tiistaina, maaliskuuta 31, 2009

Tuomio tuli

Terveisiä hammaslääkäristä. Voisi sanoa, että tappotuomio tuli. Hampaalle ainakin.
Kuten melkein arvelinkin, lääkäri halusi ottaa röntgen-kuvan hampaasta ja sen juurista nähdäkseen tilanteen. Juuren alapuolelta löytyikin iso läntti tulehtunutta kudosta, joka tietysti särkee ja toisaalta on varmaankin nostanut hammasta ylöspäin, jolloin purenta sattuu.
Ensiavuksi purentaa madallettiin, nyt ei alahammas osu enää niin pahasti ylähampaaseen purtaessa. Lisäksi sain antibioottikuurin. En sen takia, että se tulehdus paranisi sillä kokonaan vaan sen takia, että se vähän hillitsisi sitä tulehdusta. Tekee hampaanpoistosta kuulemma vähemmän kivuliasta.
Jeap, luitte oikein: hampaanpoisto. Se hammas nypätään kokonaan pois pääsiäisen jälkeen. Lääkäri sanoi, ettei hän lähtisi sitä juurihoitamaan uudestaan, koska ei ole mitään takeita siitä että se hammas kestäisi sen paremmin uudelleen hoidettuna. Ja koska hammaskalustossani ei muita puutteita ole, niin viimeisen poskihampaan pois nyppääminen ei vaikuta sitä eikä tätä.

Olen jokseenkin helpottunut, hampaanpoisto kuulostaa kyllä hieman ikävältä, mutta juurihoito olisi kuulostanut vielä ikävämmältä. Parempi siis kertaronksauksella ongelmat ja hammas pois kuin pidempi taistelu juurihoitojen kanssa. Vähän se hampaanpoisto kyllä jännittää, lääkäri sanoi (ja tiedän toki itsekin) että tulehtunut kudos puutuu huonosti ja poisto luultavasti sattuu jossain määrin. On onneksi mieslääkäri, luulisi löytyvän hartioista papua sen verran että saa sen hampaan kuitenkin pois suunnilleen kertanykäisyllä.

Tämä lysti tulee maksamaan reilun satasen minulle, joten plussan puolelle jään siinä mielessä, että leukaan sattuu enemmän kuin lompakkoon.

Sattuu-sattuu-sattuu!!!

Miksei ihmisiä varoiteta siitä, että kun täyttää kolmekymmentä, olisi sekä itselle että kaikille läheisille parempi vetää itsensä hirteen?! Minäkään en ole tämän vuoden aikana vasta sairastanut kuin yhden flunssan poskiontelontulehduksineen, mahataudin ja nyt viimeisimmän vitsauksen: pirullisen hammassäryn. Tai oikeastaan leukasäryn, luulen ja toivon että tuossa hampaassa ei ole mitään vikaa, koska se on juurihoidettu jo vuosia sitten.

Jutun juoni lähtee siitä, että olen ollut (ja joskus olen vieläkin) hampaidennarskuttelija, puren siis yöllä hampaitani yhteen niin lujaa että narske käy. Minulla meni varmaan monta vuotta ennen kuin sain kuulla tällaista harrastavani enkä edes tajunnut sen olevan mitenkään haitallista. Hampaitahan se kuluttaa ja luulen että sen narskuttelun takia minulta lohkesi poskihammas, johon tietysti tuli massiivinen reikä ja siihen tehtiin juurihoito 2003 tai 2004.
Samalla minulle tehtiin myös sellainen muovinen purentakisko, jota käytin öisin. Se ohjasi leukoja oikeaan asentoon ja toisaalta myös suojasi hampaita, kun jyrsin sitä kiskoa enkä hampaitani. Käytin sitä tunnollisesti muutaman vuoden, mutta vähitellen olen jättänyt sen pois käytöstä. Tiedän kuitenkin yleensä aina, milloin narskuttelen hampaita öisin, aamulla sen juurihoidetun poskihampaan ympäristö on arka.

No, viikonloppuna olin jostain syystä taas jyrsinyt hampaitani ja päätin jo sunnuntain vastaiseksi yöksi ottaa purentakiskon taas käyttöön. Se ei sinänsä auttanut, koska sunnuntaina poskihampaan ympäristö taas vihoitteli niinkin pahasti, että jouduin ottamaan särkylääkkeen. Se ei ollut enää pelkkää pureskellessa tuntuvaa arkuutta vaan ihan suoranaista särkyä. Särkylääke onneksi auttoi, mutta sain eilenkin ottaa särkylääkettä.
Silti viime yönä heräsin neljän jälkeen suorastaan mielipuoliseen särkyyn. Otin kaksi nelisataista Ibusalia ja painuin takaisin peiton alle. Särkylääke onneksi auttoi taas ja sain nukuttua. Silti aamukahdeksan jälkeen sain ottaa jatkosatsin särkylääkettä. Sillä selvisin jollain tavoin, mutta tein sen kardinaalimunauksen, että unohdin ottaa särkylääkkeet mukaan töihin. Töissä alkoi taas ennen puolta päivää särkeä leukaa. Oli minulla mukana kahtakin sorttia särkylääkettä, jotka kulkevat aina mukana migreenin varalta (minulla on siis migreeniin varsinaista migreenilääkettä, joka ei muihin särkyihin auta ja sen tueksi sitten tavallisia, joskin astetta kovempia särkylääkkeitä).
Nappasin ensimmäistä lääkettä ilman merkittäviä tuloksia. Nappasin toisenkin, siitä on nyt jo tunnin verran aikaa ja särky ei kun pahenee.

Soittelin yhdentoista jälkeen kunnalliseen hammassärkypäivystykseen, mutta täksi päiväksi on turha toivoa aikaa enää siinä vaiheessa päivää. Huomenna lupasin soittaa heti kahdeksalta. Tuolloin tuntui vielä siltä, että hyvinhän tässä huomiseen kestää, kun kyse ei luultavasti ja toivottavasti ole mistään pahemmasta kuin vain siitä, että leukaluu kiukuttelee. Särky muistuttaa erehdyttävästi sitä särkyä, jota podin sen jälkeen kun lukioaikoina leukaluustani kaivettiin pois viisaudenhammas, joka ei ollut vielä edes puhkeamassa. Siinä operaatiossa jouduttiin leukaluuta murjomaan sen verran, että se särki kamalasti ja sain siihen reseptillä särkylääkettä, josta perushoitaja-äitini totesi "Ohhoh", siis varsin tymäkkää, mikä olikin ihan hyvä.

Särky on tässä nyt pahentunut ja kun ei nuo lääkkeet tahdo auttaa, niin alkaa olla jo epätoivoinen olo. Mietin tuossa autokoulun teoriatuntien alkaessa 12.15 että kyllä tässä nyt ehtii huomiseen odotella, ei raaski mennä yksityisellekään, kyllä tämä tästä. Teoriatunnin kestäessä se yksityinen alkoi kuulostaa koko ajan vain paremmalta ja paremmalta idealta ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että on ihan helvetin sama mitä se yksityinen maksaa, tuleeko henkilökohtainen konkurssi vai mitä, mutta lääkäriin on päästävä ja mieluummin jo eilen. Itku tuli kun kaksi ensimmäistä yksityistä lääkäriasemaa sanoivat ettei heillä ole tälle päivälle enää aikoja lainkaan. Kolmaskin tarjosi ei-oo:ta, mutta antoi yhteystiedot eräälle toiselle yksityiselle hammaslääkäriasemalle, jossa tiettävästi otetaan uusia potilaita. Ja niin otettiin, olen puoli 4 menossa hammaslääkäriin, jippii! Kiitos paljon vihjeestä, hammaslääkäri Tuula Järvisen vastaanottoapulainen tai kuka siihen puhelimeen nyt vastasikin!

Myönnän että olen hirvittävän huono kestämään minkäänlaista kipua. Migreenin vielä kestää, ensinnäkin siksi että minun migreenissäni kipu ei ole täysin tappavaa, kuten monella on. Siksi sitä särkyä ei aikanaan heti tunnistettukaan migreeniksi, kun se särky oli pientä, vaikka pahuksen sitkeätä. Toinen juttu on se, että tiedän migreenini, se on tuttu juttu eikä enää mitään pelottavaa ja tiedän myös sen, että minulla on siihen useimmiten toimiva lääkearsenaali.
Mutta tämä hammassärky on paljon, paljon pahempaa. Migreeni on aaltoilevaa, siinä saa pieniä hengähdystaukoja siltä kivulta, tämä on jatkuvasti täysillä tykittävää kipua. Lisäksi minua pelottaa kun en tiedä onko se nyt vain pureskelun ärsyttämä leukaluu vai löytyykö jostain nyrkinkokoinen mätäpaise vai mitä ja lopuksi minua vituttaa, kun en pääse tästä kivusta näemmä millään eroon.

Peruin jo huomisen ajotuntinikin. Ei kuulosta maailman parhaalta idealta olla ensimmäisellä ajotunnilla joko hammassärkyinen tai särkylääkepöllyssä.

maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Tamperelaiset, varokaa!

Hahaa, keskiviikkona koittaa elämäni ensimmäinen ajotunti! En oikein tunnusta että jännittäisi, ainakaan vielä, ennemminkin olen niin innoissani että maltan tuskin nahoissani pysyä.

