torstaina, heinäkuuta 30, 2009

Kateus!

Eilen oli taas turhan paljon aikaa ja surffailin joutessani Wikipediaa. En muista mitä kautta eksyin selailemaan suomalaisien kirjailijoiden tietoja ja muuta kirjallisuuteen liittyvää. Se on niin väärin, niin sanoinkuvaamattoman väärin, että joku kirjoittaa kymmenittäin loistavia romaaneja! Ja minä en huonoimpina päivinä saa päkistettyä edes blogitekstiä päästäni. Olen niin kateellinen.

maanantaina, heinäkuuta 27, 2009

Lasten leikit

Hätkähdin oikein lukiessani Jyrki Kasvin uusinta blogikirjoitusta lapsista ja siitä, etteivät he leiki enää luonnossa. Olen nimittäin itse joskus miettinyt samansuuntaisia ajatuksia katsellessani kerrostalojen pihoja ja leikkipuistoja. Hervannassa tilanne sentään lienee vielä suhteellisen ok, varsinkin täällä eteläisellä suunnalla, tässä on lähellä jotain pikku metsikköä suht turvallisten kulkuyhteyksien päässä.
Mutta onko se sittenkään niin turvallista? Olen kuullut ohimennen erinnäisiä keskustelunpätkiä: "Ei sinne voi mennä, siellä on niin paljon koirankakkaa" "Ei mennä sinne, siellä on puliukkoja" "Tuostakin metsiköstä löytyi huumeruiskuja ja lasinsirpaleitahan se on täynnään". Joo, en minäkään lastani sinne päästäisi. Leikkipuistoihin sitten vain. Onhan lapsilla toki mielikuvitusta, mutta leikkipuistojen hysteriaturvallisiksi tehdyt telineet eivät anna mielikuvitukselle paljon tilaa. Niissä voi leikkiä vain yhdellä tavalla.
Kerrostalojen pihoista en edes puhu. Hiekkalaatikko (johon naapuritalon mies käy kusettamassa koiransa, lapsia en ole laatikossa nähnyt koskaan), keinu, jokin kiipeilyteline. Vähän nurmikkoa, jokunen koivu, jossa on oksat niin korkealla ettei pääse kiipeilemään. Kieltomerkeistä huolimatta autoilla ajetaan pääoven eteen ja muualle lähistölle enkä ole itsekään ihan syytön tähän.
Ihme sitten, että lapset pelaavat mieluummin pleikkarilla sisällä...

Nykyhysterian valossa en voi käsittää, miten olen selvinnyt itse hengissä omasta lapsuudestani. Kun eihän nykyään saisi lapsiperheen pihalla olla mitään piikikästä eikä myrkyllistä eikä kukkivaa eikä ylipäänsä mitään, mihin on edes teoriassa mahdollista loukata itsensä.
Me kiipeilimme siskon kanssa puissa! Ja ladossa paalien päällä, vaikka se olikin ainakin teoriassa kiellettyä. Pihassa oli piikkisiä pensaita ja myrkyllisiä kasveja! Niin ja kukkia, joissa oli ampiaisia. Meitä oli kyllä varoitettu näistä myrkkykasveista moneen kertaan ja ampiaisista samoin ja jostain kumman syystä puhe meni perille, kasveja ei syöty eikä ampiaisia kiusattu. Majametsikköä rajasi vanha piikkilanka-aita, johon revin kerran kurahousuni. Se taisikin olla ainoa hazardi sen aidan kanssa, aika nopeasti painoimme sen aidan maata vasten kivillä, joten meillä oli vapaa pääsy naapuriin menevälle tielle, jolla saattoi kulkea autoja ja tien yli metsään. Joskus tiellä kulki iso mullirekka tai traktoreita. Se olikin muuten aina jännää, kun kuului traktorin ääni, että mitä sillä traktorilla tällä kertaa on perässä. Täysi kuormallinen lehmänsontaa ei kuulunut suosikkeihin. Leveä kylvökone oli jännittävä, mutta kaikkein paras oli naapurin iso, keltainen puimuri! Isän traktoreiden ääni jos kuului, niin silloin katsottiin tarkkaan, että oltiin kiltisti omalla puolella tietä (kyllä, isän traktoreiden ääni tunnistettiin helposti ja jo kaukaa).

Niin, eihän meillä pihalla ollutkaan kauheasti tällaista "järjestettyä" toimintaa, hiekkalaatikko, keinu ja leikkimökki vain. Siksi olikin aina kauhean jännää käydä mummon ja tädin luona Parkanossa kesäisin, he asuivat aivan keskustassa eikä siitä ollut pitkä matka leikkikentälle, jossa oli liukumäki ja keinulauta ja ties mitä muuta, en muista enää. Se oli meille maalaiskersoille niin uutta ja hienoa! Näin vanhemmiten kyllä täytyy tunnustaa, että aika vikkelästi ne leikkikentän telineet oli katsottu läpi, keinulaudalla olisin kiikkunut vaikka kuinka kauan, mutta muuten paikka kävi varsin tylsäksi melko nopeasti. Siksi minä nykyisin oikeastaan vähän säälinkin kaupungeissa asuvia lapsia, jos heillä ei ole muuta kuin se leikkikenttä, jonne ei sinnekään saa mennä ilman vanhempia.

Just niin maanantai taas

Ensi alkuun Kuvatuksia-blogista tämän aamun visuaalinen ilme. Varokaa siis, seuraava teksti sisältää tilitystä, kitinää, narinaa ja valitusta.

No, jos on sunnuntaiaamuna nukkunut yhteentoista, voi olla varma, ettei illalla uni tule vielä ihan yhdentoista aikaan. Eikä puoliltakaan öin. Eikä yhdeltäkään. Kahdelta ehkä. Nukahtamista hankaloittaa kuiva yskä. En tiedä mitä tuo yskä oikein on. Kevään sairastelujen jälkeen on koko kesän tuntunut siltä, että yskä ei ole ihan kadonnut. Varsinkin aamuisin on saattanut yskittää ihan kunnolla, joskus jostain keuhkojen perukoilta irtoaa sellainen yllärijutska, että siihen melkein tukehtuu... Eilisiltana alkoi kurkkua kutittaa sitten ihan muuten vain. Sain sen enimmäkseen kuitenkin tapettua Symbicortilla, jota jäi viimeisimmän räkätaudin hoidon jälkeen vielä tähteeksi.
Aamulla herään sitten jo ennen puolta seitsemää ja nenä vuotaa ja kutisee. Kiva, tätä tässä vielä kaivattiinkin. Kieriskelen niistäen ja aivastellen seitsemään asti ja totean, että voin ihan hyvin mennä työpaikalle jatkamaan niiskuttamista. Onneksi kuitenkin sitä edellisestä flunssasta ylijäänyt nenäsuihke auttoi ja nenä on nyt rauhoittunut.

Mietin jo viikonloppuna, että täytyy käydä lääkärissä uusimassa reseptejä. Varasin ajan täksi päiväksi, mutta reseptien lisäksi aion kitistä myös tästä nenä-kurkku-keuhko-whatever-ongelmastani. Tiedän jo etukäteen, että lääkäri ehdottaa ensimmäiseksi kuitenkin allergiaa ja hamsterista luopumista, mutta se ei ole vaihtoehto. Ensinnäkin tiedän millaista on allergiset oireet, tiedän ihan liiankin hyvin. Nämä eivät ihan sovi siihen kuvaan. Ja toiseksi syön joka tapauksessa allergialääkettä jo valmiiksi.

Reilun neljän tunnin yöunien jälkeen työtehon kanssa on vähän niin ja näin, suurin osa energiasta menee hereillä pysymiseen. Jos tässä nyt kuitenkin yrittäisi pari erroria tarkistaa kun pyytelevät... Huoh.

sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009

Kynsiesittely pitkästä aikaa

En olekaan vapun tulenlieskakynsien jälkeen huomannut esitellä kynsiäni lainkaan! Tässä kuitenkin kooste siitä, mitä sene jälkeen on tapahtunut.


Tulenlieskojen jälkeen oli vuorossa hurja pinkki. Tämä oli oikeasti kiva väri. Kuvan laadussa sen sijaan on napisemisen varaa, se on otettu E66:n kameralla eikä se tajunnut koskaan tarkentaa noin lähelle.


© KH
Pinkkejä seurasi seeprakynnet, josta ei koskaan otettu kuvaa. Tämä surkea esitys kuvaksi on rankasti rajattu eräästä DI:n ottamasta autoilukuvasta, näkyy sentään peukalo. Ja Fordin logo, niin ettei tärkein pääse unohtumaan.


Tässä on nyt tuorein esitys, kirkkaan vihreää, valkoista ja glitteriä.

Silppuja

Kävimme eilen katsomassa DI:n kanssa uusimman Potterin. Ei siinä elokuvassa mitään niin ihmeellistä ollut, ei ainakaan jos on lukenut kirjan. Ei nuo Potter-elokuvat muutenkaan niin kummallisia ole, ihan näyttäviä toki visuaalisesti ja jännittäviäkin, mutta rehellisesti sanoen sellaisia elokuvia on suunnilleen kolmetoista tusinassa. Enemmän odotan kuningatar Victoriasta kertovaa elokuvaa, josta näin Plevnassa trailerin.

