lauantaina, helmikuuta 28, 2009

Se on it

Kerroin jokin aika sitten ostaneeni tuoreimman Olivia-lehden. Selaillessani sitä silmiini osui termi "it-laukku". Niin että mitä? Miten tässä "excuse me but I have no brains"-lehdessä puhuttaisiin informaatioteknologiasta edes laukkujen yhteydessä?

DI:lllä on it-reppu. Siellä on läppäri, epämääräinen määrä wlan-tukiasemia, latureita, kaapeleita, piuhoja, yleensä pari puhelinta ja kaikkea muuta sekalaista tietotekniikkatavaraa ja se painaa tuhottomasti. Minullakin on it-laukku, pitäisi vain ottaa se käyttöön. Se on valkoinen Bagsacin läppärilaukku, johon läppärin lisäksi uskoisin mahtuvan kaiken muunkin tarpeellisen.

Olemme siis huippumuodikkaita? No oikeastaan asia ei ole näin, koska muodin maailmassa it ei tarkoita information technologya (jota männä vuosina kutsuttiin atk:ksi). Se on jotain muuta. It-laukku on kuulemma juuri tällä hetkellä suosittu designer-laukku. Itse asiassa törmäsin joskus jopa termiin it-girl, joka minun mielestäni tietenkin tarkoittaa tietotekniikkaa opiskelevia tai alalla työskenteleviä nuoria naisia. En ottanut asiasta tuolloin tarkemmin selvää, mutta nyt heräsi ikävä epäilys, että kyse onkin jostain sellaisesta, mistä en tarkemmin ottaen halua tietää yhtään mitään.

Huokaus. Pienen insinöörin kannattaa pysytellä omassa lokerossaan. Siinä lokerossa, jossa voi it:n tietää tarkoittavan tietotekniikkaa...

Uusi rakkaus

Ei huolta, en ole vaihtamassa DI:tä mihinkään. Sen sijaan työpuhelimeni vaihdoin.
Minulla on suunnilleen joulukuun alusta asti ollut työpuhelimena Nokian 5800 Xpress Music ja olen täälläkin pari kertaa hehkuttanut sitä, miten kiva sitä onkaan käyttää rakennekynsillä. Se oli oikein kiva puhelin ja se kulkee edelleen mukana kakkospuhelimena, mutta muutamien teknisten ongelmien takia halusin jonkin muun puhelimen. Ja toisaalta vaihtelu virkistää, sanotaan.

Nyt onnistuin saamaan vihdoin ja viimein työpuhelimekseni E66:n, ensimmäisen E-sarjalaisen, mitä minulla on tähän mennessä ollut. Se on kuitenkin tuttu puhelin ja aikoinaan, kun sain sen (ja sen "isoveljen" E71:n) hyppysiini käpälöitäväksi, tiesin että se on tässä, minun lemmikkipuhelin. Se on jämäkkä metallikuorineen, tyylikäs, mukava käyttää jopa kynsien kanssa... E71:n qwerty-näppäimistökin on ihan kiva, mutta jostain syystä en ole koskaan ihan hirveästi siihen mielistynyt. Näppäimet ovat lopulta aika pienet eikä tällainen töppösormi oikein voi käyttää sitä näppärästi yhdellä kädellä. Sen sijaan kapea slide-puhelin E66 on helppo käsitellä. DI:llä on E71 ja hän on pitänyt siitä kovasti.

Vaan on tämä E66 sievä! Tosin kosketusnäyttöpuhelimesta paluu tavallisiin puhelimiin ei sujunut kovin kivuttomasti. Napsuttelin eilen jatkuvasti tämän uuden puhelimen näyttöä ja kiroilin kun ei se toimi... Pari muutakin pikkupuutetta tässä on, esimerkiksi profiileita ei näytä saavan ajastettua. Se on ominaisuus, joka on osoittautunut luentojen ja kokousten täplittäminä päivinä erittäin hyödylliseksi. Olen näet mestari unohtamaan puhelimeen äänettömän profiilin päälle koulupäivän tai kokouksen jälkeen. Ajastus on tämän estänyt, mutta nyt täytyy keksiä jokin konsti, miten pärjään tällä puhelimella. Enkä ohjelmiston päivitys voisi myös olla paikallaan? Tässä on nimittäin aataminaikuinen ohjelmisto ja mistä sen tietää jos tuoreemmissa versioissa on erilaisia lisäfeatureita. Toivoa ainakin sopii...

torstaina, helmikuuta 26, 2009

Parisuhteet unissa

DI mutisi minulle tänä aamuna, että minä kuulemma häiritsen jo hänen seksiuniaankin. Hän oli nähnyt vähän ennen heräämistä unta, jossa joku nainen alkoi lähennellä häntä ja hän joutui selittämään, ettei se nyt millään käy, hän on varattu ja avovaimo on täällä jossakin.
Luultavasti samaan aikaa minä annoin unessani jonkun suuren linnan perijän flirttailla kanssani varsin estoitta. Tasan ei käy unenlahjat.

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Kehitystä

Eilen pidettiin työpaikalla kehityskeskustelut. Alan oikeastaan pitää näistä kehityskeskusteluista. Siellä saa palautetta, siellä voi kertoa esimiehelle toiveistaan uran suhteen, marista jos siihen on aihetta ja muuta sen sellaista.
Itse totesin olevani tällä hetkellä tyytyväinen työpaikkaani, erityisesti siihen, että se mahdollistaa opiskelun järkevästi ja ilman että joutuu tekemään liian pitkiä päiviä. Juuri tällä hetkellä minulla ei ole kovin suurta yritystä uralla eteenpäin. Koulun kanssa saa ponnistella tarpeeksi, joten en kaipaa lisäponnistuksia työelämääni. Kuulostaa ehkä epädynaamiselta ja kunnianhimottomalta, mutta esimies sanoi ymmärtävänsä sen täysin.
Tämä nykyinen työ ei kuitenkaan ole sellaista, jota haluaisin välttämättä tehdä seuraavat kaksi vuosikymmentä, joten vaikka tällä hetkellä olenkin tyytyväinen tähän hommaan, tulevaisuudessa haluan ainakin kokeilla jotain muuta. Mutta se on sitten tulevaisuudessa se.

sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009

Hajatelmia

Tämä postaus sisältää kaikkea eikä oikein mitään.
----
En oikein ymmärrä, miksi jotkut ikään kuin kilpailevat sillä, että on ollut jonkin asian fani kauemmin kuin joku toinen. Enkä ymmärrä sitäkään, että ensin fanittaa jotain asiaa, josta suuri yleisö ei ole kuullut, mutta sitten kun juttu saa suurempaa suosiota, ei enää kehdata tunnustaa olevansa sen asian fani, kun "kaikki muut ovat". Ihan kuin haluaisi olla jotenkin muita parempi?
Voisinhan minäkin kehua, että näin Sosiaalisesti Rajoittuneiden ensimmäisen ilmestyneen sarjakuvan sen ilmestymispäivänä 20.9.2000, koska olin tuolloin Sunpointin käyttäjä. Wappikaupat, e-bisnes, Rytsölät ja Lambot, Allyn unisex-vessa, Anna Kournikova (ei, ei se tennistähti!), hullunlehmäntauti, veritestit, palmit, Sinnemäen keskisormi, valvomo.org, DJ Esko ja Radiolinja, Napster, suuri sekoilu... Ah, sitä nostalgiaa, jota ei nykyteinit ymmärrä.
Niin ja tietysti Juoppohullu, jota luin jo Keskus.netistä ja minulla oli joskus ainakin ensimmäinen niistä pehmeäkantisista paperiversioista, joita siitä julkaistiin. Muistaakseni niitä julkaistiin kaksi kappaletta ja olen melko varma, että minulla oli se toinenkin, mutta aikojen saatossa niistä tuli irtolehtipainoksia, jotka lehti kerrallaan katosivat.

