keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Murhenäytelmä

Päätin mennä tänään luentojen jälkeen Norcidiin täyttämään melkein viikottaisen rapusalaattitarpeeni. Itsevarmasti marssin tiskille tekemään tilaukseni: "Rapusalaatti ja light cola, kiitos". Sen sijaan että tarjoilija olisi nämä minulle luvannut, hän totesikin että rapusalaattia ei enää ole listalla, ruokalista kun on vaihtunut. Hyvä etten pyörtynyt niille sijoille, ei enää rapusalaattia?! Mitäs minä sitten syön, hä?
No, valitsin rapusalaatin sijaan tulleen kalastajan salaatin, jonka pohja oli varsin samanlainen kuin rapusalaatissakin, jokiravut ja sitruunamajoneesi olivat vaihtuneet loheen ja keitettyihin kananmuniin. Ihan hyvä sekin oli, ei siinä mitään, mutta jäin silti kaipaamaan sitä rapusalaattia.

tiistaina, helmikuuta 23, 2010

Ajatusvälähdyksiä

Huolimatta siitä, että isän kuolemasta on jo yli 2 vuotta, tulee edelleen jostain aivojen hämäristä sokkeloista joskus (harvoin, onneksi) ajatusvälähdyksiä, joissa isä ei olekaan kuollut.
Viimeisin tuli muutama ilta sitten. Kylppäriin mennessä osui jotenkin silmään eteisen pöydällä lojunut auton avain. Sain sellaisen sekunnin murto-osan säikähdyksen: mitä tuo avain täällä tekee, isällähän sen pitäisi olla. Isän auto, isän avain, niin monta kertaa nähty keittiön pöydällä tai isän kädessä. Ja sitten sen sekunnin murto-osan jälkeen aivot palaavat normaaliin päiväjärjestykseen ja kertovat, että a. isä on kuollut, b. minulla on ajokortti ja c. Fusion on tuolla parkkipaikalla, ei siis ihme jos tuo avain on tuossa pöydällä. Luonnollinen asia ja silti ei ole.

sunnuntaina, helmikuuta 21, 2010

Työkalupakki

Muutin omaan asuntoon syksyllä 1998 eikä mennyt montaakaan kuukautta, kun huomasin, ettei minulla ole siellä minkäänlaisia työkaluja. Ei ainoatakaan vasaraa, ei yhtään ruuvimeisseliä, ei mitään. Eikä minulla ollut oikein käsitystä, mitä olisi hyödyllistä olla olemassakaan. Onneksi apu oli lähellä: soitin siltä istumalta isälle ja sanoin, että kun syntymäpäiväkin on lähestymässä, niin tarvitsisin oikeastaan lahjaksi työkalupakin. Isä lupasi sellaisen hankkia, sisältöineen.

Ja semmoisen toden totta sain. Siellä oli vasara, muutamia ruuvimeisseleitä, sekä taltta- että ristipäitä, avainsarja, kuusiokoloavainsarja, jakoavain, muutamia pihtejä, sivuleikkurit, muutama erilainen viila, kapeakärkiset pinsetit ja... Unohdinkohan nyt jotain? En kai. Jouluna sain vielä täydennykseksi puukon ja se olikin hyvä, koska vuosien mittaan puukko on ollut ehkä se käytetyin väline. Toinen erityiskiitoksen ansaitseva väline on se kuusiokoloavainsarja, siitä saa kunnon otteen kun vääntää ruuveja kiinni eikä tarvitse rikkoa käsiään niiden huonekalujen mukana tulevien rimpuloiden kanssa.

Tällä työkalupakilla on menty nyt 12 vuotta eikä siihen ole vatupassia lukuunottamatta tarvinnut mitään lisätä. likimain kaikkia työkaluja on käytetty, joten kyllä isä tiesi, mitä osti. Tuollainen kunnon työkalupakki on kyllä varsinainen joka kodin pelastus.

Työkalupakkiani taas kiitän, koska kasasin tänään viime viikolla ostamani ja maanantaina tulleen senkin. No, ei se ihan vielä kasassa ole, vetolaatikot pitäisi vielä säätää paikoilleen kiskoineen, mutta minulta loppui inspiraatio siihen kohtaan. Ja hyllyn kasaaminen odottaa vielä.
Meillä onkin hyvä työnjako DI:n kanssa: DI kokkasi ja minä kasasin huonekaluja. Välillä DI kävi vähän auttelemassa minua raskaan senkin nostelemisessa ja kantamisessa. Toisaalta minä kyllä perkasin burgundinpataan tulevat sienet. Minut on itse asiassa jo aikoja sitten ylennetty tämän talouden ylimmäksi sienien käsittelijäksi, jostain kumman syystä.

Viikon ruokauutiset

Taas vähän ruokasaastetta blogiin.