Tosin jo ennen elokuvan alkua olin vaipua epätoivoon. Mainoksissa olivat äänet niin kovilla, että jouduin pitämään sormia korvissa. Kirosin itseäni kun en ollut muistanut ottaa korvatulppia mukaan. Onneksi elokuvan aikana äänet olivat inhimillisellä tasolla. Naurakaa pois, mutta minulla on usein elokuvissa korvatulpat mukana. Onneksi nykyisin niitä joutuu harvoin käyttämään, mutta tuossa 2000-luvun alussa oli Plevnassa (ja kyllä muissakin leffateattereissa) väännetty namikat kaakkoon. Ja mitä enemmän mainostettu leffa, sen kovemmalla äänet. Ei ollut kiva katsoa jotain Star Warsia sormet korvissa. Ilmeisesti tästä on valitettu ja siihen on reagoitu, koska nykyisin ääni on useimmiten siedettävän kovalla. Saman kun saisi koskemaan mainoksiakin...

Vaan millä saisi katsojat käyttäytymään vähemmän sikamaisesti? Leffateatteri on näytöksen jälkeen kuin sikala. Lattialla on popcornia, karkkipapereita, juomamukeja, juomaa, kaikenlaista törkyä. Popcorn-laatikot ja mukit jätetään tylysti paikoilleen vaikka uloskäyntien vieressä on suuret roskikset näitä varten. Ja vielä aikuiset ihmiset, eivät vain teinit, kuten eilen tuli todistettua. Vieressäni istui kaksi naista, ehkä jotain minun ikäisiä tai vanhempia, mutta niin vain jäi juomamukit telineisiin ja popparit lattialle. Harry Potter, lauantai 25.7., klo 22.00 alkanut näytös, rivi 8, paikat 11 ja 12: miss Piggyt hävetkää! Ja aika monen muunkin sietäisi kyllä hävetä yhtä lailla.
No, ei tuo vielä mitään, mutta Ice Age 3:sta katsoessamme joku penkkinaapureista oli kaatanut virvoitusjuomansa lattialle ja se oli lähtenyt valumaan pitkin penkkiriviä. Minulla oli iso käsilaukku lattialla, joten se oli saanut osumaa. Onneksi ei ollut valkoinen kangaskassi ja onneksi huomasin tapahtuneen ennen kuin olisin nostanut laukun olalleni, vasten valkoista kauluspaitaa. Eilisiltana olin viisastunut vahingosta ja minulla oli mukana pieni käsilaukku, joka majaili sylissäni koko leffan ajan.

DI aikoo tehdä tänään ruuaksi risottoa, inspiroituneena Piemonten herkullisista risotoista. Odotan kieli pitkällä, kaapista löytyy riisin lisäksi sipulia, parmesan-juustoa, kuohuviiniä, katkarapuja ja kampasimpukoita. Ja ostipa DI enimmäkseen koristetarkoituksiin myös pari valmiiksi keitettyä rapua! En ole koskaan syönyt rapuja eikä meillä ole rapuveitsiä, mutta eiköhän ne jotenkin saada syötyä. Ei se kuulemma niin kauhean vaikeata ole.

Löysin joitain aikoja sitten jostain vaateliikkeestä hienon vaalean kesäjakun. Se on ohutta, rypytettyä kangasta, kermanvaalea väriltään ja hihat yltävät kyynärtaipeeseen asti. Se ei tarjouksessa maksanut montaa kymppiä ja sattuipa rekistä löytymään vielä minulle sopiva koko. Ainoa vika jakussa olivat sen naurettavat olkatoppaukset. Kevyet olkatoppaukset vielä menevät paksummissa jakuissa, antavat ryhtiä, mutta tällaiseen kevyeen, ohueen ja laskeutuvaan jakkuun ne vain eivät sovi. Ja varsinkin kun ne kuulsivat ohuen kankaan läpi varsin selvästi. Kunnon kasari-fiilis. Olkatoppaukset poistamalla siitä sai kuitenkin varsin inhimillisen näköisen, niin että sitä kehtaa oikeasti käyttääkin.
Minusta tuntuu, että löysin uuden lempivaatteen. Se kuitenkin on niin vaalea ja neutraali väriltään, että se sopii kaiken kanssa. Mutta koska kangas on rypytettyä, ei jakku jää pelkäksi päällä roikkuvaksi haamuksi. Se on erinomaisen käyttökelpoinen vaate toppien kanssa ja minullahan erilaisia toppeja on kaappi pullollaan. Näin kesälläkin on joskus ihan kiva, että topin päällä on jotain hieman pitkähihaisempaa.

torstaina, heinäkuuta 23, 2009

Hermica

Sattumoisin kaiketi lähin ravintola kotoa katsottuna on hotelli Hermican ravintola. Vähän turhan monen mielestä kaikki, mikä liittyy Hervantaan on halpaa ja huonoa, niin myös Hermica ja sen ravintola.
No jaa, majoitustiloista minulla ei ole tietoa, mutta ravintola on enemmän kuin vain kelvollinen. Tässä vuoden aikana siellä on kuitenkin tullut käytyä usein. Enkä kävisi eikä kävisi mieskään, jos se olisi yksiselitteisesti huono!

Ensinnäkin Hermica tarjoilee joka aamu aamiaisen. Kellonaikoja en muista, mutta kaiketi se viimeistään seitsemältä alkaa ja kestää jonnekin kymmeneen. Hinta oli vielä jokin aika sitten 5 euroa per henkilö, nykyisin 6 euroa. Aamiainen on tyypillinen hotelliaamiainen seisovasta pöydästä, on leipää päällysteineen, kahvia, mehua, muroja, puuroa, jogurttia, kananmunia, nakkeja ja mitä nyt kulloinkin. Ei ehkä erityisen laaja valikoima, mutta kaikkea löytyy, näin voisi sanoa.

Ravintola avaa ovensa sitten uudelleen illalla klo 17, viikonloppuisin jo aikaisemmin. Ruokalistalta löytyy hampurilaisia ja wingsejä, mutta myös "oikeata" ruokaa, keittoja, salaatteja, pippuripihviä ja sen sellaista. Lista ei ole maailman laajin, mutta kyllä sieltä itselleen syötävää löytää. Myös ruokalista on kokenut ainakin joitain muutoksia viime aikoina, sinne on nimittäin ilmestynyt ainakin paahdettu kuha-annos, jota voin suositella oikein lämpimästi. Samoin molempia keittoannoksia. Eikä niissä hampurilaisissakaan mitään vikaa ole, eivät todellakaan ole mitään mäkki-/hese-mättöä.

Ei tuo Hervannan ravintolavalikoima nyt ole mikään laaja, mutta silti Hermican ravintola on käsittääkseni parasta, mitä täältä löytyy. Hervannan keskuksessa olevasta Pranzosta nyt ei voi edes puhua, ei ainakaan lounaansa puolesta ja paikallinen kiinalainenkin on niin hajuton ja mauton kuin nuo kiinalaiset ravintolat tahtovat pahimmillaan olla. Eikä edes erityisen edullinen. Harmi ihan, ettei Hermica tarjoile lounasta. Hervannassa olisi kyllä mielestäni tarvetta kunnolliselle lounasravintolalle näiden toimistomastodonttien Amicojen ja Sodexojen rinnalle.

keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2009

Antakaa mun kaikki kestää!

Iltapäivälehtien nettiversiot ainakin pursuavat näyttäviä otsikoita siitä, miten Hyvinkäällä kuoli mies ajettuaan autonsa solmuun kun pakeni poliisia. Mies oli ajanut ilman valoj ja lähtenyt ajamaan pakoon jo ennen kuin poliisi ehti näyttää pysähtymismerkkiä. Poliisi lähti perään. Takaa-ajo päättyi sitten pöpelikköön ja mies sai surmansa.

Nyt sitten parutaan suureen ääneen, miten väärin-väärin-väärin poliisi toimi. Siis poliisi? Niin, kuulemma.
Lasketaanpas.
Kuka ajoi ilman valoja?
Kymmenen pisteen vihje: ei poliisi.
Kuka ajoi ilman ajo-oikeutta?
Viiden pisteen vihje: ei ainakaan poliisi.
Kuka ei pysähtynyt poliisin merkistä vaan lähti ajamaan karkuun?
Yhden pisteen vihje: poliisi ei syyllistynyt tähänkään.
Kuka ajoi liian lujaa taitoihinsa/auton kuntoon/muihin olosuhteisiin nähden, menetti autonsa hallinnan vastuuttoman ajamisen jälkeen ja kuoli?
Nollan pisteen vihje: EI TODELLAKAAN POLIISI!

Joo-joo, tiedän kyllä että sukulaiset, ystävät, tuttavat ja ainakin koko Suomi on nyt jäänyt sydän murtuneena kaipaamaan tätä herttaista, lainkuuliaista herrasmiestä, joka vain ihan vähän ajoi karkuun, vaarantaen paitsi oman, myös poliisien ja muiden tielläliikkujien turvallisuuden ynnä rikkoen luultavasti useampaa kuin kahta lakipykälää. Ei ole paha juttu, ei. Poliisit on niin pahoja ja turmeltuneita kun yrittävät tällaisia vapaita sieluja kahlita lain aitoihin.

Niin vissiin. Anteeksi nyt vain, mutta minulta ei henkilökohtaisesti liikene hirveästi myötätuntoa. Paitsi ehkä niille poliiseille. Vähän. Hehän tekivät vain työtään.

