torstaina, joulukuuta 31, 2009

Tiirailkaa tänään taivasta

On taivaalla varmaan rakettejakin, mutta illalla näkyy myös osittainen kuunpimennys. Pimennys on siis erittäin osittainen, kello 21.23 se on syvimmillään ja silloinkin kai vissiin vain aivan pieni palanen kuuta on täysvarjossa. Mutta ainakin toistaiseksi täällä Tampereella taivas on aika lailla selkeä, joten lienee jonkinlaisia mahdollisuuksia nähdä pimennys.

Muuten toivotan kaikille hyvää uutta vuotta 2010!

Just näin

Suomessa on tällä hetkellä yksi henkilö, joka voi paukutella henkseleitään ja todeta: "Mitäs minä sanoin". Nimittäin Tampereen yliopiston dosentti Atte Oksanen, jonka ajatuksia uuden koulusurman mahdollisuudesta julkaistiin Hesarissa tasan 2 päivää sitten. Tänään sattunut Espoon Sellon ampumavälikohtaus ei nyt suoranaisesti ole kouluammuskelu, mutta läheistä sukua kuitenkin. Neljä tiettävästi kuollut, ampuja vapaalla jalalla toistaiseksi, mutta ainakin YLEn sivujen mukaan poliisilla on jonkinlainen epäilys ampujan henkilöllisyydestä.

Hianoo.

keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

Lyhyet hiukset ja alennusmyynnit

Kävin todellakin maanantaina leikkauttamassa hiukseni lyhyiksi. Eivät ne tosin niin lyhyet ole kuin joskus ovat olleet, otsalle jäi vähän pidempää hiusta, joita voi sitten muotoillakin hieman.
Olen jo täysin sopeutunut tähän uuteen tyyliin. Kai se johtuu siitä, että teini-iästä lähtien minulla on ollut pääasiassa lyhyet hiukset. Nyt tuntuu kuin siinä välissä ei koskaan olisi pitkiä hiuksia ollutkaan, vaikka olihan minulla suunnilleen nelisen vuotta pidemmät hiukset, joskus polkkatukka, joskus tosi pitkät. No, pitkät hiukset kuitenkin olivat aina poninhännällä, siis taakse vedetyt, joten eipä niistä juuri ollut kasvoja kehystämään. Näistä lyhyistä hiuksista on siinä suhteessa enemmän iloa.
Vähän väriäkin hiuksiin laitettiin, raitojen muodossa. On vaaleampaa raitaa ja vähän tummaakin otsalla. Kaikkinensa aika pirteän näköinen siis.

Olen kierrellyt Tampereen välipäivien alennusmyyntejä vähän läpi, mutta eipä juuri mitään ole löytynyt. Eilen Sokos tosin pääsi yllättämään, kun tarjosi vielä normaaliakin edullisemmin kynsilakanpoistoainetta ja meikkisieniä. Tosin ne käyttämäni tuotteet eivät ole kalliita muutenkaan, mutta nyt lähtivät vielä normaaliakin edullisemmin.

Uusi vuosikin on tulossa ja naapuriston pikkukakarat tai vähän isommat imbesillit juhlistivat jo eilen poksauttelemalla joitain pommeja lähistöllä. Jos Hervannan vesitorni suinkin on auki uudenvuodenaattona, menemme sinne katsomaan ilotulitusta. Sieltä taatusti näkee pitkälle! Hervannan laskettelurinteen huipulla olemme olleet parina viime vuonna DI:n kanssa, sieltäkin näkee hyvin Lukonmäen ja Kaukajärven sekä osin Hallilan, Hervannan ja kaukaisempienkin alueiden raketteja. Toivottavasti ilma on hyvä!

Vuosikymmenkin sitten vaihtuu, mutta jotenkin sitä nyt ei vain ole niin osannut odottaa. Mitä siitä vuosikymmenen vaihtumisesta kun vuosituhannenkin vaihtuminen on nähty ja kuultu... Ja lisäksi heti 3.1. on mummun syntymäpäivä, joka on ainakin minulle huomattavasti tärkeämpi juttu kuin vuoden vaihtuminen.

maanantaina, joulukuuta 28, 2009

Varsin vakaa päätös

Olen tehnyt päätöksen. Leikkautan hiukseni lyhyiksi.
Ei mitään polkkatukkaa vaan ihan kynitytän suurimman osan pois. Alkaa kerta kaikkiaan mennä taas hermo tähän pehkoon, jonka ainoa vaihtoehto on poninhäntä. Onhan tämä taas kovasti kiiltävä ja sileä ja ties mitä kaikkea, mutta ikuisesti lättänä päätä myöten. Paitsi silloin kun lyhyet karvat sojottavat sähköisinä kaikkiin ilman suuntiin. Ja peseminenkin alkaa olla jo taas sen verran työlästä, että nyt on aika tarttua saksiin.

sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009

Mummun maailman paras rosolli

Ensin alkuun pari disclaimeria.
1. jos rosolli on mielestäsi pahaa, mene pois
2. jos raaka sipuli on mielestäsi pahaa, mene pois
3. jos rosolliin mielestäsi kuuluu suolakurkku, mene pois

Jostain syystä monelle tuntuu rosolli olevan jouluruuista se yäk-pahaa numero yksi. Meidän perheessä niin ei ole vaan rosolli on perinteisesti se, joka ensimmäisenä loppuu. Jouluaaton illallinen aloitetaan isolla kasalla rosollia ja kun se on syöty, katsotaan mitä muuta mahtaa pöydästä löytyä.
Syy tähän on tietenkin mummun maailman paras rosolli, jonka reseptiä lienee hiottu vuosikymmeniä (muttei se edelleenkään ole niin justiinsa tarkkaa) ja jota sisko on jo opetellut pari vuotta ja minäkin päätin painaa sen mieleeni. Ja jaan sen myös täällä. Näin se menee.

5-6 keskikokoista perunaa
5-6 punajuurta
muutama porkkana

Näitä perusaineksia pitäisi olla noin suunnilleen sama määrä. Ne keitetään kypsiksi, muttei liian pehmeiksi. Kun ne ovat jäähtyneet, ne kuoritaan ja pilkotaan pieniksi kuutioiksi. Pilkkomisvaiheessa näkee oikeastaan parhaiten, millaiset määrät mitäkin on ja tällöin sitten katsotaan se, että niitä on suunnilleen yhtä paljon kaikkia. Paras tulos taitaa tulla, jos käytetyt ainekset ovat vielä omassa maassa melkein luomuna kasvatettuja.

Joukkoon pilkotaan myös yksi hapan omena. Meillä taisi olla kaupasta löytynyttä Granny Smithiä, jos en ihan väärin muista ja se ajaa asiansa kyllä.
Sitten otetaan puolikas pienehköstä tai keskikokoisesta sipulista ja pilkotaan se hyvin pieneksi. Sen voi raastaakin, tulee varmemmin tarpeeksi pientä silppua. Sitten kaikki nämä sekoitetaan kunnolla.

Maustamiseen käytetään vähän suolaa, aromisuolaa ja valkopippuria ja valkosipulisuolaa, jos löytyy. Näitä ripsutellaan joukkoon varovasti, niitä voi kai sitten tarvittaessa lisätä vaikka omalle lautasellekin, jos siltä tuntuu.

Rosollin kastikkeeseen tulee kuohukermaa, etikkaa, sokeria ja vähän suolaa, mutta niiden määriä en kirjoittanut ylös. Sitä rosollin päälle, silliä (matjessilli lienee se perinteinen, sipulisillikin toimii) kylkeen ja syömään.

lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Kivutonta joulunloppua

Alkaa olla tämä joulu taas voiton puolella ja minäkin olen palannut jo Tampereelle pitämään huolta hamstereista, joilla oli yksinäinen joulu. Koska minulla ei ole läppäriä eikä Nukarillakaan enää nettiyhteyttä (kännyköitä lukuunottamatta), ei tullut sitten kirjoiteltua mitään joulun aikana.

