perjantaina, tammikuuta 29, 2010

Autopaikka

Olen saanut tänään jotain melkein näkyvää aikaiseksi: soitin vihdoin ja viimein huoltoyhtiöön ja kyselin autopaikkaa. Pitäisi näet siskon kanssa tehdä jonkinlainen yhteishuoltajuussopimus Fusionista, että se on vuoroin minulla, vuoroin hänellä ja sitten jos jompikumpi tarvitsee, niin toimitetaan auto sitten sen mukaan.

Autopaikasta olemme DI:n kanssa puhuneet useasti, muttemme ole saaneet aikaiseksi soittaa ja kysellä asiasta. Tänään kuitenkin intouduin siitä asiasta, koska - siskon sanoja lainatakseni - Fusion vinkaisee niin surkeasti, kun sen kylmänä käynnistää, että ihan sääliksi käy. Siskolla ei Espoossa ole tolppapaikkaa, joten vaihtoehtoja kylmänä käynnistämiselle ei ole. Paitsi kevään odottelu ja se ei aina oikein onnistu. Tietysti joku polttoainelämmitin (Webasto) voisi olla ratkaisu sekin.

Minulla ei ollut huoltoyhtiöön soittaessani minkäänlaista käsitystä siitä, miten tässä taloyhtiössä on parkkipaikkoja tarjolla, onko jonon pituus kuukausia tai kenties jopa vuosia. Niinpä olikin iloinen yllätys, kun linjan päässä kerrottiin heti, että olisihan tässä paikkoja vapaana, tuletko tänään tekemään sopimuksen ja hakemaan avaimen vai milloin malttaisit piipahtaa toimistolla. No kuule tänään käy ihan hyvin, kiitos. Siis kunhan tästä nyt saan psyykattua itseni ulos pakkaseen

Mutta voi miten olisi käynyt, jos en olisi niin tuttu taloyhtiön vieraspaikkojen kanssa! Virkailija nimittäin sanoi ensin, että täällä olisi peräti kolme paikkaa vapaana, numerot x, y ja z. Minä aloin miettiä ja sanoin ääneenkin, että eikös y ja z ole vieraspaikkoja? Ai kato juu, niinpäs onkin, oli vähän huonosti merkitty. Eli numero x siis on vapaana. Mitähän olisi käynyt, jos en olisi tuota tiennyt ja saanut itselleni vieraspaikan...

keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010

Ravintolamuistiinpanoja

Hanabi on oivallinen lounasravintola tiistaisin. Minulla on tiistaina luentoja 12-19.30, mutta onneksi 14-15 on vapaatunti, joten silloin on hyvä käydä lounastamassa. Hanabi on lyhyen bussimatkan päässä. Näinä parina kertana, kun olen siellä käynyt tuohon aikaan, ravintolassa on melko väljää ja annokset tulevat nopeasti.

M-kokoinen ramen on ihan sopiva lounaaksi. Misoliemi on maukkaampi kuin soijaliemi. Maustettu muna on maailman paras lisuke.

----
Star&Moonlightin pinaattikastike-annokset ovat loistavia. Se pinaattikastike on todella herkullista. Viimeksi söin friteerattua tuorejuustoa pinaattikastikkeessa, tänään paistettua kanaa pinaattikastikkeessa ja hyviä olivat kumpainenkin.

----
Nordicin rapusalaatti on edelleen maailman paras salaattiannos ja kaikkein parhaimpien ruoka-annosten joukossa muutenkin.
Aamulehti kyseli tuosa jokin aika sitten, mikä mahtaa olla lukijoiden lempiruoka-annos, se jota tilataan kerrasta toiseen vaikka menussa olisi muutakin tarjolla ja joka riittää syyksi lähteä ulos syömään. Ei liene kovin vaikea arvata, mitä minä siihen vastasin. Perustelukohdassa jouduin kyllä toteamaan: "Se vaan on niin hyvä". Arvatenkin jokin mustamakkara- tai paistettut silakat-annos voittaa kuitenkin, mutta tulihan nyt yritettyä kuitenkin.

Olisi minulla ollut kyllä muutama muukin vaihtoehto, jos olisi saanut parhaan annoksen lisäksi nimetä kaksi perintöprinsessaa. Tuulensuun punajuuri- ja bataattipihvit juuressoseen kera on varmasti hyvä kakkonen, jonka kanssa kuitenkin tiukasti kisaa La Famillen kanalasagne.

Olisin mieluusti tietysti listannut Marusekistakin jonkin annoksen mukaan, mutta niin loistavan hyviä kuin Marusekin sushit ovatkin, ei siellä kuitenkaan ole tarjolla sellaista ehdottomasti ylitse muiden olevaa annosta, jotain jonka haluaisin ottaa joka kerta. Kaikki annokset ovat niin hyviä!

tiistaina, tammikuuta 26, 2010

Oi kaunis talvi!

Tänään taas tuntuu siltä, että luonto makselee korkojen kera takaisin parin viime talven vähälumisuutta ja kurjia kelejä. Oli taas niin hienoa katsella maisemia valtaväylänkin varressa, kun olin kotoa koululle menossa. Aurinko paistoi ja lumiset puut olivat niin kauniita sinistä taivasta vasten. Sisko kehui käyneensä hiihtämässä Nukarilla viikonloppuna ja harmitteli, ettei jokirannassa ollut kameraa mukana.

Kyllä se talvi vain osaa olla kaunis!

maanantaina, tammikuuta 25, 2010

Mort

Kävimme eilisiltana katsomassa Tukkateatterin esittämän Mortin. Näytelmä perustuu Terry Pratchettin samannimiseen kirjaan ja koska Pratchett on DI:n suosikkikirjailijoita, hän oli jostain vainunnut tällaista näytelmää esitettävän. Raahasi sitten minutkin mukaan. Liput oli varattu etukäteen ja hyvä olikin, koska näytös oli loppuunvarattu. Eipä pienen harrastelijateatterin katsomoon kovin suurta yleisömäärää olisi mahtunutkaan, joten voitaneen sanoa että tupa oli täynnä.

Itse en ole lukenut Pratchettiä lainkaan ja pelkäsin, että näytelmä olisi joko tavattoman tylsä tai muuten vain mielenkiinnoton. Tämä pelko perustui siihen, että olin kerran aloittanut DI:n suosituksesta jotain Gaimanin novellikokoelmaa ja lopettanut sen lukemisen ennen puolta väliä, koska en pysynyt enää hereillä. Pelkäsin, että Pratchett olisi tämän toisinto.

Näytelmä oli kuitenkin hauska, itse asiassa hyvinkin hauska. Rakastin sitä sarkasmia! Pääjuoni on lyhyesti se, että Kuolema ottaa itselleen oppipojan, joka sitten jossain vaiheessa sössii asiat pahemman kerran. Kuolema itse on aika sympaattinen tyyppi, pitää kissoista ja kukkasista.

Mutta ei näytelmästä sen enempää. Seuraavaksi aion tarttua tuohon kirjaan, joka (yllättäen... yeah) löytyy meidän kirjahyllystäkin. Mortia esitetään vielä helmikuussa joitain kertoja, näytösten varaustilanteesta en tiedä, mutta jos kiinnostaa, niin kannattaa soitella ja kysyä.

sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010

Blogilista, Bloglovin' ja muuta bloggaamisesta

Jo aloittaessani bloggauksen kolme vuotta sitten löysin Blogilistan ja minusta tuli välittömästi ahkera käyttäjä. En vain lisännyt omia blogejani sinne vaan myös keräsin mittavan listan muita blogeja suosikkeihini ja seurattavaksi. Kuitenkin viime aikoina Blogilista on temppuillut ja hidastellut niin paljon ja niin usein, että minulta on palaneet käämit. Juu, olen aivan riippuvainen muista blogeista ja niiden seuraamisesta...
Bloglovin'iin olen myös tutustunut vähän, mutta sen jälkeen kun rekisteröin omat blogini sinne, en ole juuri sitä käyttänyt.

