perjantaina, joulukuuta 30, 2011

Mietoja huumeita

Loikoilin sängyllä ja tuijottelin kattoa. DI kysyi, mitä mietin.
Minä: "Niin MITÄ sä kysyit?"
DI: "Että mitä mietit."
Minä: "Migreenilääkkeen, pikku tuhmuuksien ja nokosien jäljiltä mun päässä ei liiku mitään. Siis todellakaan mitään. Mun on täysin mahdotonta vastata tohon kysymykseen."
DI: "Jahah, sitä ollaan sitten niinkuin pöllyssä..."
Minä: "Joo."

maanantaina, joulukuuta 26, 2011

Muistilappu: tankkaa auto ennen myrskyä

Jos sääennusteet lupailevat myrskyä, tankkaa auton tankki täyteen hyvissä ajoin, maksoi mitä maksoi.

Kuten ennustettua, viime yönä ja tänään on myrskynnyt ainakin länsirannikolla ja täällä Uudellamaalla, kuten myös Pirkanmaalla ja keski-Suomenkin suunnassa. Me säästyimme jotakuinkin kokonaan pahimmalta, mitään ei ole kaatunut talon päälle eikä mistään ole (tiettävästi) lähtenyt katto tai hajonnut mitään. Pitkin päivää sähköt kyllä vilkkuivat silloin tällöin, mutta varsinaisesti ne katkesivat vasta kolmen jälkeen, jolloin olimme siskon kanssa jo lähdössä taipaleelle ja ehkä pahimmat tuuletkin olivat jo taittumassa. En tiedä miten kauan sähköt olivat pois, mutta tullessani takaisin ennen kuutta, ne olivat jo palanneet.
Mutta muualla on kyllä pimeätä. En tiedä mistä johtuu, mutta Hyrylän pohjoispuolella, Tuusulantiellä (45) ei palaneet katuvalot missään muualla paitsi Pertussa. Luulen, että vielä tuossa viiden jälkeen oli Nukarin kylältäkin sähköt poikki, oli sen verran pimeännäköistä joka talossa.

No, se ei ollut jutun juoni vaan se, että Novalta tuli liikennetiedotteiden seassa tietoja siitä, mitkä huoltoasemat ovat toiminnassa ja mitkä eivät. Niin aivan, milläs tankkaat autoon bensaa, kun pumput toimivat sähköllä ja sähköt ovat poikki? Ja tänään on vielä joulun paluuliikennepäivä! Onneksi ei minun itseni ole tarvinnut olla tienpäällä pidempiä matkoja.

lauantaina, joulukuuta 24, 2011

Joulunviettoa

Sitä sitten vaan jouluntoivotuksia kaikille lukijoille!
Tämä on vähän tällainen lyhykäinen postaus, meillä joulu on alkanut juuri oikeissa merkeissä. Ainakin jos ei katso ikkunasta ulos. Aamuyöstä asti on loikottanut vettä enemmän tai vähemmän kohisemalla ja lämmistä oli tuossa päivälläkin +4 astetta. Ei tartte pelätä että olisi teillä liukasta eikä toisaalta öljyäkään kulu niin julmasti kuin jos olisi -20 astetta pakkasella, mutta on tämä nyt silti vähän... mustaa?
Joulu tulee joka tapauksessa säästä ja lumenpuutteesta huolimatta. Me olemme olleet siskon kanssa ihan kahdestaan täällä Nukarilla ja tehty joulusta ihan just sen näköinen kuin itse haluamme. Aika perinteinen se silti on. Eilen kiersimme jakelemassa naapureille kortteja ja hoitamassa joulupukin asioita (aka viemässä lahjoja veljelle ja muutamille naapureille). Luonnollisesti ohjelmaan kuului myös käynti terveyskeskuksessa mummua katsomassa ja isän kuoleman nelivuotispäivän takia veimme haudalle ensimmäisen kynttilän.