Olimme torstaina pitkästä, pitkästä aikaa syömässä Hella & Huoneessa. Minun menuuni kuului alkupalaksi kampasimpukkaa "Vichyssoise", pääruuaksi kuhaa, "Canneloni Nero" ja valkopapua, juustolautanen ja jälkiruuaksi annos, joka oli nimetty "porkkanakakkua" ja persikkaa.
Paikan tapaan nuo annokset pitivät sisällään aika paljon muutakin kuin vain mitä nimi kertoo enkä valitettavasti voi muistaa, mitä missäkin annoksessa oli. Niinpä varmaan riittää, jos totean että kaikki annokset olivat erinomaisen hyviä, kuten yleensäkin. H&H on todellakin Tampereen ehdottomasti parhaita ravintoloita edelleen, ellei peräti se paras.

Eilen lähetin DI:n kauppaan omine nokkineen, mitä minä kaupassa tekisin ja varsinkin kun en tiennyt mitä DI aikoo tehdä ruuaksi. Ja lisäksi ulkona oli niin paljon pakkasta ja niin kylmä tuuli, etten halunnut poistua peiton alta lainkaan...
Eilisen ruoka olikin suht perinteistä: ulkofilepihvit, pippurikastike ja paistetut perunat. Liha oli erinomaisen onnistunutta, juuri sopivan raa'aksi jäänyttä, pehmeätä, mureata ja suorastaan täydellistä. Kastike oli vaihteeksi vähän makeampi versio pippurikastikkeesta ja perunat oli maustettu jollain chilikastikkeella.
Yhdysvaltalainen Gnarly Head-punaviini oli eilen viininä, DI:n sanojen mukaan se on aika hyvä pihviviini. Minä en viineistä tiedä tai ymmärrä sen enempää, mutta hyvin se kyllä sopi eilisen ruuan kanssa, ei voi kiistää.

Tämän päivän päivällinen oli burgundinpataa, DI teki sitä ensimmäisen kerran, vaikka samantyyppisiä pataruokia hän on kyllä kokkaillut aiemminkin. Pihvit ovat kuulemma tuommoisiin pataruokiin verrattuna varsinaista pikaruokaa, ne paistaa muutamassa minuutissa, mutta tämä pata hautui kai pari tuntia. Liha oli jostain syystä melko kovaa ja tiivistä, mutta muuten pata oli mielettömän hyvää.
Päivän viini oli chileläinen punkku Leyda Pinot Noir-rypäleestä. Kuulemma monesti palkittu viini ja sopi mainiosti yhteen tuon padan kanssa, vaikka sen valmistukseen olikin käytetty jotain vallan toista viiniä.

Jos joku ihmettelee, että mitä minä aina olen DI:n kokkailuja kehumassa, niin syy siihen on se, että se mies nyt vain yleensä tekee kehuttavaa ruokaa. Vain ihan muutaman kerran on hänen tekemänsä ruoka ollut sellaista, ettei se kirvoita oikein mitään kehuja ja suoranaisesti pahaa tai epäonnistunutta ruokaa nyt ei ole tainnut olla pöydässä ikinä.

perjantaina, helmikuuta 19, 2010

Kyllästymättömyys

Jos jokin asia on riittävän hyvä, en kyllästy siihen kaiketi... ikinä? Voin katsoa jonkin hyvän elokuvan monta kertaa peräkkäin lyhyen ajan sisällä (DI ei ymmärrä tätä) tai lukea hyvän kirjan monta kertaa, jättää sen vähäksi aikaa unohduksiin ja palata siihen kerta toisensa jälkeen. Tai tilata Nordicissa rapusalaatti viikoittain. Kun se vain on hyvä, ei siihen voi kyllästyä.

Tuulen viemää - kirja on ehkä paras esimerkki tästä. Olen lukenut sitä 15 vuotta eikä loppua näy. Luin sen ensimmäisen kerran joskus yläaste-ikäisenä ja saatuani sen loppuun aloitin sen uudelleen alusta. Olen lukenut sitä jatkuvasti siitä lähtien, suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi. Osaan tarinan jo niin ulkoa, että kuvittelen voivani yrittää lukea sen jopa venäjäksi, jos vain löydän sen kirjastosta tai jostain venäläisenä käännöksenä.
Jatko-osa Scarlett on toinen samanlainen, tosin sen luin vasta muutama vuosi Tuulen Viemään jälkeen enkä ole löytänyt sitä ruotsalaisena tai saksalaisena käännöksenä, englantilaisena vain. Omistan englanninkielisen käännöksen itse ja se on melkein jo puhkikulunut.
Sain vastikään ostamani ruotsinkielisen Tuulen Viemään luettua loppuun ja nyt on menossa pieni tauko, mutta luultavasti muutaman kuukauden kuluttua palaan siihen taas. Tuttu kirja on mukava luettava iltaisin ennen nukkumaan menoa, kun tarina on tuttu, ei siihen tarvitse keskittyä niin sataprosenttisesti kuin joihinkin uusiin teoksiin ja toisaalta se on myös helpompi laskea käsistään, kun uusien kirjojen kanssa käy yleensä näin.