Violetti kollaasi

Tämän viikon kollaasin värinä on violetti. Violetti onkin huomattavasti helpompi väri kuin viime viikon turkoosi, johon en osallistunut lainkaan.
Violettia tulee minun kuvissani vastaan enimmäkseen erilaisissa kukissa ja tämä kollaasi onkin koottu ainoastaan kukkakuvista. Sieltä löytyvät kaikki suosikkini: villit lupiinit, kurjenpolvet, sinivuokot ja kellokasvit sekä puutarhoissa kasvavat kääpiökurjenmiekat, akileijat, syreenit, bougainvillea ja pari violetinsävyistä ruusuakin, yksi leikkoruusu ja Hatanpään arboretumissa kasvava Rhapsody in Blue.
Olisi varastoista löytynyt pari kuvaa lähestulkoon violetista taivaasta, joskus oikein synkät sadepilvet tai sopiva auringonlasku saavat taivaan violetiksi. Ja erään kerran auringonlaskun aikaan onnistuin kuvaamaan myös violetin järvenpinnan, jota mietin kauan tähän kollaasiin. Ajattelin kuitenkin pitäytyä kukissa.



*edit*
Tiesin, että jotain unohtui! Pitihän minun nimetäkin nuo käyttämäni kukkaset, joku jo sitä ehti kommenteissa kaipaillakin.
Ylärivi vasemmalta: lupiineja, metsäkurjenpolvi, sinivuokko, ruusu "Rhapsody in Blue"
Keskimmäinen rivi, vasemmalta (lupiinin vierestä): harakankello, kääpiökurjenmiekka, akileija
Alin rivi vasemmalta: tunnistamaton leikkoruusu, talonpoikaissyreeni, peurankello ja luultavasti bougainvillea tai ainakin sen sukuinen kukka

lauantaina, maaliskuuta 28, 2009

Valmista

Nonni, valmista tuli. Hiukset on kunnossa, bad face day armahti tänään eikä saapunut paikalle, vaatteet on päällä ja käsilaukku pakattu. Viimeinen kohta onkin aina hieman haasteellinen, juhlakäsilaukku on pieni kirjekuorilaukku, johon kuitenkin pitäisi puoli omaisuutta saada mahtumaan. Ainakin pankkikortti, henkilöpaperit (jos niitä kysytään pankkikorttia käyttäessä), puhelin, lääkkeet, avain, pari nenäliinaa, puuterirasia ja huulipuna (joita en koskaan kuitenkaan muista käyttää, mutta pakko olla mukana). Kamera menee DI:n taskuun. Ehkä sekin olisi vielä mahtunut käsilaukkuun, mutta menköön nyt.

DI:n kamera tuossa sai jo huomiota kun hän nappaili muutamia kuvia minusta täydessä juhlatällingissä. Täytyy myöntää että hiukset on hyvin (kerrankin!) ja aiemminkin olen sanonut, että ehkä minusta ei kaunista saa millään, mutta näyttävän kyllä tarvittaessa. Nytkin suorat mustat housut, nilkan-niksautus-DIn-varpaan-surma-korkokengät, kullanvärinen toppi, musta jakku ja koko asun juju, iso ja näyttävä kaulakoru ovat sen verran hyvä yhdistelmä, että kyllä tällä kehtaa lähteä. Vaikka seuralainen olisikin mustaan pukuun pukeutunut, erittäin komealta näyttävä mies.

Migreeni vaivasi eilen, tänään se ei ole vielä iskenyt. Eikä toivottavasti iskekään, mutta lääkearsenaali on mukana. Minen tarvi viinaa, miul on omat huumeet mukana...

Nuttura tiukalla

Joudun tänä iltana taas leikkimään DI:n edustusvaimoa (vaikken ole virallisesti vaimo enkä edes erityisen edustava) ja osallistumaan hänen avecinaan Tietoteekkarikillan almuni-sitseille. Sitsit pidetään jossain... Pirkanmaan lehtipainon talossa ja pukukoodina tumma puku tai muuten siistit vaatteet.
Jotenkin nämä sitsit tulivat ihan nurkan takaa, en ole ehtinyt juuri valmistautua niihin mitenkään. Sain sentään viikolla varattua itselleni täksi päiväksi kampaajan nutturan tekoa varten, mutta siinä se sitten suunnilleen onkin. Kynsiinkin olisi pitänyt ehkä vaihtaa väri, mutten missään vaiheessa tajunnut soittaa kynsistudiolle että olisiko ollut aikaa. No, asialle ei voi mitään, nyt mennään musta-kultaisen asun ja sinivalkoisten kynsien kanssa ja saa luvan kelvata.

Tulin juuri äsken kampaajalta ja nyt pitäisi saada hieno kiharanutturasysteemi kestämään vahingoittumattomana iltaan asti. En sinänsä epäile, siinä on puoli pulloa lakkaa ja sen verran metallia pinnien muodossa, etten pääsisi lentokentän turvatarkastuksesta läpi.

perjantaina, maaliskuuta 27, 2009

Oh, autokuume!

Voivoivoi, nyt polttelee pahemman kerran. Stockmannin hulluilla päivillä on tarjous 1,4-litraisesta, 5-ovisesta Ford Fusionista: 13690 euroa toimituskuluineen! Erittäin pintapuolisen mainoksen mukaan siitä löytyisi jonkin verran lisävarusteita, ainakin ilmastointi, radio, metalliväri, sähkötoimiset sivupeilit, ettei se ole ihan mikään ratti-ja-vaihdekeppi-malli.
Oijoi, jos vaikka DI:ltä löytyisi seitsemän tonnia ja minulta toiset, niin sehän olisi siinä.
Oivoi. Olis se kiva.

Mitäs minä sanoin!

Viime heinäkuussa purkauduin siitä, miten ärsyttäviä ovat liian kuumat juomat. Se ei ole ainoastaan ärsyttävää, vaan myös terveysriski: YLEn tiedeuutiset-blogi kirjoitti aiheesta otsikolla "Liian kuuman teen juominen lisää ruokatorven syöpää".
Vielä minä printtaan tuosta artikkelista kappaleita ja lykkään niitä jokaisen ihmisen kouraan ja jokaisen ravintolan tiskille, joka yrittää tarjoilla minulle liian kuumaa juotavaa. Ottaisin silti jäätelöä. Kiitos. Nam.

torstaina, maaliskuuta 26, 2009

Autokoulu, osa 3

Tänään oli päivällä se tunti autokoulun teorioista, jonka olisin ehkä halunnut välttää. Otsikko nimittäin kuului: "Oman tilan hallinta ja toiminta onnettomuustilanteessa". Oman tilan hallinta on terminä vähän hämärä ja selkeämpi olisi kaiketi "Oman mielentilan tunnistaminen, sen hallinta ja ihmismäinen käytös liikenteessä".

No joo, olihan se varsin hyvää ja tärkeätä asiaa. Ei rattiin vihaisena, ei rattiin edes yhden viinilasin jälkeen, ei rattiin huumeissa, ei rattiin väsyneenä eikä mitenkään muutenkaan, jos on aihetta epäillä ettei pystyisi havainnoimaan ja toimimaan kunnolla. Asia selvä. Alkoholi ei ole ongelma kun en sitä juo, mutta migreenilääkitys on taatusti lain tarkoittamaa huumaavaa ainetta ja joskus sen jopa huomaa itsekin, että nyt ollaan pihalla kuin pärekatto. Mutta vaikka sellaista oloa ei olisikaan, on silti luultavasti syytä välttää ajamista. Täytyykin kysäistä lääkäriltä, että mikä olisi sopiva varoaika noiden lääkkeiden ottamisen jälkeen.

Oma persoonallisuus tietenkin vaikuttaa ajamiseen ja ajotyyliin, toiset ovat temperamenttisempia ja kuohahtavat helpommin kuin toiset ja niin edelleen. Itse taidan kuitenkin olla (ehkä onneksikin?) sitä viilipyttyosastoa ja vaikka jostain kiehahtaisinkin liikenteessä, minun on vaikea kuvitella lähteväni millään tavoin kostamaan vastapuolelle.
Mietin vain, että mitenköhän paljon omaan suhtautumiseen liikenteeseen vaikuttaa vanhemmat ja heidän ajotapa ja suhtautuminen? Kas kun isä oli samanlainen viilipytty myös, ei sitä saanut mikään tumpelo suuttumaan liikenteessä, korkeintaan tokaisi jotain tyyliin: "Onpas sillä kiire" tai "Noh, mitäs tuo oikein töppöilee tuossa". Koskaan isä ei ainakaan minun aikana puinut nyrkkiä eikä tainnut edes soittaa torvea juuri koskaan. Äitikin oli rauhallinen ja varovainen kuski eikä koskaan hiiltynyt kellekään. Nyt sisko vaikuttaa täsmälleen samanlaiselta kuljettajalta. Itsestäni tietysti on vaikea sanoa, kun en ole rattiin vielä päässyt, mutta ei minulla nyt oikein ole minkäänlaista mallia tai esikuvaa liikenteessä mäyhäämiseen, niin miksi ihmeessä tekisin sitä?!