----
DI on tänä viikonloppuna taas kunnostautunut ruuanlaitossa. Eilinen illallinen oli "klassinen" opiskelijaruoka: tonnikalaa ja riisiä. Tosin tonnikala oli pihvinä eikä purkkiversiona. Eli riisiä, tonnikalaa, maustevoita ja yrttipasta-kanasalaattia. Ei paha, sanoisin! Vinkkinä muuten tamperelaisille: Kauppahallissa on pieni ranskalainen ravintola, josta saa ensinnäkin julmetun hyvää kalakeittoa ja toiseksi sieltä saa ostettua mukaan julmetun hyvää maustevoita, joka toimii vaikka juuri tonnikalan kanssa loistavasti.
Tänään DI päätti sitten matkia tuota ranskalaisen ravintolan kalakeittoa. Kuulemman ensimmäinen kerta kun hän tekee minkäänlaista kala- tai muutakaan keittoa, mutta netistä löytyi ohje ranskalaiseen kalakeittoon ja sitä vähän soveltamalla DI sai loihdittua niin loistavan kalasopan, ettei paremmasta väliä. Vastoin tapojaan DI kirjoitti reseptinkin muistiin, joten luultavasti ja toivottavasti samaa tavaraa saa meillä jatkossakin.
Tosin tällä ruokavaliolla meille kasvaa kohta kidukset...

----
Haksahdin muistelemaan tässä menneitäkin, koulunkäyntiä ja erityisesti englannin opiskelua. Nykyisinhän englanti on sattuneesta syystä jokapäiväinen käyttökieli työpaikalla, jos nyt joka päivä ei joudu puhumaan sitä, niin lukemaan ja kirjoittamaan ainakin. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Kun englannin opiskelu alkoi kolmannella luokalla, oli opettajalla tapana niin sanotusti vaatia paljon. Jokainen uusi kappale kirjasta kirjoitettiin itse vihkoon englanniksi ja suomeksi ja jokaisesta kappaleesta opeteltiin aina myös sanat. Niistä sanoista pidettiin joka kerta pistokokeet. Kuulostaa ehkä pahemmalta kuin mitä se oli, ne kirjan kappaleet olivat melko lyhyitä useimmiten eikä uusia sanojakaan tullut kerralla kovin paljon, muutama kymmenen ehkä.
Ei se ainakaan minusta tuntunut mitenkään kummalliselta, se oli meille ihan normaali käytäntö. Kuudennelle luokalle sitten tuli uusi oppilas jostain muualta ja hän oli kauhuissaan: mahdoton määrä työtä ja pitää opetella ulkoa ja kirjoittaa ja vaikka mitä, ihan hirveenkauheenkamalaa-apua. Noh, oli tämän oppilaan englanninkielentaitokin aika onneton verrattuna meihin, jotka olimme tätä kolme vuotta tehneet.

Yläasteella englanninopettajaksi tuli ihan mukava, mutta äärettömän lepsu opettaja. Tunneilla oli siis kohtuullisen kivaa, mutta mitään siellä ei oppinut. Opettaja ei vaatinut oppilailta yhtään mitään! Tai ainakin minusta tuntui siltä. En muista yhtäkään asiaa, jonka olisin nimenomaan yläasteen englannintunneilla oppinut ja tiesin itse jo tuolloin olevani aika pihalla, mutta silti kokeista vain tuli hyviä numeroita. Asiaa ei parantanut tippaakaan se, että käyttämämme oppikirjasarja oli mielestäni äärettömän sekava.

Lukioon mennessä opettaja vaihtui. En pitänyt lukion englanninopettajasta pätkän vertaa, mutta se oli ehkä kuitenkin parempi opettaja kuin yläasteen opettaja. Ja tietysti vaati myös enemmän. Niinpä lukiossa englannin numerot menivät alas kuin lehmän häntä. No, parina ensimmäisenä vuonna numerot taisivat olla siinä seiskan-kasin kieppeillä, mutta joltain abivuoden kurssilta taisi tulla jopa kutonen.
Pystyin onneksi kirjoittamaan ylioppilaskirjoituksissa englannin lyhyenä, koska kirjoitin pitkän matematiikan. Olin ainoa meidän koulusta, joka sillä vuosikurssilla kirjoitti lyhyen englannin, mutta niin siitä tuli E. Pitkästä englannista en olisi varmasti saanut mitään.

Kuitenkin jo lukioaikoina luin jonkin verran englanninkielisiä kirjoja ja lehtiä, joten se koulumenestys ei ihan koko totuutta englanninkielen taidoistani kertonut. Lukion jälkeen AMK:ssa tuli vastaan ensimmäiset englanninkieliset oppikirjat fysiikasta ja sähkötekniikasta enkä tuntenut olevani lainkaan pihalla. AMK:n englannin kursseista on sitten kai neloset tai vitoset kaikista (asteikolla 1-5). Työelämässäkään kukaan ei ole koskaan kysynyt siitä lyhyestä englannista mitään, joten siitä ei ole ollut minulle tippaakaan haittaa, vaikka olenkin alalla, jossa hyvä englanninkielen taito on elintärkeä.

----
Piru ja Raamattu. Minä ja naistenlehti.
Tein eilen jotain sellaista, mitä en yleensä tee kuin korkeintaan kerran vuodessa: ostin naistenlehden. Uusimmassa Oliviassa oli artikkeli, johon oli haastateltu suosikki-muotibloggaajaani. Tai en tiedä voiko puhua suosikki-muotibloggaajasta, koska seuraan säännöllisesti tasan yhtä muotiblogia ja se on siis tämän ihmisen blogi.
Oma suhtautumiseni naistenlehtiin yleensä vaihtelee välinpitämättömästä kielteiseen. Tilasin itselleni kymmenen vuotta sitten puoli vuotta Cosmopolitania ja kiitti, se riitti. Se riittää yhä edelleen, mutta joskus tulee ostettua jokin irtonumero, kuten nyt.

