraunioisen vieressä. Pesäraunioinen ei juuri kestä kuivumista ja käynkin usein lirauttamassa sille vähän vettä. Samalla lirautan vettä myös santuille, kun ovat kätevästi siinä vieressä. Sinne vain suoraan juurelle tilkkanen harva se päivä, vastoin kaikkia hienoja ohjeita lautaselle kastelusta ja kuivahtamisesta. Minkäs teet, kukkivat silti.

Tietenkin nyt kun kirjoitan tämän, ne kaikki kuitenkin kuihtuvat ja kuolevat ennätysnopeasti...

Viimeinen päivä töissä

No, ei ihan viimeinen töissä, mutta kuitenkin viimeinen päivä tuossa projektissa, tuossa tiimissä ja noissa tiloissa. Työkaverit olivat ostaneet jättipakkauksen suklaakonvehteja ja samppanjaa läksiäislahjaksi. Kiitos heille siitä! Vähän haikeaksi se kyllä vetää, ei voi mitään. Kuitenkin tuolla oli kiva työskennellä ja työkin oli ihan mukavaa, työkaverit samoin.

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Lehtitori

Bongasinpa jostain mainosbannerista Lehtitorin nettisivut ja kävin uteliaana katsomassa, mikä juttu se oikein on. Yksinkertaista, Lehtitori välittää ulkomaisia lehtiä Suomeen. Innostuin tietysti, minulla on pari ulkomaista hevoslehteä, joita joko luen säännöllisesti tai lukisin, jos kyseistä lehteä vain saisi Suomesta. Horse Illustrated tulee minulle varattuna paikalliseen Akateemiseen aina ilmestyessään. Se on osoittautunut ihan toimivaksi jutuksi, saan tekstiviestin, kun lehti on minua odottamassa ja voin käydä hakemassa sen viikon kuluessa.
Mutta tuo toinen lehti, saksalainen Araber Journal tai nykyisin kai Araber Weltweit ei kuulu enää Akateemisen valikoimaan. Aiemmin sitä sai sieltä ja ihastuin lehteen kovasti, mutta sittemmin se on pudonnut pois valikoimasta. Kyselin sitä joskus Helsingistäkin, jossa luulisi olevan kaikkein kattavimmat valikoimat lehtiä, mutta ei, ei sielläkään.

Niinpä siis olin varovaisen toiveikas surffatessani Lehtitorin valikoimaa läpi. Pettymys, siellä ei hevosaiheisia lehtiä ole kovinkaan montaa tarjolla, paitsi suomalaisia. Laitoin kuitenkin kyselyä näiden lehtien perään. Tänään tuli vastaus: molempien tilaaminen onnistuu ja vieläpä ihan järkevään hintaan! Araber Journalin tilasinkin jo, HI:tä mietin vielä, vaikka tilaushinta olisi kyllä halvempi kuin mitä tulee vuoden irtonumeroiden yhteishinnaksi. HI:n taso on kuitenkin mennyt viime aikoina vähän alaspäin enkä haluaisi nyt ehdoin tahdoin tilata lehteä vuodeksi, jos se tuosta vielä heikkenee.

Nähtäväksi jää, miten hyvin toimitus onnistuu tuon Lehtitorin kautta.

keskiviikkona, marraskuuta 11, 2009

Lunta tulvillaan...

Hervannassa asumisessa on taatusti puolensa. Tämä lienee kai jonkin verran keskustaa korkeammalla ja mahtaako se olla syy, mutta maisema on täällä talvisempi kuin keskustassa. Puissa on kauniisti kuuraa ja maassakin lunta ihan toisella tapaa kuin keskustassa. Olen tässä nyt kaksi päivää ihaillut erityisesti noita puita, ne vain ovat niin kauniita lumipeitteessään.
Voi kun tämä lumi pysyisi maassa! Puolentoista viikon kuluttua on syntymäpäiväni, jota on juhlittu niin monet vuodet pimeässä ja loskassa tai "parhaassa" tapauksessa kelit ovat olleet pääkalloliukkaat. Yh ja hyh. Ilmatieteenlaitos lupailee vielä ainakin seuraavaksi viideksi päiväksi pakkasta. Näyttää siis hyvältä toistaiseksi.