Niin juu joo, kiire on kyllä se ajotaidon pahin uhka, sekin tunnilla todettiin. Ja tietysti aina silloin kun on kiire, ne kaikki pahimmat tumpelot osuvat juuri silloin eteen. Ja pah. Isän sanoin: "Kyllä ne ottavat ruumishuoneella vastaan vartin myöhemminkin", tarkoittaen sitä että kiireellä ei yleensä saada aikaiseksi kuin huonoa ja että turha kiirettä on pitää oman turvallisuutensa tai jopa henkensä uhalla. Isä myös ajoi kuten opetti eli varasi aina tarpeeksi aikaa matkaan siltä varalta että jos matkalla on jotain hidastetta niin en sen takia esimerkiksi myöhästy junasta. Eikä koskaan tarvinnut pitää kiirettä tai ajaa holtittomasti.

Mitä sitten tulee tuohon onnettomuuspaikalla toimimiseen, niin kuten sanottu, jonkinlaista kokemusta on. Sinänsä helppoa: estä lisäonnettomuuksien syntyminen, hälytä apua, pelasta se mikä sinun kyvyilläsi on pelastettavissa ja kun apu saapuu paikalle, pysy pois jaloista. Ja ikiomana vinkkinä: tiedä koko ajan autossa istuessasi, joko kuskina tai kyytiläisenä, missä mennään. Oli niin hemmetin turhauttavaa kiljua hätäkeskuksen henkilökunnalle, ettei minulla ole pienintäkään käsitystä tämän kadun nimestä, mutta ollaan tässä helevetin MÄESSÄ. No, onneksi apu löysi kuitenkin perille.

K18: Paljonko on paljon?

Eräällä foorumilla käytiin taas debattia siitä, miten monta seksipartneria naisella saa olla, pitää olla, on hyvä olla ja miten monta kannattaa miehelle tunnustaa.
Gosh... Minä sitten vihaan tuollaisia väittelyitä, jotka aina kuitenkin kääntyvät siihen, että toinen on löyhämoraalinen jakorasia ja toinen tiukkapipoinen pihtari, vaikka kummallakin olisi sama määrä seksikumppaneita historiassaan. Pahinta kaikesta on se, että siellä taistelevat naiset keskenään, naiset lyövät toisten naisten otsaan vähemmän mairittelevia leimoja. Nainen ei saa naisen mielestä olla sitä eikä tätä eikä tuota ja naiset ovat näköjään kaikkein hanakampia pakottamaan toisia naisia erilaisiin muotteihin.

Ja tietysti puhutaan myös miehistä, siitä miten mies ei halua tietää totuutta, jos naisella on ollut useampi partneri, koska herkkä itsetunto kokee kolauksen, kun ei olekaan naiselle se ensimmäinen ja ainoa (mutta silti kokenut, ettei vain tarvitse neuvomaan ruveta). Kun nainen voi vertailla miestä johonkin. Ja samaan aikaan mies itse kehuskelee useilla panoillaan, joista osa on hyvinkin mielikuvituksen tuotetta. Niin, mies on edelleen kova sonni ja varsinainen naistenmies, jos hänellä on ollut paljon naisia, mutta jos naisella on ollut paljon miehiä, hän on huora. Ja voi sitä miesten ja naisten paheksuntaa, jos nainen erehtyy kehuskelemaan miehillään ja niiden määrällä! Ei uskoisi että elämme jo 2000-lukua eräässä maailman tasa-arvoisimmista maista.

Jossain elokuvassa mainittiin "kolmen sääntö", joka pätee sekä naisiin että miehiin, mutta eri tavalla. Jos mies sanoo hänellä olleen x kappaletta seksipartnereita, totuus on yleensä lähempänä lukua, joka saadaan jakamalla x kolmella. Jos nainen kertoo harrastaneensa seksiä Y kappaleen miehiä kanssa, todellinen lukema on todennäköisesti lähempänä 3*Y.

Tosin ymmärrän erittäin hyvin sen, ettei nainen halua paljastaa seksipartnereidensa määrää kellekään eikä varsinkaan miesystävälleen. Siitä saa riitatilanteisiin liian hyvän aseen, raivoissaan on niin helppo huutaa: "Ku sä oot muutenkin tollainen aivoton pihtari/huora". En kerro itsekään, toivottavasti kukaan ei sitä salaa toivonut... Luulen, että saattaisin vertailussa päihittää DI:n kirkkaasti. En tiedä, mutta luulen vähän näin.
Sen kuitenkin voin sanoa, että miehiä on ollut tarpeeksi. Jos kävisi niin onnellisesti, että olisimme DI:n kanssa yhdessä koko loppuelämämme enkä enää ikinä rakastelisi kenenkään muun miehen kanssa, niin se ei haittaisi, en koe jääneeni mistään paitsi. On ollut hyvää seksiä, on ollut keskivertoseksiä ja vähän huonompaakin seksiä. Miehiä ei ole ollut liikaa, sikäli kuin mikään nyt on liikaa. En kadu oikeastaan ainoatakaan seksikokemusta. Tiedän että jos omassa suhteessa seksi toimii, ei ruoho ole yhtään vihreämpää aidan toisella puolella. Eiköhän se riitä aika pitkälle?

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Lisää matkapuhelinasiaa

Minkähän takia minä palikka en ole tätä aikaisemmin tajunnut?!
Isän peruina meillä on edelleen hänen matkapuhelinliittymänsä, josta on puhelut käännetty minun puhelimeen. Koska isällä ei ollut salainen numero, tulee numeroon jonkin verran myyntipuheluita, lehtiäkin, mutta useimmin kuitenkin kaupataan jotain toista matkapuhelinliittymää.
Nämä puhelut alkavat yleensä sanoilla: "Mä huomasin, että sulla on DNA:n liittymä..." Ensimmäisen kerran tämän kuullessani olin jo kiljaisemassa väliin, että minulla ei ole ikinä DNA:ta ollutkaan, mitä te oikein sepustatte siellä, kunnes muistin että eihän tässä nyt minua oikeastaan tarkoitetakaan.

Tänään tuli taas yksi ja ymmärsin sanoa, että minä en voi vaihtaa tuota liittymää mihinkään enkä tehdä yksikseni muitakaan sitä koskevia päätöksiä, koska liittymä on nykyisin kuolinpesän omistuksessa. Näin olleen kaikkiin liittymäasioihin tarvitsen siskon eli toisen kuolinpesän osakkaan luvan ja suostumuksen. Minulle siis on turha kaupata yhtään mitään.

Ja toinen liittymäni on työliittymä, johon en tietysti voi vaikuttaa millään tavoin. Se, että minulla on vielä kolmaskin liittymä, se oma liittymä, ei kuulu kellekään mitenkään. Näin siis päästään näppärästi eroon puhelinmyyjistä valehtelematta tai olematta ikäviä heille.

Suomen paras 3G-verkko?

Tietoviikon blogista löytyi mielenkiintoinen kirjoitus: "Suomen paras 3g-verkko" on kohtuutonta kehumista, kirjoittajana Jarkko Vesa.
No, jos on sattunut telkkua vilkaisemaan viime aikoina, niin onhan tuo mainoskamppanja hyökännyt silmille. 3G-verkkoa mukamas testataan jossain iankaiken periferiassa, Lapin suurten laskettelukeskusten lähistöllä, jossa on ollut luultavasti erittäin loistava 3G-kattavuus jo kauan.

Olen hiljaa mielessäni kiristellyt hampaita tuolle mainokselle. Elisan 3G-verkko ei näet toimi alle 50 kilometrin päässä Elisan ikiomasta pääkonttorista. Kyllä, luitte oikein. Alle 50 kilometrin päässä Helsingin keskustasta ei kuulu Elisan 3G kunnolla tai lainkaan.
Jep, Nukarilla. Kotitalo sijaitsee 3G-peittoalueen reunalla tai ehkä juuri sen ulkopuolella. Kattavuus on heikko ja "reikäinen". Kasvimaan reunalla 3G kuuluu, sisällä talossa ei ole toivoakaan. Sen vielä ymmärtäisikin, jos olisimme todellakin jossain Lapin korvessa tiettömien taipaleiden takana, ettei 3G toimi siellä, mutta kun kyse on herran jestas ruuhka-Suomen reuna-alueista! 30 kilometriä Kehä 3:lta ja kas, olemme kehitysalueella! Ei siis varmaan ihme, jos tuo Elisan mainoskamppanja on minusta lähinnä naurettava... No, rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, etten tiedä kuuluuko siellä minkään muunkaan operaattorin 3G yhtään sen paremmin. Epäilen että ei, mutta ei se minua juuri lohduta eikä nosta Elisan osakkeita minun silmissäni.

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Hevosmessut ja perinteinen sunnuntaiateria

Kävin tänään Pirkkahallissa Hevosmessuilla. Messut olivat minulle ehkä pieni pettymys, ne keskittyivät enimmäkseen hevos-, ratsastus- ja tallitarvikkeisiin, joille minulla ei ole mitään tarvetta. Mitään tietokirjoja ei vahingossakaan ollut tarjolla, muutamia kiinnostavia nettiosoitteita tarttui mukaan. Tähän nähden 12 euron sisäänpääsymaksu tuntui kiskonnalta, mutta tiesin sen kyllä jo etukäteen etten kuulu varsinaisesti messujen kohdeyleisöön. Esityksiä en käynyt katsomassa, olisi ehkä pitänyt.