Eikä tarvitse taas hetkeen aikaan ostaa, tuli vuoden paska-annos täyteen jo ihan tuostakin. Kuvitelkaa, se maksoi 7,80 euroa. Rapiat 45 markkaa, jos haluaa markkoina ajatella. Lehdessä on 188 sivua, joista 47 ja puoli on mainoksia. Käytännössä maksoin siis kaksi euroa mainoksista. Minua on huijattu!
Eikä se varsinainen sisältökään kauhean tuhtia kamaa ollut. Naistenlehtien artikkelien kirjoittaminen vaatii näemmä aivan poikkeuksellisen selkeän "en ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin"-asenteen. Artikkeleissa ei koskaan sanota mitään, mikä saattaisi ehkä loukata jotakuta. Niinpä ne keskittyvät olemaan samaa mieltä kaikkien kanssa eli olemaan sanomatta yhtään mitään. Taito se on sekin tietysti, että pystyy tuollaista tekstiä kirjoittamaan, mutta jostain syystä en vain arvosta.
Tämänkin numeron rankin juttu taisi olla artikkeli naisesta, joka sairastui erittäin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Se oli aika raadollista tekstiä siitä, miten äiti sai raivokohtauksia, miten ei tuntenut mitään lastaan kohtaan ja miten lopulta päätyi psykiatriselle osastolle, jossa lopulta oli hyvä olla. No, pitihän senkin tarinan tietysti loppua "aa-aa-rakas-pusi-pusi-kaikki-on-ihanan-vaaleanpunaista-lapsitaivasta"-huttuun, että ei siinä lopulta mitään niin kauhean järkyttävää ollut. Voin kuitenkin kuvitella, millainen valitusryöppy toimitukseen tulee: "Ei noin saa sanoajulkisesti, ei tuota voi kirjoittaa, kaikkien on rakastettava lapsiaan, ei muuten saa olla".

Mutta joo, olen jo vuosia sitten kuvaillut naistenlehdet seuraavanlaisesti: sivulla 1 kerrotaan, miten tärkeätä on oppia hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on; sivulla 2 on muotikuva, jossa poseeraa langanlaiha nipin napin 18-vuotias huippumalli niukoissa vaatteissa; sivulla 3 kerrotaan keinoja, miten pääsee ensi kesäksi bikinikuntoon ja sivulla 4 on taivaallisen herkullisen suklaakakun resepti. Ja sitten ihmetellään, miksi naisilla on paha olo kun he ovat lukeneet naistenlehtiä. Eikä tämä Olivia mitenkään poikennut tuosta kuvauksesta...

perjantaina, helmikuuta 20, 2009

Migreeni, menkat ja märinä

Tämä postaus sisältää taas naisen elämän raadollisia puolia, joten herkkänahkaiset hus pois.

Migreeni iski taas eilisiltana. Tai oikeastaan jo päivällä, mutta luulin sitä silloin lihasperäiseksi päänsäryksi, koska olin istunut koko päivän selkä, hartiat ja niska miljoonalla mutkalla tietokoneen ääressä ja lihakset oli jumissa kuin sammakko äkeen piikissä. Noh, voi tietysti olla että se oli ensin lihasjumisärkyä, mutta muuttui sitten migreeniksi. On kuulemma mahdollista. Illallinen H&H:ssa meni kuitenkin aika kivasti, vaikka päätä jomottelikin. Vasta kun lopettelimme syömistä, alkoi päätä murjoa kunnon moukari. Hupainen pieni yksityiskohta oli yleinen paha olo, joka bussiin joutuessaan olisi aiheuttanut luultavasti pikayrjökohtauksen. Nou kiva, joten taksilla menimme kotio. Taksissakin valtasin etupenkin.

Möngin aikaisin nukkumaan, mutta sitten alkoi ottamani lääke-cocktail tehota ja särky katosi. Tämä aina jaksaa harmittaa, miksi tuhlata hyvää, päänsärytöntä aikaa nukkumiseen? No, aamulla oli aikainen herätys joten nukkua kuitenkin piti.

Kuukautisetkin alkoivat tietysti samaan kasaan, migreenillä ja menkoilla onkin aika selvä syy-yhteys, joten taisi särky ja vuoto alkaa suunnilleen samalla minuutilla. Tällä kertaa kuitenkin tutustuin uuteen piirteeseen menkkojen sivuoireiden saralla: alavatsa-tiiliskiveen.
En yleensä kärsi kuukautiskivuista, joskus vähän pakottaa mahaa ensimmäisenä päivänä, mutta jos sitä ei viitsi kärsiä, niin tavallisella särkylääkkeellä selviää. Tällä kertaa ei kuitenkaan voinut puhua kivusta tai särystä, kyse oli lähinnä turvotuksesta ja epämiellyttävästä olosta alavatsassa. Tuntui siltä kuin alavatsassa olisi sellainen karkeapintainen tiiliskiven puolikas. En tiedä, muttei se miellyttävä olotila ollut, olisi saanut jäädä tämäkin piirre kokematta... Mietiskelin, että tältä varmaan tuntuu jos olisi raskaana: outo möykky mahassa.

Raskaudesta tulin taas miettineeksi sitä, että kun sitä nyt kerran tänä vuonna tulee kolme kymmentä vuotta täyteen, niin voisi alkaa ahdistella lääkäreitä sterilisaation tiimoilta. Näistä ehkäisyongelmista olen puhunut aikaisemminkin. Kierukan ajattelukin pyörryttää, kondomiin en luota enkä ole yhtään vakuuttunut siitä, että vuosikymmenien pilleriensyönti olisi erinomaisen viisasta ja terveellistä.
Lisäksi minua kiinnostaisi ihan tosissaan kokeilla, mitä pillerien poisjättäminen tekisi migreenille. Olen mielestäni kärsinyt jo ihan tarpeeksi katseltuani tätä pahuksen kuukausittaista painajaista kohta 9 vuotta. Ja kun edelleenkään ei yhtään tunnu siltä, että väen väkisin täytyisi lisääntyä, niin miksei sitten tekisi lopullista ratkaisua?

Joo-joo, varmasti tulen katumaan jos sterilisaation teetän. Ihan varmasti tulenkin. Varmaa on kuitenkin myös se, että jos hankin lapsen/lapsia, kadun sitä luultavasti helvetin paljon enemmän. Ja näyttäkää minulle ihminen, joka ei ikinä, ei edes hetkellisesti eikä missään tapauksessa ole koskaan elämässään katunut mitään tekemäänsä päätöstä. Jep, hiljaista taitaa olla.
Jostain syystä lääkärit ovat kuitenkin pahuksen nihkeitä sterilisaatiolähetteitä kirjoittamaan, joten menee tässä odotellessa ja nahistellessa vielä varmasti muutama vuosi.
Mitähän työnantajat sanoisivat, jos haastattelussa lykkäisi cv:n ja työtodistusten seassa myös lääkärintodistuksen sterilisaatiosta? Ei tarttis pelätä että jään heti äitiyslomalle, vaikka vakipaikan saisinkin.

Hella&Huone 19.2.