Nyt olen opetellut käyttämään Google Readeria, jonne saan kaikki seuraamani blogit näppärästi lisättyä ja lisäksi se on toistaiseksi toiminut varmemmin kuin Blogilista. Plussapuoli Readerissa on se, että suurin osa blogijutuista näkyy teksteineen ja kuvineen siinä Readerin ikkunassa ja vältyn blogien ulkoasukatastrofeilta. Olen ehtinyt jo huomata joidenkin blogien kohdalla, että kun joskus satunnaisesti vierailen blogin varsinaisilla sivuilla, se onkin muuttunut aivan täysin tunnistamattomaksi, kun ulkoasu on kokenut täysmuutoksen. Minä napsin Readerin avulla blogeista vain sisällön, sen joka niissä tärkein onkin.

Readerin ongelma on se, että sen kautta en löydä uusia, kiinnostavia blogeja seurattavaksi. Siksi luumuilen edelleen joskus Blogilistan hakemistoissa etsimässä jotain uutta. Yritin tätä Bloglovin'issakin, mutta totesin homman kauheaksi. Molemmat sivustot, mutta jotenkin aivan erityisesti Bloglovin' ovat täynnä muotiblogeja. En voi ymmärtää, miten paljon voi ollakaan muotiblogeja! Ja suurin osa niistä on... no, en nyt sanoisi että kamalia, mutta ei paljon muutakaan.

Olen tähän mennessä löytänyt tasan kaksi muotiblogia, jota viitsin seurata ja jopa kehtaan tunnustaa seuraavani. Toinen on Paras Aika Vuodesta, siinä viehättää eniten se, että se on 100% vapaa kaikenlaisista tekotaiteellisista asuviritelmistä ja teinihörsellyksistä sekä tietysti Stellan kiva kirjoitustyyli ja se, että siellä on niin paljon muutakin kuin vain muotia. Sekä tietenkin se, että välistä blogissa vilahtelee mäyräkoira. En ihmettele lainkaan, että tämä blogi on varmasti Suomen suosituimpia blogeja, ellei peräti jopa se suosituin. Pisteet Olivialle siitä, että ymmärsi napata bloggarin siipiensä suojaan, vaikka suosittu tuo blogi oli jo Bloggerinkin aikoina.
Toinen suosikkilistalleni päässyt muotiblogi on Tyyliä metsästämässä. Yhteistä tuon toisen blogin kanssa siinä on se, että se välttää yhtä lailla nuo pahimmat teinix-bling-bling-systeemit. Ja kirjoitusasu siinäkin on aina mainio.

Yritin jonkin aikaa seurata myös More To Love - blogia, ajatellen, että sieltä saattaisi löytyä jotain minullekin sopivaa, mutta parin viikon jälkeen totesin, että ahkerasta päivitystahdista huolimatta blogi ei tarjoa mitään mielenkiintoista. Liikaa glitteriä, liikaa meikkiä, liikaa hörhelöitä ja ennen kaikkea liikaa kuvia niistä. Yrrrgh. Hyvä yritys tytöillä kyllä, pidän peukkuja blogille ja sen pitäjille, mutta ei sovellu minulle, ei ei.

Kosmetiikkablogeja on jo sitten huomattavasti vähemmän. Siis vakavasti otettavia kosmetiikkablogeja, ei mitään päivän suttu... ei kun siis päivän meikkejä esitteleviä blogeja. Suosikkilistalleni ovat kiivenneet Ostolakossa ja Karkkipäivä. Varsinkin ensinmainitusta löytyy toisinaan loistavia vinkkejä ja ohjeita eri juttuihin ja itse asiassa tuon blogin suositusten perusteella hankin sen bareMinerals starter kitin. Yksi ongelma tuossa Ostolakossa-blogissa on: siellä on niin paljon tekstejä, juttuja tulee likimain joka päivä ja parhaina kaksi, että sieltä ei kovin helposti löydä jotain vanhempaa tekstiä, jonka haluaisi lukea uudestaan. Minulla on hakusessa yksi juttu kynsienhoidosta ja erityisesti bufferiviiloista, mutta enpä ole vielä löytänyt.
Kynsistä puheenollen, seurailen myös Polishaholic-blogia, mutta viime aikoina se on päivittynyt hyvin nahkeasti.

Sitten on lukematon määrä ruokablogeja (en edelleenkään kokkaa itse), eläinblogeja, helmiblogeja, kuvablogeja, sarjakuvablogeja, it-/mobiiliblogeja sun muuta joita tulee seurattua. Lista on pitkänpitkä, mutta silti joskus ärsyttää, kun ihmiset eivät saa aikaiseksi tekstejä blogeihinsa, että minulla olisi jotain luettavaa. Itsekin paras puhuja, niin...

lauantaina, tammikuuta 23, 2010

Kantapäistä taas

Syyskuussa kirjoittelin kantapääongelmistani ja siitä, josko olisin tuolloin löytänyt ratkaisun niihin. No en löytänyt, Schollin rasva ei osoittautunut miksikään ihmeidentekijäksi edes niiden kantapääsuojusten kanssa. Sittemminhän olen luopunut rakennekynsistäni ja päässyt taas omien kynsieni kanssa harrastamaan kantapäiden ja päkiöiden kuivan ihon riipimistä.

Saatoin kuitenkin löytää ekokauppa Ruohonjuuresta lopullisen niitin kantapäideni kuivuudelle ja kovettumiselle. Nimittäin purkillisen karitevoita (engl. shea butter)! Olin lukenut karitevoista jostain blogista ja muistelin sitä kehutun, joten päätin ostaa sitä itsekin, varsinkin kun se oli vielä tarjouksessa.
Kotona ensi kertaa kokeillessani mieleen kyllä pulpahti, että mitähän pahuksen tököttiä olen mennyt ostamaan. Karitevoi on nimittäin purkissa aika kovaa ja lisäksi koostumus on hieman murumaista, minulle tulee mieleen aina mantelimassa, mutta iholla se lämmetessään muuttuu pehmeäksi ja muruisuus katoaa. Tässä hajustamattomassa versiossa on ilmeisestikin tuotteen ikioma, mieto tuoksu, josta pidän. Sitä saisi kyllä hajustettunakin.
Joka tapauksessa säännöllinen karitevoin ja villasukkien käyttö jaloissa on pehmittänyt kantapääni aivan uudelle mallille. Uskon vakaasti, että kunhan saan joku päivä vielä raspatuksi vanhat kovettumat pois, jalkapohjani muuttuvat pehmeiksi kuin vauvan pylly. Saa nähdä osoittautuuko toiveeni turhaksi, mutta hyvä tuote tuo karitevoi silti on.

Ostamani voi on 99,7-prosenttisesti sitä itseään eli luonnonmukaista karitevoita, siihen on lisätty ainoastaan hitusen E-vitamiinia. Lisäksi karitevoi on tuotettu luomuna, joten käytän tätä paljon rauhallisemmin mielin kuin noita muita jalkarasvojani.

perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Lisää sirpaleita

Tämä räkätauti taisikin sitten olla aika kesy esitys, koska tänään tunnen oloni jo paljon paremmaksi. Nenäkään ei ole enää tukossa eikä aivastuta vaan ihan kuin olisin jo toipumassa. Vielä eilen olin ihan varma siitä, että poskionteloissa on taas kerran tulehdus, tuntui ihan siltä, mutta tänään en ole enää varma asiasta. Katselen siis viikonlopun yli ja jos vielä ensi viikolla tuntuu jotakin, marssin sitten lekuriin.
Aika siedettävä tauti oli, ei kuumetta, ei mitään pitkää, kamalaa vesihana-tukkonenänuha-vaihetta eikä muutakaan kovin kamalaa.