Kotiin tullessani DI oli jo ruuanlaittopuuhissa. Ihmettelin sitä, koska kello oli vasta kovin vähän. Mikäs kiire tässä? No, syy selvisi kun DI kertoi suunnitelmansa tehdä jotain gulassin tapaista pataruokaa. Se hautui uunissa 2,5 tuntia! En tiedä tarkalleen ottaen mitä pata piti sisällään naudanlihapalasten, porkkanan, paprikoiden, varsisellerin ja pekonin lisäksi, mutta mahdottoman hyvää se oli riisin kanssa syötynä. DI lupasi kirjoittaa ohjeen muistiin, jos tätä herkkua saisi toistekin.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Sushimittelö: Maruseki vs. Ichiban

Kuten olen mainostanut, kävimme tänään syömässä sushia Aikatalon Ichibanissa, Helsingissä. Koska sushia olen syönyt muuten vain Marusekissa, on aika tehdä julkistaa tulokset, miten näiden kahden ravintolan annokset pärjäsivät keskinäisessä kilpailussa.

Tilat ja ympäristö: 5-1 Marusekille
Aikatalon Ichiban on ahdas ja jokseenkin mitäänsanomaton. Sekä tietysti pieni, mikä kostautui ajoittaisina jonoina. Peli olisi ollut ehkä tasan, jos Maruseki olisi edelleen entisissä tiloissaan Kauppahallin takana, mutta uudet tilat Hämeenkadulla ovat aivan hulppeat.

Palvelu: 6-0 Marusekille
Okei, en väitä että Ichibanista olisi saanut huonoa palvelua. Ei suinkaan, kyllä siellä ihan asiallinen palvelu oli. Mutta... Marusekin palveluun verrattuna se oli persoonatonta ja sellaista "mä oon vaan töissä täällä"-asennetta.
Asiaan voi tietysti vaikuttaa sekin, että allekirjoittaneen pärstä tunnetaan Marusekissa jo kohtuullisen hyvin, mutta kyllä siellä uppo-oudotkin asiakkaat saavat sydämellistä palvelua, ei se siitä ole kiinni.

Ruokalista: 4-2 Marusekille
No, epäreilua tietysti vertailla näin, Ichiban on pieni ravintola, jolla on tietysti myös rajalliset keittiötilat ja varastot, joten ruokalista ei voikaan olla mikään käsittämättömän laaja. Erilaisia valmiita annoskokonaisuuksia oli kuitenkin varsin vähän ja ne oli kuvattu hieman huonosti. Nigirien määrä oli mainittu, muttei sitten muuta ja ruokalistan kuvat olivat kohtuullisen pienet, niin että vähän arpomalla mentiin.

Ruoka-astiat, esillepano yms: 4-2 Marusekille
Pahimman miinuksen Ichiban saa kertakäyttöisistä syömäpuikoistaan, joita voin tuskin sietää! Se oli ihan ensimmäinen pettymys pöytään istuessamme. No, söi tietysti niilläkin, mutta kyllä Marusekin "oikeat" puikot ovat huomattavasti paremmat.
Muuten Ichiban ei sitten hävinnytkään juuri lainkaan Marusekille, astiat olivat suunnilleen samankaltaisia kuin Marusekissakin ja esillepano oli silmää miellyttävä.

Misokeitto: 5-1 Marusekille
Tässä Maruseki on ehdottomasti parempi, minusta Ichibanin misokeitto oli jopa pettymys. En voi sitä pahaksi sanoa, mutta kaivaisin tähän kohtaan taas sanan "mitäänsanomaton". Ja sattumia ei sopasta löytynyt kuin harvakseltaan. Joku on tottunut parempaan...

Inkiväärisuikaleiden määrä: 0-6 Ichibanille
Tarjoiluastian reunalla oli suuri keko raastettua inkivääriä! Oi nami! Tässä suhteessa Ichiban pesee inkivääriä pihtailevan Marusekin aivan täysin. Sama koskee myös wasabitahnan määrää, joka minulle ei ole maailman tärkein asia, mutta DI:lle on. Ichibanissa wasabia oli riittävästi jopa DI:lle, Marusekissa DI joutuu yleensä pihistämään minulta.

Nigirisushit: 3-3
Näistä en osaa kyllä rehellisesti sanoa, kumpi tarjoilee parempia nigirejä. Annoksissamme oli pari sellaistakin nigiriä, joita Marusekissa ei ole tarjolla lainkaan, mutta samojakin oli ja eroa en voi sanoa huomanneeni.

Makisushit: 2-4 Ichibanille
Marusekin rullat ovat herkullisia, en voi väittää muuta, mutta sieltä puuttuvat kokonaan Ichibanissa tarjoillut isot rullat, futomakit. Annoksessani oli pari sellaista ja ne olivat mainioita.

Lopputulema on siis se, että Maruseki olisi vienyt voiton, vaikkei sillä olisi ollut edes kotikenttäetua (mikä sillä ilman muuta tietysti on), mutta ei Ichiban mikään toivoton paikka ole, kaukana siitä. Valitettavasti kuitenkin se sijaitsee Helsingissä ja minä Tampereella, niin että pysyn edelleen Marusekin vakiokalustossa.
Ja lähdettäköön nyt siitä, että minähän en ole mikään japanilaisen ruuan tai sushiravintoloiden asiantuntija, arvioin vain sen mukaan mistä itse pidän.

perjantaina, maaliskuuta 20, 2009

Ichiban ja hamsteri

Huomisaamuna suuntaamme DI:n kanssa kohti Helsinkiä. Käymme vähän kiertelemässä kaupoilla, vaikka se onkin lauantaisin suunnilleen sama kuin yrittäisi nirhata lusikalla ranteitaan auki, käymme syömässä Ichibanissa ja sitten lähdemme hakemaan Vuosaaresta meidän hamsteria.
Tuolla Ichibanissa on pitänyt jo kaksi kertaa käydä, mutta eri syiden takia on jäänyt käymättä. Uuden vuoden jälkeinen shoppailukierros siskon kanssa päätettiinkin suunnata Helsingin sijasta Tampereelle ja Apassionatan jälkeinen sushipäivällinen jäi väliin, koska olin Tampereella 39 asteen kuumeessa. Jospa siis kolmas kerta sanoisi toden? Olen erityisen utelias käymään muissakin japanilaisissa ravintoloissa kuin vain melkein jo kantapaikaksi muodostuneessa Marusekissa. Haluan hieman vertailla noita paikkoja ja niiden tarjoamia ruokia keskenään. Saa nähdä miten mielenkiintoista siitä tulee.

keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009

Mies ja My Little Ponyt

Miten saada mies innostumaan My Little Ponyista ja hihkumaan kuvia katsellessaan: "Mä haluun tommosia!"?
No, vilautin sille Mari Kasurisen customoimia MLP-kuvia, jotka eivät ole ehkä niin erityisen perinteisiä MLP:itä, mutta DI:hin ne iskivät kuin metrinen koivuhalko.

Paranemaan päin, toivottavasti

Kävin eilen lääkärissä ja kävin tänään lääkärissä toistamiseen. Eilen lääkäri otti minulta pika-CRP:n, jolla yritetään selvittää, onko kyse virus- vai bakteeritaudista. Eilen se oli selkeästi kohollaan, mutta se ei lääkärin mukaan todistanut vielä mitään, koska paha virusinfektio ja elimistön kuivuminen voivat nostaa sitä. Tänään otettiin testi sitten uudestaan ja arvo oli pudonnut aivan selvästi, joten se viittaa viruksen aiheuttamaan mahatautiin. Ei siis suurempaa hätää, se menee tässä itsellään ohitse ja jos ei mene, niin kipin kapin takaisin lekurille.

Olokin on ehkä jo taas piirun verran parempi, syynä voi toki olla eilinen mehun ja veden latkiminen sekä syöminen. Tosin koko iltayön jouduin ramppaamaan kyllä vessassa, en tiedä mistä maha taas riemastui. Mahdollisesti siitä syömisestä. Mutta ehkä se tästä pikkuhiljaa. Lauantaina pitäisi olla kuitenkin jo jonkinlaisessa kunnossa, koska meidän pitäisi DI:n kanssa hakea meille uusi lemmikki Helsingistä. Kaiketi DI voisi hakea sen yksinäänkin, mutta haluaisin niin kovasti olla mukana myös.

Sairaslomaa sain koko loppuviikon, lääkäri sanoi että tällaisen pöpön jälkeen menee pari päivää ennen kuin elimistö on taas lähellekään kuosissaan. Lisäksi tauti on todennäköisesti tarttuva niin kauan kuin ripulia ilmenee, joten työkaverit (varsinkaan lapsiperheelliset) eivät kamalasti kiittelisi, jos lähtisin toimistolle heitä tartuttamaan sopivasti viikonlopuksi.

tiistaina, maaliskuuta 17, 2009

Valkoinen kollaasi

Taas osallistun Periferialife-blogin kollaasiviikkoon, tällä kertaa aiheena on valkoinen.
Valkoinen on minulle kelju väri, koska se tahtoo kuvattaessa joko ylivalottua tai sitten se sävyttyy muulla värillä. Valkoiset ruusut auringonpaisteessa ovat iki-inhokkejani, ne kuvat eivät onnistu ikinä! Tietysti voi olla, että tekniikalla on osuutensa asiassa...
Tähän kollaasiin on taas koottu kaikenlaista: ne perinteiset valkoiset eli pilvi ja lumi lumiukon muodossa. Sekä tietysti joutsen ja omenankukat ynnä muita valkoisia kukkia. Kuvan traktori on Fordson, vuosimalliltaan jotain 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun tienoota. Kuvaa on päässyt myös äidin ja miehensä vene ja kesän 2005 maatalousnäyttelyissä kuvattu texel-pässi.