Olimme eilen taas vaihteeksi syömässä H&H:ssa, vähän sen kunniaksi kun DI:llä oli ollut viikonloppuna syntymäpäivä. Menu oli vaihtunut viime kerrasta. Tällä kertaa olisin halunnut syödä pääruuaksi merianturaa, mutta valitettavasti seurueelle tiedotettiin jo heti ensimmäiseksi, että sitä ei valitettavasti olla saatu vielä, joten se oli sitten pois laskuista. Keljutti rankasti, mutta olipa siellä onneksi muutakin kelvollista.
Minun menuni koostui seuraavista ruokalajeista:
- Fish and Shrimps Evo. 1
- Peltopyynrintaa ja palsternakka-basilika gnoccheja
- Juustovalikoima
- Banana "Split"

Tällä kertaa mieleen jäi päällimmäiseksi se, että kaikki nuo annokset (juustoja lukuunottamatta) olivat todella veikeitä ulkonäöltään. Niiden suunnitteluun ja tekemiseen oli selkeästi käytetty aikaa ja ideoita. Ja toki ne maistuivatkin hyviltä jok'ikinen. Viime kerrallahan olin vähän pettynyt alkuruokaan eikä pääruokakaan tuolloin tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta tällä kertaa kaikki ruuat olivat todella herkullisia. Tosin taas jälkiruoka vei voiton, jos pitäisi valita. En valitettavasti muista tarkalleen mitä kaikkea se jälkiruoka-annos piti sisällään, banaani-carpacciota ainakin ja karamellisoitua banaania ja vaahtokarkin ja jotain moussea ja mitä kaikkea herkullista siinä nyt olikaan. Aika kaukana siis perinteisestä banana splitistä.

Ai niin, nörttivitsi: mitkä ovat Debianin kolme pääversiota?
Ancient, Broken ja Unusable.

tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Kynnet, versio 5.0: hiirenkorvat

Kävin tänään taas uusimassa kynnet. Tällä kertaa väriksi valikoitui vihreä, joka on hyvin lähellä silmälasieni sävyä. Mukana on myös ripaus kultaa ja glitteriä, joten tämä versio nimettiin hiirenkorviksi.

Mielessäni näille kaikille tähän mennessä tehdyille kynsille on muotoutunut oma lempinimensä. Ensimmäinen musta-kultainen versio on hieman tylsästi "Pikkujoulu '08". Toinen, oranssiin vivahtava vaaleanpunainen malli oli niin hempeä, että siitä tuli "Hello Kitty". Kolmas versio on "Upeimmat kynnet ikinä", jota ne ovatkin, ainakin toistaiseksi. Edellinen on "Keskiyö", tämän nimesi eräs työkaveri saunaillassa, pokeripöydässä naputtelin kynsiäni ja tietysti niistä lähti selkeä ääni ja vastapäätä istuva pelikaveri totesi jotain tyyliin: "Jaa sulla on tuommoiset yötaivaskynnet". Ja tämä viimeinen on sitten "Hiirenkorvalla", kuva täytyy ottaa jossain vaiheessa.

Aitoa viisautta vai aivopesua?

Jouduinpas tilanteeseen, jossa pienen lapsen (ehkä kouluikäinen tai vuoden alle) äiti kertoi, miten hän oli ollut lapsensa kanssa katsomassa perheen vanhaa lemmikkiä, joka luultavasti joudutaan lopettamaan pian. Äiti oli ollut surullinen, rakas lemmikki kuitenkin oli kyseessä, mutta lapsi oli kirkkain silmin lohduttanut äitiä, että älä huoli, musti/misse/polle menee taivaaseen ja odottaa sinua siellä. Äiti oli ollut niin liikuttunut tästä.
Siitä seurasi puhetta, että voi miten lapset osaavatkaan olla viisaita omalla tavallaan ja miten liikuttavaa ja aitoa tuollainen on. Tiedän, että minun olisi pitänyt liittyä kuoroon. En vain voinut.

Eihän lapsi sanonut mitään viisasta, se vain toisti sitä samaa valhetta, jota sille on syötetty pyhäkoulussa tai seurakunnan kerhossa tai koulun uskonnontunneilla. Lapsiparka on ihan aivopesty ja sitten ihastellaan, miten viisas lapsi onkaan. Saan närästystä ja happamia röyhtäisyjä tällaisesta.

Miten helppoa onkaan saada lapset uskomaan joulupukkiin, hammaspeikkoon, saunatonttuihin, Jeesukseen tai siihen että jos irvistää rumasti niin naama voi jäädä sellaiseksi koko loppuiäksi. Ainakin jos katsoo samaan aikaan vastatuuleen. Lapsi ei kyseenalaista vanhempia, opettajia, tarhantätejä. Lapselle ei tarvitse perustella, ei tarvitse todistaa, lapsen mielestä veden päällä voi kävellä, kun kerran äiskä/iskä sanoo niin. Tai ehkä lapsen mielessä välähtää epäilys, että hei, eihän veden päällä voi kukaan kävellä, mutta lapsi ei sano tätä ääneen, koska jos on äiskän/iskän kanssa samaa mieltä asiasta, saa halin ja ehkä jopa karkin.

Tämä on huomattavasti helpompaa kuin se, että alkaisi aikuiselle ihmiselle selittää: "Joo, mä haluaisin kertoa tällasesta heebosta, joka eli pari tuhatta vuotta sitten ja se käveli vetten päällä. Bonuksena tarinassa on se, että se järvi EI ollut jäässä! Joo, ei mulla tästä mitään todisteita ole, tää kerrotaan tällasessa vanhassa, jännässä kirjassa, mutta sun nyt vaan pitäis uskoa tää juttu todeksi. Niin ja jos sä kuolet etkä ole laittanut nimeäs tähän paperiin ja maksanut meille vähän rahaa, niin sun käy huonosti kun ne ei pelastakaan sua. Mut siis tää pelastusoptio käytetään vasta kuoleman jälkeen, tää ei pelasta sua autokolarilta, eikä syövältä eikä ryöstöltä eikä murhalta eikä ydinsodalta."
Totta, ei minustakaan kuulosta kovin hyvältä diililtä. Lapset puolestaan eivät erota tuota Punahilkka-sadusta ja kyllähän lapsen mielestä susi voi nielaista isoäidin elävänä ja isoäiti siitä selvitä. Lapsen mielestä joulupukki on olemassa siinä missä taivaanisäkin. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin huomaa ettei joulupukkia ole, jotkut kasvavat ohitse myös kristinuskosta, mutta jotkut eivät. Ja suurin osa kirkon jäsenistäkin taitaa tätä nykyä olla tapauskovaisia, kuuluvat kirkkoon siksi että se nyt vain on tapana vähän niin kuin saunominen lauantaina. Tai että haluaa kirkkohäät, kun ei täydellinen prinsessapäivä ole täydellinen prinsessapäivä ilman kirkkovihkimistä.
Mietin vain, että miten moni oikeasti liittyisi kirkkoon, jos siihen ei pakkoliitettäisi heti vauvana? Lapsikasteen kieltävät kirkkokunnat ovat mielestäni oikeilla jäljillä, mutta mielestäni se pitäisi viedä pidemmälle: ei tunnustuksellista uskonnonopetusta, ei hauskoja uskonnollisia lauluja ja loruja pikkulapsille eikä minkäänlaista uskonnollista aivopesua ennen täysi-ikäisyyttä. Vasta täysi-ikäisenä pitäisi voida päättää, haluaako tutustua jonkin uskonnon oppeihin syvemmin, haluaako kuulua johonkin uskontokuntaan, jakaako tämän opit ja arvot sellaisenaan vai haluaako pysytellä kaukana kaikesta tällaisesta.

maanantaina, helmikuuta 16, 2009

Ahihii!