Mietitään hetki poliisin työtä noin teoriassa. Minä en väitä tietäväni mitään, kokemusta ei ole, mutta noin maalaisjärjellä. Vastaan tulee auto, jolla ei ole valoja. Kaupungin keskustassa, vähän jo iltahämärän aikaan. On vaarallista toki, muttei kovin paha rike sinänsä. Siitä saattanee selvitä ihan pelkällä huomautuksella, jos vaikka valot on ihan vain puhtaasti unohtuneet. Kukaan sellainen ihminen, jolla on puhtaat jauhot pussissa ja kaikki sahajauhot päässä ei lähde karkuun tässä tilanteessa.
Oletetaan että tämä valoton auto lähtee pakoon. Millaisia johtopäätöksiä tästä voi tehdä? Sillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. On suurempia luurankoja kaapissa kuin pelkkä valojen puute. Humalassa, huumeessa, varastettu auto, ryöstösaalis kyydissä, ei ajokorttia? Näistä saa jo huomattavasti kovemman rangaistuksen.
Tekisikö poliisina mieli vilkuttaa hymyillen perään vai kenties lähteä perään selvittämään, että mitä muuta on rikelistalla kuin vain valojen puute? Niinpä.

Niin ja kuulemma poliisin olisi pitänyt jättää takaa-ajo kesken, kun meno alkaa näyttää liian vaaralliselta. No tämähän on tietysti hyvä juttu tietää etukäteen, kun ajaa tarpeeksi holtittomasti karkuun, niin poliisi jättää leikin sikseen. Eli karkuun vain, hinnalla millä hyvänsä, kyllä poliisi sieltä perästä tippuu. Sitä paitsi poliisit kyllä jättävät pahimpia takaa-ajoja kesken, ihan juuri yleisen turvallisuuden takia. Syystä tai toisesta tässä Hyvinkään tapauksessa niin ei oltu tehty, mutta enpä minä lähtisi siitä ensi sijassa syyttelemään poliiseja tai poliisikuntaa ylipäänsä.

Kosmetiikkanurinaa

Sain inspiraation eräästä Kulutusjuhla-blogin kommentista, jossa erittäin aiheellisesti purnattiin kosmetiikan pakkauskokoja. Sillä jos ihan rehellisiä ollaan, niin nehän ovat ihan älyttömiä!

Tänä aamuna laitoin silmänympärysvoidetta, kuten aamuisin aina ja joskus iltaisinkin. Voide on 15 ml:n purkissa. Koska käytän voidetta kutakuinkin 0,000000000132 milliä kerrallaan, tuo purkki riittää about vuosimiljoonan. Sen säilyvyys avattuna on kuitenkin puoli vuotta. Olen ainoa silmärasvan käyttäjä taloudessa, kuten usein tilanne onkin. Voisin tietysti inspiroida DI:nkin käyttämään sitä, mutta se aiheuttaisi erinnäisiä pyristelyjä. Ja sittenkin purkki riittäisi puoli vuosimiljoonaa.
Olen kuitenkin maksanut tuosta purkista ja sen sisällöstä täyden hinnan ja koska kyljessä lukee Clinique, hinta ei ole ollut yksinumeroinen summa. Jos noudattaisin pakkausmerkintöjä ja heittäisin purkin pois puolen vuoden kuluttua, rasvasta olisi jäljellä ylivoimaisesti suurin osa. Koska olen saita, pihi, typerä, itsestäni huolehtimaton ja kaikkea muuta inhottavaa (kosmetiikkayritysten mielestä, huom!), käytän tuota purkkia luultavasti pari vuotta, ainakin. Niin kauan kuin sisällössä ei näy silmin tai muuten havaittavaa koostumuksen muutosta.

Sain lisäksi Helsingissä käydessäni näytepurkin Lauderin silmänympärysvoidetta. Näytepurkki on pieni, 5 milliä, mutta kiitos vain, sekin varmasti riittää vuosikausiksi eteenpäin. Olisi tämänkin tajunnut ja pyydellyt vain näytepurkkeja (ilmaisia!), niin ei tarvitsisi kitistä silmärasvojensa kanssa...

Toinen esimerkki on aurinkovoide, jota Suomen ilmastossa tarvitaan noin 14 vuorokautena vuodessa. Ja nykyisin minä todennäköisesti niistäkin vuorokausista istun aika monta töissä... Ostin vuonna 2002 (kyllä, vuonna 2002, muistan tämän aivan varmasti, koska ostin tuubin Helsingin Stockalta, olin tuona nimenomaisena kesänä töissä Otaniemessä) kasvoille tarkoitettua aurinkovoidetta, suojakerroin 25 tai 30 tai jotain sitä luokkaa. Siitä tuubista on vieläkin pohjat jäljellä! No, käyttöaikahan olisi kaiketi jotain 6 kuukautta tai vuosi, maksimissaan. En ole sen kanssa kyllä palanut myöhempinäkään vuosina, tosin en auringossa niin vietäkään aikaani, yleensä sipaisen sitä kasvoilleni vain varmuuden vuoksi.

Eikä tässä vielä kaikki, suurin osa huulipunistani, luomiväreistäni, poskipunista (erityisesti näistä), rajauskynistä, huulikynistä ja muustan tämänkaltaisesta lentää roskiin noin vuosikymmen sen jälkeen kun olen ostanut ne. Käytetty on, mutta yhtäkään tuskin olen ikinä käyttänyt oikeasti loppuun asti. Roskiinheittämisen syy on yleensä ollut se, etten yksinkertaisesti enää kehtaa käyttää tuotetta sen iän takia tai etten muuten vain, vuosikymmenen vanhempana enää halua käyttää kyseisiä värejä. Kuitenkin esimerkiksi luomivärejä on kiva olla useampiakin kuin se yksi kahden värin setti, minä ainakin haluan vaihtelua meikkiini useammin kuin kerran vuosikymmenessä.

Onko tässä mitään järkeä? Taloudellisesti, ekologisesti? No eipä juuri.
Tietysti pienten pakkausten valmistaminen ei yleensä kannata, koska pakkauskustannusten takia tuotteen hinta lienee suhteessa huomattavasti korkeampi kuin suuren pakkauksen. Tuotteiden säilyvyyttä tietysti voisi parantaa, mutta se taas tietäisi yhä enemmän lisäkemikaaleja.
Silti tuo vain tuntuu niin järjettömältä tuhlaukselta.

tiistaina, heinäkuuta 21, 2009

Kesälomakollaasi


Jotenkin ei ole ollut inspiraatiota tehdä kuvakollaasia siitä kesälomaviikosta. No, yksi syy on tietysti se, että sen paremmin minä kuin DI:kään emme ottaneet sen viikon aikana mitenkään järkyttävän paljon kuvia. Osa kohteista (Nummisuutarit, Punkaharju) oli tietysti sellaisia, ettei niistä oikein olisi saanutkaan sellaista oikein hyvää, kaiken kertovaa valokuvaa. Ja toisaalta keskityimme tällä kertaa vain katselemaan ja kokemaan, emme niinkään kuvaamaan. Toinen syy tietysti oli se, että minulle kesälomasta jäi kaikkein eniten mieleen autoilu, jostain kumman syystä...
Tämä kuvakollaasi ei ole toteutukseltaankaan maailman paras, mutta on nyt jotakin rääpitty kasaan.
Ylärivi vasemmalta oikealle: Punkaharjun valtionhotelli (© KH), grilliherkkuja Nukarilla, Heurekan logo, Imatrankosken pato ennen avaamista (© KH), jasmiininkukka.
Sitten vasemman reunan kuvan ylhäältä alas: yksityiskohta Luston pihalla olevasta metsähevos-aiheisesta patsaasta, äidin terassilla vieraillut siili (© KH), Nukarinkoski (päihittää muuten Imatrankosken mennen tullen, se juokseekin 24/7/365 eikä vain kesäiltaisin parikymmentä minuuttia...)
Taustalla minä, Fusion ja Punkaharjun maisemat (© KH).

Pari pikkujuttua

Mikä on Shipra?
Se on intialaisen yritys kirjoittaa etunimeni.
Ehkä pitäisi lisätä yrityksen puhelinluetteloon myös oma valokuvansa, niin oudompikin tietäisi, kumpi sukupuoli on kyseessä.

Älä ikinä mutise miehen kuullen, että pitäisi pestä valokynä. Kävimme eilen DI:n kanssa aiheesta seuraavanlaisen keskustelun.
Minä: Tjaa, tarttis varmaan pestä valokynäkin joskus.
DI: Mitä sä sanoit?
Minä: Että tarttis pestä valokynä.
DI: Siis mitä sä sanoit?
Minä: No kunhan mutisin itsekseni, ei mitään semmosta mikä kuuluisi erityisesti sulle.
DI: Jaa no hyvä. Mä vaan kuulin, että sä sanoit että sun pitäisi pestä valokynä.
Minä: No mutta niinhän mä sanoinkin. Se pitäisi pestä.
DI: Mitä sä oikein aiot tehdä?!
Minä: No pestä sen valokynän!
Tässä vaiheessa havahduin kuitenkin siihen, että mies ei varmaan ole ihan selvillä siitä, mikä on valokynä, kun puhumme kosmetiikasta. Lyhyen, mutta havainnollisen esityksen jälkeen DI ymmärsi valokynän ja sen pesemisen.

maanantaina, heinäkuuta 20, 2009

Kas, ilo viinan kanssa kun teeskentelyä on

Aamulehti: Kansakunta kännissä - minä en

Maanantain kootut mietteet

Sisko toi Slovakiasta mukanaan suolasuklaata. Kyllä luitte ihan oikein: suola-suklaata. Se oli kuulemma ostettu jostain suolakaupasta, jossa oli yhtä ja toista, myös sitten suolasuklaata. Näin kauan kesti ennen kuin uskalsin koskea pakettiin, mutta päätin maistaa sitä eilen. No, ei sitä ainakaan liikaa ole suolattu, oikein hyvää, tummahkoa suklaata se on! Ehkä joskus tuntuu sellainen aivan aavistuksenomainen suolaisen häivähdys, muttei mitenkään häiritsevää, ei. Oikein hyvää, olisi voinut tuoda toisenkin paketin. Täytyy varmaan kaivella sen suklaan nimikin tänne blogiin, sikäli jos joku toinenkin törmää siihen.