Lähdin tiistaina jo kohti Nukaria. Minullahan oli Fusion täällä ja sunnuntai-illasta lähtien syynäsin sääennusteita ja sadetietoja, että milloin mahtaisi olla sopiva väli lähteä kohti etelää, niin etten joutuisi ajamaan kauheassa pyryssä. Tiistaipäivä alkoi näyttää lupaavasti siltä, etten joutuisi mihinkään säähazardeihin vaan keli olisi hyvä.
Tiistai valkenikin täällä suorastaan aurinkoisena, mutta siitä huolimatta olin paniikissa. Pitihän minun ajaa talvikelillä ensimmäistä kertaa ihan yksin. Viikonloppuna oli DI ollut mukana henkisenä tukena! DI onneksi sai idean: kävimme ennen hänen töihinmenoaan vielä vähän virkistämässä muistia ja pyörittelin Fusionia hetkisen Suolijärven parkkipaikalla. Sain siitä sen verran itseluottamusta, etten sitten enää panikoinut.
Matka menikin aivan loistavasti, keli oli mitä hienoin, aurinko paistoi ja moottoritie oli aivan selvä. Liikennettäkään ei ollut haitaksi asti. Ajoin innoissani koko matkan ilman taukoja. Eihän se ollut kuin puolitoista tuntia suunnilleen rajoitusten mukaan ajaen. Pikkuteillä oli huomattavasti vekkulimpi keli, mutta eipä onneksi ollut montaa kilometriä niitä ajettavana. Selvisin siis ehjin nahoin Nukarille ja olin niin ylpeä itsestäni, ettei mitään määrää.

Ylpeys kyllä karisi aika pian taas, kun keskiviikoksi luvattiin myrskyä ja mytyriä ja minun piti keskiviikkona vähän ennen puolta päivää hakea sisko kirkonkylältä bussipysäkiltä ja sitten piti vähän sompailla viimeisillä asioilla. Minulla oli jo suunnitelma siltä varalta, että jos olisi oikein kamalan paha ilma niin etten yksinkertaisesti uskaltaisi lähteä ajamaan: soittaisin naapurit läpi ja pyytäisin oikein nätisti jotakuta kokeneempaa kuskiksi.
Ei onneksi tarvinnut. Lunta oli aamuyön aikana tullut, mutta naapuri oli käynyt jo auraamassa pihan ja kun minun piti lähteä, ei taivaalta tullut mitään alas. Niinpä lähdin seikkailemaan lumisille teille. Varovaisuus oli siis päivän sana ja onneksi pikkutiet olivat hiljaisia kuin huopatossutehdas. Isompia teitä oli jo ehditty vähän auratakin.

Minun, siskon ja mummun jouluvalmistelut olivat hyvin yksinkertaiset: äiti oli tuonut itsetekemiään joululaatikoita, kinkku ja graavilohi ostettiin valmiina. Ainoa, joka tehtiin itse oli rosolli. Helppoa, hyvää ja stressitöntä. Joulukoristeitakaan ei pahemmin ollut, kukkasia oli siunaantunut naapureilta ja muilta tutuilta sen verran ettei oikeastaan muuta tarvinnutkaan.
Mekin veimme omat kukkatervehdyksemme naapureille keskiviikkoiltana. Bongasimme kotinurkilta tuolla reissulla myös valkohäntäpeuran tai metsäkauriin, joka katseli meitä (olimme autolla liikkeellä) tiensivusta kaikessa rauhassa. Muistutus siitä, että niitä on liikkeellä ja paljon. Kuulemma myös ilveksen jäljet on nähty jo kertaalleen tänäkin talvena.

Koska joulu oli ihan oikeasti valkoinen myös eteläisessä Suomessa, päätimme juhlistaa sitä siskon kanssa kaivamalla vanhan Stigan puuvajasta ja laskemalla mäkeä. Keli ei ollut maailman luistavin, mutta sen verran kuitenkin että ihan vauhtiakin saatiin Stigan kera. Voi pojat, se oli hauskaa!

Saimme siskon kanssa yhteiseksi joululahjaksi kaksi nuottikokoelmaa, joihin oli kerätty klassisia pianosävellyksiä eri säveltäjiltä. Se sai minut taas kerran haaveilemaan jonkinlaisesta sähköhärvelistä, jolla voisin harjoitella pianonsoittoa täällä Tampereellakin. Olen perinteisesti vihannut kaikenlaisia sähköurkuja ja vastaavia niiden huonon (tai siis erilaisen) kosketintuntuman ja äänen takia, mutta mitä kauemmin olen ilman pianoa, sen enemmän tulee mieleen, että ehkä nämä sähköiset pianonkorvikkeet eivät sittenkään olisi mitään ihan sataprosenttisen typeriä juttuja...
Niissä saattaisi olla sellainenkin vaihtoehto, että voisin harjoitella kappaleita ja kuunnella soittoani vain kuulokkeilla, niin etten häiritsisi naapureita enkä DI:tä. Nimittäin uusien kappaleiden harjoittelu vie minulta aika pitkän ajan, minä en todellakaan kuulu niihin soittajiin, jotka saavat nuotit eteensä ja vähän aikaa tapailtuaan soittavat uuden kappaleen kuin vettä vain. Ehei, harjoittelu on pitkällinen prosessi eikä suurin osa siitä ole lainkaan muiden korville sopivaa, se kun on suunnilleen tällaista: plink-plonk... ööö... plink - eiku - plonk - plink - ... - plonk - plänk - prkle!
Minun täytyy oikeastaan harkita tätä vakavasti.

Tämän päivän jännitysmomentti liittyi säähän ja luvattuun lumimyrskyyn siinä mielessä, että lähdin junalla kohti Tamperetta ja VR ei tunnetusti ole kovin yhteensopiva lumisateen kanssa. Päätin yrittää minimoida mahdollisia harmeja hyppäämällä Jokelasta sellaiseen paikallisjunaan joka jatkaa suoraan Tampereelle. Kokemuksen perusteella paikallisjunat ovat yleensä niitä, jotka useimmin kulkevat aikataulussa silloinkin kun IC:t myöhästelevät ja Pendolinot eivät kulje lainkaan. Lisäksi minun ei tarvitsisi vaihtaa junaa missään, joten minua ei haittaisi vaikka paikkari olisi myöhässä.
Juna tuli Jokelaan täsmällisesti aikataulussa ja olisi varmasti muutenkin kulkenut tismalleen ajassa, ellei se olisi joutunut Riihimäellä odottamaan ja päästämään edelleen paria myöhästynyttä junaa. Kun on varautunut pahimpaan, tällaiset suoranaiset onnistumiset ovat aina positiivisia juttuja.

