maanantaina, lokakuuta 26, 2009

Sikaa säkissä

Minä en ole sianlihan ystävä. En minä sitä välttele, joulukinkku menee alas varsin hyvin; leikkeet, leikkeleet, makkarat, jauheliha kelpaavat nekin, vaikka niissä sikaa olisikin. Sen täytyy olla kuitenkin hyvin maustettua tai muuten vain pitkälle prosessoitua, sianliha noin sianlihana ei oikein maistu. Kokeiltu on joskus marinoitua ulkofilettä tai marinoimatonta kassleria ja ne maistuvat... sialle. En pidä.
Taustalla on tietysti henkimaailman juttujakin. Lihakarjatilan tyttönä kasvoin aikuiseksi naudanlihalla. Sikaa oli pöydässä jouluna ja makkaran muodossa, ei juuri muuten. En koskaan ajatellut asiaa sen enempää, liha on lihaa eli naudanlihaa. Joskus kanaa tai kalaakin. Kun muutin pois kotoa ja ensimmäisen kerran koulun ruokalassa oli tarjolla porsaanleikettä, olin tehdä ruokajonossa täyskäännöksen. Porsasta! Siis sikaa! Herran jestas, eihän sitä voi syödä. Ajatuskin sianlihasta lautasella tuntui epäilyttävältä, vaikka söin minä sitten kuitenkin. Hyvää se kuitenkin oli.

DI tietää minun sikavammani ja harvoin meillä sikaa syödäänkään. Jos ei ole nautaa, niin sitten on kanaa tai kalaa, ellei ole riistaa, äyriäisiä tai jotain muuta eksoottisempaa. Kerran DI on tehnyt aiemmin porsaankyljestä ribsejä, jotka muuten olivat todella hyviä. Harmi että niiden tekeminen vaatii aika tavalla nysväämistä eikä DI ole toiste niitä vielä tehnyt, satunnaisista pyynnöistä huolimatta. Siinä on sikaa sellaisessa muodossa, että minullekin kelpaa!

Tänään oli vuorossa toinen sikaruoka: chipotle-marinadissa yön yli lillunut possun sisäfile parmankinkkuun käärittynä ja sen kylkeen mustaherukkakastiketta ja -hyytelöä. Suhtauduin vähän epäilevästi tuohon ruokaan, vaikka se oli oikeastaan oma ideani. Halusin testata, onnistuuko DI tekemään sianlihasta toistamiseen sellaista ruokaa, josta pidän. Liha oli ok ja kokonaisuutena tämän päivän ateria oli suorastaan mainio. File oli ottanut pintaansa aivan tunnistettavasti marinadin makua (ja sehän on herkkunamia), parmankinkku oli estänyt sitä kuivahtamasta pahasti ja mustaherukka sopi tähän yhdistelmään loistavasti.

Jos DI onnistuu tekemään sellaista lammasta, josta pidän; sellaista hernekeittoa, jota suostun maistamaan; sellaista kahvia, jolle en irvistele ja löytää vielä sellaisen oluen, jota kykenen juomaan, niin voin julistaa hänet valtakunnan viralliseksi ihmemieheksi. Suhtaudun kuitenkin hyvin, hyvin skeptisesti asiaan, tämän päivän sikaepisodista huolimatta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samasta hernekeittovammasta kärsineenä/kärsivänä voin kertoa, että viileänä syysviikonloppuna kokoontumisajoissa hintaan kuuluva hernekeitto meni alas kakistelematta. Ihan koko lautasellinen, ja hyvää oli! Nälkä on paras kokki, ja ulkoilmassa ruoka maistuu paremmalle. Eikä ulkoilmassa hernari haise niin voimakkaasti kuin sisällä...

-Rättis

Sirpale kirjoitti...

Kerettiläinen! Petturi! :D