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

Mahavaivainen

Jonkin muotiblogeja kritisoivan blogin kommenteissa oli kitinä siitä, miten bloggaajat kertovat blogissa avoimesti ns. rumiakin asioita. On kuukautiskipuja ja suosikkini paise persiissä, paranemisia vain Mangolisalle ynnä muuta, joka pitäisi häveliäisyyssyistä jättää kertomatta julkisesti. Eihän naisilla julkisesti voi olla kuukautisia tai mitään sairauksia, voi herran tähden, saati että niistä sitten kirjoitettaisiin vielä... Kamalaa.

Minä jatkan sarjaa: minuun iski elämää pahempi mahatauti. Rehellisesti sanoen en muista edes penskana koskaan olleeni näin hirvittävässä mahataudissa!
Jo illalla nukkumaan mennessä oli mahassa omituinen olo, ei siellä oikein mikään kiertänyt eikä möyrinyt eikä oksettanutkaan, olipahan vain epämieluisa olo. Puolen yön jälkeen sitten helvetti repesi (vessanpönttö onneksi ei eikä takapuolenikaan), ensin armoton ripuli ja kahden aikaan yöllä oksensin ensimmäisen kerran. Oksentelua ja ripulia on jatkunut tähän asti suunnilleen tunnin välein. Lievästi sanoen myös väsyttää, koska en saanut oikein nukuttuakaan. Joka kerta wc:ssä käytyäni olen ihan varma, että NYT olen päkistänyt kaiken mahdollisen irtotavaran itsestäni ulos, mutta ei. Jostain sitä vain riittää.
Oksentelu on tässä aamusta vähän helpottanut ja nyt jo tuntuu hyvältä juoda laimeata kirsikkamehua, jota tein itselleni ensiavuksi. Verensokeri on kuitenkin niin alhaalla, että pystyssä oleminen ei oikein tunnu olevan minun juttuni. Lähinnä jaksan vain möllöttää sängynpohjalla.

Tänään olisi illalla teoriatuntikin, jonne pitäisi mennä, mutta voi jäädä menemättä. Harmi sinänsä, se lykkää ajotuntien aloittamista. Jos olisin nyt osallistunut noiden aloitustuntien toiseen osaan, olisin voinut aloittaa ajotunnit heti sen jälkeen eli varmaankin jo tällä viikolla. Jos taas tänään en pääse tunnille, seuraava kerta on kahden viikon kuluttua. Ei kiva jos ne sinne asti lykkääntyvät, kun tarkoitus oli päästä ajamaan edes osa tunneista kunnon talvikelillä. No, toivoa sopii, että tässä saadaan kevään mittaan vielä lunta, loskaa, räntää ja jäätä, ihan noin harjoittelun vuoksi...

Keljuttaa vain kympillä tämä heikko olo.

sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009

Sunnuntaiateria: fajitas

Meillä oli tänään vähän poikkeuksellinen sunnuntaiateria: fajitaksia! Siis tortillalättyjä ja niihin muutamaa eri täytettä, joista sai valita mieluisiaan. Tämä oli ns. helppo nakki, tortillat, salsa ja mausteseokset ostettiin valmiina.
Täytevaihtoehtoja meillä oli seuraavia:
- valmiilla texmex-mausteseoksella maustettua, ruskistettua jauhelihaa
- valmiilla texmex-mausteseoksella maustettuja kanasuikaleita
- pannulla paahdettuja herkkusieniä
- pannulla paahdettuja paprikoita
- pannulla paahdettuja porkkanan- ja varsisellerinpalasia
- jäävuorisalaattia
- kirsikkatomaatteja
- valmista salsakastiketta
- guacamolea
- juustokastiketta
- Aurajuustoa muruina

Yksinkertaista, mutta hyvää! Noista täytteistä saa muuten juustokastikkeen, kasvistäytteiden ja Aurajuuston kanssa myös erinomaisen kasvisversion, joka semmoisista tykkää.

lauantaina, maaliskuuta 14, 2009

Autoista, kolareista ja peloista

Autokoulun aloittamisen takia olen mietiskellyt menneitä tässä viime aikoina. Olen nimittäin potenut kauheata autoilupelkoa joitain vuosia sitten. Olenhan maininnut muutamia kertoja ohimennen erään kolarin.

Kersana ja vielä täysi-ikäiseksi tultuanikin pidin suorastaan autolla matkustamisesta. Tai se oli oikeastaan sellainen tavallinen ja jokapäiväinen asia, johon ei tullut koskaan kiinnittäneeksi sen enempää huomiota. Olihan se toki mukavaa istuskella isän tai äidin kyydissä, kun menimme milloin sinne, milloin tänne ja sai katsella uusia maisemia. En muista, että koskaan olisi mitään pelottavaa tai säikäyttävää tapahtunut, mistään läheltä-piti-tilanteista nyt puhumattakaan.

Sitten tuli maaliskuu 2001. Jonain arkipäivänä menin koulusta Kaukajärvelle äidin luona käymään ja iltasella, jossain viiden, kuuden kierteellä äiti lähti viemään minua Hervantaan. Päivä oli ollut aurinkoinen ja keväinen, tiet olivat sulia, paisteisissa paikoissa kai jo kuiviakin. Matkalle osuu niin sanottu Hervannanmäki, pitkä, jyrkkä mäki, joka laskee Hervannasta Lukonmäkeen ja on varjoisa, pohjoisen suuntaan.
Mäki näytti kaiketi märältä, mutta jossain vähän ennen mäen puoliväliä äidin painaessa lisää kaasua selvisi totuus: mäki oli umpijäässä! Takavetoisesta Volvosta heitti perä sivulle ja me paiskauduimme suoraan kohti vastaantulijaa. Vastaantulija oli onneksi suunnilleen samankokoinen henkilöauto eikä jonkin matkaa sen perässä tullut varikolle palaileva bussi. Meillä ei ollut paljon vauhtia, mutta vastaantulijalla ehkä oli jonkin verran enemmän, alamäkeen kun oli tulossa.

Molemmat autot menivät lunastukseen, vastapuolen auton kuljettajalta murtui tiettävästi lonkka, koska meidän auto tuli suoraan kuljettajan oveen. Äidiltä murtui rintalasta ja hän sai polven yläpuolelle reiteen syvän haavan, koska jostain syystä tärskyssä molemmat jalat olivat menneet ratin oikealle puolelle ja virtalukossa ollut avain kaivautui syvälle reiteen. Minulle ei käynyt mitään, turvavyöt vain paiskasivat vähäksi aikaa keuhkot tyhjiksi ja rintakehä minullakin oli mahdottoman kipeä ja täynnä mustelmia. Vähän aikaa henkeä vedettyäni pystyin nousemaan autosta ylös omin avuin ja soittamaan apua. Paikalle tuli auttajia ja aika pian myös ambulanssit, poliisi ja palokunta. Liikenne oli poikki raivaustöiden ajan ja palokunta joutui ainakin äidin kohdalla tekemään töitä ihan tosissaan, että saivat hänet irti. Kas kun se avain oli siellä reidessä eikä tiedetty oikein että mistä on jalat kiinni... Minutkin vietiin sairaalaan tarkistettavaksi eikä löytynyt vikaa, joten pääsin yöksi kotiin.

Aamulehti 28.3.01
Meidän auto on tuo kuvassa etummainen, joka näyttää kuvassa tummemman harmaalta.

No, se kolarista, olisihan siitä todella paljon muistikuvia vaikka aikaa on kulunut. Kolarin jälkeen tuntui siltä, että kun alkushokista selvisin, kaikki oli ok, mutta helppohan se oli sanoa, kun ei ollut juuri tilaisuutta eikä tarvetta istua henkilöauton kyydissä.
Sitten tapasin miehen, jolla oli auto. Hän asui Ylöjärvellä ja aloin vähitellen kulkea hänen kyydillään sinne ja takaisin. Sehän on kuitenkin kaupunkiajoa eikä minua pelottanut. En tuolloin edes tajunnut että mitään olisi vialla. Miehen perhe ja monet tuttavat asuivat kuitenkin Ylöjärveltä pohjoiseen päin ja sielläkin aloimme käydä yhdessä melko usein. Olin rento kuin rautakanki, jokainen mutka, jokainen mäki, jokainen vastaantulija ja sieluni silmin näin, miten vaalea auto törmää meihin (se auto johon olimme törmänneet oli vaalea tai valkoinen). Melkein jokainen jännitysreissu päätyi väsymykseen ja päänsärkyyn.