----
Keskiviikkoiltana kaivautui räkäisistä aivoista ajatus, koskien DI:tä. Miten ihmeessä DI ikinä viitsii katsella tällaista: virttyneet verkkarit, villasukat, DI:n t-paita, hiukset pystyssä, silmät verestää, nenä punoittaa, naama näppylöillä ja lisäksi niistin puolen minuutin välein ja kiroilin loput ajat. DI ei oikein osannut selittää.
Repomiehen täytyy olla oikeassa: "Rakkaus on sokea. Lisäksi se kuulee huonosti ja sillä on kihti ja reuma". Tai jotain.

----
Kyllästyin tuossa menneellä viikolla lopullisesti F-Securen virussoftan jumittamaan koneeseeni ja vaihdoin virussoftan Avast! Home Edition - virussoftaan, jonka, kuten näkyy, bongasin Tietokone-lehden uutissivuilta. F-Secure vei aivan järkyttävästi muistia ja koneeni oli ihan jumissa aika ajoin sen takia. Tämä Avast! on huomattavasti kevyempi käyttää.

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Tukkoisia sirpaleita

Pitkästä, pitkästä aikaa minuun on iskenyt jonkin sortin räkätauti. Ei sillä että olisin kaivannut moista. Luulen, että ainakin yksi osatekijä pitkään flunssattomana kauteen on ollut se, että olen huuhdellut nenääni nenäkannulla melkein päivittäin. Ja ehdottomasti aina silloin kun on vähänkään yrittänyt tuntua siltä, että nenää kaihertaa. No, nyt se ei sitten auttanut vaan nenä vuotaa ja kurkkukin tuntuu vähän aralta. Pahus.
Tänään ei kuitenkaan ole ollut vielä mikään järkyttävän kelju olo, mutta jäin silti pois koulusta. Ei tämä taudinpoikanen siellä koulussa ainakaan paranisi, siitä olen varma. Huomisenkin voin olla melko huoleti pois luennoilta, mutta perjantaina olisi kiva päästä koululle. Jos en pääse, niin ei voi mitään, ei siihen vielä minkään kurssin suoritus tyssää, mutta aihe on sellainen, että perjantain luennoilla olisi hyvä olla paikalla.

----
Edellisestä kohdasta seuraa harmittavasti se, että huomiseksi suunniteltu 3-vuotisjuhlaillallinen joudutaan nyt siirtämään tulevaisuuteen. Ei sillä, mutta kun en varmaan maista mitään! Eli hukkaan menisi pahemman kerran herkulliset ruuat.
Toinen pahus.

----
Olen likimain kaikkien tosi-tv-ohjelmien vastustaja, ainoastaan Top Chefiä tulee katsottua joskus ja sitäkin sen ruuanlaiton takia, ne typerät jorinaosuudet enimmäkseen ärsyttävät. Olenkin ihmetellyt, mikä kumma ihmisiä oikein viehättää noissa aivottomissa, typerissä, naurettavissa, idioottimaisissa ohjelmissa. Idolsin ja Talentin tyyppiset ohjelmat vielä ehkä ymmärtääkin, niissä voi tulla erittäin hyvää musiikkia tai muuta esiintymistä, josta voi ihan oikeasti pitääkin. Mutta esimerkiksi Big Brother on täysin käsittämätön: siinä ei lauleta, ei esiinnytä, ei kokata, ei tehdä mitään muuta kuin ollaan vaan. Ja ihmiset katsoo ihan hulluna. Miksi?

Yhden selityksen olen jostain lukenut (valitettavasti en muista missä se oli, joten en voi tarjota linkkiä kys. artikkeliin), että ihmiset suorastaan tarvitsevat näitä tosi-tv-ohjelmia, että ne ovat hyödyllisiä, kun ihmiset voivat tuntea itsensä jollain tavoin paremmiksi kuin ne esiintyjät.
Maalaisjärjellä ajatellen en ole yhtään varma siitä, että onko se niin kauhean terveellistä ihmisten psyykelle. Näitä tampioita katsellessa tietysti tyhminkin vatipää tuntee itsensä fiksuksi, mutta toisaalta tällaisen harhakuvan jälkeen voikin olla aika kova pudotus maanpinnalle kun tämä ns. reaalimaailma kertookin, ettet muuten olekaan parempi kuin muut vaan ehkä keskiverto tai vieläkin huonompi. Tekeekö tällainen katteettomien mielikuvien luonti ja niitä seurannut palautus todellisuuteen kovin hyvää psyykelle?
Toiseksi, mikä ihmeen hinku ihmisillä ylipäänsä on tuntea itsensä jotenkin paremmaksi kuin muut? Varsinkin kun suurin osa ihmisistä ei sitä kuitenkaan ole.
Vaan eikö tämän teorian pohjalta olisi paras tosi-tv-ohjelma se, johon haalittaisiin kaikkein tyhmimmät ääliöt? Idolsista tulisi Idiots, suurimmasta pudottajasta suurin pölvästi. Tosin... muuttaisiko se mitään?

maanantaina, tammikuuta 18, 2010

3v!

Torstaina tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta ensitreffeistä DI:n kanssa. Sehän oli heti menoa se, joten voitaneen laskea, että olemme seurustelleet siis kolme päivää vajaa kolme vuotta.
Kolme vuotta seurustelua on aika pitkä aika jo. Tai oikeastaan ei, mutta minun mittakaavallani kyllä. Tämä onkin toiseksi pisin suhde mitä minulla on koskaan ollut. Pisin seurustelusuhde kesti vähän päälle neljä vuotta, että semmoisia erinnäisiä pätkiä tässä on seurusteltu. En sinällään ole huolissani, en ole vieläkään löytänyt yhtään sellaista syytä, joka saisi minut harkitsemaan DI:n heivaamista pois elämästäni.

Jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan käymme torstaina syömässä vähän paremmassa ravintolassa. H&H:n ja Tiiliholvin menut olivat tällä kertaa jotenkin vähän mielikuvituksettomia, Masuuniin olemme menossa ensi kuussa kaveriporukan kanssa, joten pähkäilimme tovin, minne voisimme mennä. DI onneksi keksi Henriksin, jossa minä en ole koskaan käynyt, mutta jonka menu tällä hetkellä vaikuttaa aivan mielettömän loistavalta. Vielä kun osaisi valita, mitä haluaa... No, se on torstain ongelma se.