Tänään on keitelty riisipuuroa ja katsottu joulurauhan julistus, haettu saunapuita ja kuusenoksia sisälle, käyty taas mummua katsomassa ja veimme pikkuisen joulukukkasenkin. Harmi vain ettei terveyskeskukseen voi viedä mummun suosikkikukkia hyasintteja, mutta tuoksuton, punainen minitulilatva ajaa asiansa. Sitten kävimme taas haudoilla, isän haudan lisäksi veimme muutamalle muullekin haudalle kynttilät. Ulkona oli pimeätä jo heti neljän jälkeen ja hautausmaalla ei ollut vielä ruuhkaa, mutta kynttilöitä oli jo kovasti.
Ja sitten syötiin. Meidän joulupöydässä oli kaikkea tarvittavaa, muttei mitään ylimääräistä: kinkkua, graavilohta, silliä, rosollia ja sille kastiketta, siskon tekemää sinappia, lanttu- ja porkkanalaatikkoa ja siinä se. Näilläkin saa mahan jo hyvin täyteen. Nyt sisko on saunassa ja minä menen sinne sitten kun se vapautuu ja sitten katsotaan Samu Sirkka ja avataan lahjat.

torstaina, joulukuuta 15, 2011

Uneton maaseudulla

Kuten aiemmin kirjoitin, mummu on ollut jo jonkin aikaa terveyskeskuksessa ja talo tyhjillään, mitä nyt sisko tai minä siellä olemme ajoittain. Tänä syksynä onkin ollut ensimmäinen kerta ikinä, että olen nukkunut talossa aivan yksin. Todellakin, siellä on aina aikaisemmin ollut joku muu kotona. Lapsena oli yleensä molemmat vanhemmat, myöhemmin isä ja mummu tai sitten vain pelkästään mummu. Mutta nyt siis: yksin.

Kehuskelin tuossa keväällä, miten nukun kotona aivan äärettömän hyvin. Kaiketi siihen vaikuttaa hiljaisuus ja pimeys, jälkimmäinen varsinkin talvisaikaan. Hiljaista ja pimeätä siellä on edelleen, nyt siis vieläkin hiljaisempaa kun ei mummukaan ole paikalla. Mutta minä en saa unta.

Vanha talo pitää kaikenlaista möykkää, patterit napsahtelee, seinät narisee, varmaan hiiriäkin rapistelee. Ulkona tuuli paukuttaa peltikattoa ja ujeltaa ikkunanpielissä, tuulen mukana lentelee huoneeni ikkunaan kuivia neulasia hopeakuusista. Joskus saattaa joku eläinkin pitää ääntä. Nämä kaikki ovatn ihan niitä samoja ääniä mitä siellä on aina kuulunut. Aiemmin olen vain aina todennut jotain tyyliin: "Mummu se varmaan kolaa jotain" enkä edes lotkauttanut korvaanikaan.

Nyt hypin jatkuvasti pystyssä silmät suurina: "Mikä se oli? Kuka siellä on? Ajoiko joku pihaan?" "Ei kai vaan joku yritä murtautua tänne?". Korvatulppia luonnollisesti ei voi harkitakaan, koska sitten ei kuule, jos vaikka katto romahtaa niskaan. Ei sillä että moista vaaraa suuremmin olisi, mutta koskaanhan ei voi olla varma. Ja korvatulppienkin läpi kuuluu osa äänistä, joten niitä on sitten aina kaivamassa pois kuunnellakseen, että mitä kuului vai oliko se oman pään sisällä. Harkitsin jo melkein vakavissani viritteleväni jonkun radion puhekanavan hiljaiselle huoneeseeni, jos se blokkaisi pois enimmät rapinat.

Lohdullista kuitenkin, etten ole ainoa. Sisko kärsii ihan samasta tyhjän talon oireyhtymästä. Naurettavintahan asiassa on se, että sitten jos olemme molemmat paikalla, kumpikin vetää hyvillä mielin sikeitä niin ettei tiedettäisi vaikka vieressä tykillä ammuttaisiin.

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

Sukunimi, tilan nimi ja miten niitä (maalla) käytetään

Historian hämärissä talot tunnettiin nimellä ja isäntäväki talon nimellä. Sittemmin sukunimi saattoi olla eri kuin talon nimi, joka pysyi, mutta sukunimi saattoi vaihtua. Nykyinen kaupunkilaissukupolvi ei tunnu tietävän enää mitään talonnimistä tai siitä, miten niitä voidaan käyttää melkein kuin sukunimiä epävirallisemmissa yhteyksissä.