Harmaa aamu sai DI:n toteamaan: "Taitaa olla ihan koodausilma". Yhdyn mielipiteeseen, ei tuo houkuttele ulkoilemaankaan. Ei kai se just sada, muttei juuri muutakaan kyllä tee. Ilmatieteenlaitos lupailee ukkosta, mutta sitä ei ole vielä näkynyt. Foreca lupaa vain rankahkoa sadetta. Salamatutkat eivät havaitse mitään ukkoseen viittaavaa missään päin Suomea.

DI:n passi on menossa vanhaksi ja työmatkan takia hän tarvitsee passia tuossa alkusyksystä, joten ei muuta kuin uusimaan passia. Samalla hän päätti uusia myös vanhan ja hapertuneen ajokorttinsa.
Näitä varten tarvitaan tietysti tuoreet passikuvat. Ensin DI marssi johonkin tavalliseen valokuvaamoon, jossa otettiin kuvat ns. tavalliseen tapaan automaattikameralla. Tuloksena tulleet kuvat kelpasivat lähinnä lasten pelotteluun (ihan totta). Tuomiokirkonkadulta DI kuitenkin bongasi Suomen Passikuvaamon ja päätti käydä kokeilemassa, miltä he saavat naaman näyttämään.
Passikuvalla ja passikuvalla on muuten eroa kuin yöllä ja päivällä, vaikka pärstä on kyllä ihan sama! Passikuvaamon ottamat kuvat ovat todella paljon parempia. Hinnassa ei ole kovin montaa euroa eroa rivivalokuvaamojen hintoihin nähden. Vertailu kannattaa eikä todellakaan ole järkevää mennä ensimmäiseen passikuvia mainostavaan valokuvaputiikkiin.
Itseäni sylettää se oma ajokorttikuva, jossa näytän joltain pikkurikolliselta poliisin arkistoissa. No, ensi vuoden alussa menee minunkin passini vanhaksi ja passin uusiminen on täälläkin edessä. Aion marssia silloin tuohon samaiseen passikuvaamoon otattamaan kuvat itsestäni. Hmm... Pitäisiköhän sitä ennen vahingoittaa ajokorttiaan ja uusia se samoin tein? Vai voisikohan sen uusia ihan muuten vain, ilman mitään näkyvää syytä (paitsi se kuva)? Maksaahan se toki, mutta turhamainen on aina turhamainen.

Lomaviikolla poikkesimme jonain päivänä Helsingissä, taisin siitä kirjoitellakin. Kävin vähän kiertelemässä Stockmannin kosmetiikkaosastolla. Mitään erityistä ei ollut sinänsä tarvis, mutta Estée Lauderin myyjän kanssa tuli sitten puheeksi luomivärit ja erityisesti se, mikä sopii tällaisille omituisen vihreän ja keskiruskean sekavärisille silmille.
Kas että sattuikin, mutta tällä myyjällä oli itsellään jokseenkin samansävyiset silmät, tosin ei ehkä niin ruskeat vaan harmaammat kuin minulla, mutta vihreä väri kuitenkin aika selkeä. Niinpä hän tiesi suositella erästä Lauderin luomiväri palettia, jossa on vaalea, hieman lilahtava sävy ja toinen tummempi, jotain violetin, musteensinisen ja graffitinharmaan välimaastosta. Näillä kahdella värillä saa helposti aikaan sekä kevyen että tumman meikin.
Kakistelin mielessäni hetken aikaa paketin hintaa, se maksoi jotain kolmenkympin tienoilla. Merkkikosmetiikka on tietysti merkkikosmetiikkaa. Nyt olen käyttänyt viikon verran tätä luomiväriä töissä ja olen ihan ihastunut siihen. Ymmärrän hyvin, miksi maksaa tämän verran luomiväreistä! Ensinnäkin luomiväreissä on oikeasti pigmenttiä. Se näyttää joltain kun sitä levittää luomelle eikä sitä tarvitse levittää paljoa. Monet halpisluomivärit näyttävät kivoilta rasiassa, mutta luomelle sitä väriä ei tahdo tulla sitten millään. Body Shopin luomivärejä kokeillessani olen tullut myös huomaamaan, miten inhottavaa on variseva luomiväri, varsinkin aamuisin. Tämä Lauderin luomiväri ei varisekaan!

Minun seikkailuni luomivärimaailmassa on alkanut oikeastaan vasta hiljattain, olen aikaisemmin ollut kohtuullisen arka meikkaamaan silmiäni. Rajauskynänkin käytön opettelin vasta muutama vuosi sitten kun löysin sopivan rajauskynän, tarpeeksi pehmeän. Luomivärejä olen alkanut käyttää joka päivä töissä ja sitä varten olen viime aikoina kasvattanut muuten kovin olematonta luomivärivalikoimaani.
Koska en ole oikein selvillä a. siitä minkä väriset silmäni oikeastaan ovat, b. minkä värinen luomiväri niille sopii, olen katsonut voivani kokeilla melkein mitä tahansa mieleenjuolahtavaa väriä. Ruskeat ja vihreät ovat tietysti aina sopivia ja turvallisia vaihtoehtoja. Harmaakin on ihan ok, tosin käyttämäni harmaa paletti on kyllä täysin mitäänsanomaton, siitä ei irtoa luomelle mitään väriä. Sininenkin luomiväri löytyy, samaa sarjaa tuon mainitun harmaan kanssa, niin ettei siitä juuri väriä irtoa, mutta se vähän mitä näkyy, niin ei sekään äärimmäisen pahalta vaikuta. Ainakaan minun mielestäni. Varovainen täytyy olla sinisten kanssa.
Goshilta löytyi myös kolmen metallisen värin paletti, jossa on melkein musta graffitinharmaa, kullansävyinen vaaleampi väri ja hopeansävyinen, melkein valkoinen väri. Se on ollut myös suosikkejani jonkin aikaa. Goshin luomivärit vaikuttavat melko hyviltä pigmentin suhteen, niistä saa ihan oikeasti väriä luomilleen. Samaan aikaan ne ovat varsin edullisia.

lauantaina, heinäkuuta 18, 2009

Aikainen lintu rannalle jäi

DI sai eilen idean: jospa vaikka lähtisimme tänään Pyhäjärven risteilylle? Silver Line tarjoaa risteilyä Tampereelta Hämeenlinnaan, laivalla on mahdollisuus lounastaa ja mahdollisesti poiketa Visavuoressa ja jos ottaa matkapaketin, pääsee illalla vielä bussilla Hämeenlinnasta Tampereelle. Lähtö oli tänään klo 9.30 Laukontorilta ja heräsimmekin aamulla sen verran aikaisin, että olimme vähän yhdeksän jälkeen siellä. Harmi vain, että ennakkovaraajat olivat jo täyttäneet laivan ja risteily oli loppuunmyyty. Tämä riski tietysti oli olemassa, kun meillä ei ollut lippuja ennakkoon varattuina. No, jokin toinen kerta sitten, pysyyhän se Pyhäjärvi paikoillaan.

perjantaina, heinäkuuta 17, 2009

Excuse me but I don't speak IT Finnish

Nyt on maailma pilalla ja internet rikki!
Menin päivittämään Opera-selaimen uusimpaan versioon. Tein jonkin katastrofaalisen mokan ja asensin sen suomenkielisenä! Olin jo saada paniikkihalvauksen kun ei löytänyt kakkospainikkeen valikosta Source-vaihtoehtoa, kun halusin muokata nettisivuani. Mitä vielä, siellä lukee "Lähdekoodi". Siinä sitten huomasin, että kaikki, ihan kaikki on suomeksi.
Tämä on aivan hirveätä, ei tätä voi käyttää. Aikojen alusta asti olen käyttänyt (usein ilman mahdollisuutta valita toisinkaan) englanninkielisiä ohjelmia ja esimerkiksi työpaikalla lähes kaikki softat ovat englanninkielisiä. Jotenkin siihen on niin tottunut. Vuosi sitten uuden tietokoneen kanssa oli vähän aikaa opettelemista, koska tässä on suomenkielinen Windows. Silloin ei ollut valinnan varaa, mutta koska tämä Opera on se selain, jota käytän kotona lähes yksinomaan, niin tämän kanssa ei pysty nyt elämään. Ei muuta kuin uutta asennusta, jos se sillä toipuisi.

Yhden sortin tohelo kans...