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Sekalaiset kuulumiset viikonlopulta

Olin viikonloppuna käymässä Nukarilla, lauantai-iltana oli paikalliset hirvipeijaiset ja sunnuntaina kävimme viemässä kynttilän isän ja vaarin haudalle isänpäivän kunniaksi. Samalla veimme myös havuja.
Peijaisissa näki paljon tuttuja, sellaisia joita ei isän hautajaisten jälkeen ole tullut nähtyä. Kyselin myös metsästysseuran pj:ltä vähän vinkkejä siihen, mitä kautta olisi paras aloittaa metsästysharrastus, lähinnä hirven ja peuran metsästys. Ensimmäinen askel on metsästäjäntutkinto, sitten kannattaisi liittyä metsästysseuraan ja luultavasti sen jälkeen on edes teoreettisia mahdollisuuksia saada hankinta- ja hallussapitolupaa metsästysaseelle.
Yritin tuossa jo kaivella tietoja metsästyskurssista, mutta erittäin hiljaiselta näyttää täällä Pirkanmaan suunnalla. Itse asiassa netin mukaan Pohjois-Hämeen riistanhoitopiiri ei järjestä oikeastaan mitään koko ensi vuonna. Nurmijärvellä kyllä olisi, mutta hemmetti, se on siellä ja minä en! Jotain tässä nyt täytyy keksiä. Laittelen ehkä mailia asiasta tai jotain.

Toinenkin harrastusajatus minulla on. Vanha ajatus tosin, pyörinyt jo vuosia mielessä, että pitäisi ja pitäisi. Postimerkkeily! Naurakaa pois, mutta voisin helposti erikoistua keräilemään kaikenlaisia kauniita merkkejä. Eläimiä, luontoaiheisia, kukkamerkkejä ja sen sellaisia. Kuten nyt vaikkapa tämä arkki. Ei voisi vastustaa!

Koska lopetan työt asiakkaalla tämän viikon lopussa, joudun myös palauttamaan työpuhelimeni, joka on tällä hetkellä siis E55. Minulla itselläni ei ole kuin vanha 6085, joka on S40-puhelin ja juttuhan on nyt niin, että ei sellaisen kanssa selviä, jos on puolitoista vuotta käyttänyt S60-puhelimia. Ei kykene. Niinpä perjantaina (sattuu olemaan kätevästi myös tilipäivä) lähden ostoksille, listalla on luultavastikin tuo E55.
E55 on siitä kumma malli, että sitä ei ihan jokainen puhelimia myydä liike edes tarjoa. Tiedä sitten miksi. Esimerkiksi Soneran nettikaupasta sitä ei löydy. Harmi, koska olisin erittäin kiinnostunut Soneran tarjoamasta joulusiivous-kylkiäisestä. Menen silti kysymään.

perjantaina, marraskuuta 06, 2009

Ravintolauutisia ja muita sirpaleita

Tammelan puistokadulle, johonkin Tammelantorin ja Itsenäisyydenkadun välimaastoon on avattu japanilainen raamen-nuudeliravintola ja sen vieressä on japanilainen kauppa Kaede. Aamulehti paljastikin toseksi sen, minkä huhuna kuulin: kaupan sekä ravintolan takana on Marusekista tuttu Marjo Seki. Hanabi on ainakin lounasaikaan auki ja kehittelin tässä jo katalia suunnitelmia, sillä kouluni ei ole kaukana tuosta. Että jos joskus sattuu olemaan tunnin tauko keskellä päivää ja kouluruokalan sapuskat tai jonot eivät nappaa, niin tiedän kyllä mihin menen.
Eat.fi:n mukaan Hanabi on auki myös lauantaisin.

