lauantaina, elokuuta 08, 2009

Olemassaolon oikeutus?

Bongasin kauppareissulla kiinnostavan otsikon Kodin Kuvalehden kannesta: "Olemme perhe ilman lapsia". Hämmästyin, ei kai suorastaan patavanhoillisena tunnettu, 45+-yleisölle suunnattu lehti nyt voi kirjoittaa lapsettomuudesta, ainakaan vapaaehtoisesta sellaisesta? Selasin lehdestä artikkelin: kyllä vain, siinä on nuori, vapaaehtoisesti lapseton pariskunta! Tämä täytyy ostaa ja lukea.

No, olihan siinä tosiaan vapaaehtoisesti lapseton pariskunta.
Tosin heillä oli neljä kissaa, kolme niistä kai rescue-tapauksia.
He ovat aktiivisia jäseniä eläinsuojeluyhdistyksessä.
Nainen toimii lasten ja nuorten tukihenkilönä.
He aikovat lähteä tulevaisuudessa pelastamaan orankeja.
Oikein kunnioitettavaa, ei siinä mitään.

Mutta tarkoittaako tämä sitä, että lapsettomilla ihmisillä on jokin yhteiskunnallinen ja/tai sosiaalinen pakko jotenkin oikeuttaa olemassaolonsa? Jos ei ole lapsia, pitääkö sitten olla lemmikkejä ja erilaisia hyväntekeväisyysharrastuksia? Miksei KK kirjoittanut jostain samanlaisesta pariskunnasta kuin minä ja DI? Ei lapsia, yhtä pientä hamsteria lukuunottamatta ei lemmikkejä, ei aktiivisia erityisesti millään saralla, ei hienoja maailmanparannusharrastuksia? Sen sijaan harrastuksiin kuuluu nörttäily, ulkona syöminen, lukeminen, yleinen nauttiminen vapaa-ajasta, hiljaisuudesta ja hyvistä yöunista. Olisiko se ollut liian shokeeraavaa KK:n lukijakunnalle? Saako tällaista pariskuntaa olla olemassakaan, noin julkisesti?

Miksi ihmisen pitäisi ylipäänsä jotenkin yrittää jotenkin todistaa itselleen ja muille, että hänellä on oikeus olla olemassa? Eikö se riitä, että on nyt vain sattunut syntymään tähän maailmaan? Eikö se ole tarpeeksi hyvä syy, pitääkö sen lisäksi yrittää vielä jotain muuta: tehdä lapsia, pelastaa maailma, suojella eläimiä ja luontoa?

Minä onneksi olen toistaiseksi säästynyt pahimmilta lapsenhankintauteluilta, mitä nyt äiti yrittää joskus tyrkyttää ajatusta. Voin tietysti aina vedota siihen, ettei voi kun koulu on vielä kesken. Tosin se on ollut kesken jo kymmenen vuotta ja tulee tällä menolla olemaankin aina kesken. Toisaalta tuntuu vähän hölmöltä käyttää mitään tekosyytä sille, ettei vain halua. Jos todella haluaisin, niin ei opiskelu kai olisi maailman suurin este. Miksei voi vain sanoa, ettei nyt vain halua ja miksei sitä haluta uskoa?