Autoilusta täytyy vielä sananen kirjoittaa. Nukarilla nimittäin osui silmiin Apu-lehdestä jokin lyhyt juttu autoilusta ja näistä nuorten miesten niin yleisistä kuolonkolareista. En valitettavasti muista, kuka jutussa oli sanonut, että asenne liikenteessä opitaan pikkukersana siellä auton takapenkillä. Että alle 10-vuotiaaseen vielä puree vanhempien esimerkki ja tarhojen ja koulujen valistus, mutta mopoikäisen, saati autokoululaisen asenteet ovat jo suorastaan luutuneet ja vaikuttamismahdollisuudet ovat vähäiset, elleivät olemattomat.
Lienee itse kullekin autoilevalle vanhemmalle miettimisen paikka, miten ajaa ja miten pahasti haukkuu kaikki kädettömät kanssa-autoilijat, kun pikku-pirjopetteri istuu mukana. Omalta kohdaltani voin vain todeta, että tuo esitetty teoria pitää paikkaansa.

maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Hyvän joulun toivotukset

Aatonaatonaatonaaton sirpaleet

Viimeiset jouluostokset on tehty tänään. Stockmannilla (kyllä, olen hullu) ei ollut mielestäni mikään järkyttävä tungos. Siellä pääsi jopa liikkumaan eteenpäin! Kassoille oli vähän jonoa, mutta kodintavaraosaston kassalla oli jonotusnumerot käytössä ja saamaani numeroa katsottuani totesin, että voin tässä kierrellä katselemassa vielä ihan rauhassa.
Ajattelin olla laiska ja käyttää myös Stockan pakkauspalvelua hyväkseni, mutta nähdessäni sen ryysiksen totesin, että meillä on joulupaperia kotonakin. Mikä tahansa henkinen tai fyysinen tuska, joka lahjojen paketoinnissa itse aiheutuu, on kuitenkin pienempi kuin se jono siellä paketointitiskillä.

Ostin "joululahjan" itsellenikin, Moleskinen Daily Diary-kalenterin. En oikeastaan tarvitsisi minkäänlaista kalenteria, koska ensinnäkin puhelin on parempi kalenteri kuin nuo perinteiset ja toisaalta ostin silti jo yhden kalenterin ensi vuodelle. Tämä Moleskine on kuitenkin sellainen, että siinä on yksi sivu päivää kohti, aukeamalle mahtuu siis kaksi päivää, joten siinä on vähän tilaa kirjoittaa joka päivä. Ei siis varsinaisesti kalenteri, vaan enemmänkin kaavailin sitä päiväkirjaksi. Olen tolkuttoman huono kirjoittamaan päiväkirjaa, se tiedetään jo entuudestaan, mutta jospa tämä ei olisikaan perinteinen päiväkirja vaan sellainen, että kerran päivässä pysähdyn kirjoittamaan jotain. Käsin. Ihan mitä mieleen juolahtaa. Vaikka runon, jos iskee inspiraatio.

Kävin tänään myös lääkärissä. Täytyy käyttää hyväksi työterveyshuoltoa viimeiseen saakka. Nimittäin silmän kaiherrus tuli takaisin! Sehän meni tuolloin ohitse ilman mitään lääkkeitä, mutta tuli nyt samanlaisena takaisin. En voi ymmärtää, en.
Sain nyt viikon kuurin silmätippoja (päivisin) ja silmärasvaa (öiksi) ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Sain myös lähetteen silmälääkärille ja neuvon varata se aika heti, koska silmät ja näkökyky ovat kuitenkin aikas tärkeitä asioita, niin että vaikka vaiva paranisikin, voi olla ihan ok käydä näyttämässä se silmä tai ehkä tarkemmin silmäluomen sisäpuoli alan lääkärille.
Valitettavasti en kuitenkaan saanut aikaa enää tämän vuoden puolelle vaan vasta tammikuun puoliväliin, joten joudun sen maksamaan nyt sitten omasta pussistani, kun työterveyspalvelut loppuivat vuodenvaihteeseen. Ehkä se kuitenkaan ei kustanna tuhansia euroja...

Mutta että minä sitten vihaan noita tippojakin ja varsinkin niiden laittamista! Ikinä ei oikein tiedä että mihin se tippa osuu ja inhottavaakin se on. En tiedä onko se enemmän inhottavaa vai vähemmän inhottavaa toisen laittamana, mutta silloin osumatarkkuus voisi olla vähän parempi. Nyt se menee vähän sillä periaatteella, että "kuhan hänes o".

Peltipoliiseista, ylinopeussakoista ja kuolinpesän autosta

Tuossa nyt viikonloppuna tuli puheeksi se, mitä mietin jo aiemmin parkkisakkojen kanssa. Nimittäin kuolinpesän nimissä oleva auto, peltipoliisi aka. automaattinen nopeusvalvontakamera ja kenen nimiin peltipoliisin ylinopeussakot menevät.

Jos peltipoliisi vainuaa ylinopeuden ja nappaa kuvan, sakko lähetetään tietysti auton rekisterin perusteella auton omistajalle tai ehkä haltijalle, jos tämä on eri. En tiedä miten se menee. Jos siis joko systeri tai minä kajautamme kameraan kunnon ylinopeutta, sakkolappu menee Nukarille isän kuolinpesän nimissä, koska Fusion on edelleen kuolinpesän omistuksissa!
Eikä meillä ole pienintäkään aikomusta siirtää autoa kuolinpesän nimistä mihinkään, kas kun isän kuollessa, mutta auton pysyessä edelleen kuolinpesän nimissä vakuutusbonukset säilyvät! Ja isällähän oli luonnollisesti bonukset niin tapissa kuin vain olla ja voi, 70% sillä isä oli ajanut kauan eikä töpeksinyt kai vissiin ikinä. Meille suht tuoreille kortinomistajille ja autoilijoille tämä sopii vallan mainiosti, eihän meillä olisi muuten minkäänlaista saumaa saada kuin nimelliset vakuutusbonukset, jos menisimme omille nimillemme sopimaan autovakuutuksia. Rahansäästö on ihan huomattava.

Siinä, että auton omistaja on perikunta ei ole sinänsä minulle ja siskolle mitään käytännön ongelmia. Ainoastaan kumpikaan meistä ei voi yksikseen, ilman toisen lupaa myydä tai vaihtaa perikunnan autoa, mutta eipä tässä nyt ole sellaiset mielessäkään niin kauan kuin Fusion kulkee. Se muuten vaikuttaa edelleen varsin toimivalta autolta, vaikka onkin jo 5 vuotta vanha ja kilometrejä kertynyt yli 90 tuhatta. Ja sitten kun vaihto/myynti tulee ajankohtaiseksi, niin emmeköhän saa sen siskon kanssa sovittua.

Mutta palaan takaisin niihin ylinopeussakkoihin. Jos siis Fusionilla ajetaan kameraan ylinopeutta ja isän osoitteella tullut sakko maksetaan nupisematta, ehkä jälkien peittämisen vuoksi vielä kuolinpesän nimissä olevalta tililtä, kenelle tulee merkintä rikosrekisteriin ja keneltä lähtee kortti, jos ylinopeutta on tarpeeksi? Kuolinpesältäkö, joka ei ole ihminen vaan juridinen yksikkö, jolla ei siis voi käsittääkseni olla rikosrekisteriä eikä missään tapauksessa ajokorttia? Pystyisimmekö me siskon kanssa todella "piiloutumaan" kuolinpesän taakse ainakin niin kauaksi aikaa ennen kuin poliisi lähtisi tarkemmin tutkimaan kaahari-Fusionin kuljettajan henkilöllisyyttä? Sehän on sitten peltipoliisin kuvista kai helppo selvittää, koska kuva on käsittääkseni aika tarkka ja minut erottaa siskosta jo ihan sen takia, että minulla on silmälasit ja siskolla ei.
Minulla on kuitenkin vielä väliaikainen ajokortti, joten kunnon ylinopeus voisi helposti passittaa minut takaisin teoriakokeeseen ja inssiajoon, mutta jos syylliseksi nimetäänkin kuolinpesä, vaikka minä olin ratissa? Saisinko olla ihan rauhassa?

No, en tiedä, miten nämä loppujen lopuksi menevät. Toistaiseksi emme ole kyllä kumpainenkaan, sen paremmin minä kuin systerikään saaneet ylinopeussakkoja. Eikä ole tarkoitus sellaisia alkaa haaliakaan. Nyt talvikelillä se saattaisi olla jopa suorastaan vaikeata minulle...

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2009

Hui talvikeliä!