Toinenkin pieni ongelmanpoikanen on: pöytä on alustavasti varattu klo 18 ja minulla loppuu koululla luennot 17.00. Shdinhän minä tietysti oikein hyvin koululta keskustaan tuossa tunnissa, mutta luennoille on pakko vetää ykköset päälle, meikit naamaan ja korut ja kaikki... Noo, saatan kerätä vähän katseita, mutta mitäs sitten?

lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Sirpaleita

Poikkesin torstaina Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnissä. Tosin se oli ihan vahinko, olin keskustassa liikkeellä ja ajattelin poiketa sielläkin ja vasta ovella huomasin ale-kyltit. Tuli sorruttua sillai ihan lievästi.
Mukaan tarttui Leif Lindbergin kirjoittama "Migreeni", joka on jonkinlainen tietopaketti yhdistettynä tarinoihin migreenistä. Lindberg on lääkäri, joka on kertomansa mukaan hoitanut paljon juuri migreeniä. Kirja on hieman vanha jo, vuodelta 2003. Lääketieteessähän kehitys menee eteenpäin nopeasti, mutta kyllä siinä oltiin jo hyvinkin hajulla triptaaneista ja beetasalpaajien käytöstä migreenin estosta.
Kirja ei ole paksu ja olen lukenut sen melkein loppuun jo. Ei oikeastaan tee enää mieli valittaa omasta migreenistään, ei sen jälkeen kun on lukenut kirjassa olleita tarinanpätkiä. Minun migreenini on lievää, vaikkakin aika usein toistuvaa ja se on lääkkeillä hyvin hallinnassa. Eteeni on osunut sekä opiskelijaterveydenhuollossa että työterveyshuollossa lääkäreitä, jotka eivät suhtaudu migreeniin vähätellen vaan ovat ottaneet kitinäni todesta ja rohkeasti tarjonneet uusia lääkkeitä, jos vanhat eivät ole riittäneet. Kiitos siitä heille! Minua ei migreeni hallitse, vaikka joskus se vähän hillitseekin. Sen kanssa kuitenkin pystyy elämään.

----
Samalla reissulla poikkesin ohimennen myös ekokauppa Ruohonjuuressa, vähän katsomassa mitä siellä on tarjolla ja oli minulla muutamia juttuja ostettavanakin. Siellä muuten on myynnissä useampiakin sarjoja luonnonkosmetiikkaa. En tosin ostanut kosmetiikkaa, koska tällä hetkellä ei ole suuremmin tarvis mitään erikoista. Luomivärejäkin on varmasti koko loppuiäksi.
Joka tapauksessa ostin muutaman tuotteen ja marssin kassalle. Kassaneiti palveli minua kyllä asiallisesti, mutta sekä hänen että hänen vieressään seisoskelleen toisen myyjän ilmeet olivat jotenkin... paheksuvia? Vihamielisiä? Inhoavia? Oli aivan hilkulla etten kysynyt, olenko kenties syönyt heidän eväänsä vai missä on vika, mutta jätin sitten väliin.
Vasta pakatessani tavaroita laukkuuni tajusin, että minullahan oli kaulassa turkiskaulaliinani! Eikä sitä edes metrin päästä voi oikein erehtyä luulemaan tekoturkikseksi, vaikkei pääsisi kokeilemaankaan turkista. Ilmeisesti ekokaupan myyjät ovat sen verran kettutyttöjä, että turkiskaulaliina ei heiltä saanut suopeutta.
Tarttee kai mennä toistamiseenkin sinne turkispuuhkassa järkyttämään kanssaihmisiään.
Ja joo, tämä blogi ei ole välttämättä kettutytöille sopivaa luettavaa.

----
Moista vääryyttä kärsinyt kanikaulaliinani ansaitsee kyllä puolustuspuheen. Myönnän että ostin sen ihan puhtaista turhamaisuussyistä. Se vain oli niin ihana. Jos kuitenkin olisin tiennyt, miten käytännöllinen se on, olisin ostanut sen jo kauan aikaisemmin.
Se on lämmin ja se pitää tuulta. Äidin kutomista villahuiveista menee viima läpi niin että hulina käy ja sit paleltaa. Turkis ei kuitenkaan hiosta, kai se on karvojensa takia sitten niin paljon erossa ihosta, että sen kanssa ei helposti tule liian kuuma. Eikä se kutita yhtään ja lisäksi se on kevyt.
En kuitenkaan viitsi käyttää kaunista kaulaliinaani kovin räyneisillä keleillä ja toisaalta se ei oikein sovellu syksyyn tai kevääseen, joten minulla on onneksi kasa ohuempia ja paksumpia kangashuiveja lämpimämpiä kelejä varten ja sadepäivien varalle.

----
Kosmetiikasta puheenollen, olin jo elokuussa varma siitä, että bareMineralsin mineraalimeikkipohja tarjoaisi ratkaisun kaikkiin kosmetiikkaongelmiini (paitsi ei siihen etten osaa rajata enkä tehdä silmämeikkiä. Enkä rajata huuliani. Enkä taivuttaa ripsiäni. Enkä nyppiä kulmiani. Mutta kuitenkin.) BareMineralsin starttipaketti oli kuitenkin sen verran hintava, että harkitsin sen hankkimista kauan. Nyt viikolla menin ja ostin sen.
Kicks-myymälässä minulle näytettiin miten tuota meikkipohjaa käytetään ja mukaan tuli ohjekirjanen sekä ihan ohje-DVD, jota en tosin ole vielä katsonut. Ohjekirjanen on hauskaa luettavaa, melkein joka sivulla esiintyvät termit "luonnollinen" ja "100%". Kyllä sitä tyhmempikin uskoisi vähän vähemmällä hehkutuksella että kyllä tässä nyt on ihan 100% luonnollisia mineraaleja tarjolla...
Pari päivää olen sitä nyt kokeillut tuossa enkä ihan vielä ole itse ollut 100% vakuuttunut, että se olisi se tuote, jota ilman en halua olla, mutta tänään treenailin vähän enemmän ja alan päästä kaiketi jyvälle sen käytöstä. Ehkä se siitä.

----
Brokeback Mountain on kuulunut niihin elokuviin, jotka jäivät katsomatta silloin kun ne tulivat leffateatterissa ja sittemmin on aina vain todettu, että kyllä se BBM *pitäisi* katsoa, mutta ei vaan koskaan saa aikaiseksi. No, se oli tallennettuna meidän digiboksisysteemille, kun se oli tullut joskus telkkarista ja katsoimme sen DI:n kanssa vihdoin ja viimein. Varsin koskettava tarina, ainakin minä koko ajan toivoin onnellista loppua vaikka tiesin ettei sellaista tule. En siksi että olisin tiennyt miten elokuvassa lopulta käy vaan siksi, ettei tuollainen tarina vain voisi saada muuta kuin surullisen lopun.

keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010

Silmänkaiherruksen loppu (toivottavasti)

Joulukuussahan kärsin pariinkin otteeseen silmäongelmista (osa 1, osa 2), kun oikeaa silmää kiusasi jokin ja se vuoti ja oli kuin siellä olisi kestoroska. Ensimmäisellä kerrallahan se meni ohi sinällään, toisella silmätippojen ja -rasvan avustuksella, mutta tuolloin yleislääkäri lähetti minut varmuuden vuoksi silmälääkärin pakeille.

Tänään talsin sitten silmälääkärin pakeille. Mitään vikaa silmissä itsessään ei ole, mutta pientä kuivuutta oli havaittavissa nytkin ja molemmissa silmissä, ei vain oikeassa. Kuivuus voi aiheuttaa pahentuessaan sellaisia oireita, joita minulla oli. Sinänsä en ole yllättynyt, ajoittain silmäni vuotavat ihan omia aikojaan ja olen epäillyt sen johtuvan lievästä kuivuudesta, mutten ole kiinnittänyt asiaan sen ihmeempää huomiota. Lääkäri kuitenkin kirjoitti kuivuutta ja siis räpyttelyn kitkaa vähentävää silmätippaa, jota käytän aina tarvittaessa. Toivottavasti se pysyy sillä poissa.