Silppuja

Kävimme keskiviikkona DI:n kanssa paitsi Piemontessa, myös elokuvissa katsomassa Ice Age 3 3D-versiona. Olin etukäteen lukenut siitä arvostelun, jossa sen kerrottiin olevan edelleen tekniseltä toteutukseltaan edelleen kympin arvoinen, mutta muuten jäävän vähän tasapaksuksi. Päätin olla piittaamatta arvostelusta, mutta pahus, oikeassa se oli. Yli-imelät perhekohtaukset jättivät minut vähän kylmäksi, vaikka pikku-Peaches suloinen olikin. Ja tarinakin oli vähän sellainen kertaalleen nähdyn oloinen.
Ei silti, kyllähän se oli ihan hauska elokuva ja naurujakin irtosi monesta kohtaa. Edeltäjiensä tavoin tämä lienee myös sellainen pätkä, että seuraavilla katsomiskerroilla siitä irtoaa uusia pikkujuttuja ja piilovitsejä, joita ei aluksi huomannutkaan.
Uusista hahmoista Buck oli aika veikeä, mutta minun sydämeni sulattivat pikkudinot ja erityisesti niiden emo. Ja tietenkään unohtamatta hurmaavasti silmäripsiään räpyttelevää tai häntäänsä heiluttelevaa sapelihammasliito-oravatyttö Scrattea! Toivon ehkä kuitenkin, että Scratte jää vain tämän elokuvan hahmoksi. Scrat on melkein hauskempi yksikseen, korjaan: siis tammenterhonsa kanssa. Olihan Scratte-kohtaukset nyt hauskoja, mutta jotenkin siitä hahmosta ei välttämättä saa tätä enempää irti.
3D toimi Plevnassa hyvin ja elokuva näytti todellakin kolmiulotteiselta, vaikka suhtauduin siihen alunperin vähän skeptisesti. 3D-lasit sopivat ainakin minun nenälle vaikka minulla on myös tavalliset silmälasit.

Eilisiltana istuskelin Katariinan (meidän hamsteri siis) kanssa vaatehuoneessa, kun kuulin ulkoa jotain ääntä. Ajattelin aluksi, että se oli jokin auto tai moottoripyörä tai ehkä se kuului telkkarista tai talon putkistoista tai jostain muualta, mutta sitkeä jyrinä jatkoi vain kuulumistaan. Sitten DI:kin jo havahtui olohuoneesta ja ilmoitti minulle, että pohjoisen suunnassa on ukonilma. Sehän se jyrinä siis oli!
Möngin vaatekomerosta ulos Katariina kantokopassaan ja olin saada halvauksen kun näin taivaan makuuhuoneen ikkunasta. Niin mustaa ja pahannäköistä pilveä en muista hetkeen nähneeni! Ukkonen kuitenkin liikkui pohjoisen ja idän suunnassa, Hervannan päälle se ei tullut, täällä vain satoi, hetken aikaa oikein rankastikin. Aamulehden mukaan keskustassa oli tullut rakeitakin. Ihan komeaa katseltavaa se oli, viidennestä kerroksesta näki hyvin salamoita, joita iski useita maahan asti. Pilven sisällä välkkyi melkein jatkuvalla syötöllä.

Kesälomakausi alkaa vähitellen myös keski-Euroopassa, missä suurin osa kollegoistani pitää majaansa. Lisäksi läheisin kollegani pitää kesäloman päätteeksi myös isyysloman ja on pois kokonaiset kolme kuukautta! Onneksi hän ei lähde ihan vielä lomille, koska minä puolestani tuuraan tässä pari viikkoa Aasian aluetta hoitavaa työkaveria. Onneksi ei kuitenkaan ole tiedossa mitään riemukkaita klo 05.00 Suomen aikaa alkavia puhelinpalavereja.
Vielä minä tästä urakasta selvinnen, mutta se kolmen kuukauden tuuraus voi olla jo pahempi nakki, koska koulu kuitenkin alkaa syyskuun alussa enkä voi tehdä täyttä päivää töitä.

Mistä tulikin mieleeni, että mikä kumma se koulun verkon salasana taas olikaan...

torstaina, heinäkuuta 16, 2009

Piemonte

Eilen avattiin uusi ravintola osoitteessa Suvantokatu 9. Uuden paikan nimi on Vinoteca del Piemonte, lyhyemmin siis Piemonte ja kuten nimestäkin voi päätellä, se keskittyy italialaisiin ruokiin ja erityisesti viineihin. Enimmäkseen se onkin viinibaari, mutta löytyy valikoimista oluita, siidereitä ja drinkkejäkin saa. Ruokalista ei ole maailman laajin, mutta ainakin eilen testatut annokset olivat vähintäänkin kelvollisia. Itse tuomitsisin syömäni puna-ahvenannoksen suorastaan loistavaksi eikä DI:kään moittinut omaa kaniiniannostaan.

Piemonte kuuluu samaan Gastropubien ketjuun kuin Tuulensuu, Soho, Nordic, Praha ja vastikään avattu O'Hara's. Lisäksi kuulin sivukorvalla keskustelun, jossa paikan pitäjä kertoi heidän tekevän yhteistyötä Jyrki Sukulan omistaman viinien maahantuontiyrityksen kanssa. Sukulallahan on nykyisin kaiketi pieni viinitila Piemontessa, Italiassa ja tämä yritys tuo maahan likimain sataa italialaista viiniä. Näitä kaikkia saa Piemontesta ja joukosta löytyy useita harvinaisuuksia.

Ensivisiitin perusteella Piemonte on erinomaisen suositeltava paikka kaikille viinien, Italian ja hyvän ruuan ystäville.

tiistaina, heinäkuuta 14, 2009

Ostolakossa

Olen seuraillut jo pidemmän aikaa kosmetiikka-aiheista Ostolakossa-blogia hyvien meikkivinkkien toivossa (ja niitähän on löytynyt, kiitos vain blogin pitäjälle!). Eilisillan kuningasajatus oli, että jos itsekin ryhtyisin ostolakkoon.

Aiheena vain ei ole kosmetiikka enkä aio siitä omaa blogia perustaa, mutta totuus on, että minulle on viime aikoina kertynyt läjäpäin kirjoja, joita ei ole lukenut. Silti kaupasta ja netistä (pirun Bookplus) tarttuu jatkuvasti mukaan jotain uutta. Aion siis yrittää ostolakkoa kirjojen suhteen kunnes olen saanut kaikki tähän mennessä hankitut, mutta lukematta jääneet opukset luettua.
Tämä on siinä mielessä lohduttomampaa hommaa kuin tuon kosmetiikkablogin pitäminen, koska kirjan luettuani se ei katoa mihinkään vaan jää kirjahyllyn täytteeksi. Varsinaisesti kirjojen vähenemiseen tämä siis ei johda enkä siihen tällä tähtääkään.
Lakon ulkopuolelle jäävät hevostietokirjat, Kaari Utrion kirjat ja mahdollisesti hankittavat koulukirjat. En kuitenkaan mitenkään kuvittele, että pystyisin olemaan ostamatta kirjoja, mutta jos nyt edes vähän saisin hillittyä intoani, niin sekin jo auttaisi.

Tällä hetkellä lukemista vailla olevien kirjojen lista on aika lohduttoman pitkä.

Romaanit:
Boccaccio: Decamerone (luettu kyllä joskus, keskeneräinen tällä hetkellä, voisi ehkä aloittaa kokonaan alusta)
Dumas: The man in the iron mask (ostin kun halvalla sai pokkarina, jäänyt toistaiseksi lukematta)
Goodall & Monson: Palatsipäiväkirja
Guillou: Vägen till Jerusalem (luettu suomeksi, tämäkin on aloitettu, mutta tuntuu vaikealta)
Huilaja: Yksikätinen
Kivi: Die Sieben Brüder (tämän kohdalla aion joustaa, jos tuntuu mahdottomalta)
Kivi: Nummisuutarit
Kivi: Runot
Mitchell: Borta med vinden (luettu kyllä aiemminkin jo, niin ruotsiksi kuin muillakin kielillä)
Murasaki: The Tale of Genji
The Diary of Lady Murasaki (kesken)
Tolstoi: Anna Karenina (englanninkielinen, voi olla että joudun luovuttamaan tämänkin kanssa uskonpuutteen vuoksi)

Hevostietokirjat:
Belknap: Horsewords - The Equine Dictionary (en ehkä lue tätä sanasta sanaan, mutta silmäilen läpi)
Dudley: The Legendary Appaloosa
Dutson: Storey's Illustrated Guide to 96 Horse Breeds of North America (tämän olenkin lukenut jo melkein loppuun)
Hendricks: International Encyclopedia of Horse Breeds (tämäkin on ehkä enemmänkin silmäiltävä hakuteos kuin mikään luettava tiiliskivi)
Ksenofon: Hevostaito
Landers: Professional Care of the Racehorse
Metz: Alles über Pferderassen
Richardson: British Horse and Pony Breeds - and their future
Saastamoinen (toim): Suomenhevonen
Toivio: Suomalaisen hevosrodun parhaaksi - Ruununorijärjestelmä Suomessa 1869-1893
Upton: The Arab Horse
Westvang: Of Royal Blood - The Missouri Foxtrotter

Muut tietokirjat:
Dawkings: Jumalharha (kesken)
Hattstein: Islam
Henshaw: The Great Book of Tractors (tämäkin on ennemmin selailtava teos)
Hiekkanen: Suomen kivikirkot keski-ajalla (kesken)
Hutchinson & Hawkins: Maailman valtameret
Istala: Saima Harmaja - runoilijoista runoilijoin ostettu 16.9.
Leikola, Lokki, Stjernberg: Taiteilijaveljekset Von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset
Lounatvuori & Dölle (toim): Signe Brander Suomen kartanoissa
Montefiore: Heroes (kesken)
Nre & Kirves (toim): Ruma sota ostettu 21.10.
Oja: Aurinkokunta uusiksi
Rantala (toim): Uuden metsänomistajan kirja
Simon: Renessanssi-ihmisiä