Suurin osa Kaari Utrion kirjoista on myös niitä, joita luen kerta toisensa jälkeen. Olen onnistunut kokoamaan omaan kirjahyllyyni aika kattavan kokoelman Utrion kirjoja ja laskujeni mukaan sieltä löytyvät kaikki suurimmat suosikkini: Vaskilintu, Isabella, Iisalmen serkku ja muita kertomuksia, Haukka minun rakkaani, ja Rakas Henrietta. Laila Hietamiehen/Hirvisaaren Sonja-sarja viimeistä osaa lukuunottamatta on myös tavannut kulua käsissä varsin paljon ettekä voi arvata miten iloinen olin muutama vuosi sitten, kun siitä sarjasta otettiin uusintapainos!

Ja onhan noita monia muitakin: Genjin tarina, Memoirs of a Geisha, Pohjoinen valtakunta, Seitsemän veljestä, Orasen Palladium-sarja ja Pitkät hiukset, Yksi - kaksi - aja!, monet Toijanniemen kirjat ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Elokuvia en katso niin usein kuin luen kirjoja, mutta jotkin elokuvat vain jäävät mieleen kaihertamaan ja ne on pakko katsoa uudestaan ja uudestaan. Brokeback Mountainin katsoin eilen, vaikka olin katsonut sen ensimmäisen kerran vasta vähän aikaa sitten. Perikato on suosikkielokuvani, mutta sitä en silti katso kovin usein. Se on vähän liian sotaisa katsottavaksi uudelleen kerta toisensa jälkeen. No, olen minä silti nähnyt sen kolme tai neljä kertaa. Elokuva Geishan muistelmat on myös sellainen, että tekee mieli katsoa se aina uudelleen.
Notting Hill kuului aiempiin suosikkeihini, mutta ehkä sitä on tullut katsottua sitten jo liian monta kertaa, koska se ei jaksa enää niin kiinnostaa. Hyvän mielen elokuva se on kyllä edelleen ja jos se sattuu tulemaan tv:stä, katson sen kyllä, mutta itse en välttämättä jaksa raahautua sen takia enää dvd-hyllyä kaivamaan, vaikka kai se siellä jossain on.

Tjaa, pitäisiköhän mennä katsomaan joku leffa näin perjantain ja aikaisin päättyneen koulupäivän kunniaksi? Olisikohan se Geishan muistelmat vai kenties Amadeus tai Orlando... Tai ehkä Ice Age? Sopisi taas päivän säähän.

torstaina, helmikuuta 18, 2010

Hippien maailmanvalloitus?

HS uutisoi eilen: Kasvisruokapäivä tulee Helsingin kouluihin. Tulevaisuudessa siis Helsingin kouluissa on kerran viikossa kasvisruokapäivä. Tarjolla ei ole lihaa eikä kalaa.
Annan neuvon. Älkää menkö lukemaan tuosta noussutta keskustelua tai paremminkin älämölöä. Aivan täysin älyttömiä ja järkeenkäymättömiä kommentteja.

Minusta tuo on hyvä idea. Tai ainakin se on hyvä idea niin kauan kuin kasvisruokapäiviä ei nähdä kätevänä keinona kiristää vielä vähän kouluruuan määrärahoja pienemmiksi.
Itse en ole kasvissyöjä, mutta en pelkää kasvisruokaa. Jos kasvisvaihtoehto kuulostaa paremmalta kuin lihavaihtoehto, otan ilman muuta kasvisruuan. Ravintoloissakin katson aina läpi kasvisruokien listan ilman että se on mielestäni mitenkään outoa. Kasvikset ja kasviksista tehty ruoka nyt vain kuuluu monipuoliseen ruokavalioon.

Kasvisruokapäivää vastustavissa kommenteissa valitetaan sitä, että moinen on kuulemma puuttumista yksilönvapauteen ja että vastavuoroisesti pitäisi olla sitten tarjolla "pelkkää liharuokaa"-päivä, niin ettei kasvisruokavaliota noudattavat oppilaat ja opettajat olisi kuulemma niin paljon paremmassa asemassa. Voi puh, sanon minä.
Ymmärrän kasvissyöjien pointin, vaikken itse olekaan samaa mieltä asiasta. Kuitenkaan minulla ei ole lihansyönnilleni mitään erityisempää ideologiaa. Uskon että aika harvan lihansyöjän kohdalla näin on, että heillä olisi jokin järkevästi perusteltu ideologia lihan syömiseen, se nyt vain on tapa ja tottumus, "näin on aina ennenkin tehty". Hippeyden vastustaminen ei kelpaa järkeväksi ideologiaksi.
Ymmärrän että kasvissyöjille on kohtuullisen tärkeätä, että tarjolla on kasvisruokaa ja hyvä että tarjotaan. Siitä saavat yleensä muutkin ottaa, jos niin haluavat. Mutta siihen en vain keksi mitään hyvää syytä, miksi lihansyöjille pitäisi olla tarjolla lihaa jatkuvasti ja joka päivä? Menevätkö lapset ja nuoret tai aikuisetkin jotenkin pilalle, jos jonain päivänä eivät saakaan lihaa? En usko.

Ja mitä tulee yksilönvapauteen, niin eikös koko hemmetin kouluruokailu rajoita sitä, kun ei saakaan sadan ruokalajin listalta valita juuri sitä, mitä sinä päivänä haluaa vaan on pakko syödä sitä hernaria tai olla ilman?