En ole puhunut asiasta täällä, koska se ei välttämättä ole julkista tietoa, mutta firmassa on ollut menossa yt-neuvottelut tässä tammi-helmikuun kuluessa. Ei sinällään varmaan mikään järkyttävä uutinen, niitä nyt taitaa olla menossa joka toisessa it-firmassa muutenkin. Itse en oikein osannut olla huolissani omasta tilanteestani, minulla kuitenkin on määräaikainen työsopimus kesäkuun loppuun ja määräaikaisen sopimuksen purkaminen kesken kaiken ei ole mikään läpihuutojuttu.
Tästä huolimatta oli silti oikein kiva kun pomo soitti henkilökohtaisesti sanoakseen, ettei näillä yt-neuvotteluilla ole vaikutusta minun sopimukseeni. Eli näillä jatketaan ja katsotaan kesällä sitten taas uudestaan.

lauantaina, helmikuuta 14, 2009

Kotikokki ja ystävänpäiväateria

Alunperin minulla ja DI:llä oli tarkoitus mennä tänään syömään johonkin ravintolaan, mutta tulimme sitten siihen päätökseen, ettemme menekään vaan DI tekee ruokaa tänäänkin. Sunnuntaiateriahan on jo perinne. Niinpä tänään oli sitten tarjolla pastaa ja lohimedaljonkeja katkarapu-kookos-chilikastikkeessa.
DI tekee aika harvoin kalaa, ei kuulemma pidä sen hajusta jos sitä jää roskikseen tai likaisiin astioihin. Lupasin vastedes siivota kaikki kalanhajut pois, jos DI vain tekee kalaa useammin. Likimain aina DI:n kokkaukset ovat hyviä, elleivät peräti erinomaisia, mutta tämänpäiväinen kalaruoka oli aivan omassa luokassaan. Käsittämättömän herkullista!
Minä sentään olin hankkinut jälkiruuan: belgialaisia suklaakonvehteja ystävänpäivän ja DI:n syntymäpäivän kunniaksi.

Kirjoja, kirjoja, kirjoja!

Niin että terveiiä kirjamessuilta! Kaikenlaista kiintoisaa oli tarjolla, tapahtui muutama -krhöm- sortumus ja sain myös sen, mitä halusinkin eli Kiroileva Siili kolmosen signeerauksineen. Olen oikein iloinen!
Sen signeerauksen kanssa kävi pieni onnenkantamoinen. Marssin ensimmäiseksi Sammakon ständille, jossa Milla oli juuri signeeraamassa. Käännyin kannoillani takaisin nähtyäni JONON. Ajattelin että kyllä sen albumin voi hankkia ilman nimikirjoituksiakin, en aio mennä jonon perälle odottamaan omaa vuoroani. Sompailin siinä sitten hetken aikaa ja Suomalaisen Kirjakaupan osastolla oli Siilejä myynnissä, niin nappasin sieltä omani. Sitten tuli kuulutus, että kello 14 Milla Paloniemi tulee signeeraamaan Suomalaisen osastolle. Kello oli kai viittä vaille kaksi... No, minähän ehdin jonon keulille siitä paikasta ja sain haluamani omistuskirjoitukset. Voiko paremmin sattua? Luulen että ei juuri.
En ole koskaan aikaisemmin hakenut tai saanut keneltäkään julkkikselta tai kirjailijalta nimikirjoitusta tai signeerausta, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Noin muuten kirjamessut olivat ehkä lievä pettymys. Hinnat eivät olleet juuri edullisemmat kuin kirjakaupoissakaan eikä valikoima ollut mitenkään erityisen laaja verrattuna kirjakauppojen tarjontaan. Muutama pieni, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ständi kuitenkin löytyi, kuten Pohjolan Poliisikirja, Ursa ja Tampereen museot.

Luin kuitenkin eilisiltana mietityttävimmän kirjan pitkään aikaan, John Boylen "Poika raidallisessa pyjamassa". Se on parasta lukea niin, ettei siitä tiedä etukäteen liikaa, joten en aio tässä paljastaa jutun juonta suoraan. Se oli hyvin herttainen ja hauskasti kirjoitettu teos, mutta samalla siinä on taustalla asioita, jotka saavat karvat nousemaan pystyyn. Jos ei tietäisi mitään historiasta, tämä olisi suorastaan lastenkirja, jossa on omituinen loppu, mutta kun se historiallinen tausta on mitä on, niin... Brrh. Se oli jollain tavoin karmiva, mutta oikeastaan ei. Suosittelen sitä kyllä luettavaksi.

torstaina, helmikuuta 12, 2009

Torstain kootut

Hain eilen postista pitkään odottamani paketin. Paketissa oli kaksi kirjaa (mikä yllätys): Iwasakin "Geisha of Gion" ja Gallagherin "Geisha - A Unique World of Tradition, Elegance and Art". Jep, olen innostunut lukemaan lisää geishoista sen "Memoirs of a Geisha"-kirjan ja -elokuvan jälkeen. Geisha of Gion on jo melkein puoleen väliin asti luettu, tuota tietokirjaa olen selaillut ja katsellut kuvia.

Flunssa alkaa olla taaksejäänyt riesa, yskittää vielä ja nenäkin vähän tuhisee, muttei sen kummempaa. Pahempi riesa on antibioottikuurin perusteellisesti sekoittama maha. Kouluun ei oikein voi mennä, töihin onneksi sentään voi, koska siellä on wc lähellä eikä kukaan häiriinny vaikka ramppaisin siellä vähän useamminkin. Sunnuntaihin asti pitäisi vielä kestää noita antibiootteja. Tuon mahan takia olo ei ole vielä kuitenkaan niin hyvä kuin se voisi olla.