Meikätyttö on nyt sitten ajanut ensimmäiset kilometrinsä talvikelillä!
No, itse asiassa kyllä ajoin ihan ensimmäiset perjantaiaamuna ajo-opettajan valvovan silmän alla, sillä kuten uhkasinkin, varasin itselleni perjantaiaamuksi yhden ajotunnin. Keli oli talvinen, mutta aika hyvä muuten, auto ei paljon luistellut. Tosin otinkin ajamisen varsin varovasti. Ajotunnin jälkeen olikin se fiilis, että eiköhän tämä tästä kun tarpeeksi varovasti menee.

Perjantaina lähdimme DI:n kanssa Espooseen siskon luo, haimme auton sieltä ja suuntasimme kohti Nukaria, minä ratissa. Kyllä vähän tutisutti, koska talvikelin lisäksi lisähaasteena oli tuntematon reitti, kehä ykkönen ja sen tietyöt. Liikennettä ei onneksi puoli kymmenen jälkeen illalla ollut mitenkään paljon eli aika rauhassa sain ajella. Ja selvisin ihan hyvin ensimmäisistä koitoksistani talvella ja pääkaupunkiseudulla!
Se ajaminen oli kuitenkin niin jännittävää puuhaa, että noin 2 minuuttia sen jälkeen, kun olin Nukarilla saanut auton talliin, iski päänsärky, joka jatkui lauantain puolelle. Lauantaina en uskaltanutkaan ajaa, pää vihloi aika ajoin ja ne lääkkeetkin olivat kolmiolääkkeitä. DI ajoi siis takaisin Espooseen.

Tänään oli tarkoitus lähteä Espoosta Fusionilla kohti Tamperetta. Lunta pyrytti ja keli oli muutenkin keljunnäköinen. Pyysin ihan tosissani, että jos DI ajaisi edes Nukarille asti, piipahdimme siellä vielä viemässä tavaroita. DI kuitenkin sanoi, ettei hän oikein uskaltaisi, koska oli lauantai-iltana juonut viiniä, olutta ja vaikka mitä, niin että vaikkei olo ollut krapulainen, saattaisi ratsian tullen kuitenkin tulla rattijuopumustuomio. Niin että ei kun menoksi taas vain...
Kehäykkönen meni aika mukavasti, olihan se jo tuttu reitti perjantailta eikä liikennettäkään ollut ruuhkaksi asti. Moottoritiellä alkoivat sitten näkyvyysongelmat, lunta pyrytti ja tuuli pyyhki irtolunta pitkin tietä. Joskus oli todellakin haasteellista tietää, missä kaista edes menee! Rauhallisesti muutkin ajoivat, nopeus oli aika monella siinä 80-90 km/h tuntumassa.

Nukarilta pohjoiseen päin lähdettäessä keli parani ainakin joksikin aikaa, lunta ei tullut juuri lainkaan ja muutenkin moottoritie oli ihan hyvä ajaa. Liikenne veti vaikka sitä jonkin verran olikin. Hämeenlinnan jälkeen alkoi taas vähän sataa lunta ja näkyvyyskin huononi, muttei mitenkään ratkaisevasti. Tai sitten pimeässä ei vain nähnyt koko totuutta... Poikkesimme Ideaparkissa syömässä. Sinänsä tyhmä idea, viimeinen joulunalussunnuntai ja porukkaa taatusti liikkeellä vaikka kuinka, mutta eikun sinne vain. Selvisin kuitenkin sieltäkin telomatta ketään tai mitään. Pidän sitä saavutuksena.

Niin että nyt ollaa turvallisesti kotona Hervannassa ja autokin ehjänä kappaleena parkkipaikalla. Ja minä olen todistettavasti ajanut talvikelillä. Mutta on se raskasta puuhaa, olen ihan väsynyt ja päätäkin yrittää taas särkeä.

*lisäys*
HS jo uutisoi Uudellamaalla kuolleen ainakin 4 henkilöä autokolareissa huonon kelin takia. Yksikään kuollut tai kolariautoja ajanut en siis ollut minä. Mutta en minä käsitä. Ei se keli nyt niin huono ollut. Näkyvyys oli tietysti mitä sattuu eikä renkaan alle aina löytynyt kunnolla pitoa, mutta ainakin minä selvisin siitä kaasujalan hölläämisellä.

torstaina, joulukuuta 17, 2009

Lahja jota toivottavasti ei koskaan joudu käyttämään

Kuten mainitsin jo aiemmin, viikonloppuna sisko pitää Espoossa tuparit/synttärijuhlat/pikkujoulut, noin niinkuin kaikki samalla kertaa juuri ennen joulua. Minulla oli hänelle lahjaidea jo olemassa: sammutuspeite. Sellaista ei kuulemma taloudesta löydy, joten se sitten kirjattiin ostoslistalle.

Ei muuten ole ihan maailman helpoin hankinta. Mistäs nimittäin lähdette katsomaan, jos haluatte ostaa sammutuspeitteen?
No, tosiasiassa niitä myydään melkein kaikkialla, S-marketissa, K-kaupoissa, VapaaValinnassa, Sokoksella, Stockmannilla, Clas Ohlsonilla. Jutun juoni on kuitenkin se, että kun kauppa on löydetty, miltä osastolta paikallistetaan sammutuspeitteet? Sammutuspeitteiden sijoittelussa ei näemmä ollut oikein minkäänlaista logiikkaa. Ohlsonilla ne olivat sähköosastolla, Sokoksella ja S-marketissa lamppuosastolla, K-kaupassa paristojen vieressä, Stockmannilla sekalaisessa kodintarvikkeiden peränurkassa ja VapaaValinnassa niiden olisi pitänyt löytyä auto- ja pyörätarvikkeiden joukosta, elleivät olisi olleet juuri loppu. Jouduin vaivaamaan aika montaa myyjää tänään löytääkseni etsimäni.

Enkä löytänyt sittenkään. Sisko nimittäin "tilasi" sellaisen peitteen, jossa pidempi sivu olisi 2 metriä pitkä. Tämä siksi, että pahimmassa tapauksessa sillä voi joutua sammuttamaan kokonaan palavaa pitkää miestä. 160-senttinen tai vielä pienempi peite ei missään tapauksessa tule kysymykseen ja 180-senttinenkin on vähän lyhyt myös. Telkkari-, liesi- ynnä muita pienempiä paloja voi tietysti sammuttaa näillä pienemmilläkin peitteillä, mutta mistäs sen aina tietää, mikä seuraavaksi palaa?

Ja kuulkaa nämä kaikki kaupat myyvät eioota, kun kysyn kaksimetristä. Sokos, Stocka ja S-market myyvät 120*180 cm peitettä, muut pienempiä ja kaksimetrisiä ei ole missään. Siihen oli nyt tyytyminen, sorry vain systeri :(

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2009

Lisää sirpaleita

Systerin kanssa eilen höpötettiin puhelimessa ja tuli puheeksi ensi viikonloppu, kun hän pitää silloin yhdistetyt tuparit-synttärit-pikkujoulut. Pöytä olisi siis Espoossa koreana lauantaina. Tuli samalla puheeksi myös se, että jos DI:n kanssa noutaisimme auton jo perjantaina ja menisimme käymään Nukarilla samalla, mistä taas luonnollisesti seuraisi se, että jonkun pitäisi ajaa varmaan sitä autoa. Ja talvikelillähän ei systerin sanojen mukaan opi ajamaan muuten kuin ajamalla, minkä tietysti tiesin jo ihan itsekin. Jostain kolosta vain pitäisi saada kerättyä sitä paljon puhuttua rohkeutta.