Minulla on mm. kotona yksi tällainen.
DI on jäänyt näiden nimiasioiden kanssa ainakin kahteen otteeseen vähän ymmälleen ja vaatinut selitystä. Ensimmäinen kerta oli silloin muinoin, kun hän tuli ensimmäistä kertaa käymään täällä Nukarilla, meikäläisen lapsuudenkodissa. Tilan nimi on Annala*, joka on aivan eri kuin meidän sukunimemme. Isä sai aikoinaan syntymäpäivälahjaksi ison tienviitan, jossa lukee tilan nimi ja se on koreillut jo muutaman vuosikymmenen meidän tienristeyksessä osoittaen suunnan meidän pihaan. DI oli ihmetellyt ensimmäistä kertaa siitä tullessaan, että mikä tuo nyt muka on, minne häntä ollaan oikein viemässä. Selityksellä siitä sitten selvittiin.

Toinen kerta oli viime tammikuussa, kun oli paikkakunnan hirvipeijaiset. Meidän naapuritalo on Korpela* ja Pekka*-isäntä on ollut paikallisen metsästysseuran puheenjohtaja iät ja ajat. Perheen sukunimi ei kuitenkaan ole Korpela vaan Leppänen*. No, kyse on ehkä läheisimmästä ja tutuimmasta naapurista ja sukuakin vähän ovat, kun talon emäntä on isän serkku. Ja onhan DI nähnyt tuon naapurin isännän useasti ja tuntee ja tietää, kun sanotaan että Korpelan Pekka. Ja tiesi myös että on metsästysseuran pj.
Muutenkin kun näistä naapureista puhutaan, käytetään poikkeuksetta talon nimeä: "Korpelat kävivät", "Poikkesin Korpelassa", jopa meidän antamassa joulukortissa taitaa lukea "Korpela".
Peijaisissa sitten kuulutettiin, että väistyvä puheenjohtaja Pekka Leppänen pitää läksiäispuheen. Vieressäni istui elävä kysymysmerkki: jaa että kuka? No mut, mut... kyllähän sää ny tiärät Korpelan Pekan? Monta kertaa nähnytkin! Ai, eeii, ei niiden sukunimi Korpela ole, vaan Leppänen, Korpela on kato talonnimi. Niin joo, meillä nyt vaan käytetään sitä talonnimeä.

DI kysyi sitten myöhemmin, että mahdetaankohan minusta ja siskosta puhua sitten Annalan tyttöinä. Ei ainakaan naamaa päin sanota, mutta harvemminhan puhutaan kolmannessa persoonassa, jos toinen on vieressä kuuntelemassa. Ihan mahdollista, että sanotaan. Itse asiassa, eiköhän se liene varsin todennäköistäkin.

Vähän niinkuin vahingossa olen tässä itsekin alkanut käyttää tuota Annala-nimeä. Kun joku soittaa ja kysyy, että missä olen ja vastaan: "Kotona", ei varsinkaan tutut tiedä missä minä olen. Kas kun minulla on koti Tampereella ja koti Nukarilla. Tosin aika usein tulee sanottua kyllä, että olen Nukarilla, jälleen ne tutuimmat tietävät mistä on kyse. Mutta joskus on parempi käyttää spesifimpää termiä Annala, kun Nukari on vähän laaja käsite ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin eihän tämä Nukarin kylää ole, vaan Raalaa.

* kaikki nimet ovat muutettuja yksilönsuojan ja anonymiteetin jonkinasteisen säilyttämisen vuoksi.