Kehuin hotelli Hermican ravintolaa loppukesästä, mutta valitettavasti siellä on sen jälkeen karsittu sekä ruokalistaa että aukioloaikoja. Nykyisin ruokalista koostuu lähinnä hampurilaisista (jotka ovat kyllä varsin kelvollisen makuisia!), wingsejä, salaatti, keitto ja pippurileike. Lisäksi ravintola on nykyisin auki vain maanantaista torstaihin, viikonloppuisin ei lainkaan. Se on vissiin tämä lama, joka tämänkin on saanut aikaiseksi, mutta jurppii se silti meikäläistä.

Niin ja se Nordicin rapusalaatti on edelleen maailman täydellisin salaattiannos. Yksi vika siinä on. Siitä tulee ihan varmasti riippuvaiseksi.

Eilen ja tänään on Tampereella sadellut lunta. Hip hurraa! Toistaiseksi kaikki puut ja pensaat ovat lumen peitossa ja upeita. Ostamani talvikengät ovat selvittäneet ensimmäisen tosielämän testinsä lumiolosuhteissa ja varpaani ovat pysyneet toistaiseksi sekä kuivina että lämpiminä.

Lähden huomenissa taas Nukarilla käymään. Huomisiltana on paikallisen metsästysseuran hirvipeijaiset ja meillekin kutsu tupsahti. Sunnuntaina käymme viemässä kynttilän isän ja vaarin haudalle. Olen melkein onnistunut tänä vuonna välttämään isänpäivä-ärsytyksen, mitä nyt sähköpostiin tupsahti Suomalaisen kirjakaupan mainosposti otsikolla "Kaikkea isälle". Ai jaa, en tiennytkään, että Suomalainen myy hautakynttilöitä.
Juu-juu, isänpäivä on hieno juttu ja niin edelleen, mutta joskus nuo mainostajat voisivat miettiä vähän sitä, että kaikilla ei isää ole, syystä tai toisesta ja että isänpäiväntouhotus aiheuttaa vain pahan mielen.

torstaina, marraskuuta 05, 2009

B2B-mainosten kliseet

Kukapa ei olisi näitä nähnyt?
Käsittämättömän loistava kokoelma käytetyimpiä mainoskliseitä Business To Business-mainonnasta. Ja myös yritysten nettisivujen ja työpaikkailmoitusten peruskauraa.

Koekaniini, osa 2

Eilen lähdin töistä Hyvinkäälle, minulla oli ensimmäinen käynti siellä migreenilääketutkimuksen takia. Lääkärikeskus oli näppärästi aivan keskustassa, muutaman minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemasta.
Ensin lääkäri haastatteli minut varsin perusteellisesti migreenistä ja muusta siihen liittyvästä. Hän myös kuunteli sydämen ja keuhkot sekä mittasi verenpaineen. Verenpainettani ei olekaan hetkeen mitattu ja kun keväällä lopetin Bisoprololin syömisen (söin sitä migreeninehkäisyyn, en verenpaineen takia, vaikka se on myös verenpainelääke), pelkäsin ihan tosissani, millaisia lukemia mittari antaa. Näillä elintavoilla ja vielä työpaikan menetyksen aiheuttaman stressin takia olisin kuvitellut paineiden olevan niin tapissa kuin olla voi.
Ja hah, paineet olivat alhaiset. Outoa.

Kun lääkäri oli saanut kaikki tiedot, pääsin sairaanhoitajan kanssa tutustumaan käytännön asioihin, kuten vaikkapa lääketestauksen päiväkirjaan. Testilääkkeellä hoidetaan ainoastaan yksi migreenikohtaus, siinä on siis vain yksi kerta-annos, mutta erilaisia tietoja täytyy kirjata seuraavalta kahdelta vuorokaudelta. Siinä kysytään sitten ihan kaikki: migreenin alkamisaika, lääkkeen ottoaika, milloin särky katosi (jos se katosi), miten pahaa särky oli ennen lääkkeen ottoa, puolen tunnin/tunnin/puolentoista tunnin/kahden tunnin kuluttua lääkkeen otosta, miten paljon särky haittasi, oliko olo helpottunut kahden tunnin kuluessa lääkkeen otosta, alkoiko kipu uudestaan, milloin, mitä muita lääkkeitä piti ottaa, milloin, mitä poikkeavia sivuoireita tuli ja milloin... Saan siis olla kello kourassa vahtimassa minuutteja ja oloani.