Minulla onkin suunnitelma. Menen kysymään autokoululta yhtä irtotuntia, jos löytyisi aikaa tänään, huomenna tai perjantaiaamuna. En ole syyskuun jälkeen ajanut sitten kilometriäkään, joten ihan jo pieni muistivirkistyskin olisi paikallaan. Todennäköisesti en saisi autoa liikkeelle edes kesäkelillä tai ainakin se sammuisi noin puolen tuhatta kertaa ja sitten talvikeli on vielä oma lukunsa. Niin että jos pääsisi pienelle harjoittelurundille sellaisella autolla, josta edes puolikas ei ole minun...

----
On minulla muutakin asiaa, jonka takia joudun lähtemään lämpimistä sisätiloista ulos hyytävään pakkaseen. Nimittäin joululahjat. Pari pientä itemiä olisi vielä listalla ja sitten pari kysymysmerkkiä, joihin pitäisi keksiä jotakin. Helpommin sanottu kuin tehty. Osa lahjoista pitäisi saada perjantaihin mennessä kasaan, koska viemme ne perjantaina Espooseen, saadaan lahjat sitten äidin kyytiin hyvissä ajoin ennen joulua.

----
Olen eilisen naureskellut itsekseni niin että unohdin ihan potea päänsärkyäni. Kyllä on taas moraalin perusteita järkytetty, kun marketteihin tulee dildoja ja hierontaöljyjä. K-ketjun kaupathan (ainakin ne isommat) ottavat valikoimiinsa RFSU:n seksivälineitä ja siitä on nyt viime päivinä uutisoitu.

Asiasta seurannutta kohua ja nettikeskustelua on ollut suorastaan hauska seurata. Voi sitä paheksumisen määrää! Moraalitonta! Törkeätä! Ala-arvoista! Ja mitä lapsille tapahtuu kun tällaista härskiä tavaraa tuodaan heidän silmiensä eteen?

Juu, lapsiin on aina hyvä vedota kun ei haluta itse myöntää olevansa ahdasmielisiä. Lapset sitä ja lapset tätä ja traumoja saavat. Voi voi. Luultavasti kuitenkin joku nätisti pakattu dildo (jota ei ehkä suoranaisesti paketista edes näe?) on lapsista varmaan huomattavasti vähemmän kiinnostava kuin jokaisessa marketissa metritolkulla lehtihyllytilaa vievät "alan" lehdet. Puhumattakaan kondomeista, joita niitäkin myydään sopivasti puristavina tai juomullisina versioina jopa ihan tavan marketeissa.

Sitä paitsi nämä dildot tuskin tulevat ihan lasten leluhyllyn viereen. Tosin pikkupiru päässäni kyllä ehdottelee, että siinähän niiden soveliain paikka olisi, aikuisten ja lasten lelut nätisti vierekkäin! Hyvinhän dildo sopisi sinne tappajarobottien ja anorektikkobarbien sekaan.

maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Sirpaleita

Kun päässä on pipi, ei ajatus kulje.
Jokin juttu on aiheuttanut nyt pitkällistä päänsärkyä, joka vähän niin kuin on migreeniä, muttei kuitenkaan ihan samanlaista. En tiedä mitä se on. Itse epäilen sitä uutta migreeninestolääkettäni, koska särkyily alkoi heti kun aloitin sen syömisen. Lääkkeen määrännyt lääkäri oli sitä mieltä, ettei se särky voi siitä lääkkeestä muka johtua. En usko, mutta katsotaan nyt vielä.

DI teki eilen mielettömän hyvää ruokaa. Stockmannilla oli ollut tarjouksessa savustettua kalkkunaa, hän osti mötikän sitä, siveli pintaan mustaherukkahyytelöä ja paistoi uunissa. Lisukkeena oli pastaa ja maailman täydellisintä kastiketta, jossa oli samaa mustaherukkahyytelöä, hunajaa ja Dijon-sinappia. Se kastike oli hyvää jo sinällään tai pastan kanssa, mutta kalkkunan kanssa se oli käsittämättömän herkullista. Hieman makeata, mutta sinapista johtuen siinä oli kyllä potkuakin. Istui savustetun lihan kanssa yhteen täydellisesti.
Sitä jäi tähteeksi sen verran että sain siitä tänään syödäkseni vielä. Minun oli pakko kaapia kulho lastalla puhtaaksi, että saan varmasti joka ainoan tipan sitä kastiketta lautaselleni ja syömisen jälkeen teki vielä mieli nuolla lautanenkin.

Eilen oli Tuulensuussa lasikirppis, missä myytiin paikan käyttämää lasitavaraa ja vieläpä niin edullisesti, että hämmästytti. Meidän oli tarkoitus katsoa, jos sieltä löytyisi joululahjaa, kun oluttuoppeja oli toivottu pariinkin paikkaan. DI lähti sinne hyvissä ajoin että ehtisi paikan päälle heti kun lasikirppis avautuisi. Se olikin hyvä, koska sieltä oli tavara kuulemma kadonnut aika nopsasti.
DI itse osti tusinan verran oluttuoppeja, niistä kuusi lähtee Ruokolahdelle ja toiset kuusi DI:n pikkuveljelle joululahjoiksi. Niiden lisäksi hän osti vielä itselleen "isännän tuopin", litran vetoisen lasituopin!
Lahjatuopit ovat erittäin hyväkuntoisia, niistä ei oikeastaan yhtään näy päälle päin, että olisivat edes käytettyjä. Eikä niitä oltu hinnalla pilattu, kuuden tuopin setti maksoi 5 euroa! Olin lentää pyrstölleni kun kuulin hinnan.

Lähetin tänään joulukortit. Ensin olin ajatellut, etten mitenkään ehdi lähettää niitä ja ihan kauheata ja kaikkea ja toisaalta jos en lähettäisikään, laittaisi sähköiset tervehdykset niille, joille se menee perille ja sitten joulun alla soittelisi sukulaisia läpi. Mutta hei, mikä siinä niin kamalan työlästä muka on kun kortit on valmiina ja osoitteetkin tiedossa? Tein listan, kirjoitin kortit ja tänään ostin niihin merkit ja postitin ne. Ei edes paha nakki. Moni toki saa sähköposti- tai Facebook-kortin.
Tein vielä ovelasti niin, että kirjoitin isän puolen suvulle meneviin kortteihin kylmästi kaikkien nimet: omani, mummun ja siskon. Mummu ei enää jaksa kortteja kirjoittaa, sisko ei ole ehtinyt niitä miettiä tänä vuonna, joten mitään päällekkäisyyksiä ei tule. Näin jälkikäteen mietittynä kyllä olisin voinut DI:nkin nimen kortteihin tällätä, asummehan me yhdessä ja kaikkea. Moni sukulainen DI:n näki isän hautajaisissa, että sinällään tuttu mies pitäisi jo olla. No, toivottavasti eivät luule kuitenkaan, että on ero tullut tai jotain...

lauantaina, joulukuuta 12, 2009

Hanabi testattu

Mainitsin joitain aikoja sitten blogissani, että Marusekin omistaja/perustaja on avannut Tammelan puistokadulle uuden paikan, ramen-ravintola Hanabin (Hanabi eat.fi:ssä) ja sen yhteydessä ja japanilainen kauppa Kaede. Poikkesimme tänään DI:n kanssa Hanabissa syömässä ensimmäistä kertaa, Kaede oli tainnut mennä jo kiinni.