Niin, en siis kertakaikkiaan vain voi ymmärtää, että mistä kenkä oikeasti puristaa. Ehkä siitä, että vihreät tämän ajoivat läpi ja kaikkea vihreisiin liittyvää täytyy VHM:n (valkoisen heteromiehen) vastustaa ihan vain periaatteesta.

keskiviikkona, helmikuuta 17, 2010

Vaeltava nörtti

Minulla on kotona vaeltava nörtti.
DI on tuossa vielä kotona, mutta tekee työasioita ja tällä hetkellä puhuu puhelimessa, ilmeisestikin työkaverinsa kanssa eilisten palaverien tuloksista. Ja kävelee koko ajan puhuessaan väliä eteinen-keittiö-työhuone. Ilmeisesti käy makuuhuoneessakin jollain kierroksella.

Weiiird....

Paha, paha nörtti vai miten se nyt oli?

Viime päivinä Espoon kaupunginvaltuutetun Kaisa Rastimon (vihr) blogikirjoitus Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus on nostattanut tunteita. Yritin itse lukea ajatuksen kanssa tuon tekstin läpi ja totesin, ettei minun vaatimattomalla ymmärryskyvyllä oikein tajuta, mitä se raukka oikein ajaa takaa.

Jos tuntuu siltä, että Rastimon bloggauksessa on järjenhiventäkään, kannattaa käydä lukemassa Star Wreck-elokuvan tekijöiden kirjoittama avoin vastine Kaisa Rastimon blogikirjoitukseen.

Minulla ei ole paljon tuohon jälkimmäiseen kommentoitavaa. Kiitos.

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Vaihteeksi Barbie

Barbie on vihdoin saavuttanut ammatillisella urallaan huipun: uusin Barbie on softainsinööri!

Minulla on jo melkein arvaus, mitä saan DI:ltä joko syntymäpäivä- tai joululahjaksi...

lauantaina, helmikuuta 13, 2010

Loistava lauantai

Systeri oli soitellut jo aiemmin viikolla, että mitä mahdan tehdä tänä lauantaina. Hän itse oli menossa heti aamusta katsomaan TTY:lle pari kyykkämatsia, mutta koska ilma oli oletettavasti aika rapea, ei varmasti tarkenisi seisoskella kovin montaa tuntia ulkosalla. Niin että jos meille voisi tulla tai mikä vielä parempaa: lähteä minun kanssa kaupungille shoppailemaan!
Ja sehän järjestyi toki. Sisko tuli meille yhdentoista kierteillä ja lähdimme täältä kohti keskustaa. Päätähtäimessä oli japanilainen kauppa Kaede ja sen jälkeen pari muuta kohdetta, mutta siinä tuli kierreltyä vähän muitakin kauppoja läpi. Systeri on aina loistavaa shoppailuseuraa.
Päivän ehdottomasti kutkuttavin heräteostos oli päänhierontasysteemi Bokoma, jotka olivat alennuksessa Tullintorin Jalokivigalleriassa: 16 euroa kaksi kappaletta. Olen nähnyt niitä kyllä myynnissä aiemminkin, taitavat kuulua Jalokivigallerioiden vakiovalikoimaan, mutta jotenkin olen aina ajatellut, että se on ihan pöhkö vekotin. Nyt tarjolla oli kuitenkin yksi laite kokeiltavaksi ja noin puolen sekunnin testaamisen jälkeen olin sitä mieltä, että tämä lähtee mukaan. Rrrrrentouttavaaaaa....

Shoppailun jälkeen oli suunniteltu syömistä ja meillä oli pöytävaraus Piemonteen. DI:kin ehti jo siiheksi kaupungille. Huomennahan on se DI:n syntymäpäivä ja niinpä minä kustansin hänelle tämän tarjoilun ruokineen ja viineineen kaikkineen. Alkupalaksi söimme siskon kanssa antipastolautasen puoliksi, oma pääruokani oli paistettua kuhaa, limeperunoita (lähinnä siis limellä maustettua perunasosetta) ja kapriskastiketta. Sisko ja DI söivät molemmat pistaasirisoton kananrinnan kera. Oma annokseni oli ainakin suoraan taivaasta ja vallan tyytyväisiltä muutkin näyttivät omiin ruokiinsa. Jälkiruokana oli juustolautanen, josta valitettavasti jäi selvittämättä juustojen nimet, mutta minä pidin kovasti. Tuli siis syötyä hyvin ja hartaasti eikä seurassakaan ollut moittimista.

torstaina, helmikuuta 11, 2010

Sirpaleita

Tämä on muuten 950. blogipostaus (tähän blogiin).

Olin tänään työhaastattelussa. Tosin se oli ns. avoin haastattelu erääseen henkilöstövuokrausfirmaan, mitään varsinaista työpaikkaa minulle ei ole tarjottu eikä minua sen takia kutsuttukaan haastateltavaksi. Lähinnä se oli sellainen perushaastattelu, jossa katsottiin taustatiedot ja muu sen semmoinen siltä varalta, että jos firmalle tulee pyyntöjä soveltuvista työtehtävistä, on minun tiedot siellä jo sitten valmiina ja tarvittaessa nopeallakin aikataululla saataneen asioita sitten eteenpäin, jos tarvitsee.