Kauniiksi lopuksi jouduin myös labraan, minulta otettiin veri- ja virtsanäytteet ja sydänfilmi. Näiden tulokset tulevat viimeistään ensi viikon alussa ja vasta silloin saan varsinaisesti luvan käyttää lääkettä, jos tulokset ovat ok. Samat testit otetaan minusta myös lääkkeen käytön jälkeen, joista sitten kaiketi nähdään lisää lääkkeen vaikutuksia.

Että semmoinen projekti.

tiistaina, marraskuuta 03, 2009

Viskinpiilotusoperaatio

Työkaverit tuossa puhuivat tilaavansa viskiä nettikaupasta Saksasta, missä hinnat ovat huokeammat (ainakin jos pullot eivät jää tulliin) ja valikoima laajempi kuin Suomessa. Minulla välähti tuolloin , siitäpä DI:lle oiva joululahja! Pitkään mietittyäni, selattuani, googletettuani ja häiriköityäni työkaveria päädyin erääseen viskiin, joka todennäköisesti on vähintäänkin kelvollinen. Se on myös sellaista, ettei sitä Alkon hyllyistä löydy, mahtaneeko saada tilaamallakaan.

Tilaus tehdään tänään tai huomenna ja toimitusaika on viikosta kahteen. Pikkuongelma: jouluun on kuitenkin vielä puolitoista kuukautta aikaa. Miten minä pidän viskipullon pois DI:n silmistä siihen asti? Mihin minä sen piilotan niin ettei hän löydä pulloa?
Työpöytäni laatikot ovat niin täynnä ettei niihin yksinkertaisesti mahdu. Pullo laatikoineen voi myös olla niin iso, ettei se mahtuisi muutenkaan. Vaatekaappiin vaatteiden sekaan? Liian riskialtista, DI kyllä saattaa viedä minun vaatteita kaappiin ja huonolla tuurilla löytää pullon. Tietenkin käärin pullon johonkin pakettiin tai muuhun ettei siitä nyt ihan heti näe, että jaa, tuota merkkiä, mutta silti olisi kiva säilyttää yllätys loppuun asti.
Yöpöydän laatikko on ilman muuta liian pieni ja siihen ne ideat sitten loppuivatkin.

Pitäisiköhän pyytää työkaverilta säilytyspalvelua jouluun asti...

maanantaina, marraskuuta 02, 2009

Avarakatseinen 98-vuotias

Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, kävin viikonloppuna tosiaan Nukarilla ja juteltiin mummun kanssa kaikenlaista muutakin kuin vain turvarannekejuttuja. Ajattelin etukäteen, että viitsinköhän kertoa siitä, että olen aloittanut venäjänkielen opinnot. Sodan ajan elänyt ja rintamalle monta tuttua ja sukulaistakin menettänyt ihminen saattaisi suhtautua moiseen joko "plääh, mitä sinä nyt turhaan tuommoista" tai "sehän on ihan kamalaa, ei semmoista saa tehdä".

Kerroin kuitenkin.
Ja mummun reaktio pääsi yllättämään aivan täysin. Mummu sanoi, että sehän on hienoa, siitä voi olla vaikka jotain hyötyäkin tulevaisuudessa. Vähän epäili, että mahtaako olla kovinkin vaikeata, mutta totesin siihen ettei se ainakaan näin aluksi tunnu vaikealta, mutta mahdollisimman helposta tietysti aloitetaan aina. Katsoo sitten miten pitkälle kiinnostus riittää.