Yleisenä mielipiteenäni voisin sanoa sen, että vaikutti tämän kokeilun perusteella viihtyisältä, laadukkaalta ja edulliseltakin paikalta, jos tosin en nyt välittömästi rakastunut korviani ramen-ruokaan. Ihan hyvää se kyllä oli, ei sen puoleen. Kymmenellä eurolla sain ison kulhollisen nuudeleita, joiden seassa oli kalapalloja (vaihtoehtona kana, sika tai kasvis), kananmuna, sokeriherneitä, herkkusieniä, merilevää, kaalia ja herkkusieniä. Nämä kaikki lilluivat valitsemassani miso-liemessä. DI tilasi ihan perusramenin misoliemellä, kanalla ja XL-kokoisena ja sai myös suuren kulhollisen ruokaa eikä siihen enää mitään lisukkeita olisi tarvinnutkaan. Ehkä kuitenkin jatkossa en itse tilaa sitä XL-kokoa, joka oli kyllä varsinainen XL. Pienemmänkin luulisi riittävän. Lisukkeita on sitten mahdollista tilata annokseen mukaan oman maun mukaan.

Jos 5 tähteä olisi maksimi, Hanabi saisi ensikäynnin perusteella ainakin kolme tai kolme ja puoli tähteä. Ilman muuta suosittelemisen arvoinen paikka!

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Ajatus hevosesta

Lähdin tänään illalla keskustaan, kävimme DI:n kanssa syömässä.
Jatkoin kärttämistä siitä syntymäpäivälahjastani ja viimein sain puristettua DI:stä sen verran irti, että saisin sen tänä iltana, mutta vasta pienen odottamisen jälkeen. Lahjaan kun täytyi tehdä vielä viimeiset viilaukset ennen kuin se olisi täydellinen.
DI:llä ei näkynyt olevan mitään isompaa pakaasia mukanaan läppärireppunsa lisäksi, joten lahja oli joko pienikokoinen tai DI olisi piilottanut ainakin osan siitä jo kotiin tai ehkä toimistolle. Mystistä.

DI nauroi minulle päin naamaa (eikä suinkaan ensimmäistä kertaa) kun närisin lahjastani ja sen viipymisestä. Hän totesi jotain siihen suuntaan, että lahjojen antaminen on hauskaa, mutta hyvänä kakkosena kyllä tulee lahjan panttaaminen. En voinut olla lisäämättä siihen, että varsinkin silloin kun lahjan saaja on yhtä "kärsivällinen" kuin minä.

Kotimatkalla DI ei kuitenkaan poikennut missään hakemassa mitään, mutta hänen kävellessä repusta kuului omituista kolahtelua. Jäin hetkeksi sitä kuuntelemaan, mutta sitten DI pakotti minut kävelemään edellään. Tietysti tuon miehen tuntien en olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi hämäyksen vuoksi pakannut reppuunsa jotain epäilyttävästi kilahtelevaa tavaraa, vain saadakseen minut johdettua harhaan.

Tulimme kotiin ja DI sulkeutui makuuhuoneeseen. Kun hän sieltä vihdoin tuli, sain käteeni käsinkirjoitetun paperin, joka alkoi: "Tämän lahjan nimi on Ajatus hevosesta". Luin paperin läpi ja nostaessani katseen, sain käteeni korurasian.
Lahja on kaulakoru, jonka DI itse on suunnitellut ja joka on uniikkina tehty minulle. Tekijä on tamperelainen kultaseppä ja korumuotoilija Marisanna Multamaa, joka pitää Tuomiokirkonkadulla Devi Jewellery-nimistä koruliikettä. DI on usein käynyt ihailemassa ikkunassa olevia koruja ja puhunut liikkeestä minullekin, olemme melkein aina ohikävellessämme pysähtyneet siihen katsomaan koruja kaksinkin.

Koru on hopeaa ja pronssia ja se esittää hyvin tyyliteltyä juoksevaa hevosta. Ja todellakin: täysin uniikki, tätä korua ei ole toista samanlaista valmistettu eikä varmaan tulla valmistamaankaan. Vaikka se onkin isohko koru, se on kuitenkin sen verran yksinkertainen ja tyylikäs, että aion käyttää sitä ihan arkenakin. Se ei jää pelkäksi juhlakoruksi.

tiistaina, joulukuuta 08, 2009

Voi silmän kaiherrus!

Vaivainen kaiken kokee, sano.
Sunnuntai-illasta lähtien oikeata silmääni on ajoittain vaivannut joku kumma. Sitä kaihertaa, kutittaa ja se toisinaan valuu ihan omia aikojaan kyyneleitä. Eilen se oli aamulla ihan hyvä, mutta iltapäivästä alkoi taas vaivata. Tänään on ollut sama kuvio, aamusta ei sinänsä mitään ongelmaa, vaikka kyllä se tuntuu siltä, ettei kaikki ole ihan ok. Nyt sitten alkaa taas kaihertaa enemmän.
Varasin jo lääkärin kolmeksi, saa nähdä mitä hän tuumaa asiasta. Silmätulehdukselta tämä ei vaikuta, koska yön aikana silmä ei ole rähminyt mitenkään. Oli minulla joskus lukioaikoina silmätulehduskin ja silloin en ollut saada silmääni auki aamuisin. Kuivakin silmä tietysti voisi olla, mutta en ole koskaan aiemmin semmoisesta vaivasta kärsinyt. Ja luulisi, että molemmat silmät olisivat kuivia sitten, nyt ei vasemmassa ole mitään vikaa.

Huoh, saas taas nähdä.

*update*
Lääkäri ei antanut syytä huolestua vielä. Yläluomi on aavistuksen turvoksissa yhdestä kohtaa, todennäköisesti juuri siitä, mistä eniten kaihertaa. Luomessa saattaa siis olla tulossa tai menossa jonkin sortin rakkula tai näärännäppy. Oireet eivät viittaa tyypilliseen silmätulehdukseen, kyynelkanavan tukkeutumaan tai allergiaan. Sain lääkkeeksi kortisonia ja antibioottia sisältävää silmärasvaa, mutta katson nyt ensin päivän tai pari, miltä silmä alkaa tuntua. Jos vaiva helpottaa (toivotaan!), ei lääkettä tarvitse lainkaan, se resepti on vähän niin kuin varuiksi kirjoitettu ja toivottavasti sitä siis ei tarvitse.

Silmärasva on aina hupaisa lääke, varsinkin silloin kun sitä yritetään saada 3-4-viikkoisen kissanpojan silmään... On nimittäin kokemusta siltä ajalta kun asuin vielä kotona ja siellä oli kissoja. Yhdellä pennulla oli silmätulehdus ja sitä sitten lääkittiin. Se se vasta projekti oli, mutta hyvä silmä ja hyvä kissa siitä tuli.

maanantaina, joulukuuta 07, 2009

DI:n synttärilahja

Vaikka virallinen 30-vuotissyntymäpäiväni olikin jo 3 viikkoa sitten, ei DI ole antanut vieläkään lahjaansa eikä edes paljastanut, mikä se on! DI kyllä ilmoitti jo etukäteen, että hänen lahjansa myöhästyy sitten, mutta olisi se ryökäle nyt voinut edes kertoa, mikä se on...
Se ei kuulemma ole rollaattori, nukkekoti, keinutuoli eikä atk:ta. Jälkimmäinen on arvokas tieto, koska arvailulistallani oli läppäri aika korkealla. Tosin ei olisi luultavasti mitään syytä, miksi läppärin hankkimisessa olisi kestänyt näin kauan. Ei sillä, läppäri olisi ollut kyllä ihan kiva lahja. DI tuossa juuri pohdiskeli ääneen, että miksi ihmeessä hän ostaisi jotain tietotekniikkaa jollekin 30-vuotislahjaksi. Keksin siihen hyvän syyn: jos se kolmikymppinen on nörtti! Mutta ei.