Oli taas hankalia kysymyksiä ja haastattelun sekä firman luonteesta johtuen myös laajempia kuin mihin olen tottunut noissa haastatteluissa, joissa haetaan tiettyä työntekijää tiettyyn yritykseen ja tehtävään.

----
Kävin eilen kampaajalla siistimässä tukkaani ja värjäytin siihen lisää raitoja. Nyt on enemmän vaaleata ja toisaalta myös vähän enemmän tummaa. Kuitenkin oma väri on edelleen selkeästi näkyvillä. Leikkaukselle ei tehty kauheasti mitään, pyörteinen niskani leikattiin taas ihan lyhyeksi, muuten vähän vain siistittiin.

Samalla ostin myös uusia huistenhoitotuotteita. Tigin tuotteista oli tarjouksessa tuuheuttava, väriä suojaava shampoo ja hoitoaine ekstra-isoissa pakkauksissa. Nykyinen shampoo ei sisällä värisuojaa lainkaan, joten nyt kun väriä on päässä enemmän, on sitä syytä suojatakin. Tosin ne ovat niin isoja päniköitä, että minun hiustenmitalla ja pesutiheydellä ne kestävät varmasti pienen ikuisuuden.

----
Samalla reissulla pyörähdin myös Turtolan Kodin Ykkösessä ja menin ostamaan tänne työhuoneeseen avohyllyn ja senkin. Avohyllyyn tulee kirjoja, senkin päälle tällä hetkellä nojatuolissa majaileva hamsterin duna ja toiveissa on, että jos ainakin osa hamsteritavaroista mahtuisi myös sinne senkin sisuksiin.
Löysin kyseisestä liikkeestä mukavannäköiset Hudson-sarjan kalusteet ja koska ne tuntuivat varsin tukevilta ja muutenkin laadukkailta sekä plussa-kortilla hintakin oli vähän normaalia pienempi, päätin ostaa ne pois. Kalusteet tulevat joskus ensi viikolla. Maltan tuskin odottaa.

Nappasin kaupassa molemmista kalusteista kuvat ja lähetin DI:lle MMS-viestinä sekä mukaan kysymyksen, että voinko ostaa tämmöiset. DI vastasi melkein heti, että toinen kuva jäi valitettavasti jonnekin matkan varrelle ja lisäksi hän kyseli maksamisesta. Koska selkeätä kieltoa ei tullut ja olin päättänyt maksaa ne itse, marssin kassalle hoitamaan tilauksen. DI soitti pian tämän jälkeen, jolloin totesin vain, että myöhästyit, huonekalut on ostettu jo. DI purskahti nauruun ja totesi, että niiden on sitten parasta olla hyvät. Noo, työhuone on muutenkin vähän niinkuin minun valtakuntaa, mutta eiköhän ne uudet huonekalut DI:nkin mielestä ole ainakin siedettävät.

----
Olin eilen autolla liikkeellä. Olin saanut kaikkien parkkisotkujen jälkeen Fusionin omalle paikalle ja lämmityspiuhan päähän. Oletan myös, että sain auton lämmitettyä, se lämmitystolpan ajastin vaikutti aika simppeliltä vehkeeltä. Asiaa tosin on mahdoton kai tietää, Fusion lähtee varsin kiltisti käyntiin, oli se lämmitetty tai ei. Silti pitäisi saada se lämppärin piuha jotenkin ulos sieltä konepellin alta, ei aina viitsisi avata konepeltiä, että saa piuhan irti tai kiinni.

Moottori on alkanut vihdoin pysyä käynnissä niin ettei se sammahtele kaikkiin risteyksiin. Jopa Turtolan rampin jokseenkin liukkaasta mäkilähdöstä (onneksi loivasta!) selviydyin kohtalaisella kunnialla vaikka vähän kyllä ajattelin, että nyt olisi hyvä, jos olisi auton persiissä se autokoulun kolmiomerkki.

Tosin sitä merkkiä ei kurakerroksen alta kyllä näkyisi. Mietiskelin tässä, että pitäisikö minun käydä pesettämässä Fusion vai jäätyykö se kokonaan sen jälkeen, kun kuitenkin ulkona joutuu seisoskelemaan. Varsinkin peräluukku on kyllä niin törkeässä kunnossa sunnuntain suolatun moottoritien jäljiltä, että huh huh. Autoilu ei kyllä ole talvilaji, sanokaa minun sanoneen.