Huomenna pitäisi lähteä kaupungille ostamaan DI:lle syntymäpäivälahja. Minulla on jo tiedossa mitä hankin ja toivon, että se vielä löytyy Sokokselta tai Stockalta.

tiistaina, helmikuuta 10, 2009

Kynnet, versio 4.0

Kuva tämänhetkisistä kynsistäni löytyy nyt netistä: Helena Suomalaisen kynsigalleria, sivu 1 ja sieltä kuva 5.
Ensi viikolla on jo taas seuraava aika. Tällä kertaa taidan haluta vihreätä. Tai sitten jotain toista sinistä.

maanantaina, helmikuuta 09, 2009

Ehkä se tästä, osa 2

En mennytkään tänään lääkäriin, menin töihin. Skippasin aamun luennot ja menin puolilta päivin töihin. Puolikas työpäivä oli ihan sopivan kevyt annos tällaiselle hieman vielä puolikuntoiselle. Aamulla tai päivällä ei tahtonut vielä ruokakaan maistua, nyt illalla kyllä sitten kelpasi. Niin että ehkä se tästä vielä muuttuu voitoksi.
Antibiootti on toistaiseksi tyytynyt sekoittamaan vain mahan, mutta väitän että ripulin kestää ilomielin kunhan ei iske hiivatulehdus. Sitä ei nimittäin ole vieläkään havaittavissa, jippii! Kuvittelen kyllä aina säännöllisin väliajoin kutisevani, mutta toistaiseksi se on ollut henkistä kutinaa.
Vaan mahtaakohan DI olla saamassa tämän uusintapainoksen nyt? Hän on eilisestä asti yskinyt keuhkojaan pihalle, minun pieni köhiminen ei ole mitään siihen verrattuna. Tänään DI valitteli vähän kehnoa ja/tai nuutunutta olotilaa ja meni nyt torkkumaan. Voi voi, DI:llä olisi lauantaina syntymäpäivä ja ensi viikolla pitäisi mennä taas syömään H&H:hon.

Mutta alkaa tämä sairaskertomus riittämään, vaihdetaan aihetta kauneudenhoitoon.
Olen kokeillut hiuksiini nyt muutaman viikon ajan siskon suosittelemaan Wellan Lifetex Resist Serum-hoitoainetta. Se on tällainen kerran viikossa käytettävä hoitoseerumi, joka hierotaan kosteisiin hiuksiin, annetaan vaikuttaa ja huuhdellaan pois.
Tehon huomasi jo heti ensimmäisen kerran jälkeen: hiuksista tulee niin kiiltävät että silmiin melkein sattuu ja ne ovat myös sileät mutta vahvat. Eron tuntee parhaiten käsillään, vaikka hiukset ovat sileät, ne eivät ole hennot vaan oikeasti todella vahvat. Tulee mieleen hevosen jouhet. Valitettavasti tuokaan hoitoaine ei ole pystynyt syömään talvisähköisyyttä pois hiuksistani.

Kiti-kiti-vali-vali

On se sitten yhtä pahusta kun on nälkä, mutta ruoka ei maistu. Mahassa kurnii, mutta ajatuskin voileivästä etoo. Porkkana sentäs menee kurkusta alas.
Di:n laittama ruokakin oli varmasti ihan hyvää, harmi vain etten maistanut siitä juuri mitään.

Huomenna on edessä taas lääkärireissu, menen anomaan muutaman päivän sairaslomaa lisää. Tänäänkin on ollut vielä vähän lämpöä, joten en taida uskaltautua huomenna vielä kouluun tai töihin. Flunssan jälkitauteja tässä podetaan jo, en halua mitään jälkitautien jälkitauteja enää.

Alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä.
Mutta hei: kolmas päivä antibioottikuuria menossa eikä hiivatulehdusta näy vielä. Jotain positiivista, toistaiseksi.

sunnuntaina, helmikuuta 08, 2009

Ehkä se tästä...

Tänään on jo vähän parempi olo kuin eilen. Tosin eilistä huonompaa oloa tuskin voi olla, mutta viis tuosta. Kuumetta ei tänään ole ollut ainakaan vielä. Tai ainakaan paljon. Väsyttää ja vituttaa edelleen.

Köh köh

Tänään on ollut sitten kiva olo, kun kuume nousi iltapäivästä melkein taas 39 asteeseen. Ei tarvinnut paljoa edes kuvitella lähtevänsä katsomaan Apassionataa, niin paljon kuin se kyrsiikin. Nyt illasta on sitten ollut parempi olo, kiitos särkylääkkeiden, jotka ovat sen kuumeen vieneet pois ainakin toistaiseksi.

Kuitenkin joko pitkänpitkät päivätorkut tai lääkärin määräämä Duact tai molemmat aiheuttavat sen, että uni ei tahdo tulla silmään sitten millään. Väsyttää kyllä, mutta unta en saa. Tilannetta ei suinkaan auta kuiva yskä, joka on iskenyt tänään. DI kävi vielä iltasella hakemassa keskustan apteekista yskänärsytystä hillitsevää lääkettä, mutta siitä ei tunnu olevan apua juuri lainkaan. Koska DI varmasti arvostaa yöuniaan, tulin hetkeksi koneelle istumaan, vaikka kello onkin puoli kolme aamuyöllä. Jos tämä köhä tästä nyt hellittäisi hieman ja uni alkaisi maistua.

Keljuttaa vaan niin perhanasti tämä poteminen. Tässä olisi miitakin tekemistä kuin lojua sängynpohjalla kuumemittari toisessa ja nenäliinapaketti toisessa kainalossa.

perjantaina, helmikuuta 06, 2009

Kuumehourevaroitus

Nyt sitä vasta tekisikin mieli kirota. Menin edellisen postauksen jälkeen sänkyyn pitkälleni ja taisin torkkuakin siinä. Olo tuntui kaikkinensa kurjalta ja vilutti. Uskaltauduin mittaamaan kuumeen ja lukeman näyttävät yli 38 astetta.
Ei ulkoilua huomenna. Eli ei Apassionataa. Ei upeita hevosia, ei valoshow'ta, ei musiikkia. Parkuisin jos jaksaisin. En taida jaksaa.

Silmiin osui tuossa uutinen, jonka mukaan terveydenhoitaja oli määrännyt 14-vuotiaalle tytölle e-pillerit ja äiti oli järkyttynyt tapahtuneesta. No niin, terveydenhoitaja oli tietysti tehnyt virheen, ei reseptilääkkeitä saisi antaa edes kokeiluun muu kuin lääkäri. Ja lapsen terveydenhuoltoa ei saisi tehdä vanhempien tietämättä. Nyt sitten terkkareilta tietysti vedetään pillerit pois kokonaan.