Vaikka asia vaikutti minusta vähän pöljältä, en voinut olla kysymättä lääkäriltä, mahtaisiko tuolloin käyttämälläni Spesicorilla olla jotain vaikutusta asiaan. Nimittäin ensimmäinen kaiherrus iski jotakuinkin vajaan viikon sen jälkeen kun olin aloittanut Spesicor-kuurin ja lopullisesti se katosi aika tarkalleen samana päivänä kun lopetin Spesicorin syömisen. Eikä ole tullut takaisin. Outo sattuma, ajattelin, mutta kysyin asiaa lääkäriltä kuitenkin.
Ja juu, beetasalpaajat voivat vähentää kyynelnesteen määrää ja varsinkin silloin kun niiden käyttö on juuri aloitettu. Jaha, siis yksi merkintä lisää Spesicorin syntilistaan.

tiistaina, tammikuuta 12, 2010

Kaede

Poikkesin tänään toistamiseen ramen-ravintola Hanabissa, sattui olemaan päivällä sopiva tunnin tauko luennoista, että kävin Hanabissa lounaalla. Ruoka oli edelleen hyvää, muttei siitä sen enempää.
Koska aikaa jäi vähän ylimääräistä, piipahdin vieressä sijaitsevassa Kaedessa, japanilaisessa kaupassa. Omistaja Marjo Seki oli siellä itse tiskin takana ja esitteli minulle kaikenlaista mitä Kaede tarjoaa. Ja onhan siellä vaikka mitä! Japanilaisia astioita, suurempia ja pienempiä pussukoita, viuhkoja, pyyhkeitä ja kaikkea muuta kaunista. Tarjolla on myös kaikenlaisia keksejä ja naksuja. Ostin jo mansikkatikkuja, jotka söinkin suunnilleen saman tien. Jonain päivänä täytyy mennä sinne paremman ajan kanssa!

Työt loppu

Kävin eilen viemässä työpaikan toimistolle bädgeni ja toimiston avainkortin. Samalla sain työtodistuksen (joka oli tosi positiivinen!) ja tutustuin myös loppuhaastatteluun. Ensimmäisen kerran itse asiassa törmäsin tuohon loppuhaastatteluun, jossa siis firmasta lähtevä työntekijä haastatellaan vielä kertaalleen: mikä on firmassa, sen toiminnassa, esimiestoiminnassa, eduissa, työhönohjauksessa ja kaikessa muussa mahdollisessa hyvää tai huonoa. Minulla ei paljon napisemista ollut, olen viihtynyt hyvin tuossa firmassa enkä olisi lähtenyt sieltä, ellei työsopimustani olisi jätetty uusimatta.
Lisäksi sain läksiäislahjaksi 50 euron lahjakortin Sokokselle. Vissiin kai tapana jakaa tällainen kaikille lähtijöille.

maanantaina, tammikuuta 11, 2010

Mitä netissä kannattaa kertoa?

HS:n nettisivulle kirjoitti Pekka Pekkala kolumnin otsikolla "Ehkä Facebookissa ei kannata kertoa ihan kaikkea. Kolumnissa mainittiin "erikoinen ilmiö", joka ehkä nähdään nyt 2010-luvulla: nimittäin se, että fiksut ihmiset eivät ihan kaikkea jaakaan enää netissä!

No oho.
Jo kauan sitten 2000-luvun alussa, ennen Facebookia ja Twitteriä kirjoitti Petteri Suomalainen kirjan "Tietoturva ja yksityisyys", joka sisälsi kaikennäköistä tietoa tietokoneen tietoturvan ja internetin yksityisyyden tiimoilta, myös sitä paljon puhutun terveen järjen käytön suotavuudesta. Eikä se terve järki ole mikään 2000-luvun keksintökään vaan ollut kaikkien käytössä jo vuosituhansia. Jo muinaiset roomalaiset...

Olematta mikään suuri nero tai internet-guru, olen pitänyt omasta verkkoidentiteetistäni huolta jo kymmenkunta vuotta, ennen kuin kukaan edes käytti tai tunnisti termiä "verkkoidentiteetti". Facebookin tullessa oli jo ihan luonnollista, etten jaa siellä kännikuvia itsestäni tai kenestäkään muustakaan, saati pui siellä parisuhde-, työ-, raha- tai muita henkilökohtaisia ongelmiani. Enkä täällä blogissakaan ihan kaikkea jaa, vaikka tämä teoriassa onkin anonyymi blogi. Jos ihan totta puhutaan, en ymmärrä pätkän vertaa niitä ihmisiä, jotka tällaisia henkilökohtaisia asioitaan jakavat missään mediassa, mutta kai niitäkin sitten löytyy, kun on puhuttu jo Twitter-potkuista ja muutenkin monet tahot ovat huolissaan tai näreissään ihmisten facebook-kirjoittelusta.

Ihmettelen kovasti sitä, etteivät aikuiset ihmiset tajua, mikä on internet. Että jos sinne lataa jonkin muka-hauskan kuvan tai kirjoittaa ikävän kommentin pomostaan, se pahimmassa tapauksessa lähtee leviämään ja päätyy joskus myös asianosaisten silmien eteen. Tai että sitä juovuspäissään nettiin ladattua rivoa kuvaa itsestään ei ehkä koskaan enää saa pois netistä, jos sitä lähdetään kopioimaan sinne tänne. Tämän nyt pitäisi olla ihan jokaisen käsitettävissä, vaikkei omaisikaan teknistä koulutustaustaa.

Lapsista ja nuorista en halua edes puhua. Joskus tuntuu, kun seurailen tiettyjä nuorten kansoittamia foorumeja, että nuoret ovat ihan tuuliajolla. He eivät tajua internetin vaaroja ja vanhemmat eivät tajua sitäkään vähää.

Sitten vielä loppuun lainaus Pekkalan kolumnista:
Jossain vaiheessa et vain jaksa enää perustella omia mielipiteitäsi keskustelupalstalla, koska päädyt aina samaan umpikujaan samojen keskustelijoiden kanssa.

Tuo on niin totta, niin totta! Tosin olen huomannut tuonkin asian noin 7 vuotta sitten... En nykyisin seuraile kuin aniharvoja keskustelupalstoja ja niissäkään en aktiivisesti kirjoittele, koska se ei vain kannata. Jatkuvasti joku ei ymmärrä lukemaansa tai ei edes lue ja aina joku vänkää ja inttää eikä siitä tule yhtään mitään. Ei se ole keskustelua kun jokainen huutaa kuurona ja sokeana omaa totuuttaan.
Kaikkein pahimpia ovat tällaiset "yleiset" keskustelupalstat, HS, Aamulehti, iltapäivälehtien keskustelupalstat, Suomi24... Ne ovat aivan kamalia paikkoja enkä lue niitä juuri koskaan, koska alkaisi vain ärsyttää tai vaihtoehtoisesti surettaa, mitä ihmiset oikein kirjoittelevat siellä.

sunnuntaina, tammikuuta 10, 2010

Siili

Aamulla, juuri ennen heräämistä, unissani seikkaili siili, luonnonvarainen albiinosiili (mahtaako moisia olla olemassakaan?), oli kesä ja siilille yritettiin katsoa jotakin syötävää.
Siitä tuli mieleeni linkittää tänne Siili kiikarissa-sivusto. Sieltä löytyy kaikenlaista mahdollista siilitietoa, myös neuvoja ruokintaan ja vaikkapa talvipesän tekemiseen.

Samaiselta sivustolta löytyi linkki Villit Viikset-nettikauppaan, jossa on tarjolla lähinnä siiliaiheisia tuotteita ja osa tuotoista ohjataan luonnonvaraisten siilien hyväksi.

lauantaina, tammikuuta 09, 2010

"Voitte olla varma, että minä en enää ikinä asioi täällä!"

Satuinpa tänään käymään Hervannan apteekissa hakemassa sinne puhelinreseptillä määrättyjä lääkkeitä. Pääsin reseptitiskille enkä voinut tietenkään välttyä kuulemasta viereisellä tiskillä käytävää keskustelua.