----
DI täyttää sunnuntaina vuosia, mutta koska minun sunnuntaipäiväni kuluu Lempäälässä hamsterinäyttelyssä (ihan DI:n suostumuksella), ajattelin että jos lauantaina ehkä keksisi jotakin. DI:lle on hankala keksiä mitään lahjaa ja kun kysyin häneltä ideoita, vastaus oli että ihan vaikka hyvä ruoka ja juoma riittäisivät oikein hyvin. Voisin siis viedä hänet lauantai-iltana syömään jonnekin, mutta kysymys kuuluukin: minne? Henriksissä kävimme juuri eli välttämättä ei siis mitään fine dining-paikkaa ei tällä kertaa tarvita. Tuulensuussakin just oltiin tiistai-iltana, niin että mitä ihmettä sitä oikein keksisi? Piemonte ehkä voisi olla, mutta katsotaan nyt mitä tehdään. Voihan sen synttäri-illallisen jättää myöhempäänkin ajankohtaan.

maanantaina, helmikuuta 08, 2010

Tukkoinen parkkipaikka

Tätä minä niin kuin tarkoitin tuolla eilisellä kirjoituksella siitä, että parkkipaikka on tukossa (pahoittelen kännykkäkameran kuvanlaatua):


Minun pitäisi siis saada pujotettua auto tuohon Mazdan viereen, kuono suoraan kohti noita jalkakäytävällä seisoskelevia koiranulkoiluttajia. Kuvan oikeasta alareunasta lähtevä auton renkaan jälki on eilisen yrityksen tulosta, Fusionin vasen kylki oli nippa nappa irti naapurista, joten tilaa tuossa auton ja lumikasan välissä ei ole turhan paljon. Ehkä auton sinne saisi, mutta sen peruuttaminen pois törmäämättä joko naapuriin tahi lumikasaan voisi olla jo haasteellisempi temppu.
Jos sitä auton jälkeä seuraa suunnilleen kuvan keskivaiheille, huomaa jäljen syventyvän. Siitä on lykätty auralla lunta kasalle siten, että tuohon parkkipaikalle lunta on kuitenkin jäänyt semmoinen parikymmentä senttiä. Enpähän uskaltanut ajaa Fusionia yhtään tuon pidemmälle, pelkäsin että se jää kiinni.

Soittelin tänä aamuna huoltoyhtiöön asiasta, mutta mitään ei ole tapahtunut ja hemmetti soikoon, parkkipaikan olisi pitänyt olla siivottu jo viikko sitten, kun sen sain! Kävin juuri katsomassa ja otin samalla nuo kuvat. Mitään ei ole tehty...

Pari muutakin asiaa tuon parkkipaikan sijainnissa murehdituttaa. Ensinnäkin tuosta kuvasta jo näkee, että tuolta jalkakäytävältä nousee juuri tuosta kohtaa polku parkkipaikalle. Juuri meidän parkkiruudun kautta, kiva. Valitettavasti siitä vain ei taida mahtua kulkemaan lastenvaunujen kanssa (semmoisillakin siitä oli jälkien perusteella menty!) kunhan nyt saan autoni siihen. Toivottavasti kukaan ei yritä ja samalla naarmuta Fusionia, naarmut maalipinnassa eivät kuulu toivelistani kärkeen.
Lisäksi tuo oikeassa reunassa näkyvä lumikasa on tietysti lasten mielestä kauhean kiva leikkipaikka ja taas on Fusioniparka tulilinjalla. Puhumattakaan siitä, että jos vaahtosammuttimen kokoisia naperoita ilmaantuu maisemiin juuri silloin kun olen peruuttamassa autoa pois ruudusta. En halua edes ajatella! Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että parkkipaikka ei ole leikkipaikka, vaikka miten kivoja kinoksia olisi siellä.

Olemme siis edelleen vieraspaikalla ilman lämmitystä... Perkeleet.

sunnuntaina, helmikuuta 07, 2010

Terveiset Nukarilta

Vietinpäs tuossa viikonlopun Nukarilla, pitkästä aikaa!
Jo torstai-iltana selvisi, ettei perjantaina olisi luentoja (opettajiin lienee iskenyt jokin virusaalto? Viime viikolla minulla ei ollut kuin venäjän luennot, kaikki muut oli sairaustapausten takia peruttu), päätin lähteä kolmen junalla Helsinkiin, shoppailla siellä vähän aikaa, mennä sitten siskon luo Espooseen, napata auto matkaan ja ajaa viikonlopuksi Nukarilla. En ollut tietenkään ostanut junalippua netistä etukäteen, mutta olisi pitänyt. Kello 14.50 oli sekä lipputoimistossa että junamaateilla törkeät jonot. Rautatietunnelin toisessa päässä ollut junamaatti oli tietysti pois käytöstä ja H&H Delin kulmassa kartan mukaan oleva junamaatti oli mystisesti kadonnut. Ajattelin etten ikinä ehdi ostaa lippua kolmen junaan, vaikka sen oli ilmoitettu olevan myöhässä.

Kuitenkin lipputoimiston jono veti todella nopeasti, kai siitä välistä oli ihmisiä häipynyt todettuaan ettei siitä mitään tule ja sain kuin sainkin lipun ja viiden minuutin marginaalilla (ruhtinaallista!) ehdin junaankin. En tiedä oliko tässä viikonvaihteessa jotain erityistä tapahtumaa Helsingin suunnalla, koska junakin tuntui olevan aika lailla täynnä. Tai ehkä se vain oli sitten normaali perjantai-iltapäivän ruuhka.