tiistaina, joulukuuta 13, 2011

Akateemisessa maailmassa

Viime perjantaina olin yleisönä väitöstilaisuudessa elämäni ensimmäistä kertaa. Tämä akateeminen show (näin sitä kuvaili vastaväittäjä karonkassa sitten myöhemmin) oli minulle siis aikaisemmin tuntematon juttu, ei käsitteenä, muttei non käytännössä ollut lainkaan selvää, mitä siellä tapahtuu. DI:n hyvä ystävä väitteli tekniikan tohtoriksi ja sitten illalla meidät oli kutsuttu vielä Suomenlinnan Panimolla pidettävään karonkkaan.
No juu, yllätys oli se, että minä jopa ymmärsin siitä jotakin, vaikka olenkin siis vain melkein valmis AMK-insinööri. Väitöstilaisuus pidettiin suomeksi, mikä tietysti saattoi helpottaa asiaa entisestään, mutta ihan oikeasti ymmärsin mistä puhuttiin. Enkä sitten tiedä että oliko tällä kertaa vastaväittäjä poikkeuksellisen kiltti, koska väitöstilaisuudessa ei tapahtunut mitään hirvittävää väittelijän teurastusta.

Väitöstilaisuus alkoi puolilta päivin Otaniemessä, kesti kolmisen tuntia ja sen jälkeen juotiin vielä kakkukahvit. Sitten pitkin lähteä jo kohti Helsinkiä ja sieltä varattua hotellihuonetta, meikkaamaan, jättämään turhat tavarat matkasta ja muutenkin valmistautumaan karonkkaa varten. Lautan Suomenlinnaan oli ilmoitettu lähtevän 17.20.
Aikatauluissa kävi sellainen pkkuinen moka, että kun soittelimme klo 15.45 taksia, saimme ensin jonottaa keskukseen ja sitten odotella taksia reilun puoli tuntia. Luonnollisesti Helsingin pää oli myös aika tukossa liikennettä ja kun pääsimme hotellille Ruoholahteen joskus vähän ennen viittä, niin kiire oli aivan julmettu. Tein maailman nopeimman pikameikin ja jollain ihme tuurilla matkassa ollut kaveri onnistui pyydystämään meille taksin hotellin ovelta suoraan, muutenhan ei olisi ollut mitään saumaa päästä vartissa hotellilta kauppatorin rantaan.
Taksikin taisi laskuttaa meidän vielä ajaessaan, kun ei kellään tietysti ollut käteistä mukana ja niin juoksimme Suomenlinnan lautalle klo 17.19,38.
Ja ihan turhaan. Muillakin osanottajilla oli ongelmia kelin, taksien ja liikenteen kanssa ja esimerkiksi vastaväittäjä ja kustos tulivat vasta myöhemmin. Karonkka näet on järjestetty vastaväittäjän kunniaksi ja ilman itse juhlakalua ei juhlista oikein tule mitään.

Karonkka oli pienimuotoinen, parisen kymmentä henkeä vain, mutta tarjoilu pelasi vaikka ravintolan toisessa salissa oli 70 hengen karonkka samaan aikaan. Alkuruokana oli blinejä, siianmätiä, smetanaa ja sipulia. Pääruoka koostui porosta, siinä oli jotain filettä sekä "friteerattua porohaggista", herkkusienimuhennosta ja viskikastiketta. Haggishan on vanha skottilainen/kelttiläinen/whatever ruoka, joka valmistetaan sisäelimistä. Tarinat kertovat siihen käytetyn pötsiä, utareita ja vaikka mitä. Tällä kertaa ei ollut ihan tarkkaa tietoa, mitä haggis piti sisällään, muta mausta päätellen ainakin maksaa. Ihan tuskaton ensikokeilu haggiksesta. Sen jälkeen oli tarjolla juustoa ja jälkiruuaksi oli superherkullinen creme brulee.

Huolimatta kaiketi myrskylukemiin yltäneestä tuulesta Suomenlinnan lautat käyttäytyivät merenkäynnissä yllättävän vakaasti. Aallokko oli kova, mutta lautta ei keinunut kuin vähän laituriin hidastaessa. Pohjaa pitkinkö se oikein meni, en tiedä?

Joka tapauksessa nyt on treenailtu siskon keväällä 13 tapahtuvaa väitöstilaisuutta varten.

torstaina, joulukuuta 08, 2011

Kitinää öljystä

Olen tuijottanut Nukarilla käydessäni lämmitysöljysäiliöiden alaspäin vajuvaa pintaa puoliksi paniikissa, puoliksi hokien itselleni: "Kyllä se vielä tämän viikonlopun riittää". Paha vain että säiliöt ovat vieläkin sen verran hankalasti, että mittailu on haastavaa ja tulokset sitä epäluotettavampia, mitä vähemmän öljyä on. Niin että jos sinne eilen mahtui hieman yli 3500 litraa, olisi siellä ollut vielä muutama sata litra tähteellä.