Se pahin pelko meni kuitenkin ohitse siinä kesän mittaan, opin taas istumaan auton kyydissä noin suunnilleen jännittämättä. Ja mieskin ajoi varsin nätisti, luultavasti vielä nätimmin mitä normaalisti, koska tiesi minun pelkoni.
Vaan annas olla kun tuli talvi! Kolari alkoi kummitella mielessä yhä enemmän ja enemmän. Jokaisessa liikkeellelähdössä ja mutkassa minulla oli jo perstuntumalla, että nyt liippaa, nyt liippaa, nyt lähtee perä irti, lähtee, lähtee... No ei lähtenyt. Neliveto, hyvät talvirenkaat ja kokenut kuski, Bemarin perä ei liipannut varmaan kertaakaan sen talven aikana! Minä lähinnä tuskastuin jo itseeni ja tuohon pelkoon. Mukaan tulivat myös painajaiset kolarista ja jossain vaiheessa marssin psykologin juttusille kysymään, että onko tämä nyt ihan normaalia vai heittääkö nyt iso pyörä pahemman kerran, kolarista on kuitenkin yli puoli vuotta aikaa. Psykologi vakuutti että ei ole epänormaalia, on ihan tyypillistä eikä kannata huolestua asiasta.
Sen verran usein ja sataprosenttisen varmasti tuo mies kuitenkin minua sen talven aikana kyyditsi, että opin luottamaan häneen ja lopulta minua ei pelottanut yhtään. Miehestä tuli minun luottokuskini. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vai mitä?

Tähän väliin sopinee mainita, että ei tuo miesystävä ollut ainoa luottokuski. Isä oli toinen, yllättäen. Missään vaiheessa ei isän kyydissä ole pelottanut, ikinä. Tosin siihen on syynsäkin kyllä, vanha kuorma-autokuski ehti katsella varmaan puolitoista, pari miljoonaa kilometriä tietä lasin takaa, joten harva asia enää pystyi isää liikenteessä yllättämään. Oli keli mikä hyvänsä, isä lähti liikenteeseen, kelin mukaan sitten varattiin aikaa enemmän, jos tarve oli. Ja kun ainakaan näin vanhemmiten ei ollut tippaakaan mitään pätemisen tarvetta liikenteessä, niin virhearviointejakaan ei sattunut. En minä sitä väitä että isä olisi liikenteessä ollut erityisen lainkuuliainen, en ollenkaan, mutta isä ajoi aina kelin ja tilanteen mukaan ja varasi tarpeeksi aikaa.

Mutta palataan tähän Bemari-mieheen. Kesällä 2002 meidän suhde loppui ja minä ajattelin hiljaa mielessäni, että jos olisi ollut kortti ja irtorahaa, olisin yrittänyt ostaa häneltä sen Bemarin. Mutta kun ei niin ei. Joitain kuukausia eron jälkeen tutustuin tähän exääni, entiseen avomieheeni ja siitä sitten lähti uusi suhde. Hänellä ei ollut omaa autoa tuolloin eikä koko meidän yhdessäoloaikana. Asia ei ollut tuolloin mikään ongelma minulle.
Ongelmia tuli sitten seuraavana kesänä, kun ex lainasi vanhempiensa autoa viikonlopuksi, jotta pääsisimme käymään itä-Suomessa perheen mökillä. Vieras reitti, vieras kuski, vieras auto ja kaiken huipuksi heti menomatkaksi sattui vähän kelju keli, vettä sateli ajoittain ja matka oli pitkä. En ollut istunut kai vuoteen kenenkään kyydissä pidempää matkaa (isää ei lasketa) ja sitten päräytetään parisataa kilometriä ennen ensimmäistä taukoa! Liikennettä oli aika paljon, perjantai-iltapäivä kyseessä, tiekään ei ollut moottoritietä vaan tavallista maantietä. Muistan oikein hyvin kun parissakin tilanteessa melkein itkin kun tapahtui jotain vähän yllättävämpää, ei edes mitään vaaratilannetta varsinaisesti. Olisin hyppinyt pitkin autoa ellen olisi ollut turvavöissä kiinni.

Myöhemmin kesällä menimme mökille viikoksi, samaan aikaan exän vanhempien kanssa. Olin tuolloin nähnyt hänen vanhemmat vain kerran, kun he olivat päiväseltään käymässä Tampereella. Ei minua jännittänyt tippaakaan se, miten tulisin heidän kanssaan toimeen sen viikon verran mökillä, se ei edes kiinnostanut. Minua kiinnosti ainoastaan se, miten ihmeessä selviän matkasta mökille yhtenä kappaleena. Appivanhemmat eivät olleet ongelma, olisivat he olleet ihan millaisia tahansa; matka sen sijaan oli.

Niin minä sitten kehitin itselleni mörön ja painajaisen näistä itä-Suomen reissuista. Joka kerta kun piti sinne lähteä valvoin suurimman osan edellistä yötä, maha oli sekaisin ja parhaassa tapauksessa vielä lykkäsi migreeninkin päälle. Matka meni silmä kovana liikennettä vahtiessa ja kun pääsimme lopulta mökille asti, kaaduin perin juurin väsyneenä suunnilleen suoraan sänkyyn. Tilannetta helpotti hieman se, jos oli sen verran aikaa, että pystyimme kiertämään Jyväskylän kautta Mikkeliin ja sieltä Puumalan kautta Ruokolahdelle. Tampere-Jyväskylä-väli nyt on aika vilkkaasti liikennöityä tietä, mutta Jyväskylästä eteenpäin oli yleensä hyvin hiljaista, liikennettä ei ollut paljoa eikä minulla ollut niin kovasti vahdittavaa. Mutta ei se silti hauskaa ollut.

Samaan juttuun liittyi myös sellainen pieni yksityiskohta, että hälytysajoneuvojen sireenit ja vilkuuvat siniset valot saivat minut hyppimään seinille. Jotenkin ne muistuttivat minua aina kolarista, vaikka toisaalta siinä kolaritilanteessa sireenien ääni oli helpotus, se kertoi että apu on tulossa. Koulussa sattui pari kertaa palohälytys ja sain taistella itseni aina luokasta liikkeelle, koska tiesin että meidän piti mennä pihalle ja paloautot tulivat sinne myös. Ja minä halusin pysytellä mahdollisimman kaukana paloautoista.

Kypsyin tähän tilanteeseen jo itsekin ja miehen suuresti kannustamana menin psykologin vastaanotolle, se taisi olla syksyä '05. Kävin siellä joitain kertoja, sain muutamia ulkopuolisesta varmaan vähän pöljältä tuntuviakin juttuja opeteltavaksi ja ennen kaikkea sen ohjeen, että periksi ei saa pelolle antaa. Ei saa mennä junalla vaikka kuinka pelottaisi. Saa pelottaa, saa olla uneton, saa olla hermoraunio, mutta se menee hullummaksi, jos antaa periksi ja menee junalla.
Tilanne alkoi kesällä 2006 vähän jo parantuakin, pidin kuitenkin tuosta exän perheen mökistä. Jos se olisi ollut vastenmielinen paikka vastenmielisen matkan takana, en olisi koskaan sinne mennytkään. Vaan sittenhän meille tuli ero, joka oli autoilumielessä tietynlainen helpotus, koska nythän minun ei tarvitse enää mennä itä-Suomeen! Ei minulla ole Ruokolahdella tai siellä suunnalla yhtään mitään sellaista, miksi minun pitäisi sinne ehdottomasti mennä!
No arvatkaa kenen äitee miehensä kanssa on nyt sitten muuttamassa Ruokolahdelle... Niinpä. Jonkinlainen pieni ärsyyntymisen tapainen kutittelee jossain selkänikaman välissä ajatellessani matkaa täältä sinne, jos mahdollisesti itsekin ajan, mutta juttuhan on nyt niin että periksi ei perkele anneta. Minähän istun autoon ja tarvittaessa ajankin, vaikka henki menisi.

Noin muuten minusta tuntuu siltä, että alan olla kyllä sujut autoilupelon kanssa, että se on mennyttä se. Ja toivonkin sitä. Minua ei ole pitkään aikaa pelottanut auton kyydissä, oltiin nyt sitten menossa minne tahansa ja kenen kyydissä tahansa. Sinänsä tietysti hienoa, että sisko on melko tuore kuski myös ja nyt isän kuoleman jälkeen ei minulla ole sitä ainoatakaan luottokuskia jäljellä, niin siskonkin kyydissä viihtyy hyvin, vaikka joskus keli on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen.
Tosin siskoani tunnen noin muuten sen verran voidakseni sanoa, että jos joku liikenteessä selviää, niin hän. Ja jos tapahtuu jotain, jolle ei voi mitään, niin sille sitten ei todellakaan voi mitään. Mitenkäs nyt juuri menneellä viikolla totesin hänelle messenger-keskustelussa, kun tuli puhetta autoilusta ja kiintoisista keleistä: "Koita nyt pitää auto tiellä, mutta jos se ei onnistu, niin yritä sitten edes pitää itsesi hengissä".