Helsingin Akateemisesta ja Guessin liikkeestä en löytänyt juuri mitään mielenkiintoista, joten ajattelin siirtyä Espooseen. Kävellessäni rautatieaseman taksitolpan ohitse, bongasin tutun taksikuskin tolpalta. Samainen kaveri on ajanut Tampereella taksia joitain vuosia sitten ja tuolloin sain hänen puhelinnumeron. Käytin sitä aika usein ainakin kysyäkseni että mikä on tilanne, onko ajossa ja missä päin. Sittemmin tämä kuski muutti kuitenkin Espooseen, joten se siitä ilosta.
Maailma on pieni, mutta että näin pieni! Perjantai-iltana kävelin todellakin taksitolpan ohitse ja näin, että taksijonon kärjessä on Espoon taksi. Menin jo ohitse, mutta satuin vilkaisemaan tarkemmin, kun autossa oli sisävalo päällä enkä ollut uskoa silmiäni: sehän oli se tamperelainen taksikuski. Singahdin valoa nopeammin kiinni auton ovenkahvaan: "Terve, vieläkö muistat? Sattuisin tarvitsemaan kyytiä Espooseen". Ja sehän onnistui!

Espoossa siskon luona minun oli tarkoitus alunperin vain pikaisesti poiketa, mutta sisko oli laitellut viestiä jo aiemmin, että olisi sushia tarjolla, jos kelpaa. No tokihan sitä muutaman voisi syödä. Tosiasiassa kyse oli kuitenkin hyvin pienimuotoisista synttärijuhlista ja tarjolla oli sushin lisäksi myös juustokakkua. Kello olikin jo yli yhdeksän kun vasta pääsin lähtemään kohti Nukaria. Onneksi mummulle oli mennyt tieto, että aikatauluista ei ole mitään tietoa, menköön nukkumaan kun huvittaa, ei minua kannattaisi odotella.
Ajokeli isoilla teillä, kehäykkösellä ja kolmostiellä oli ihan hyvä, mutta pienemmillä teillä oli aika mielenkiintoistai paikoin. Eräässäkin risteyksessä oli paksulti irtolunta ja tuntui ihan siltä, että kaikki renkaat lähtevät eri suuntiin kun se muilutti niin. Onneksi ei ollut vauhtia paljon, joten luistelimme Fusionin kanssa nätisti ihan oikeaan suuntaan.

Nukarilla ei ollut mitään ihmeellistä sinänsä. Lauantai poikkesin kaupassa ja muutenkin vähän pyöriskelin kirkolla, kävin tarkistamassa paikallisen kirjakaupan valikoiman sekä hautausmaalla. Siellä oli niin paljon lunta, että hautakivestä näkyi vain sukunimi nipin napin, ei muuta. Ulkoilinkin lauantaina ja tietysti saunoin, puusaunaa ei parane missata silloin kun on tilaisuus.

Tänään ajoin sitten Tampereelle. Ei ongelmia, mitä nyt lasinpesunestettä kului kun moottoritiellä lensi niin kura. Fusion on ihan ehta kuraperse, takalasista ei nähnyt oikein mitään ennen kuin keksin miten takalasin pesu toimii.
Varsinaiset ongelmat alkoivat sitten täällä Tampereen päässä: se meidän autopaikka sattuu olemaan rivin viimeinen ja tietenkin siihen on aurattu viereen sellainen kinos lunta että olo kävi ahtaaksi. Olisi sen siihen saanut taiteiltua ehkä jotenkin (herra yksin tietää, miten sen olisi saanut pois!), mutta lisäbonuksena paikalla oli lunta sen verran että pelkäsin Fusionin jäävän mahastaan kiinni. Se kun ei ole kovin kummoinen maastoauto. Ajoin sen kiltisti vieraspaikalle. En aio odottaa kevättä, vaan soitan huomenissa huoltoyhtiölle ja kerron murheeni.

Odotan sitä päivää, että joku turvallisuudesta huolestunut kanssa-autoilija ilmiantaa minut rattijuoppoepäiltynä poliisille, kun taas kerran hinkkaan tuota Tampere-Nukari-väliä moottoritiellä. Vähän se minun menoni on edelleen sellaista... ei niin kauhean tasaista. Nopeus vaihtelee satunnaisesti siinä 90-110 km/h välillä ja minun vanha helmasyntini jo autokoulusta on se, että ajan helposti oikeassa reunassa. Näin talvisaikaan ei asiaa helpota yhtään se, että kaistamerkinnät ovat paljolti lumen peitossa. Ei siinä sinänsä mitään, mutta nyt talvella olisi syytä pysytellä niissä suht puhtaissa urissa, ettei tule koukanneeksi kovin paljon sieltä lumisen reunan puolelta. Niin että ajaudun aina kaistan oikeaan reunaan, vilkaisen peiliin, korjaan ajosuuntaa, olen tyytyväinen, taas vahingossa ajaudun oikeaan reunaan ja tarkistus ja korjaus... Meno on kiemurtelevaa kuin viskipullon juoneella kyykäärmeellä. No, ei ehkä ihan niinkään, aina se kerta kerralta menee paremmin, mutta jos joku jää pidemmäksi aikaa taakse seurailemaan menoani, voi herätä kyllä epäilys ajokunnostani.

torstaina, helmikuuta 04, 2010

Henriks!