Olen napissut erinnäisiä kertoja öljyn tilauksesta ja sen toimittamisen epätarkkuudesta. Minä, sen paremmin kuin siskonikaan emme ihan ymmärrä, että miksi ei ole mahdollista antaa tarkempaa tietoa etukäteen öljyn toimittamisajankohdasta ja miksi se soittaminen etukäteen on niin vaikeata. Hei pliis, me elämme 2010-lukua ja edelleen tilattu öljy toimitetaan periaatteella 3-5 päivää (lauantait saatetaan laskea mukaan tai olla laskematta, mutta lauantaisin voi tilata öljyä).

Tälläkin kertaa öljyn tilaus oli suunnilleen minuuttipeliä, se tilattiin torstai-iltana viime viikolla, koska siskolla on ollut tämä viikko lomaa ja hän on voinut päivystää paikan päällä. Aina sitä soveliasta lomaviikkoa ei kuitenkaan tarjolla ja toisaalta lomallakin olisi kiva tehdä jotain muuta kuin päivystää kotosalla useampi päivä öljyä odottamassa.

Öljy-yhtiöillehän tämä ei ole ongelma lainkaan. He sanovat kirkkain silmin että kyllä sitä öljyä voidaan tuoda vaikkei kukaan olisi kotona, säiliöt kun eivät ole meillä ainakaan lukkojen takana. Ja joo, ei sitä öljypoltinta tarvitse sammuttaa täytön ajaksi, eijei. Tuo öljypolttimen sammuttaminen on kyllä sellainen juttu, että ainoastaan öljy-yhtiöt väittävät, ettei sitä tarvitse sammuttaa. Kaikki muut, maallikot ja asiantuntevammat tahot sanovat että se ehdottomasti pitää sammuttaa tai että se on ainakin ihan hyvä että sammuttaa, varmuuden vuoksi. Joten, koska poltin on meidän ja mahdolliset fyysiset vahingot koituvat meidän kukkaron menoksi, se sammutetaan aina ennen säiliöiden täyttöä. Piste.
Lisäksi meillä on vielä sellainen pieni lisähaaste että säiliörakennuksen seinässä on kyllä täyttöputket, mutta isältä perinnöksi jääneen lapun mukaan putki vuotaa ja täyttö on tehtävä pistoolilla suoraan tankkeihin kansien kautta. Emme ole itse tietoisia, mikä vika täyttöputkissa on, mutta sen tiedän, ettei isää parane uhmata tällaisissa asioissa. Asiasta on kyllä lappunen säiliörakennuksessa, mutta ei silti huvita testata, miten käy jos kuljettaja ei jostain syystä huomaa sitä...

Tähän sitten yhdistetään vielä se seikka, että talo on pääosin tyhjänä ja vaikka siellä jompikumpi meistä asuisikin, töissähän me olisimme päivät. Iltatoimitus ei onnistu, yritetty on sitäkin. Lisäksi työpaikatkin ovat sen verran kaukana, että paikan päälle ei pääse, jos soitetaan 10 minuuttia ennen kuin auto ajaa pihaan. Jos siis soitetaan lainkaan, niinkin on käynyt.

Myönnän että olemme siskon kanssa kumpikin vain pieniä insinöörejä, joilla ei ole mitään käsitystä kuljetusalasta tahi öljystä, mutta miten sanoinkuvaamattoman vaikeata olisi tehdä palvelu, johon voisi soittaa ja sanoa: "Hei, haluaisin X määrän öljyä osoitteeseen Y kolmen viikon kuluttua torstaina, pystyn näet silloin pitämään vapaapäivän töistä".
Okei, ehkä se on liikaa vaadittu, mutta meille riittäisi ihan hyvin sellainenkin vaihtoehto, että tilauksen yhteydessä kerrottaisiin, että öljy tulee reilun viikon päästä tiistaina aamupäivällä. Ja että se todellakin tulisi sitten silloin, jolloin voisi sanoa töissä hyvissä ajoin etukäteen, että olen poissa/etänä tuon tietyn tiistaiaamun.
Hätätilanteessa riittäisi ihan sekin, että soitettaisiin ihan oikeasti edellisenä päivänä.