Tällä viikolla on kuulemma jo mahdollisuuksia saada se lahja, joten en malta pysyä nahoissani. Se on kaiketi jokin vähän isompi hankinta, koska se kattaa samalla kertaa sitten joululahjankin. En voi ymmärtää, mikä se oikein voi olla, jos kerran ei läppäri. Eikä linux-puhelin, ei sillä että olisin sellaista halunnutkaan, kun tulin ostaneeksi sen E55:n.
Koru voisi tietysti olla yksi vaihtoehto, tosin kyllä mietin, että minkä korun tilaaminen edes ulkomailta kestää viikkoja. Ellei sitten jotain teetetä ihan yksin minua varten. Toisaalta DI on kyllä antanut minulle koruja jo useasti, joten voisi olla että tällä kertaa hän on keksinyt jotain muuta. Koska DI:ltä eivät yleensä ideat lopu kesken, voin vain toivoa, että se lahja nyt kertakaikkiaan tulisi tällä viikolla.

Kasvojen ultraäänipuhdistus

Siskolta sain sopivaksi 30-vuotislahjaksi "kilometrihuollon" aka lahjakortin kasvojen ultraäänipuhdistukseen. Olin perjantaina soittanut ajan kosmetologikoululle ja tänään sitten painelin sinne. Imartelevaa, on kuulemma pienet ihohuokoset ja kimmoisa iho eikä mitään ongelmia paria pois tiristettyä mustapäätä lukuunottamatta. Hienoa.

Niinpä minulle tehtiin sitten kuorinta ja jonkin sortin tehokosteutus ja lopuksi vielä jokin kasvonaamio ynnä kosteusvoide. Sain mukaan ihan lappusenkin, jossa kerrottiin käytetyt aineet ja muu mitä tehtiin. Lahjakorttiin ei sisältynyt kasvojen ja kaulan alueen hierontaa, mutta päätin noin 0,5 sekunnissa ottaa senkin omalla kustannuksella samaan kasaan kun hoitaja sitä kysyi. Hyvä etten nukahtanut tuoliin! Rrrrrentouttavaa.

Valitettavasti menin tekemään myös typeryyden kun hoitaja kysyi, nypitäänkö kulmat. Vastasin myöntävästi. Minulta on kerran elämässä nypitty kulmat ja se oli lukion toisella luokalla, kun olin meikattavana vanhojen tansseja varten. Kiitos, se riitti. Itse olen aina silloin tällöin päättänyt nyppiä ihan itse muutaman hajakarvan pois. Tulos on ollut yleensä se, että olen ehkä saanut yhden karvan irti hirveän huudon kera ja todennut, että tämä ei todellakaan ole minun lajini. Nyt ajattelin kokeilla, että jos se ei sattuisi niin kauheasti toisen tekemänä. Valitettavasti kyllä sattui. Saavat minun puolestani olla.

Varsinainen hoito oli kyllä aivan täysin tuskaton, iho kuorittiin ensin sillä ultraäänivehkeellä, jota vedeltiin kevyesti pitkin ihoa ja se surisi mennessään. Ei paha nakki. Myös hoitoampullin imeytys tehtiin kai samalla laitteella. Ihan miellyttävä kokemus siis kaikkinensa, sitä kulmakarvakatastrofia lukuunottamatta, mutta se oli oma vikani. Kiitokset lahjakortista, tuli hyvin käytettyä!

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Taskukirjoja

Olen ollut penskasta lähtien pesunkestävä Aku Ankka-fani. Lehteä ei kotiin ole koskaan tullut, mutta Aku Ankan taskukirjat kuluivat käsissä. Isä alkoi jossain vaiheessa ostella noita taskukirjoja säännöllisesti ja niinpä kotoa löytyy edelleen ainakin satakunta taskaria, noita hieman uudempia. Isän jälkeen niitä ei ole juuri osteltukaan, mikä toisaalta joskus keljuttaa. Vanhoja taskukirjoja puolestaan on vintillä aikamoinen kasa, täytyisi ehkä joskus käydä kaivelemassa sieltä parhaat päältä.

Taskukirjoissa on yksi paha vika: miltei jokaisesta taskarista löytyy vähintään yksi kelvollinen tarina, joten jos haluaisi kaikki hyvät tarinat talteen, pitäisi kerätä kaikki. En yleensä pidä Mikki-tarinoista, joten jätän ne aika johdonmukaisesti lukematta, mutta poikkeuksiakin on. Myös uudemmissa taskareissa esiintyvät PAM-tarinat jäävät lukematta, vaikka minua aina jaksaakin naurattaa Akun ja Touhon agenttinimet LäPä (Lähes Pätevä) ja ToTa (ToisTaitoinen).

Paras taskari lienee ehkä Taikaviitta ja Kumi-Kalle, jonka kaikki sarjat, myös ne paheksumani Mikki-sarjat ovat vähintäänkin hyviä. Niin ja tässä taskarissahan Indiana Hopo tekee debyyttinsä.
Paras (ainakin parhaiten muistiin jäänyt) sarja kuitenkin löytyy taskarista 225, Kuokkavieras ja se on Muodin villitsemät.

Mutta loistavia sarjoja tosiaan löytyy niin monesta muustakin taskarista, että hankalaksi menee. Miksei noita taskareita myydä "palasina", niin että saisi koottua itselleen ne kaikki suosikin ilman turhakkeita...

lauantaina, joulukuuta 05, 2009

Oopperan kummitus

Siitä on jo aikaa kun näin televisiosta Joel Schumacherin vuonna 2004 ohjaaman version Webberin musikaalista "The Phantom of the Opera" eli Oopperan kummitus. Ihastuin siihen aivan välittömästi, musiikki oli upeata, varsinkin se ns. pääteema. En tiedä laulavatko pääosan esittäjät Gerard Butler ja Emmy Rossum itse nuo osansa, mutta todennäköisesti kyllä.

Lähdin jonain päivänä sitten kaivelemaan Youtubea ja katsomaan, mitä sieltä löytyy aiheeseen liittyen. Löytyihän sieltä vaikka mitä: se mitä etsinkin eli Phantom of the Opera tuosta Schumacherin elokuvasta. Lisäksi löysin Sama kappale Sarah Brightmanin ja Steve Harleyn esittämänä. Antaisin vaikka molemmat jalkani tuosta Brightmanin äänestä, se saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa.

Ja sitten löytyi sielä jotain, mitä en ollut osannut edes arvata: Nightwishin versio samasta kappaleesta. Niistä kylmistä väreistä kun oli puhe...

perjantaina, joulukuuta 04, 2009

Sirpaleita

Poikkesin tänään Marusekissa sushilla. Sushista tuli mieleen sisko ja hänen tekemät sushit (nami nami!) sekä siskon tulossa olevat tuparit, joihin hän kaavaili tekevänsä voileipäkakkua. Koska voileipä kakussa voisi olla esimerkiksi graavilohta, putkahti mieleen, että mitenköhän wasabi sopisi voileipäkakkuun? Ihan siis mausteeksi, tulistahan se on.
Japanilaishenkinen voileipäkakku. Siinäpä vasta haastetta jollekulle.

Juoksentelin kaupungilla muutenkin ja tuli tsekattua läpi sekä Stockmannin että Sokoksen käsilaukkutarjonta. Jotenkin ei vain jaksa innostaa. Minulla on kolme vakituisessa käytössä olevaa käsilaukkua ja se riittää.
Iso musta Guess on aika näyttävä, muttei liian bling-bling koska on musta. Automainosta lainaten, sinne mahtuisi vaikka dinosaurus.
Sitten on pienempi musta Longchamp, jota käytän silloin kun sateenvarjo, lompakko ja lääkkeet ovat riittävä matkatavara. Se käy jo sitten vaikka vähän hienompaankin tilaisuuteen jakkupuvun kanssa.
Kolmas on juhlakäsilaukkuni, musta helmillä koristeltu pieni kirjekuorilaukku. Sinne mahtuu avaimet, puuterirasia, huulipuna, pankki- ja ajokortti, nenäliina, migreenilääke, kännykkä ja kamera ja muuta ei yleensä tarvitakaan.
Näiden kolmen lisäksi on vielä suunnilleen Longchampin kokoinen punainen nahkalaukku, josta tällä hetkellä on kylläkin hihna rikki ja se odottaa suutarille pääsyä. Lisäksi on valkoinen Longchampia pienempi olkalaukku, jonne ei mahdu lompakon lisäksi kovin paljon muuta, mutta on jotenkin kevyempi ilmiasultaan kuin musta Longchamp. Kesälaukku.
Sitten on vielä melkein ehta vintage-whatever-laukku nyt onkaan. Kuusikymmentäluvulta peräisin oleva pikkuinen punainen laukku, joka ehkä kaipaisi olkahihnan, jota en ole jaksanut askarrella.
Tämän kokoelman lisäksi on tietysti läppärilaukku, läppärireppu, isompi matkareppu ja tarvittaessa pihistän DI:n Samsoniten matkalaukun. Tällä kuulkaa nainen selviää yllättävän pitkälle.