Asiakas halusi ostaa reseptilääkkeitä, mutta hänellä oli alkuperäisen reseptin sijasta kopio siitä. Farmaseutti oli sitä mieltä, että hän ei voi lääkkeitä antaa sen perusteella. Akk... siis asiakas intti ja väänsi ja kiukutteli kuin pikkulapsi, että kyllä voi reseptin kirjoittaa ihan mille tahansa paperinpalalle ja se on pätevä ja hän on näin tehnyt ennenkin ja aina on hyväksytty ja täältäkin olen tällä paperilla saanut ja miksei nyt saa ja hän on kymmenen vuotta syönyt tätä samaa lääkettä ja vänkyti-vänkyti.

Farmaseutti sanoi voivansa yhden purkin tms antaa, mutta naiselle se ei kelvannut, kun eihän hän voi jatkuvasti apteekissa ravata ja hän tarvitsee kaikki lääkkeet.

Farmaseutti ehdotti, että jos nainen ottaisi yhteyttä lääkkeen määränneeseen lääkäriin ja pyytäisi vaikka puhelinreseptillä lääkkeen apteekkiin tai uuden reseptin ihan kokonaan. No kun ei voi, lääkärillä on vastaanotto vain kerran kuukaudessa ja kaikki on niin hankalaa. Farmaseutti kysyi, jos nainen voisi ottaa yhteyttä ilmeisesti alkuperäisen reseptin kirjoittaneeseen lääkäriin. "Hänellä minä en käy enää lainkaan" pamautti asiakas. Ja minkähän takia, mietin vain... Ehkä tohtorilla on helpompiakin potilaita?

Olin revetä huutonauruun kun rouva asiakas löi pöytään kaikkein raskaimman korttinsa: "Voitte olla varma, että minä en enää ikinä asioi tässä apteekissa!" Farmaseutin pään yläpuolelta saattoi melkein lukea ajatuskuplan: "Luojan kiitos". Kuitenkin hän ehdotti sitten ratkaisua, että jos hän nyt sitten antaa nämä lääkkeet ja voisi soittaa lääkärille ensi viikolla ja selvittää asian sitten. Se kelpasi asiakkaallekin, joka suureellisesti lupasi vaikka tuoda ostamansa lääkkeet takaisin, jos niissä on jotain epäselvää. Minä olin melkein huutaa, että ei saa, ei saa, noille minä-en-enää-ikinä-asioi-täällä-päsmäreille ei saa antaa periksi, koska he seuraavallakin kerralla luulevat että juuri heidän rahansa ja asiakkuutensa ovat mille tahansa liikkeelle niin arvokkaat, että tyhmimmätkin vänkäykset saa läpi uhkaamalla, ettei koskaan enää osta mitään.

Silti mietin, että jos apteekista voidaan soittaa lääkärille ensi viikolla, niin miksei arvon rouva asiakas itse voinut soittaa samaiselle lääkärille ja pyytää häntä soittamaan puhelinresepti apteekkiin?

Aikuinen ihminen, ajatelkaa.

keskiviikkona, tammikuuta 06, 2010

Oi ihanaa talvea!

On se vain kumma juttu, miten suomalaiselle niin arkinen asia kuin talvi voi sentään ihmistä viehättää. Tänään on ainakin täällä Tampereella aivan upea talvipäivä, -16 astetta pakkasta, aurinko paistaa, lunta on maassa ja puissa, niin että joka paikka on ihan valkoisenaan. Niin kaunista!

Ja pakkasesta huolimatta oli ihan pakko lähteä ulos kameran kanssa. DI lähti puolestaan hiihtämään, kunhan löysi talvitamineensa jostain laatikon pohjalta. Ja voitte vain kuvitella miten paljon kävelijöitä, koiranulkoiluttajia ja hiihtäjiä oli Suolijärven maastossa liikkeellä. Vapaapäivä ja auringonpaiste näemmä houkuttelivat ihmisiä ulos pakkaslukemista huolimatta.

tiistaina, tammikuuta 05, 2010

Tuoksuista

Olen parfyymien ja tuoksuvien tuotteiden ystävä, joskin hieman nirso sellainen. En voi kulkea kosmetiikkaosastoilla parfyymihyllyn ohitse edes nuuhkaisematta tuoksua tai paria. Harvoin ostan kuitenkaan mitään, ensinnäkin siksi, kuten jo sanoinkin, olen aika nirso. Toinen syy on se, että peilikaapista löytyy kyllä jo parfyymeja joka lähtöön ja vaikkei puteleita kymmenittäin olekaan, riittäisivät ne todennäköisesti koko eloppuelämäkseni. Ja kolmas syy on se, että ovathan nuo toisinaan vähän kalliita.

Suosin tuoksuissa toisaalta kevyitä ja raikkaita tuoksuja, toisaalta sitten makeampia kukkaistuoksujen tapaisia. Suosikkiani en osaa sanoa, listoilla on aika korkealla Nina Riccin makea Nina, Dieselin vanha vaniljainen Zero Plus Feminine ja Yves Rocherin syreenituoksu. Seuraavilla sijoilla lienevät Estee Lauderin Pure White Linen, Bodyshopin White Musk-vartalosuihke, Tommy Girl, Cliniquen Happy, Christina Aquileran Inspire ja mitähän muuta sieltä kaapista löytyikään... No, en muista, mutta tuossa nuo omistamani tuoksut aika pitkälle ovat.

Yleensä hajusteosastolla seikkaillessani katson ensin parfyymin pulloa. Naurakaa pois, mutta pullon ja pakkauksen värimaailmalla ja tuoksun tyypillä on aika usein yhteys. Vaaleat keltaiset, oranssit, vihreät ja siniset pullot ovat yleensä raikkaita tuoksuja. Vaaleanpunainen, persikka, yleisestikin pastellivärit ovat makeampia. Sitten jos pullo on dramaattisen tumma, musta, punainen, violetti tai jokin muu väri, on tuoksukin yleensä dramaattinen ja minulle usein aivan turhan raskas. Tyylikkään beiget, läpikuultavan ruskeat ja sen sorttiset pullot ovat usein myös liian raskaita, vaikkeivät taas niin dramaattisia. Aina tämä pulloihin perustuva lajittelu ei tietysti pidä paikkaansa.
Kun sopiva pullo on valittu, nuuhkaisen yleensä tuoksua suoraan pullosta. Tätähän ei kukaan koskaan suosittele tehtäväksi, kun se tuoksu on kuulemma niin erilainen iholla. Olen kuitenkin huomannut, että pullosta haistamalla saa aika hyvän käsityksen tuoksun tyypistä, onko se raskas, kevyt, raikas, makea vai mitä. Tämäkin auttaa karsimaan liian raskaat tuoksut.
Jos parfyymi läpäisee tämän sniffailutestinkin, kokeilen sitä testiliuskaan ja jos se siinäkin vaikuttaa vielä oikein hyvältä, saatan suihkauttaa sitä kämmenselälleni ja antaa sen olla siinä vähän aikaa. Jos se sittenkin vielä tuoksuu hyvältä, se varmasti on hyvä tuoksu.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt miten parfyymeitä pitäisi käyttää oikein. Yksi sipaisee hajuvettä korvien taakse, toinen ranteisiin, kolmas suihkauttaa ilmaan pilven ja kävelee läpi, neljäs suihkauttaa sitä selkäpuolelleen, viides käskee suihkuttamaan sitä taivekohtiin ja niin edelleen. Itse yritän käyttää hajusteita hyvin kevyesti, ei siis mitään ilmassa leijuvaa hajupilvea minulle, kiitos. Niinpä yleensä suihkautan yhden suihkauksen toiseen ranteeseeni ja nopeasti siitä napautan osan parfyymista toiseen ranteeseen, sitten molempiin kyynärtaipeisiin, nivustaipeisiin ja polvitaipeisiin. Tiedä sitten toimiiko se ja onko se miten klassinen tai oikea tapa, mutta itse en ainakaan huomaa hajustepilveä ympärilläni eikä DI:kään ole koskaan sanonut asiasta.