Maalämpö kutsuu...

keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011

Arvokas aika

Kuten aiemmin kirjoitin, mummu on nyt terveyskeskuksessa ja siis periaatteessa ei yksin vaan hoidossa ja valvonnan alaisena, mikä siis on jonkinasteinen parannus siihen nähden, että hän yksikseen asui kotona. Mutta siitä huolimatta käymme siskon kanssa nyt useammin katsomassa mummua.

Minä olen ollut tässä parina viikonloppuna Nukarilla niin että viikonlopun lisäksi olen myös pari päivää töissä Helsingissä, kun kerran sellainen mahdollisuus on ainakin toistaiseksi. Viikonlopun lisäksi ehdin käydä siis katsomassa mummua vielä maanantainakin. Tampereelle lähtiessäni jätän auton siskolle ja hän on käynyt katsomassa kertaalleen viikolla ja sitten taas viikonloppuna, jos minä en pääse mukaan tai minun kanssa kahdestaan.

Jotenkin se mummun kanssa vietetty aika tuntuu nyt paljon arvokkaammalta, kun huomasikin, että sitä aikaa ei välttämättä liiemmin enää ole. Tietysti sen on tiennyt jo monta vuotta, että yli ysikymppinen, nyt siis jo satavuotias voi kuolla hetkenä minä hyvänsä, mutta nyt sen vasta jotenkin on tajunnut.
Ja onhan se totta, että mummulla ei siellä vuodeosastolla ole liikaa aktiviteettia, niin vieraat ovat aina tervetulleita. Sinänsä siellä on mukava käydäkin, kun huolimatta siitä, että mummu on ihan vuodepotilas, pää pelaa edelleen ja tuntuu olevan jopa pirteäkin. Olisi huomattavan paljon raskaampaa, jos mummu olisi pitkälle dementoitunut niin ettei tunnistaisi edes läheisiään.

Haaveilen siitä, että jonain kertana vien mummulle silmälasit ja vanhoja valokuva-albumeja (jos vain löydän ne, täytyy mummulta kysyä että missä mahtavat olla) ja pyydän häntä kertomaan kaikista kuvista, että milloin se on otettu, missä ja keitä kuvissa on. Joskus aikaisemmin katselimme mummun albumeja läpi ja silloin jo sanoin ääneen, että pitäisi kirjata johonkin ylös nuo kaikki tiedot, koska emmehän me siskon kanssa tiedä emmekä tunne ihmisiä tai paikkoja ja mummu nyt muutenkin on jotakuinkin ainoa, joka tietää niistä mitään.

(on muuten mielettömän loistava asia, että autolle on kaksi avainta. Auton "vaihto" olisi paljon hankalampaa, jos joutuisimme siskon kanssa aina näkemään, että luovuttaja voisi antaa avaimen toiselle. Esimerkiksi tiistaiaamuna aikaisin ajoin Nukarila siskon luo, missä hänellä on parkkipaikka. Jätin auton sinne, panin avaimen taskuuni ja lähdin niine hyvineni metrolle mennäkseni töihin ja sieltä Tampereelle. Ei tarvinnut herätellä siskoa ennen aikojaan, että hei, mä oon täällä parkkipaikalla, tuletko hakemaan avaimen, kun hänellä on avain jo itselläänkin.)

torstaina, marraskuuta 24, 2011

Syntymäpäiväillallinen Perlassa

Minä tuossa jo aiemmin mietin niitä ravintoloita, mihin olisi kiva mennä syömään syntymäpäiväillallinen. Koska en osannut päättää itse, DI ehdotti paljon kehuttua ja vielä kokeilematonta Berthaa. Maanantaina DI soitteli Berthaan ja seuraavan kerran pöytää olisi saanut vasta lauantaiksi, mutta minä olen taas lauantaina poissa Tampereelta, se ei ollut vaihtoehto.
Niinpä arpova sormi päätyi osoittamaan Perlaa, virallisemmin Ristorante La Perla. DI on itse käynyt siellä joskus aikaisemmin (luultavasti aikana ennen minua), kun se oli vielä Rautatienkadun varressa, missä nykyisin on C. Sittemmin Perla on siirtynyt Aleksanterinkadulle.