Tunnustan kuitenkin, että joskus nousee epäilyksiä mieleen siitä, miten mahdan reagoida itse ratissa, jos tulee jokin pelästyttävä tilanne. Toivottavasti en peitä silmiä käsilläni ja huuda... Ajotunteihin kuuluu yksi tunti liukkaan kelin harjoitteluradalla, mutta jos suinkin mahdollista, aion kärttää sitä lajia toisenkin kerran. Sitäkään en tiedä, mitä tapahtuisi, jos joutuisin uudestaan kolariin, joko kuljettajana tai matkustajana. Se voisikin olla sitten jo tiukempi paikka. Siinä kohtaa psykologin penkki voi olla enemmän kuin tarpeen.

perjantaina, maaliskuuta 13, 2009

Uudet kynnet taas

Melkein unohdin kirjoittaakin asiasta: keskiviikkonahan oli taas kynsien huolto. Uusi design on ottanut reilusti mallia versiosta no 3, jonka nimesin "Upeimmat kynnet ikinä". Värimaailma vain on sinivalkoinen ynnä vähän hopeista glitteriä. Kuvaa en vielä ole esittää, ei ole vielä ilmestynyt Kynsistudion galleriaan enkä ole itsekään saanut otettua kuvia.
En osaa vielä päättää onko tämä malli jopa hienompi kuin tuo "Upeimmat kynnet ikinä" vai tasan yhtä hieno vai ei ehkä aivan niin hieno, mutta lähellä. Taidan silti nimetä tämän version "Suomen lipuksi", koska värithän ovat aivan sopivat.
Seuraavaksi voisinkin miettiä kaikkia sateenkaaren värejä...

keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Tyyli, selkä vai läppäri?

Noista kolmesta voit saavuttaa ainoastaan kaksi samanaikaisesti.

Ostin jokin aika sitten Bagsacin hienon valkoisen, nahkaisen läppärilaukun, olkalaukun, mutta siinä on kunnollinen olkahihna jonka saa säädettyä niin pitkäksi, että sen saa nostettua pään yli. Olen nyt kaksi päivää käyttänyt sitä raahaten työläppäriä mukanani ja selkäni sanoo kohta sopimuksen irti. Pään yli kannettaessa selkään sattuu jopa pahemmin kuin jos kannan laukkua vain yhdellä olkapäällä. Onneksi läppärilaukku on kuitenkin sen verran painava, ettei se kovin helposti luisu olkapäältä pois, kuten yleensä kevyemmät olkalaukut tekevät. En kykene ymmärtämään, miten toiset naiset selviävät noiden typerien vekottimien kanssa menettämättä hermojaan ja/tai selkäänsä. Näin talvella tilanne on vielä pahempi, koska paksu takki saa vissiin olkapääni entistä luisummiksi eikä olkapäällä pysy itsestään yhtään mikään, laukusta on koko ajan pidettävä kiinni.

Minun pitää hankkia läppärireppu, alan nyt viimeistää ymmärtää täysin, miksi DI:llä on nimenomaan reppu käytössä, hän kun kantaa konettaan joka paikkaan. Paha vain että näytän lähinnä ylikasvaneelta alakoululaiselta repun kanssa eikä reppu ole koskaan mitenkään tyylikäs. Tai itse en ole ainakaan nähnyt yhtään sellaista reppua, joka ei näyttäisi sataprosenttisen pälliltä. No, ehkä saisin työpaikan kautta mustan Samsoniten, joka lienee katu-uskottava nörtin selässä. Muistuttaakseni edes etäisesti naista olen valmis ainakin joskus vaappumaan kahden sadan metrin työmatkani korkokengissä, mutta selkääni en tuhoa.

Jos siis haluan näyttää tyylikkäältä ja kantaa läppäriä mukanani, minulta menee selkä. Jos haluan kantaa läppäriä enkä tuhota selkääni, en voi näyttää tyylikkäältä. Jos haluan näyttää tyylikkäältä ja säästää selkäni, en voi kantaa läppäriä mukanani. Siinä vaihtoehdot.

Vaadin päättäjiltä ja vaikuttajilta selitykset seuraaviin asioihin:
1. Miksei aina voi olla kesä?
2. Miksei ole olemassa tyylikkäitä reppuja?
3. Miksi läppärit painavat enemmän kuin kännykät?
4. Miksi ihmisen selkä on suunniteltu näin kelvottomaksi?
Jokerikysymys: miksi yläkerran asukkaalle on myyty jokin pelikonsoli ja Singstar-peli tai joku muu vastaava? Tuota pirun joikuamista ei kestä kuunnella enää minuuttiakaan.

Autokoulu, osa 2

Eilen oli toinen teoriatunti. Pitkällisen jahkaamisen jälkeen päätin, että kun en nyt just akuutisti tarvitse sen paremmin pikku-E:tä tahi C:tä, niin antaapi niiden olla. Pikku-E:n voi suorittaa järkevästi myöhemminkin ja jos C-korttia joskus olisi tarvis, niin itketään sitä sitten. Jos nyt ajaisin BC:n, joutuisin luultavasti suurimman osan ajotunneista jynssäämään kuormurilla. Juu, tietysti henkilöautolla ajaminen sen jälkeen on helppo nakki, mutta sen verran se kuitenkin epäilyttää, että pitäydyn mieluummin henkilöautossa.

Tiesin eilisellä tunnilla paljon asioita jo etukäteen. Kuten ainakin sen, että rampista päätielle liityttäessä liittyvä väistää päätiellä ajavaa, traktorit ja puimurit kulkevat HI-TAAS-TI, niitä on syytä kunnioittaa liikenteessä eikä kannata täräyttää satasta suoraan auroihin. Niin ja sen että ratsukot ja valjakot ohitetaan kaukaa, rauhallisesti ja jos ratsastaja/ajaja näyttää pysähtymismerkkiä, pysäytetään auto ja mahdollisesti sammutetaan se, jos tilanne siltä näyttää. Hevonen on hirven kokoinen eläin ja jos se säikähtää, ratsastaja/ajaja on täysi matkustaja ja jälki voi olla pahaa. Ei siis säikytellä hevosia.

Opettaja tuntuu olevan ihan mukava tyyppi, hieman kuitenkin mietityttää, että miten paljon aineistoa mahtaa jäädä käymättä läpi, koska tunneilla juttu rönsyilee aika paljon eri asioihin. Kyllä nyt ajamisessa ja siihen liittyvässä pysytään, ei sen puoleen ja onhan meillä toki kirja, jota saa ja pitää kahlata läpi itse. Tietysti olen itse osasyyllinen, koska en ikinä malta olla kysymättä jotain mieleentulevaa asiaa. Tosin olen maksava asiakas ja haluan tietää asioita koko rahan edestä eikä opettaja paheksu loputonta kysymystulvaa, innostuu vain.

maanantaina, maaliskuuta 09, 2009

Keltainen kollaasi

Päätinpä joutessani osallistua Periferialife-blogin keltaisen kollaasin viikkoon omalla kuvakollaasillani ja tässä minun näkemykseni keltaisesta kuvakollaasista. En jaksanut hirveästi satsata kuvankäsittelyyn, siinä on vain kasa kuvia.
Keltainen on siitä hauska väri, että se liittyy hyvin läheisesti kevääseen, mutta myös syksyyn. Kevään ensimmäiset kukat ovat leskenlehtiä, myöhemmin tulee narsisseja, tulppaaneja ja voikukkia. Liittyyä se kesäänkin, auringonpaisteeseen, kukkivaan rypsipeltoon ja keltaisiin kesäkukkiin. Syksyllä maisemaa koristavat ensin keltaiseksi muuttuneet viljapellot ja sitten ruska, joka värjää puiden lehdet keltaisilla, punaisilla ja ruskeilla sävyillä. Nyt odotetaan tietysti kevättä, mutta päätin silti ottaa kollaasiin mukaan muutamia syksyisiäkin kuvia. Eikä vain kukkia, pystyisin tekemään kolme kollaasia pelkistä keltaisista ruusuista...


Ylärivi vasemmalta oikealle: jälkiruoka ravintola C:n tryffelimenusta, kanttarelli, keltainen kala Sealifessa, rypsipeltoa.
Toinen rivi ylhäältä, vasemmalta oikealle: auringonkukka Kurussa, Peace-ruusu, leskenlehtiä.
Alin rivi vasemmalta oikealle: viljanpuintia, sen alla viljapeltoa, ruohonleikkurimme ja voikko suomenpienhevosori Ukkosen Poika.
*edit* Jos ihmettelette Peacen ja Ukkosen Pojan täyteläisen keltaisia värisävyjä, niin tunnustan sorkkineeni kuvia vähän Photoshopilla.

Autokoulu, osa 1

Ensimmäiset teoriatunnit ovat nyt sitten takana. Tosin itse kyllä protestoin sitä, voiko noita sanoa teoriatunneiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, kun läpi käytiin lähinnä käytännön asioita ajokortista, sen suorittamisesta, autokoulun käytännöistä ja kaikesta muusta sellaisesta. Pahimmassa/parhaimmassa tapauksessa pääsen jo ensi viikolla auton rattiin. Wohou!

Ensimmäiset epäilyksetkin heräsivät jo.
Olin alunperin niin varma siitä, että ajan vain B-kortin ja sen mukaan tehtiin jo opetussopimuskin. Käydessämme tunnilla läpi ajokorttiluokkia heräsi epäilys.
Ensinnäkin pikku-E (eli BE) olisi varmasti oikein kätevä siltä varalta, että tarvitsee kuljettaa jotain ruohonleikkuria isompaa auton perässä.
Toiseksi C-kortin saisi vielä syksyyn asti järkevästi ja järkevällä hinnalla, syksyllä tulee lakimuutos, jonka jälkeen C-kortti tarkoittaa käytännössä kuorma-autonkuljettajan ammattitutkintoa. Se siis kestää ja maksaa. Tietysti senkin jälkeen näitä "tavallisia" C-kortteja, mutta sillä ei kaiketi käytännössä voi ajaa kuin omaa kuorma-autoa. Nyt "täysimittaisen" C-kortin saisi vielä kymmenellä tai kahdellatoista lisäteoriatunnilla, kuorma-autokokeella ja reilun parin sadan euron lisähinnalla.