Mutta oikeastaan noita eri tuoksuista sekoiteltuja parfyymeja parempia ovat mahdollisimman luonnolliset tuoksut. Tarkoitan siis puhdas ruusu, sitruuna, mandariini, kirsikka, syreeni, jasmiini, vanilja, kookos, mansikka ja niin edelleen. Olihan tuolla suosikkilistassanikin hyvin korkealla YR:n syreenituoksu, joka siis on hyvin puhdas syreeni ilman mitään ihmeellisyyksiä. Se on ollut jo vuosikausia suosikkini, kuten syreeni itse on suosikkipensaani. YR:llä ja käsittääkseni myös Bodyshopilla on useita noista mainituista hedelmistä ja marjoista ainakin jonkinlaisena vartalosuihkeena, kuten myös saippuoina, vartalovoiteina, suihkugeeleinä ja sen sellaisina. Voi vain arvata, kuka on ihan fani... Tällä hetkellä on käytössä YR:n mandariinintuoksuinen suihkugeeli ja varalla odottelee Bodyshopin kirsikka.
Harmi kuitenkin että kunnollista ruusu- tai varsinkaan jasmiiniparfyymia en ole oikein löytänyt mistään. Jasmiinintuoksun ostaisin heti varmuuden vuoksi mummullekin.

Ei siis liene ihme, että tuoksuvat Tigin hiustuotteet ovat löytäneet tiensä minunkin kaappeihini. Käyttämäni shampoo on mielettömän mansikkaiselle tuoksuva Super Star tai jotain siihen suuntaan. Tosin en pitänyt saman sarjan hoitosuihkeesta, sen tuoksu oli vähän liian äitelä ja esanssinen ja siksi kotiutinkin sen Nukarille satunnaiseen käyttöön.

En voi kuin kiittää onneani, etten ole niin herkkäihoinen, että hajusteet ihoani ärsyttäisivät. Tai vielä pahempaa, nenääni.

Painajainen kauppakeskuksessa ynnä muuta autoasiaa

Maailmassa on monia inhottavia asioita ja tänään taas löysin yhden, jota en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan. Olin tullut Duoon ostoksille, Fusionilla tietysti, autosta täytyy ottaa kaikki hyöty irti ja ostaa kaikkea painavaa ja epämieluista kannettavaa silloin kun auto on käytössä. Olin tehnyt ostoksia, kun alkaa ohimossa paukuttaa. Migreeninperkele se siellä.
Lääkkeet kotona, Fusion parkkipaikalla, painavia ostoksia korissa, loppiaisaaton ruuhka kaupassa, vielä olisi paljon hoidettavaa ja kannettavaa ja minulta on palamassa hermot ihan justiinsa!

No, onneksi migreeni armahti eikä hyökännyt päälle kaikessa kauheudessaan vaan hellitti hieman. Sain ainakin melkein kaikki asiat ostettua ja hoidettua mitä pitikin. Ja se mikä unohtui, voitaneen hoitaa torstainakin. Huomennahan kaupat ovat kiinni. Itse asiassa vähän sen takia minä hoidinkin kauppa-asiat tänään yksikseni, DI on työasioissa Helsingissä ja ei ole mitään tietoa, mihin aikaan hän sieltä takaisin tulee ja huomenna tosiaan loppiainen = kaupat kiinni, joten ei paljon vaihtoehtoja jäänyt. Sujuuhan se minultakin, ainakin jos on tarkka kauppalista.

DI todellakin lähti urheasti tänä aamuna Helsinkiin junalla. Liikenne on kuitenkin tainnut aika pitkälle normalisoitua Helsingin päässäkin huolimatta siitä karanneiden vaunujen aiheuttamasta katastrofista. Varmuuden varalta sanoin DI:lle, että jos jotain kautta kuuluu huolestuttavia uutisia, niin auto on parkkipaikalla ja avaimet eteisen pöydällä. DI kiitti, mutta sanoi, että hän ei todellakaan lähde sompailemaan autolla Helsinkiin. Junalla siis, meni syteen tai saveen.

Fusionista vielä sen verran täytyy sanoa, tai oikeammin kehua, että se on minusta aika kiva auto ajaa. No, tosiasiahan tietysti on se, että lukuunottamatta autokoulun pikku-Volvoja, en ole käytännössä muita autoja ikinä ajanutkaan. Silti se tuntuu vain niin helpolta. Lyhyt nokka ja perä helpottavat sen pyörittelyä ahtaammissakin paikoissa, vaikka yritän kyllä välttää ainakin toistaiseksi niitä kaikkein ruuhkaisimpia sumppuja. Ei ne auton mitat vielä niin hyvin hallinnassa ole, että uskaltaisin lähteä sitä survomaan kolmen tuuman toleranssilla mitoitettuun parkkiruutuun.
Ja kytkimen helppoudestahan olen paasannut joka kerta kun suuni avaan. Edelleen, kokemustahan muista ei ole. Mielestäni Fusionin kytkin ei ole yhtään sen vaikeampi kuin autokoulun autojenkaan, vaikka aina siitä paasataan että diesel (autokoululla) on niin paljon helpompi kuin bensakone (Fusion). Täytyy sanoa, että en minä niissä kyllä eroa juuri ole huomannut. Voi olla, että Fusion on vähän nirsompi, mutta ihan oikeasti vain todella vähän.
Aina kun on kytkimistä puhe, sisko muistaa joka kerta mainita entisen avomiehensä Bemarin, jolla hänkin ajoi kortin saatuaan. Siinä autossa siskon sanojen mukaan oli aivan vittupää-kytkin. Ei kuulemma tarvinnut kuin ajatella kytkimen nostamista, kun auto jo sammui...
Fusionissa on se hyvä puoli, että se lähtee kakkosella liikkeelle vielä melko tavalla pysähdyksistäkin. Esimerkiksi risteyksiin ajan melkein aina kakkosella ja vaihdan sitten vasta ykkösen, jos todella joudun pysähtymään ihan selvästi. Tämän takia silloin harjoitteluajotunnilla onnistuin sammuttamaan Volvon pari kertaa, koska sepäs ei lähtenytkään kakkosella liikkeelle!

Täytyy nyt paasata tuosta ajamisesta vielä, kun tässä nyt taas on tullut vähän tuota autoa pyöriteltyä. Nimittäin ylinopeus ja sen ajaminen, varsinkin maanteillä. Jos nimittäin ajaa pitkin maantietä sallittua nopeutta, ei yleensä mene kauaa kun peräluukussa on kiinni joku, joka haluaisi ajaa kovempaa. Näin käy aina, jos nyt vain sattuu olemaan muitakin liikkeellä kuin vain minä. Liikennevirta tuntuu kulkevan aina sen 10 km/h kovempaa kuin mikä olisi sallittu nopeus! Jos et halua jäädä jalkoihin, ajat sitä myös itse. Ei se tietysti siinä vaiheessa auta kun poliisisetä tai -täti raapustelee ylinopeussakkoa.
Fusionin kanssa ei pitäisi olla edes sitä ongelmaa, että nopeusmittari näyttäisi puuta heinää. Mitä on noita nopeusnäyttöjä tutkailtu, Fusionin mittari on aika tarkka, se näyttää ehkä 2-3 km/h alakanttiin. Tämän tiedostaen yritän pitää mittarin neulan vähän siinä numeron yläpuolella.
Tietyllä tapaa ottaa päähän. Kuitenkin haluaisin ajaa rajoitusten mukaan ja se nopeusrajoitus on suurin sallittu nopeus, ei pienin sallittu nopeus, mutta toisaalta sitten taas ei millään haluaisi jäädä jalkoihin ja muun liikenteen tulpaksi, josta puolestaan aiheutuisi vaaratilanteita, kun lähdetään ohittelemaan holtittomasti. Mitä tässä voi tehdä? Muuta kuin parkua blogissaan maailman vääryyttä?