Sinne siis suuntasimme tiistai-iltana. Päätimme jättää antipasto-osuuden sikseen ja otimme vain alkupalaksi pastaa, pääruuan ja jälkiruuan. Me molemmat valitsimme pasta-annokseksi "Chitarrine di rucola con gamberi e pomodoro fresco":n eli rucolalla maustettua chitarrine-pastaa, merirapuja ja tomaattia. Se oli minusta aivan huippuhyvää, pasta oli herkullista ja erityisesti ne ravut.

Pääruuaksi valitsin annoksen nimeltä "Trancio di merluzzo fritto con pomodorini, olive e patate", siinä oli paistettua turskaa, kirsikkatomaatteja, perunaa ja oliiveja. Pastan jälkeen tuo oli jonkinasteinen pettymys. No, eihän turska ole mikään erityisen maukas kala, mutta siitä huolimatta annos ei olisi maistunut oikein miltään ilman niitä kirsikkatomaatteja.
DI:n valinta pääruuaksi oli "Coscia d'oca arrosto con patate e cavolini di Bruxelles", paahdettua hanhea, perunaa ja ruusukaaleja. Hanhi oli kuulemma kotimaista. Ihmettelin sitä ääneen tarjoilijallekin, minulla on nimittäin kotimaisen hanhen mentävä aukko sivistyksessä, mutta Suomessa on kuin onkin yksi yksityinen tila, joka kasvattaa hanhia. Tuoretta on saatavana vain näin syksyllä jonkin aikaa, muuten saa pakastettua lihaa ja Perlassa käytetään kuulemma vain tuoretta, joten hanhea on tarjolla aniharvoin. DI kehui omaa annostaan.

Jälkiruuassa sen sijaan ei ole moitteen sijaa, nimittäin juustoissa ja niiden kanssa tarjoilluissa hilloissa. Lautaselta löytyi kolmea juustoa, kovaa lehmänmaitojuustoa, vuohenmaitojuustoa ja piemontelaista homejuustoa. Kaikille oli seurana sopiva hillo (ensimmäiselle kylläkin hunaja) ja ne olivat kaikkinensa todella hyviä. Illallisen viimeisteli kupillinen paksua italialaista kaakaota.

Kaikenkaikkiaan Perlasta jäi siis suht positiivinen mielikuva, mutta halpa se ei ole, jos tosin ei mikään järjettömän kalliskaan verrattuna muihin Tampereen fine dining-paikkoihin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2011

Ruuhkavuodet

Alan vähitellen ymmärtää käsitettä "elämän ruuhkavuodet". Vaivihkaa olen itse ajautunut sellaiseen tilanteeseen, että ihan hirveästi ei ole luppoaikaa. No, koulu ja työ, siinä on jo kohtuullisesti juttuja hoidettavana ja ensi kevät saattaa olla vielä hullumpi: enemmän ja työläämpiä kursseja koulussa, insinöörityötä ja sen sellaista.

Eihän se mitään vielä olisi, mutta sitten on tämä nk. henkilökohtainen elämä. Satavuotias mummuni on joutunut terveyskeskuksen vuodeosastolle ja vaikka hän nyt onkin siellä valvottuna ja hoidettuna, tykkää hän silti että käydään katsomassa. Ja luonnollisesti talo seisoo tyhjänä keskellä korpea, joten sielläkin olisi hyvä viettää aikaansa, jos ei muuten niin vaikka siksi että näyttää asutulta.
Niinpä auto on nyt siskolla pääsääntöisesti, että hän pääsee viikolla katsomaan mummua, kun asuu lähempänä. Viikonloppuisin sitten minä nappaan auton itselleni jostain ja asustelen Nukarilla ja koska pystyn tekemään töitä Tampereen toimiston lisäksi myös pääkaupunkiseudulla, olen esimerkiksi tällä viikolla ollut maanantain ja tiistain Helsingissä töissä. Nyt sitten eilen piti palata takaisin Tampereelle, koska koulu ja luennot kutsuivat tänä aamuna.