Flunssan takia aiemmin peruuntunut kolmivuotisjuhlapäivän illallinen vietettiin tänään ravintola Henriksissä. Kuten kirjoitin aiemmin, en ole koskaan käynyt tähän Aleksin Ravintoloihin kuuluvassa paikassa, mutta ruokalista (joka tosin vaihtui 19.1.) vaikutti niin pätevältä, etten vastustanut lainkaan sinne menoa.

Söimme tänä iltana pitkän kaavan mukaan: aperitiivi, alkuruoka, toinen alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja sen päälle vielä kahvi/kaakao. Minä olin päivällä alkaneen migreenin takia tiukasti alkoholittomalla linjalla, mutta DI:n samppanjan oheen minä sain oikein pätevän alkoholittoman juoman.
Ruuaksi DI valitsi valmiin Henriksin menun, johon kuuluivat alkuruuiksi maa-artisokkakeitto ja lohipastrami kampasimpukan ja tomaatti-oliivisalaatin kera. Pääruoka oli ankka*3 (joka valitettavasti oli osto-ongelmien takia kutistunut vain ankanrinnaksi), omenaa ja siitakesieniä ja jälkiruokana oli tuorejuustoa, haudutettua päärynää ja jäätelöä. Kaikki paitsi jälkiruuan tuorejuusto-osuus saivat erinomaisen kiittävän arvosanan DI:ltä, samoin myös hänen ottamansa viinipaketin viinivalinnat.

Minä puolestani kokosin oman "kasvata kidukset"-menun, se siis piti sisällään paljon kalaa. Alkuun otin saman lohipastramin lisukkeineen, toiseksi alkuruuaksi blinin siianmädin kera, pääruokana oli kuhaa ja sahramirisottoa ja jälkiruuaksi sitruspiirasta, vaniljavaahtoa ja vadelmasorbettia. Nuo kaikki ruuat olivat todella erinomaisia. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella voisin laskea Henriksin ihan samaan kastiin kuin H&H, Tiiliholvi tai Näsinneula (DI ei pidä kovinkaan paljon Näsinneulan ravintolasta, mutta minä kyllä pidin sen kerran kun siellä olen käynyt).

Suosikkini noista oli ehkä tuo lohipastramiannos, siinä lohi oli ensin graavattu, sitten sen pinta oli kevyesti paistettu ja maustettu niin että lautasella olevassa siivussa oli selkeästi nähtävissä sekä sisäosan graavattu lohi että paistettu pintakerros. Myös mukana tarjoiltu kampasimpukka oli erinomaisesti valmistettu, sen pinta oli hieman rapea, mutta kuitenkin se oli säilynyt muuten pehmeänä ja mehukkaana. Muut annokseen kuuluvat lisukkeet olivat myös hyviä, vaikken tunnetusti olekaan maailman suurin tomaatin ja oliivien ystävä.
Ei bliniannoksessakaan mitään vikaa ollut, se oli oikein hyvä minusta ja pääruokaa voisin myös luonnehtia erityisen onnistuneeksi. Kala oli paistettu hyvin, nahka oli ihanan rapeaa ja risotto oli mainiota. Ja jos totta puhun, niin en kyllä löydä moitteen sanaa jälkiruuastakaan, niin että tänään tuli kyllä syötyä todella hyvin.

Henriksiin täytyy mennä toistamiseenkin.

tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Välineurheilua

Meikkaamisesta täälläkin olen kirjoittanut ja viime syksynä päätin, että "vähän sinne, vähän tänne, ettei vaan mitään näy"-teinimeikkien aika alkaa olla ohitse. Tai itse asiassa se taisi alkaa jo viime kesänä, kun ostin sekä mustan rajauskynän ja tummahkoa luomiväriä ja maksoin niistä sen verran, että niitä on pakko käyttääkin. Luomivärivalikoimani onkin tasaisen tappavaan tahtiin laajentunut ja erilaisia meikkivoiteita, -puutereita ja muita sen sellaisia on ilmaantunut myös maisemiin.

Jossain vaiheessa ostin myös muutamia luomivärisiveltimiä ja -aplikaattoreita. Mukaan sattui tietääkseni Duroyn aplikaattori, josta aluksi totesin, että tämähän on ihan kamala, karkea ja varisuttaa luomiväriä pitkin poikin. Tuomio oli ennenaikainen, koska en millään muulla välineellä ole saanut luomiväreistäni irti niin paljon väriä kuin sillä aplikaattorilla! Kai siihen sitten tarttuu sitä luomiväriä niin runsaasti, että sitä siirtyy luomellekin niin että todella näkyy.

Varisemiselle ei tietenkään mahda mitään, mutta jostain kosmetiikkablogista luin vinkin: tekee silmämeikin ensin, putsaa silmien alta varisseet meikit puhdistusaineella ja keskittyy sitten vasta muun meikin tekoon. Jotkin neuvot irtopuuterin ripsuttelusta silmien alle meikin teon ajaksi ja sen sutiminen pois keimmaamisen jälkeen ei minulla toimi ainakaan pätkän vertaa.