No juu, en minä itsekään ole täysin vapaa moisesta synnistä. Varsinkin hyvällä kelillä ja tutulla tiellä nopeus helposti nousee vähän yläkanttiin. Toisaalta itsellä ei tuo nopeuden pitäminen tasaisena ole vielä mitenkään automaattista ja varsinkin jos sattuu olemaan jotain jännittävää menossa liikenteessä, niin sitä äkkiä ei huomaakaan vilkuilla sitä mittaria. Sitten jossain vaiheessa huomaa, että hupsista, nyt menee liian lujaa. Tai vastavuoroisesti nopeus on pudonnut, että ehkä se keskiarvo on suunnilleen rajoitusten rajoissa...
Mutta jos maantiellä tulee vastaan perä edellä joku tasan rajoitusten mukaan ajava, muistutan itseäni ensinnäkin nopeusrajoituksista, toiseksi siitä, että tämä minulle niin tuttu tie voi olla toiselle uppo-outo ja kolmanneksi myös siitä, että se toinen kuski saattaa olla vielä tumpelompi ja epävarmempi ratin takana kuin minä (siihen tarvitaan kyllä jo aika paljon). Niin että jätän kunnon välin ja nostan omaa kaasujalkaani enkä suinkaan aja toisen takapuskuriin kiinni hiillostamaan. Arvostaisin tätä suuresti, jos minulle tehtäisiin samoin ja aina joku hyvän mielen kuski niin tekeekin. Kiitos.

sunnuntaina, tammikuuta 03, 2010

99

Lähdin jo uudenvuodenpäivänä uudestaan Nukarille. Syykin oli hyvä: tänään 3.1. on mummun syntymäpäivä. Tällä kertaa tuli ikää mittariin 99 vuotta. Kyllä, vuotta vaille sata. On siinä kans teräsmuoria kerrakseen.

Sisko hoiti tarjoilujen tekemisen ja me muut, siis minä, DI ja siskon miesystävä hoidimme parhaamme mukaan talon järjestelyä, kattamista ja sen sellaista. Sisko oli jo ennen joulua pitämissään tupareissa "harjoitellut" sekä voileipäkakkuja että juustokakkuja, joten niiden teko sujuikin suorastaan kuin ammattilaiselta. Ja maku oli tälläkin kertaa tyrmäävän hyvä.
Juhlat menivät muutenkin hyvin, tapasimme pitkästä aikaa sukulaisia ja naapureita. Ilahduttavan moni vanhemmasta polvesta tulikin juhlimaan. Koolla olikin mummun suuresta sisarussarjasta kaikki kolme elossa olevaa, mummu heistä vanhin. Mummun 89-vuotias veli ajoi vielä itse Riihimäeltä Hyvinkään kautta Nukarille.

Vanhoja muistellessa selvisi sekin seikka, että mummun kaikki veljet ovat olleet rintamalla lukuunottamatta vanhinta, joka kuoli nuorena, jo kauan ennen sotia. Joku vain sanoi, että viisi poikaa oli perheestä rintamalla ja joku toinen sanoi toisessa tilanteessa, että kahdeksan sisarusta yhteensä oli (lukuunottamatta sitä nuorena kuollutta poikaa ja aivan vauvana, jo ennen mummun syntymää kuollutta tyttöä). Minä puolestani tiesin ja osasin laskea, että sisaria oli kolme kappaletta, joista mummu ja nuorin sisar ovat vielä hengissä, niin loput viisi olivat poikia ja kaikki siis rintamalla! Kaksi haavoittui, eivät kovin pahasti, mutta yksikään ei kaatunut, joten onnea oli matkassa. Tosin mummun nyt jo kuolleen sisaren mies kuoli sodassa, joten ihan tyystin perhe ei menetyksiltä säästynyt.

Nukarilla oli muutenkin aivan ihanaa, vaikka pakkasta olikin paljon. Perjantai-iltana oli paukkuva pakkanen ja täysikuu, joten minun oli ihan pakko käydä pienellä kuutamokävelyllä vielä. Täysikuussa ja hankien hohteessa vain on jotakin niin kaunista, ettei sitä osaa selittää. Harmi etten minä ainakaan onnistu saamaan sitä kuvattua kameralla. Pitäisi joskus valjastaa DI yrittämään... Eilenkin kävin päivällä kävelemässä ja räpsimässä kuvia paremmassa valaistuksessa. Sisko kehui käyneensä hiihtämässäkin vähän. Tämä päivä ei sitten niin aurinkoinen ole ollutkaan ja touhua riitti aamusta asti järjestelyissä, joten eipä sitä sitten ehtinyt ulkoilla.

Tänään pääsin/jouduin taas auton rattiin, koska sain Fusionin jälleen "päivähoitoon" itselleni. Ja toisaalta sisko oli menossa yksin Tapiolaan, kun taas me kolme muuta olimme menossa Tampereelle, niin että helpompihan se on mennä yksi julkisilla ja kolme autolla kuin toisin päin.
Keli olikin taas vähintäänkin mielenkiintoinen. Tai ei kelissä sinänsä ainakaan moottoritiellä, mutta näkyvyys oli paikoin täysin olematon. Niin kauan meni hyvin, kun edellä ei ajanut ketään, mutta jos lähellä ajoi joku tai joku ohitti, pöllyävä lumi peitti kaiken näkyvyyden ihan täysin. Se oli joskus ihan pelottavaakin kun edessä näkyy vain valkoista seinää ja vauhtia on 90km/h ja tietää vain, että tässä se oma kaista jossain menee. Jo Riihimäen kohdalla olin ihan kypsä koko keliin. Onneksi suunnilleen Hämeenlinnan jälkeen helpotti sen näkyvyyden kanssa, ilmeisesti tiellä ei ollut niin paljon lunta tai sitten liikennettä oli vähemmän, mutta loppumatkan sain ajaa kohtuullisessa talvikelissä.
Jotain kolarintynkääkin oli moottoritiellä sattunut, ilmeisesti jo aiemmin päivällä, mutta ilmeisesti laikkaa raivattiin vielä kun me ajoimme siitä ohitse.

Vaan meillä oli kyllä tylsä matka. Veimme nimittäin siskon Jokelaan junalle ennen kuin lähdimme kohti Tamperetta. R-junan piti tulla 19.07. Jossain vaiheessa sisko soitteli kyydissä olevalle miesystävälleen, että se on "vähän" myöhässä, ilmoitettu tulevaksi 19.29, jolloin oikeastaan pitäisi Jokelasta lähteä samaan suuntaan H-juna. No, lopulta kuulemma R-juna oli peruttu kokonaan ja H-junan ilmoitettiin olevan yli 20 minuuttia myöhässä. En tiedä, oliko se H-juna lopulta miten paljon myöhästynyt ja onko sisko ylipäänsä päässyt vielä kotiinsa Espooseen...