Pikku-E:ssä on sellainen ei-niin-pieni koukku, että sen kokeeseen täytyy hankkia kalusto itse. Siis peräkärry, siihen 800 kiloa kuormaa ja sopiva vetoauto. Lisäksi tätä yhdistelmää pitäisi osata ajaa siinä kokeessa, autokoulussa sitä ei käsittääkseni harjoitella. Miten harjoiteltaisiinkaan, jos ei kerran ole kalustoa? Ja voi harmin paikka, kuulkaa kun ei nyt just satu häkkivarastosta löytymään sopivaa yhdistelmää tällaiseen...

C-kortin ongelmana on lievä lisärahanmeno ja lisäksi se, että se ei lisää lainkaan ajotunteja. Jos ajaa pelkän B-kortin, on 15 ajotuntia henkilöautolla. Jos ajaa BC-kortin, ajetaan edelleen 15 tuntia, osa henkilöautolla, osa kuorma-autolla. 15 tuntia kuulostaa jo muutenkin aika niukalta tuntimäärältä, saati sitten että pitäisi opetella ajamaan sekä henkilöautoa että kuorma-autoa. Lisätunteja tietysti saa halutessaan, mutta ne kustantavat hieman lisää.

Matkalla autokoulusta kotiin tein jo päätöksen, että annan noiden olla ja luotan DI:hin, jos tarvitsee jotain B-korttia enemmän vaativaa kuljettaa. Siis tietenkin nyt jokaisella miehenpuolella on C-kortti tai vähintään pikku-E.
Tulin kotiin ja kysäisin jo heti ovelta DI:ltä: "Onks sulla C-kortti?"
DI: "Ei"
Jatkoin: "No kai sulla nyt sentään pikku-E on?"
DI: "Ei. Ei mulla ole kuin B."
Se siitä suunnitelmasta sitten...

Mitä tapahtui sinä päivänä kun jahkaaja otti itseään niskasta kiinni?

No se jahkaaja otti kännykän kauniiseen käteen, hiiren toiseen, kliksutteli itsensä paikallisen autokoulun sivuille, nappasi sieltä puhelinnumeron, rimpautti sinne ja selvitti kerrassaan kaiken tarpeellisen. Samainen jahkaaja on menossa tänään klo 16.30 elämänsä ensimmäiselle teoriatunnille. Hallelujaa ja onnea.

Tämä siis tietänee sitä, että jatkossa tähän blogiin tulee aika tavalla auto-, ajamis- ja autokouluaiheista juttua. Vielä sellaista ei irtoa, tällä hetkellä lähinnä tärisen innostuksesta.

sunnuntaina, maaliskuuta 08, 2009

Kynsisuunnittelua

Ensi viikolla olisi taas aika kynsistudiossa ja laitetaan kynnet uuteen malliin. Olen suunnitellut haluavani seuraavaksi malliksi jotain läheisesti version 3 kaltaista, mutta ehkä sinisellä tai violetilla pohjavärillä. Tai jos ottaisi mustavalkoiset? Se sopisi ainakin suurimpaan osaan vaatteistani. Joka tapauksessa haluan jotain näyttävämpää kuin tämä nykyinen, joka onkin aika vaatimaton.

Huomasin muuten että tämä on jo 606. kirjoitus blogiin hieman reilun parin vuoden aikana. Joo tiedetään, ei se määrä vaan se laatu, mutta kun yleensä en halua yhdessä postauksesa käsitellä kovin montaa asiaa ja sitä kautta haluan pitää yksittäiset kirjoitukset kohtuullisen lyhyinä. Tietysti jos on vain monta pikkuasiaa kerrottavana, niin ne menevät hyvin yhteen tekstiin, mutta jo pari pidempää saavat kyllä omat otsikkonsa.

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Kengät ja jänis

En yleensä käy Mekka-kenkäkaupassa vaikka se onkin hyvin lähellä meikäläisen normaaleja reittejä. Suomalainen kirjakauppa melkein vieressä, Sokos vastapäätä. Itse asiassa olen käynyt Mekassa vain kahdesti. Ja ostanut myös kahdet kengät...
Se toinen käynti oli nimittäin tänään. En tiedä mikä minut sinne houkutteli, ehkä alekyltit, ehkä se ettei minulla ollut erityisesti kiire mihinkään, ehkä se että bussi jätti melkein Mekan oven eteen. Ajattelin käydä katsomassa mitä on tarjolla enkä suinkaan ostaa mitään, kun ei nyt erityisempää tarvetta ole kengille.
Ja sitten minä näin NE, mustat, korkeakorkoiset Luxuryn nilkkurit. Tai oikeastaan vähän nilkkureita pidempivartiset. Ne suorastaan kiljuivat minulle sieltä seinältä: "Hei, tule tänne, täällä me ollaan!" Seinällä oli kokoja vain 39 asti, kokeilin niitä, mutta ne olivat aavistuksen ahtaat. Marssin kassalta kysymään, jos numeroa suurempia sattuisi vahingossa olemaan jossain varastossa. Ei, ei kuulemma ole, ei ole edes toisissa Tampereen liikkeissä. Oi voi voi, ajattelin ja palautin kaunottaret takaisin hyllyyn.
Hetken kierreltyäni näin samanlaiset kengät toisessa hyllyssä, valkoiset väriltään. Niitä oli jo sitten 40-kokoa ja kokeilin niitä. Aivan sopivat jalkaan. Karsastin kyllä sitä valkoista väriä, mielessä kävi erään blogin vihjeen mukaisesti käydä kysymässä suutarista, jos ne voisi värjätä, mutta tekonahan värjäys epäilytti minua. Valkoisten vieressä sattui kuitenkin olemaan samaa mallia vielä kolmantena värinä, tällainen metallinkiiltävä tummanruskea tai tumma pronssi tai miksi tätä oikein nimittäisi. Ja niissä oli sopivaa kokoa! Juuri täydelliset, pakkoko se aina on mustaa olla? Marssin kengät kainalossa kassalle.
Ah, tekisi mieli ottaa valokuva näistä, mutta tämä alkaa muistuttaa liikaa muotiblogia. Ehdin jo kokeilla näitä vähän aikaa sisällä ja DI ihasteli/kauhisteli sitä, miten olen näiden kenkien kanssa melkein hänen mittainen. Niin että korkoa riittää, kun viimeksi juuri tänään terveystarkastuksessa DI:n pituudeksi mitattiin 185 senttiä.

Jänis viittaa siihen, että kun Maruseki oli täynnä, menimme DI:n kanssa El Toroon syömään. Siellä oli listalla chorizolla päällystettyä jänistä. En ole koskaan syönyt jänistä eikä ollut DI:kään, joten päätimme kokeilla sitä. Noh, ei se mitenkään erityisen vakuuttavaa ollut, hyvin hento riistan maku siinä oli. Eikä se annos muutenkaan ollut kovin kummallisen makuinen, vaikka kyllä sillä nälkä lähti. Ei tuo El Toro ole oikein sellainen paikka että siellä viitsisi suuremmin käydä.

Mitä mitä mitä, Paula Risikko?!

Tänään peruspalveluministeri Paula Risikko haluaa antaa sairaanhoitajille oikeuden kirjoittaa ainakin joitain lääkereseptejä potilaille. (lähde)

Vielä kuukausi sitten sama ministeri oli sitä mieltä, ettei kouluterveydenhoitaja (joo, tiedän, eri asia kuin sairaanhoitaja, mutta miten paljon eri?) saa kirjoittaa oppilaille reseptilääkkeitä! "Reseptilääkkeiden myöntäminen on lääkärin arvioitava yksilökohtaisesti, hän [Risikko] vastaa." (lähde)

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Kynnet ja känny

kaksi kärpästä yhdellä iskulla: esittelyssä kynnet ja känny. Ei taas maailman parhaita kuvia... Pitäisi joskus inspiroida DI tuohon kuvauspuuhaan.

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Suruaika

Asiasta on jo enemmänkin juttua Hamsteriblogin puolella, meidän ensimmäinen ja (toistaiseksi) ainoa lemmikkimme, Karamelli-hamsteri lopetettiin eilen. Pakkohan siitä on täälläkin mainita, kun se vaikuttaa ihan oikeasti muuhunkin elämään. Pidimme eilisiltana DI:n kanssa yhteisen itkuparkutuokion, mutta onneksi Karamellista on niin paljon ihania muistoja, ettei koko ilta ihan itkemiseksi mennyt. Yllättävän tärkeä ja rakas osa meidän elämää vaikka olikin pikkuinen noin fyysiseltä kooltaan.
Vaan jos joku olisi eilen laukaissut minulle eläinlääkäriasemalta tullessani kuolemattoman lauseen "Mutta sehän oli vaan eläin", olisi käynyt mielessä muutama äärimmäisen väkivaltainen teko...