Pohdiskelin tuossa noita autoasioita taas ja sitä, että sisko on kertonut muutamat parkkisakot saaneensa Fusionin kanssa. Parkkisakkohan ei varsinaisesti ole sakko vaan pysäköintirikemaksu, jota ei kirjata ainakaan rikosrekisteriin. Minua nimittäin alkoi jo vaivata se, että mitäs jos kaikista pysäköintisakoista tulee merkintä rikosrekisteriin ja kenen rikosrekisteriin se tulisi, koska auto on isän perikunnan nimissä. Mutta onneksi siis näin ei käy emmekä me voi systerin kanssa alkaa kerätä faijan nimiin mittavaa rikosrekisteriä liikennerikoksista.

torstaina, joulukuuta 03, 2009

Tästä ei saa puhua

Olen ihmetellyt kovasti Sofi Oksasen lausunnoista noussutta kohua. Oksanenhan sanoi Tanskan televisiossa suomalaisia väkivaltaisiksi ja väitti täällä elävän väkivaltaisen perinteen, joka ilmenee varsinkin miehissä. Myös oikeuslaitos omalla tapaa palvelee tätä perinnettä, Oksasen esimerkkinä oli se, ettei pitkään jatkuneesta kotiväkivallasta saa kovennettua tuomiota.

Mitäs ihmeen mälisemistä tässä on? Ei Oksanen valehdellut, ihan totta hän puhui. Suomi on väkivaltainen maa. Ei ehkä niin väkivaltainen kuin jokin toinen maa, mutta huomatkaa tässä nyt se, että Oksanen ei vertaillut Suomea mihinkään. Oksanen ei tietääkseni sanonut, että jokin toinen maa on niin paljon parempi kuin Suomi. Voi olla, ettei Suomi ole maailman mittakaavassa mitenkään erityisen väkivaltainen maa, mutta ei se tarkoita suinkaan sitä, että voisimme olla ylpeitä itsestämme ja maastamme. Kyllä täällä on väkivaltaa, masennusta ja surkeutta tarpeeksi ja liikaakin. Emme me voi paukutella henkseleitämme, että meilläpäs on täysin täydellinen ja väkivallaton maa. Se että jossain muualla on asiat vielä huonommin kuin meillä ei tarkoita sitä, että voisimme sulkea silmät oman maan epäkohdilta.

Sillä Suomi on väkivaltainen maa. Ei tarvitse kuin lukea vaikka iltapäivälehtien nettisivut ja luultavasti nekin kirjoittavat vain jäävuoren huipusta. Todennäköisesti suurin osa väkivaltarikoksista ei koskaan saa julkisuutta.
Vai mitä sanotte näistä linkeistä:
HS: Mies ampui vaimonsa ja itsensä Parkanossa
Palomiehet kohtaavat väkivaltaa aiempaa useammin
Virolahden bussiryöstäjän saalis 520 euroa
Taksikuskia epäillään taposta ja raiskauksesta
Toinen naisen surmasta vangittu vapaaksi Lappeenrannassa
Murhaaja kysyi tekstiviestillä lupaa ennen surmaa
Hovioikeus kovensi tuplaraiskaajan tuomiota
Hyväksikäyttäjän tuomio pysyi hovissa
Poliisi tuomittiin sakkoihin pahoinpitelystä
Mies yritti puukottaa ex-vaimonsa miesystävää
Luutnantti mursi kersantin leuan
Mustasukkainen nainen pieksi miehensä ex-kumppania hihnalla
Nuorukaiset pahoinpitelivät tytön ja pojan bussissa

Niin, Suomihan ei siis ole väkivaltainen maa, eihän?
Eipä.

Oudointa tässä on se, että me suomalaiset pidämme itseämme rehellisinä ja yleisesti suomalaisten kuva maailmalla tukee myös tätä. Mikseivät sitten nämä rehellisen maan rehelliset kansalaiset myönnä, että Oksanen oli oikeassa, koska oikeassahan hän on? Onko siinä vain se, että maailmalla ei saa sanoa Suomen olevan väkivaltainen? Onko se rehellistä? Ei minusta. Ehkä siinä on se, että Oksanen on nainen ja vieläpä virolaista sukujuurta, joten ei hän ainakaan saa mennä sanomaan suomalaisesta miehestä mitään pahaa. Tai ehkä suomalainen on rehellinen vain silloin kun se sopii hänelle itselleen eikä rehellisyys osu omaan nilkaan.

Johanna Korhonen muuten kirjoitti aika ansiokkaan kolumnin otsikolla Väkivallan marinoimat. Tämä kannaa lukaista jokaisen, joka väittää, ettei Suomessa ole väkivallan kulttuuria vaan väkivaltateot ovat mistään mitenkään riippumattomia onnettomia yksittäistapauksia.

keskiviikkona, joulukuuta 02, 2009

Jäistä

Muistutus sitten kaikille autoilijoille, että ainakin Tampereella on tänään ollut varsin liukasta teillä. Huomasin sen jo tuossa päivällä, että liikenne oli varovaisempaa kuin normaalisti ja yksi jos toinen ruovitti nastoja liikennevaloista lähtiessä.
Kävin äsken lähikaupassa ja sieltä tullessani pysähdyin suojatien viereen odottamaan, että tuleva auto menisi ohitse. Kuljettaja taisi olla aikeissa pysähtyä ja antaa tietä. Minut kun sentään näkee, käytän heijastinta toisin kuin niin monet muut pöhelöt. Mutta joo, kuljettaja jarrutti eikä tapahtunut mitään, joten hän ajoi sitten suojatien yli.

Vladimir Punikin joulukalenteri

Tämän rinnalla suklaakalenterit ja kaikki muutkin perinteiset joulukalenterit kalpenevat surkeina.
Webbikaupasta saa myös Vladimir-seinäkalentereita ensi vuodelle.

Vielä lisää migreenistä

No niin, tänä aamuna otin ensimmäisen puolikkaan Spesicoria, tuota uutta lääkettä, jota kokeilen migreeninestoon. Se on samantyyppinen valmiste kuin aiemmin käyttämäni Bisoprololi, beetasalpaaja siis. Vaikuttava aine on eri ja tabletti on ns. depottabletti, käsittääkseni se siis sulaa hitaammin ja luovuttaa lääkeainetta siis tasaisemmin.
Parhaassa tapauksessa tuo lääke voisi jopa poistaa migreenin kokonaan, hyvässä tapauksessa se vähentäisi, lyhentäisi ja helpottaisi kohtauksia nykyisestä ja huonoimmassa tapauksessa se ei vaikuta mitenkään. Puolikkaalla tabletilla aloitan ja siirryn kokonaiseen, jos siltä tuntuu.

Katotaan, miten ämmän käy.

Ja tämä oli myös 900. postaus blogiin. Tonnikerho lähestyy!