Mietin tässä vain, että mitenköhän oikein on, menettelikö terveydenhoitaja sittenkin tytön parasta ajatellen? Onko kouluissa ylipäänsä mahdollista päästä lääkärin vastaanotoille järjellisessä ajassa? Jos ehkäisyntarve on olemassa, muttei lääkäriä, niin ymmärrän oikein hyvin terveydenhoitajan menettelyn. Hän on tuskin tehnyt sitä ilkeyttään tai vahingoittaakseen tyttöä, vaan ihan olosuhteiden pakosta.
Itse muistan nähneeni yläaste- ja lukioaikana koululääkärin kahdesti: yläasteella oli terveystarkastus ja samoin lukiossa, muistaakseni viimeisenä vuonna. Lääkäri taisi olla ylipäänsä paikalla vain parin viikon välein yhden päivän ja oppilaita sentään oli muutama sata! Tässä jos olisi joutunut pillereitä hakemaan lääkärin kautta, olisi voinut tehdä todella tiukkaa. Silloin tällöin mediassa muutenkin puhutaan siitä, miten koululääkäreitä ei ole tarpeeksi. Tässä ei nyt kannattaisi esimerkiksi Paula Risikon vinkua yhtään vaan katsoa peiliin: missä viipyy ekstrarahoitus peruskoulujen, lukioiden ja ammattikoulujen lääkäritoimintaan? Sitä tässä tarvittaisiin, kondomien ja pillereiden ohella.

Tietysti nuoren voisi ohjata terveyskeskuslääkärille, mutta se on harvemmin järjestettävissä vanhempien tietämättä. Tosin mielestäni vanhempien kyllä kuuluisi tietää tuollaisista asioista, mutta ymmärrän kyllä, ettei siitä haluta puhua. Vanhempien kannattaisi tulla ulos sieltä "ei meidän Pirjopetteri ikinä tuollaista"-ämpäristään ja hyväksyä tosiasiat, että 14-vuotias tosiaan saattaa tarvita jo e-pillereitä, ilman että siitä nousee vuosisadan älämölö perheessä. Jos asia kovasti vaivaa, voinee varmasti tallustella peilin eteen ministerien seuraksi: kasvatuksella tai sen puutteella voi olla vaikutusta asiaan. Ja newsflash: kasvatusta ei hoida koulu eikä tarha eikä yhteiskunta, vaan vanhemmat. Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain aivan perusteellisen väärin...

Sitä paitsi pitäisi olla ylpeä tuollaisesta tyttärestä, joka ymmärtää itse huolehtia ehkäisystä vaikka varhain seksin aloittaakin. En sano että se on hyvä juttu, mutta on nyt vain yksiselitteisesti fiksua hoitaa ehkäisy kuntoon, jos kerran täytyy seksiä harrastaa. Huomattavasti tyhmempää olisi seistä kasiluokan kevätjuhlassa maha pystyssä viimeisillään. Sekö kelpaisi vanhemmille ja kaikille niille, jotka kauhistelevat miten kamalan väärin nyt on toimittu?

Ärripurri

Tekisi taas niin mieli päästää muutama harvinaisen ruma sana suusta, muttei viitsi. Siitä ei ole mitään apua. Terveisiä siis lääkäristä, poskiontelontulehdus ja antibioottikuuri ovat tosiasioita. Ei kiinnostais, ei...
Miten tämä nyt on voinut tällaiseksi mennä, ei minulla ole aikaisemmin juurikaan ollut poskiontelontulehduksia, ihan tavallisia flunssia vain. Nyt muutaman viime vuoden aikana sitten jok'ikinen räkätauti on pesiytynyt poskionteloihin tai aiheuttanut järkyn nielutulehduksen. Lääkärikin sanoi tietokonettaan näpytellessään, että on aika usein ollut näitä tulehduksia. No shit, Sherlock! Säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, syksyisin ja keväisin ja joka kerta poskionteloissa tai nielussa. Ärgh.

torstaina, helmikuuta 05, 2009

Kynitty

Tänään oli työpaikan saunailta ja mukana oli myös pokerisetti, joukossa kun on useita innokkaita pokerinpelaajia. Kannatuksen vuoksi ja pienen rahallisen panoksen takia lähdin myös mukaan, vaikken mikään pokerinpelaaja olekaan. Tällä kertaa varovaisuus piti minut pelissä aika kauan, mutta sitten yksi pirullinen onnenkantamoinen pudotti meikäläisen.

Huomenna olenkin lähdössä kohti etelä-Suomea, menemme lauantaina katsomaan Apassionataa, minä, sisko ja DI. Viime vuonnahan olimme DI:n kanssa kahden siellä ja molemmat olimme sitä mieltä, että tänä vuonna on tultava uudestaan. Sitten oli tuuri puolellamme, siskon työpaikan henkilökuntayhdistys tarjosi työntekijöille perheineen lippuja Apassionataan alennushintaan. Alennus on sen verran muheva, että meidän kolmen liput eivät maksaneet yhteensäkään niin paljoa kuin yksi normaalihintainen lippu! Ei paha, sanoisin. Odotan sitä innolla. Sen jälkeen olisi tarkoitus mennä syömään Helsinkiin, pöytä on jo varattuna Ichibanista.

Toivottavasti vain ärtyisä räkätauti (mikä ihmeen räkätauti?! Sementtitauti ennemminkin) ei innostu uudestaan. Tänä iltana tuntuu vähän pahalta nenässä ja kurkussa, pelkään jos vilustuin tuossa kotimatkalla. Olin kyllä käynyt saunassa, mutta tunteja sitten enkä ollut kastellut hiuksiani, juuri tämän takia kun nyt illalla oli sitten käveltävä kotiin. Matkahan ei ole pitkä, mutta kaiketi siitä ehtii kylmettymään, jos niikseen tulee.
Pelkään, että tauti on taas jumittanut poskionteloihin ja ensi viikolla on edessä lääkärireissu ja antibioottikuuri. Hmph.

Tarttis pakata ja kaikkea.

tiistaina, helmikuuta 03, 2009

En pääse kotiin!

Olen jumittunut koululle! En pääse kotiin täältä!
Kutosen bussilinjalla ajattelin mennä kotio, se kun menee näppärästi suoraan koulun vierestä Hervantaan ja vielä suhteellisen lähelle kotia. Yritin tarkistaa lähtöaikoja TKL:n nettisivuilta. Sitten tuli ahdistus ja paniikki: TKL:n sivut ei toimi!
Ne eivät lataudu!
Koko Tampereen nettisivut ovat alhaalla!
Down!
Kuolleet!
Ei toimi!!
Mistä minä nyt revin bussiaikataulut?! Hatustaniko? En halua näin flunssan jälkeen palella ulkona turhia ja kutonen kulkee puolen tunnin välein, ei sen tiheämmin. Missään ei ole paperiversioita aikatauluista, en kuljeta aikataulukirjaa mukanani, kun tarkistan aikataulut netistä tai puhelimella. Tähän uuteen typerään puhelimeeni ei saa edes tallennettua nettisivuja talteen, vaan nekin on haettava joka kerta erikseen. Kakkospuhelimessani minulla on muutaman tärkeimmän linjan aikataulut tallessa, muttei kutosen.
Web Archiveakin kokeilin. No, siellä oli niinkin tuoreet sivut tallessa kuin vuodelta 2007...
Miten minä nyt pääsen kotiin? Toivon, että käyttökatko on lyhyt? No ei se ole vielä kestänytkään kuin puoli tuntia...