Luetut
Pentikäinen: Samaanit luettu 19.7.09
Mitchell: Vom Vinde Verweht (aivan viimeisiä sivuja luen tästä) luettu 24.7.
Whittock: A Brief History of Life in the Middle Ages luettu 18.8.09
Utrio: Vaitelias perillinen ostettu 5.9.09, luettu 11.9.09
Lahtinen: Pohjolan prinsessat - viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ostettu 15.8.09, luettu 13.9.09
Timlin: Suomenhevosen jalostushistoria - yhteiskunnan muutosten vaikutukset suomenhevosen jalostuksen ja tyypin kehittymiseen luettu 18.9.09
Utrio: Yksisarvinen ostettu 25.9., luettu 30.9.
Kane: Supersymmetria luettu 1.10.
What Life Was Like When Longships Sailed luettu 3.10. annettu pois
Williams: Traktorit luettu 11.10.09
Suomen kansan satuja ja tarinoita luettu, annettu pois

maanantaina, heinäkuuta 13, 2009

Lomat lusittu

Meikäläisen hurja viikon ja päivän loma lähenee loppuaan. Huomenna täytyy jo mennä töihin. Täytyy kuitenkin sanoa, että oli kaiken kaikkiaan mukava loma, varsinkin kun pääsi irrottautumaan näistä normaaleista ympyröistä ja viettää aikaa muualla. Niin ja tietenkin myös se oli mukavaa, että pääsin ajamaan autoa niin paljon. Kehityksen huomaa jopa itsekin, loppuviikosta ajaminen oli jo huomattavasti varmempaa kuin reilu viikko sitten torstaina kun lähdin viemään siskoa lentokentälle.

Ynnäilin tuossa jo, että tämän reilun viikon aikana taisi tulla ajettua lähemmäs tuhat kilometriä ihan itse, ellei ehkä jopa vähän ylitsekin. Ensin Nukarilta Tampereelle ja takaisin, 150 km sivu, 300 km yhteensä. Sen lisäksi Nukarilta Vantaan kautta Ruokolahdelle, jotakuinkin 250 km. Punkaharjulla tuli pyörittyä ainakin parinsadan kilometrin edestä. Näiden lisäksi tuli sitten pyöriskeltyä siellä sun täällä, kävimme kaupassa sekä Jokelassa että kirkonkylässä enkä suinkaan ajanut aina niitä suorimpia reittejä pitkin. Palojoella tuli käytyä se Nummisuutarit katsomassa. Veljen luonakin kävimme eräänä iltana. Imatrankosken laskua kävimme katsomassa lauantaina. Ja kaikennäköistä muuta sellaista pientä, mistä helposti tulee kilometrejä tauluun.

Eilen lähdimme minä, veli ja DI Ruokolahdelta kohti Vantaata ja sieltä minä ja DI Nukarille. Tällä kertaa veli oli ratissa, minä olin migreenilääketokkurassa, niin ei ollut mitään asiaa rattiin. Se ei edes harmita, koska todistinhan itselleni jo torstaina, että pystyn ajamaan ihan itse Ruokolahdelle. Lisäksi nukuin osan matkaa.

DI ajoi Vantaalta Nukarille ja DI oli ratissa myös kun lähdimme eilisiltana hakemaan siskoa lentokentältä. Oikeastaan ihan hyväkin, että ajoi, itse en olisi ehkä sitten kuitenkaan uskaltanut lähteä sinne Seutulan pikaparkkiin parkkeeraamaan autoa. Siellä nimittäin oli populaa kerrakseen, vaikka saimme kyllä ihan helposti parkkipaikan. Sisko löytyi kentältä ja pimeästä ja alinomaisesta hirvi/peuravaarasta huolimatta pääsimme kaikella kunnialla kotiinkin.

Autokuume ei ole yhtään helpottanut tämän viikon jälkeen, päinvastoin. Olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että Fusion on hyvä auto enkä suinkaan panisi pahakseni, jos vaikka me hankkisimme DI:n kanssa sellaisen. DI kuitenkin vastustaa edelleen, se on kuulemma ihan liian sympaattisen näköinen, ei sovi imagoon. Ja pah, sanon minä.

perjantaina, heinäkuuta 10, 2009

Punkaharjulla turisteina

Teimme tänään DI:n kanssa kulttuuri-, maisema- ja luontomatkailua.
Lähdimme aamusella pieniä kinttupolkuja pitkin kohti Punkaharjua. Lähdimme Ruokolahden kirkonkylältä kohti Virmutjokea, Jukajärveä ja Pohja-Lankilaa, sieltä sitten Särkisalmentietä (muistaakseni se nimi nyt tuo oli) Punkaharjuntielle.
Punkaharjulla kävimme Retretissä, siellä oli houkuttimena "Edelfelt ja Pohjolan kesä"-näyttely ja oli toki muutakin mielenkiintoista katseltavaa. Moderni taide ei ole ehkä minun ominta alaani, mutta tuo Edelfelt kiinnosti.
Siksi tuntuikin vähän älyttömältä, että päästäkseen Edelfelt-näyttelyyn joutui kiertämään suurimman osan muistakin näyttelyistä. Okei, se oli ovelaa siinä mielessä, että jos Edelfelt-näyttelyyn olisi päässyt heti ensimmäisenä, kaikki olisivat käyneet siellä ja lähteneet pois, jäämättä katsomaan muita näyttelyitä. Mutta typerä tuo järjestely oli siksi, että ne muut näyttelyt tuli laukattua läpi turhankin nopeasti, kun hoki vain mielessään, että missä ne Edelfeltit, missä ne Edelfeltit, joko tässä? No ei, jotain suherruksia taas, missä ne Edelfeltit oikein on? Sori nyt vain, kaikki nykytaiteilijat, mutta minua kiinnostaa enemmän perinteinen, esittävä taide enkä usko, että olen mieltymyksieni kanssa yksin. Tietysti osa näistä nytkin esillä olevista moderneista teoksista oli hienoja ja kekseliäitä, mutta jos vierelle laitetaan Edelfeltin "Ristiäissaatto", niin häviölle siinä jää kanaverkkonorsu tai alienilta näyttävä jänispatsas. Vaan ei, en ole taideasiantuntija ja kehtaan tunnustaa sen julkisesti. Minä pidän Edelfeltistä.

Kävimme myös Luston metsämuseossa, siellä kiinnostavin oli näyttely "Suomenhevonen - metsähevonen", mutta muutkin näyttelyt olivat hurjan kiinnostavia. Ehkä hienoin oli kuitenkin hiljainen huone, virtuaalinen suolampi, seinänkokoinen kuva iltaisesta suolammesta, sen äänet puron solinoineen, tikan naksutteluineen, kuikan huutoineen ja kuvaan oli heijastettu noita eläimiä liikkumaan. Se oli rauhoittava.

Tämä kaikki oli saanut meille kiljuvan nälän vaikka olimme syöneet Laitilan kotileipomon lörtsyt. Päätimme käydä Punkaharjun valtionhotellin ravintolassa syömässä kunnon illallisen. Minun ruokalistaani kuului kylmäsavulohitartar, kuhaa kermaviilikastikkeen ja perunoiden kera ja jälkiruuaksi juustokakkua. Kyllä siellä kannatti käydä syömässä, ruuat olivat vähintäänkin kelvollisia ja miljöö tietysti oli hieno.

Ruuan jälkeen kiipesimme vielä Punkaharjun vesitornin näköalatasanteelle. Melkoinen määrä portaita oli kiivettävänä, mutta kyllä se kannatti, näköalat ympäriinsä olivat upeat. DI valokuvasi sieltä, minä keskityin lähinnä vain katselemaan.

Taas tuli varmaankin jotain parisataa kilometriä ajeltua ihan noin vain ja minä ajoin likimain koko matkan. DI ajoi vain ihan pienen pätkän harjualueella, oli tarkoitus että hän olisi ajanut enemmänkin, mutta pysähdyimme siellä toistamiseenkin ja sitten minä taas hyppäsin Fusionin puikkoihin. Ilmahan oli mitä parhain tällaiselle turistimatkailulle, aurinko paistoi koko ajan eikä sateesta näkynyt jälkeäkään.

torstaina, heinäkuuta 09, 2009

Ruokolahdella!

Hihuu, meikäläinen on ajanut sitten ihan itse Nukarilta Vantaan kautta Ruokolahdelle! Lähdimme DI:n kanssa Nukarilta kahden jälkeen Vantaalle ja sieltä sitten kehä-kolmoselle ja Porvoon moottoritien kautta kutostielle kohti Kouvolaa ja Lappeenrannan kautta Imatralle ja Ruokolahdelle. Perillä olimme seitsemän jälkeen illalla eli aikaahan siihen meni, kun pari taukoa pidettiin enkä muutenkaan hurjastellut. Ajattelin ensin, että jos veli ajaisi osan matkaa, mutta ajoin sitten koko matkan itse, kun siltä tuntui.

Mutta väsyttävää noin pitkän matkan ajaminen on, olen tässä illalla nuokkunut sohvalla puolinukuksissa.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2009

Shoppailua, peuroja ja autoilua (taas)

Piipahdimme eilisiltana veljen luona Vantaalla. Ihan noin huviksi ja osin myös sen vuoksi, että tiedän sitten huomenna, mihin minun pitää ajaa. Ylihuomenna nimittäin lähdemme minä, DI, veli ja hänen tyttönsä Ruokolahdelle, äidin luona käymään. Täältä Nukarilta siis lähtö, Vantaalta veli tyttöineen kyytiin ja sitten Porvoon moottoritielle, sieltä kutostielle ja Ruokolahdelle. Siinäpä onkin ajamista! Onneksi on liuta varakuskeja autossa, että jos minä väsähdän, niin tuuraaja löytyy. Yritän kyllä noin pääsääntöisesti ajaa itse koko matkan, mutta on siinä sitä matkaa eikä edes moottoritietä koko matka. Tosin luulen, että Kuusankoskelta eteenpäin reitti on minulle tutuin.