Toisaalta mummun suhtautuminen koulunkäyntiin on aina ollut sen tyylistä, että ota vain kaikki oppi minkä saat, kun hän itse ei saanut. Ei olisi siis oikeastaan pitänyt yllättyä lainkaan. Mummu ei kouluja käynyt, kansakoulun ainoastaan ja sitten naimisiin mentyään joitain marttojen yms. kursseja. Opinhaluja olisi kyllä ollut, mutta todella köyhistä oloista hän oli lähtöisin eikä koulutukseen suhtauduttu lainkaan myötämielisesti.

Hyvät, pahat ja rumat

Hyvät uutiset ensin.
Siskon muutto viikonloppuna sujui hyvin. Hänellä on nyt kiva kaksio Espoossa, suht lähellä koulua/työpaikkaa.
Muutto kuitenkin tarkoittaa sitä, että mummu jää nyt yksin asumaan Nukarille. Itsepäisenä otuksena hän ei ole suostunut ottamaan siskon siellä asuessa minkäänlaista kunnan tarjoamaa apua vastaan. Mihinkään palveluasuntoon hän on ehdottoman haluton lähtemään ja toisaalta ei välttämättä ole tarvettakaan, koska tulisi kuitenkin suht pienen avun turvin toimeen itsekseenkin.
Nyt hän kuitenkin suostui ottamaan edes turvapuhelimen, jonkinlaisen hälytysjärjestelmän, jonka kautta saa yhteyden jonnekin, jos sattuu vaikkapa kaatumaan. Jo se oli melkoinen työvoitto, kun onnistuin puhumaan mummun ympäri. Aikaisemmin hän on suhtautunut koko turvarannekkeeseen kielteisesti "mitä hän sillä tekee". Ensi viikonloppuna puhumme lisää ja tehdään joitain päätöksiä siitä, että minkä sorttista apua mummu haluaisi ja tarvitsisi.

Pahat uutiset koostuvat sitten työasioista. Minulla on työsopimus vuoden loppuun asti, mutta nykyinen projekti asiakkaalla kuitenkin päättyy parin viikon päästä ja palloilen takaisin työnantajan toimistolle. Onko siellä sitten mitään töitä tarjolla, on kysymysmerkki. Pidän aika lailla todennäköisenä, että jos nyt mitään ihmeellistä ja uutta ei tapahdu, ei työsopimustani jatketa enää vuodenvaihteen jälkeen.
Paska nakki ja ketuttaa ihan kympillä, mutta se on tätä it-alihankkijan hommaa. Sen takia yritykset teettävät alihankintana töitä, että sieltä on sitten nopeasti mahdollisuus säästää ja tehdä tilanteen mukaan säätöjä henkilöstön määrään.

En kuitenkaan suostu luhistumaan tämän takia, vaikka rehellisesti sanoen ajattelinkin viettää tämän illan parkuen maailman vääryyttä ja omaa surkeuttani. Työtilanne ei tietysti ole maailman paras tällä hetkellä, mutta ehkä ja toivottavasti ei täysin toivotonkaan. Jotain saattaa olla aina jossain auki ja aion taatusti kaivaa joka ainoan rotankolon, josta voisi edes hyvällä mielikuvituksella löytää alan töitä. Kukaanhan ei tietysti väitä, että sen työn olisi pakko olla testausta, vaikka sitä nyt ylivoimaisesti parhaiten osaankin.
Varasuunnitelma työttömyyden varalle on jo laadittu, se koostuu ensi kevään ahkerasta opiskelusta, työnhausta ja muista erinnäisistä projekteista jonkinlaisen "isi hoiti"-rahoituksen turvin. Ei leveätä elämää, mutta hengissä selviää muuallakin kuin veneen alla.

Rumat uutiset ovat ne, että joudun erittäin todennäköisesti luopumaan rakennekynsistäni. Enkä kyllä taida nyt sitten sitä autoakaan itselleni hakea, minunhan oli tarkoitus tässä talven kuluessa saada Fusion itselleni.