No, onneksi tilanne ei ole ihan niin huono. Kännykän cache pelasti ja näytti aikataulusivun. Mutta täytyy kyllä sanoa, että vähän oli orpo olo, kun ei yhtäkkiä ole mitään hajuakaan miten bussit menee. Ei tällaista saisi tapahtua nykyaikana, pahus.

Vanhoja autoja

Eilisen metsäautopostauksen innostamana lähdin surffailemaan internetin ihmeellistä maailmaa etsiskelläkseni kuvia entisöidyistä, vanhoista autoista. Niitähän on netti pullollaan, joten hakua piti vähän rajata. Fordeihin tietysti!
Isän ja osin veljenkin peruja lienee jonkinasteinen kiinnostus vanhoihin autoihin ja traktoreihin. Ei sillä että itseä kiinnostaisi upottaa käsiään kyynärpäitä myöten konerasvaan tai että ymmärtäisin tekniikasta yhtään mitään, mutta hienot vanhat autot ja traktorit ovat yksinkertaisesti upeita! Tai vaikka ei olisi edes niin viimeisen päälle laitettukaan, niin ei se niin nuukaa ole.

Muistan kun olin syksyllä 2005 jonain viikonloppuna käymässä kotona ja isä kysyi, että lähdenkö mukaan lauantaina Hyvinkäällä järjestettäville Rauta&Petrooli-päiville, missä olisi vanhoja traktoreita ja muita koneita näytillä. Hyvä etten pomppinut nahoistani ulos: "Joojoojoo!" Siltä reissulta on aimo läjä valokuvia muistona.
Seuraavana keväänä kävimme Nummi-Pusulassa Kovelan traktorimuseossa. Kuvia tuli sielläkin otettua, mutta koska koneet olivat sisällä, olivat valaistusolosuhteet kaikkea muuta kuin otolliset, joten ne kuvat eivät ole niin onnistuneita. Sieltä tosin on peräisin eräs parhaista valokuvista, mitä olen isästä koskaan saanut. Isä ihastelee siinä vanhaa telaketju-Cletracia. Jos en ihan väärin muista, niin kommentti kuvanottohetkellä oli "Meilläkin oli joskus tällainen" tai ainakin "Olen joskus kyntänyt/kylvänyt tällaisella". Hautajaisten muistotilaisuuteen kuvaa etsiessäni taistelin pitkän aikaa tuon kuvan kanssa. Se olisi ollut NIIN sopiva, jopa se iänikuinen, kaikkien tunnistama Fordin lippalakki päässä, mutta varsin epämuodollinen enkä sitä sitten lopulta valinnut.

Mutta se traktoreista, kaivelin tosiaan enemmän nyt sitä autopuolta. Wikipedia on taas kiva kaveri ja sieltä löytyi mielenkiintoinen kuvakin: Ford Granada!
Tuollaisen minä haluaisin, kunnostettuna ja siististi laitettuna. Isällä oli samannäköinen Granada kun olin kersa, juuri saman värinenkin, safiirinsininen, mutta muistaakseni neliovisena.

maanantaina, helmikuuta 02, 2009

Autoja metsistä

Kaikkea, siis ihan kaikkea netistä löytyykin.
Tuorein löytö on Metsäauto.net, nettisivu, kuvagalleria ja foorumi metsistä lojuvien ja muuten vain hylättyjen autojen harrastajille. No, monet kävijät lienevät entisöijiä, jotka kulkevat joka puolella silmät auki, jos sattuisivat löytämään sen harvinaisen helmen aihioksi, josta tehdä upeaakin upeampi museoauto. Osa sitten vain tyytyy bongailemaan romuja Suomen metsistä ja navettojen takaa.

Meillä olisi kotona tarjolla oikein kultamunia: läjä Anglioita, Lada, Transit ja seitsemän-kahdeksasosaa-mätä Volkswagen, joka saattaa olla Volkkari tai sitten ei (korjaus: se on EMW, ei Volkkari). No, ovat sen verran syrjäisissä paikoissa tai sitten ihan pihapiirissä, etteivät metsäautobongarit ole näihin törmänneet. Kyselin jo foorumilla, että mitäpä kannattaisi noille ensisijassa tehdä. Romuksi luultavasti menevät, alkavat kaikki (sitä Ladaa ehkä lukuunottamatta) olla niin pehmeitä, ettei niistä enää taitavinkaan entisöijä saa kalua aikaiseksi, ei edes varaosia. Haasteena vain on niiden ronttaaminen pois sieltä metiköstä...

Kirjamessut

Parin viikon päästä pidetään Tampereella kirjamessut. Pikkulinnut kertovat, että siellä julkaistaan Kiroileva Siili 3! Olisipa huippua mennä paikan päälle ja parhaassa tapauksessa saada albumiinsa Milla Paloniemen signeeraus, mutta jotenkin epäilen että jonoihin ja tungokseen saa varautua. Ensin ovella ja sitten Siilin ständillä.
Täytyy silti pitää mielessä tuo tapahtuma...

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

Silppuja

Flunssa sitten iski, mutta alkaa olla menossa jo pois. Luultavasti tällä kertaa ei ole ollut mitenkään korkeita kuumelukemia, en ole ahkerasti mittaillut lämpöä, kun ei ole tuntunut siltä. Jos se jäi tähän, niin oli kyllä harvinaisen kesy flunssa. Hyvä niin.

Suomen euroviisuesiintyjä on valittu. Olin jälleen pudota tuolilta kun kuulin esiintyjän nimen: Waldo's People! Siis mistä naftaliinista Waldo on taas kaivettu? Vastahan se oli kova nimi joskus 90-luvun puolivälissä... No joo, tyyli tai musiikki ei ole hirveästi muuttunut sen jälkeen, aika tuttua juttua oli kappale. Ihan kiva kappale sinänsä, mutta tuskin erottuu kahdenkymmenen samanlaisen joukosta Euroviisuissa.

Pikkulapsi uhittelee: "Jos te ette tee just niinku mä tahdon, niin mä vien leluni pois teidän hiekkalaatikolta enkä leiki teidän kans enää IKINÄ!"
Miten minulle tulee tästä niin mieleen Nokia, joka lienee jälleen uhannut lähteä Suomesta, ellei ns. Lex Nokia mene läpi eduskunnassa. Lex Nokialla tarkoitetaan lakia, joka sallisi työnantajan automaattisesti tallentaa ja valvoa työntekijöidensä sähköpostiliikenteen tunnistetietoja.
En puutu siihen, rikkooko tämä perustuslakia tai peräti YK:n ihmisoikeusjulistusta, vaan siihen että estääkö sähköpostien valvonta tippaakaan mahdollisista tietovuodoista? Sillä ei kai kukaan ole niin hölmö että lähettäisi työpaikan sähköpostista luottamuksellisia dokumentteja kilpailijalle? Parempiakin tapoja on: nappaa tiedot talteen USB-tikulle tai vaikka kännykän muistikortille ja tekee niille kotonaan mitä ikinä huvittaa.
Niin että se siitä tunnistetietojen hyödyllisyydestä ja tämän takia uhitellaan.