Puhelimen navigaattorista paljastui muuten uusia piirteitä: se tietää teiden nopeusrajoitukset ja koska navigaattori havaitsee myös ajonopeuden, se pystyy mälkättämään ylinopeudesta. Jos nopeus nousee noin 10km/h yli sallitus, navigaattori toteaa "Huomaa nopeusrajoitus". Kätevää kyllä, mutta kiitosta vain, tiedän kyllä itsekin ihan tarpeeksi hyvin nopeusmittarin lukemat...

Kun kotiuduimme illalla Vantaalta, grillasimme vielä DI:n kanssa tähteeksi jääneet lihat. Onnistuin nappaamaan DI:stä maailmankaikkeuden mahtavimman kesäkuvan: DI istuu penkillä grillin vieressä, näpyttelee läppäriään (WLAN kuuluu aika hyvin ulos asti!) ja taustalla siintää meidän punainen leikkimökki. Ei siis punainen tupa ja perunamaa, vaan punainen tupa, grilli ja WLAN.
Iltalenkillä onnistuimme näkemään tai ainakin kuulemaan erinnäisiä eläimiä. Metsähakkuun reunassa kuuntelimme ensin lentoon lähtevien lintujen rapistelua pensaikossa, mutta yhtäkkiä suurin osa rapinoista kuuluikin maantasalta. Ja sitten se alkoi tulla pusikosta pois. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Pieni kimeä ääni paljasti, ettei kyse olekaan linnuista vaan joistain varvikossa vipeltävistä pikkujyrsijöistä. Niitä oli useampia, joku tuli parin metrin päähän meistä, mutta ei niistä nähnyt varvikon seasta juuri muuta kuin heiluvia mustikanvarpuja ja hyvällä onnella nopean, tumman vilauksen. Hetken aikaa ne pyörivät siinä lähellä, mutta lähtivät sitten.
Pidimme silmämme ja korvamme auki muutenkin, olimme edelloisenä iltana nähneet samoilla nurkilla peuran kuljeskelevan. Ajattelimme, että jos tänäkin iltana olisi onni matkassa. Kamerat ainakin olivat. Onnistuimmekin näkemään heinäpellolla vilaukselta pari valkohäntäpeuraa, jotka kuitenkin loikkivat pois eivätkä jääneet meitä katselemaan. Pellolla näkyi heinän seasta myös parin rusakonkorvat ja koska ne liikkuivat, oli niiden alapäässä kaiketi rusakotkin.
Ajattelimme, että olihan sitä jo siinäkin ja lähdimme kävelemään kotia kohti. Yhtäkkiä bongasin rypsipellosta epäilyttävät korvat. Ei rusakko, vaan peura! En tiedä oliko se pieni peuranvasa vai makuulla, koska rypsin seasta ei näkynyt tosiaan muuta kuin korvat eikä rypsi nyt niin korkeata ole. Ajattelimme hajaantua DI:n kanssa, DI lähti kävelemään pellon toiselle puolelle, jotta saisimme ehkä pakoon lähtevän peuran kuvattua. Itse jäin peltotielle DI:n kameran kanssa. DI ei ehtinyt pitkällekään, kun peura lähti liikkeelle. Se hyppeli komeilla hypyillä rypsipellossa ja katosi sitten pensaikkoon. Harmi että se oli niin kaukana eikä DI:n kameralla saanut oikein kunnollisia kuvia niin kaukaa. Joku kuva saattaa kyllä olla ihan käyttökelpoinen, rankalla rajauksella.

Tämän päivän ohjelmassa oli reissu Helsinkiin. Alustavat suunnitelmat olivat jotain linjalla Suomenlinna-Korkeasaari, mutta koska sääennustuksen lupailivat enemmän tai vähemmän sateista, päätimme hylätä nämä suunnitelmat ja pikaideana Tikkurilan asemalla saimme päähämme mennä Heurekaan. Kumpikaan meistä ei ole käynyt siellä kaiketi viiteentoista vuoteen. Ja olihan siellä vaikka mitä insinöörejä kiinnostavaa.
Tikkurilasta suuntasimme Helsinkiin shoppailemaan ja kävimme syömässä Tamarinissa, thaimaalaisessa ravintolassa Fredrikinkadulla. Voin ihan suositella tuota paikkaa, ruoka oli hyvää vaikkei ehkä huokeinta mahdollista. Vaikutti kuitenkin olevan aika suosittu paikka jo muutenkin.
Eipä siinä muuten mitään, Helsingissä alkoi sattaa kun olimme siellä ja toinen hihani kastui perinpohjaisesti. Kirotut sateenvarjot. Ja jos joku ihmettelee, niin ei, en ollut siellä autolla. Fusion oli jätetty Jokelaan parkkiin ja olimme sieltä hypänneet junaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009

Nummisuutarit ja muuta kotiseutumatkailua

Huolimatta epävakaiselta näyttävästä säästä päätimme lähteä DI:n kanssa tänään Taaborinvuorelle katsomaan Nummisuutarien esitystä, viimeistä tänä kesänä ja viimeistä esitystä tuolla kokoonpanolla. Riskinotto kannatti, emme saaneet niskaamme elämää suurempaa sadekuuroa, vain muutaman hassun pisaran, joita ei kannattaisi edes mainita.
Nummisuutareista ei sen enempää, hauska komedia edelleen, hieman jopa ihmetyttää se, miten se jaksaa naurattaa edelleen, jotakuinkin 150 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Tietenkin tapahtumat eivät kuulu enää nykypäivään ja kielikin on vanhahtavansorttista, mutta silti sen ymmärtää edelleen.
Koska olimme paikalla hyvissä ajoin ennen esityksen alkua, ehdimme kiertää hyvin läpi kaikki Taaborinvuoren museomökit sekä käydä myös Aleksis Kiven syntymäkodissa. Enpähän ole vuosiin sielläkään käynyt, DI ei ikinä.

Matkamuistojakin tuli tietysti hankittua, kuten vaikkapa Nummisuutarit kirjana ja Kiven runotuotanto. Hävettää ihan tunnustaa, mutten tiennyt että Kivi kirjoitti pokkarin verran runojakin. Ja sentään nurmijärveläinen! No, nythän tulee paikattua sekin aukko sivistyksessä.
Ilahduttavinta oli kuitenkin se, että Taaborinvuorella oli myös Tarinakorun myyntikoju. Olen noita Tarinakorun koruja katsellut netistä jo aikaisemminkin ja todennut, että aika moni niistä kelpaisi kyllä minullekin, mutta Kivikkoalvejuuri osoittautui jo tuolloin suosikikseni. Ja arvatkaapas mitä? Mukaan tarttuikin Kivikkoalvejuuri-kaulakoru pienen alennuksen kera. Olen oikein iloinen, se on hyvin kaunis koru.

Eilen kävimme DI:n kanssa Nukarinkosken rantamilla kiertelemässä ja kuvaamassa. Sää suosi siinä alkuiltapäivästä ennen kuin taivas vetäytyi pilveen ja alkoi sataa vettä. Keli oli aurinkoinen ja teki oikeutta hienoille koskimaisemille.

Molemmilla kerroilla teimme vähän kiertoajelua, ajelin pitkit pikkuteitä ja sorateitä, tulipahan treenailtua sitäkin lajia Fusionin ratissa. Ajaminen alkaa sujua jo jossain määrin. Kytkin nykii kyllä edelleen vaihdoissa toisinaan ja saattaa tapahtua kaikenmoista muutakin ei-niin-kauhean-sulavaa, mutta enpähän ole sammutellut moottoria hetkeen ja muutenkin olo ratissa tuntuu hivenen varmemmalta. Ja suurelta tai ainakin kohtuulliselta saavutukselta tuntuu sekin, että olen osannut ja uskaltanut lähteä ajamaan paikkoihin, joita en tunne entuudestaan ainakaan kovin hyvin. Kuten nyt se torstainen hamsterin vienti Kalkkuun ja tänään tuo Palojoen reissu. Kyllä tämä tästä vielä.

lauantaina, heinäkuuta 04, 2009

Lisää autoilua

Nonni, nyt DI:kin on selvinnyt hengissä ja ainakaan näkyvästi panikoimatta minun kyydissäni jo pidempiäkin matkoja.
Veimme eilen hamsterin kesähoitoon Kalkkuun. Pohdin ensin reittiä hieman, mutta ohitustie voitti, en minä halua lähteä tieten tahtoen rantatielle neljän aikaan iltapäivällä. Oli ohitustielläkin liikennettä, oli toki, mutta hyvin me sinne mahduimme sekaan. Mistään ruuhkasta ei voi puhua kuitenkaan. Myös nuo esikaupunki-osuudet sujuivat ihan kivasti. Hamsteri on nyt 110% hyvässä hoidossa ja me saamme reissailla huolettomin mielin.

Puoli seiskan aikoihin lähdimme sitten kohti Nukaria. Olin laskenut matkaan kuluvan puolesta toista kahteen tuntiin, mutten ollut laskenut siihen lainkaan sitä, että kävimme Iittalassa tankilla ja syömässä (ynnä ajettuani hateloon pyörimme siellä vähän muutenkin) ja Riihimäellä kaupassa. Melkein kolme tuntia siis meni kaikkinensa tähän. Onneksi mummu oli mennyt nukkumaan jo hyvissä ajoin eikä odotellut meitä malttamattomana, kun olin sanonut että olemme ehkä puoli yhdeksältä perillä...

Parkkiruuduista on tullut pahin viholliseni. Vaikka kuinka yritän tähdätä suoraan, niin aina se auto kuitenkin päätyy vinoon ja yleensä pelkääjän puolella viivan päälle, ellei peräti naapuriruudun puolelle. Ja yleensä se jää vielä kovasti taakse, sillä jos ajan Fusionin etuperin ruutuun, en koskaan uskalla ajaa sitä niin pitkälle kuin olisi mahdollista. En voi uskoa että se nokka on oikeasti NIIN lyhyt.

Yksi huono puoli Fusionista on löytynyt: moottoritienopeuksissa se on aika meluisa auto. Radiota ei juuri kannata kuunnella, ellei halua että se soi lujalla ja minä en sitä halua. Yksi hyväkin puoli Fusionista löytyi, jota tosin aikaisemmin pidin huonona puolena, mutta nyt totesin sen ihan hyväksi: pelkääjän paikalta ei näe nopeusmittaria kuin jonnekin kahdeksaankymppiin asti. Isän vanhassa Sierrassa nopeusmittarin näki vierestä hyvin ja totuin seurailemaan sitä muun liikenteen mukana. Fusionissa mittaria ei näkynyt ja sekös ketutti. Nyt puolestaan kun itse ajan, ei DI näe -luojan kiitos- karua totuutta nopeudesta. Moottoritiellä nimittäin se mittari heilahtaa vähän turhankin helposti sinne 130:n pintaan ja varsinkin ohituksissa. Ai miten niin raskas kaasujalka? Täytyy kyllä myöntää että tässä valossa minulle paras oma auto olisi kaksikymmentäviisi vuotta vanha Lada, jolla ei voi ylipäänsä ajaa kahdeksaakymppiä lujempaa, koska silloin siitä putoaisivat ovet.

perjantaina, heinäkuuta 03, 2009

Perjantaiaamun kootut

Viimeinen työpäivä ennen lomaa, niin että inspiraatio työntekoon on vähän hakusessa. Ehkei niin vaarallista, kun tässä nyt ei ole mitään kauheita kiireitä saada asiaa x, y ja z valmiiksi ennen lomaa.

Kävimme eilen DI:n kanssa Kirskaanniemessä paistamassa makkaraa. Hyvä olikin, eilisiltana oli vielä aurinkoista ja lämmintä, tänä aamuna on harmaata, kylmää ja vettäkin ripottelee taivaalta. Tietysti, kun loma alkaa... Kirskaanniemeen oli kiva ajaa, mutkaista ja mäkistä asvalttitietä, sitten soratietä.

Lähdemme tänä iltana DI:n kanssa kohti Nukaria, DI:kin jää lomille. Kelin ollessa tällainen täytyy kerrata ennen lähtöä tuulilasinpyyhkijöiden käyttö Fusionissa. Olisikin ensimmäinen kerta kun sateella joutuisin ajamaan. Täytyykin olla tarkkana, jos näin käy. Toivotaan kuitenkin ettei käy, kuiva, pilvinen keli olisi ihanteellinen.

Kävin eilen vähän kaupungilla ja löysin ilahduttavasti itselleni uudet housut. Joskus hyvien housujen etsiminen on turhauttavaa, kun vartalon malli on jotakuinkin mallia kahdeksikko: reidet ja takapuoli ovat paksut, mutta vyötärö kuitenkin aika huomattavasti lantiota kapeampi. Lisäksi vihaan ja inhoan housuja, joissa lahkeet kapenevat nilkkoihin. Ne saavat minut näyttämään väärinpäin käännetyltä päärynältä. Ilmeisesti vanhemmat naiset luottavat näiden hoikentavaan ja nuorentavaan vaikutukseen, koska tämän mallisia housuja on paljon tarjolla. Ja mikä ettei, pitkäjalkaiselle sellaiset varmasti ovatkin ok, mutta minulle ei todellakaan. Eli suorat lahkeet, kiitos. Lisäksi housuissa ei saisi jäädä eteen pömpöttämään ylimääräistä kangasta. Monissa jää, en ymmärrä minkälaisille ihmisille ne on oikein tarkoitettu. Housujen vyötärö pitäisi edestä kiskoa kainaloihin asti, että se näyttäisi edes siedettävältä.
Eilinen ex tempore-visiitti Adattoon kuitenkin palkitsi. Sieltä löytyi suoralahkeiset, kuulemma lantiomalliset (kyllä ne minun vyötärölle yltävät hienosti) mustat housut, jotka istuvat mainiosti. Ostin samantien kahdet, hyviä housuja ei ole koskaan liikaa.

torstaina, heinäkuuta 02, 2009

Hengissä Tampereella

Ohoo, 200 kilometriä takana ja ihan itse ajettuna! Lähdin eilen Nukarille töiden jälkeen ja tänä aamuna sitten vein siskon Hki-Vantaan lentokentälle. Siitä polkaisin sitten takaisin Tuusulanväylälle ja kohti Tamperetta.
Todellakin, ajoin Tuusulantien kautta, vaikka lentoasemalta olisi toki päässyt helposti kehä kolmoselle ja sieltä sitten jostain kolmostielle. Syy reittivalintaan oli se, että heti kun tulen kolmoskehälle, olen eksyksissä. Tai siis en eksyksissä, mutten tiedä mihin minun pitäisi mennä, miten kaukana on kolmostien ramppi ja onko matkan varrella muita kommervenkkejä, jotka pitäisi tietää.
Tuusulantie on puolestaan tuttu reitti, Hyrylästä eteenpäin hyvinkin tuttu, tiedän melkein jokaisen liikennenopeuskamerankin. Ja tulipahan harjoiteltua niitä liikenneympyröitä.
Se tuli todettua myös, että kyllä Fusioninkin saa sammumaan, kun oikein törppöilee sen kytkimen kanssa. Minähän hehkutin täälläkin ensimmäisten ajokertojen jälkeen, että siinä on niin helppo kytkin, ettei edes yrittänyt sammua. Onneksi rekkakuskit lienevät nähneet liikenteessä kaikenlaista...

Pysähdyin matkalla kaksi kertaa, Linnatuulessa ja Pirkanhovissa. Linnatuulessa pidin ihan kunnon tauon, söin kahvilassa voileivän kun aamulla ei ollut kotona ruoka oikein maittanut. Pirkanhovissa olisin pitänyt vain pienen sukkiensuoristustauon, mutta piipahdin siellä olevassa Jalokivigallerian liikkeessä. Ai miten niin pellonvuokrat tulleet tilille?

Moottoritie on varsin helppo ajaa, senhän totesin jo autokoulussa ja totean edelleen. Nopeudet ovat tietysti kovia, mutta risteävä liikenne ja jalankulkijat puuttuvat ja se helpottaa huomattavasti ajamista. Kunhan vain pitää huolen siitä, ettei aja edellä menevän perään, eikä aja ylinopeutta ja kaistaa vaihtaessa katsoo ympäristönsä, niin sillä mennään jo aika pitkälle. Puuduttavaa se kyllä on, tavallaan, mutta minulta ajamiknen ainakin vaatii vielä niin paljon keskittymistä etten joutanut siinä pitkästymään.

Mutta jos tulee vastaan pääkaupunkiseudulla taksikuski, joka purnuttaa siitä, että tänä aamuna lentoaseman ulosmenoväylillä joku tumppu sammutti autonsa valoihin, niin se olin minä. Toivoisin, että olisin pihistänyt jostain niitä autokoulun varoituskolmioita ja liimannut yhden perään, sekä kumpaankin kylkeen ja nokkaan. Ettei jäisi kellekään epäselväksi, että tässä menee keltanokka.

keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

Kun insinööri sisustaa

Saimme sen verhoprojektimme kutakuinkin valmiiksi kuun alkupuolella, mutta emme kuitenkaan ihan. Olohuoneen verhojen pannat jäivät puuttumaan vielä. Lojuttuaan muutaman viikon milloin olohuoneen, milloin keittiön pöydällä DI otti asiakseen säätää ne paikoilleen viime sunnuntaina. Itse luin kirjaa enkä kiinnittänyt projektiin mitään huomiota sinänsä, vaikka se kyllä vähän hämmästyttikin. Ensin DI mittaili verhojen korkeutta, sitten raapusteli hieroglyfejä paperille ja lopulta kysyi, muistanko ulkoa toisen asteen yhtälöön ratkaisukaavan. Ihmettelin vähän kysymystä, mutta oli pakko tunnustaa, etten ole sitä noin 8 vuoteen tarvinnut eli en. MAOL onneksi pelastaa.

No mitäkö toisen asteen yhtälöllä on tekemistä verhojen kanssa? No sitä, että pantojen asennuskorkeuden olisi tietysti voinut arpoa silmämääräisesti suunnilleen hyvälle kohdalle, mutta sehän olisi ollut aivan liian epäelegantti, epätäsmällinen ja ennen kaikkea epäinsinöörimäinen ratkaisu. DI:lle onneksi tuli mieleen kultainen leikkaus, joka on tunnettu jo antiikin Kreikassa ja jota pidetään sommittelun perussääntönä. Siitä sitten vain laskemaan verhojen pituuden kultaista leikkausta ja nyt on pannat paikoillaan kultaisen leikkauksen mukaisesti.