Että siinäpä sitä on ollut reissaamista ja aikataulujen säätöä. Kyllä tässä nyt vielä selviää, mutta jos yksikään palikka tästä tornista alkaa osoittaa rapistumisen merkkejä, on koko hieno rakennelma vakavassa sortumavaarassa. DI:lle tai siskolle käy jotain? Auts. DI alkaa ehdotella eroa, syystä tai toisesta (esimerkiksi siksi, etten minä ole koskaan kotona)? Katastrofi! Yt-neuvottelut ja saan kenkää? Työkiireet tietysti loppuvat, mutta tervetuloa rahahuolet. Auto sanoo yya-sopimuksen yksipuolisesti irti? Aaargh! Koulun kanssa tulee jotain byrokratiasäätöä? Voi paska...

Tässä tilanteessa en ihan oikeasti ota vastuuta teoistani, jos joku päättää kysellä, että millois minä niitä lapsia teen. (vastaus: sitten kun niitä saa tilattuna netistä valmiiksi kasvatettuina 18-vuotiaina)

maanantaina, marraskuuta 14, 2011

Asioita, joita et olisi halunnut tietää työkaveristasi

Facebook on sitten jännä paikka.
Tässä joitain aikoja sitten sain kaveripyynnön eräältä työkaverilta, jonka kanssa en nyt enää ole samoissa hommissa. Hyväksyin sen, on minulla muitakin työkavereita FB:ssä kavereina ja varsinkin juuri sellaisia, joita en enää työpaikalla tapaa.

Sattui sitten peräti niin, että meillä on yksi yhteinen miespuolinen tuttu FB:ssä. Siinä yksityisesti kuulumisia vaihdellessa tuli ilmi, että myös tämä työkaverini (nainen siis) on huomannut asian. Hän kysyi ihan noin ohimennen, että mistä yhteyksistä tunnen herra X:n.
Vastasin että olemme olleet samassa koulussa, mikä tosin oli vain puolet totuudesta, mutta tähän tilanteeseen riittävä, todenmukainen ja sovelias. Heitin vastakysymystä, koska pintapuolisesti en pystynyt yhdistämään neiti A:ta ja herra X:ää mitenkään. Eri ala, eri koulut, eri työpaikat.

Neiti A vastasi herra X:n olevan vanha vakipanonsa.
Riiight....

No, aikuisiahan tässä tietysti ollaan, että sen puoleen ei pitäisi mitään ongelmaa olla. Olisi tietysti voinut työkaverin naama venähtää, jos olisin vastannut siihen: "No niin se oli minunkin..." Ei tosin mikään vakituinen, kertapano ja muuten vain juttukaveri, mutta kuitenkin. Maailma on pieni, todella pieni!

Vielä sen nyt ymmärtäisi, jos minulla olisi FB:ssä kaverina suurikin lauma ex-panoja sun muita, mutta kun ei ole. Siellä on itse asiassa tasan kolme miestä, joiden kanssa olen ollut sängyssä: entinen, nykyinen ja sitten tämä yhden kerran kaveri. Niin että kun tähän otokseen osuu yksi yhteinen aivan toisella paikkakunnalla asuvan työkaverin kanssa, niin sanoisinpa "Oho".

Tarinan opetus: älä kysy, jos et oikeasti halua tietää.

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Valinnan vaikeutta

DI lähti käymään kotonaan isänpäivää juhlistamassa ja antoi minulle viikonlopun tehtäväksi valita sopivan ravintolan, jonne voisimme mennä syömään syntymäpäiväni kunniaksi reilun viikon kuluttua. Vaihtoehtoja on ainakin seitsemän:
- C
- Bertha
- Masuuni
- Näsinneula
- Hella & Huone
- Heinätori
- Perla
- Tiiliholvi
- Henriks

C:ssä on käyty kertaalleen, Hella&Huone on vanha tuttu paikka, Tiiliholvikin on tuttu ainakin parilta kerralta, Henriksissäkin on pari kertaa käyty, samoin Näsinneulassa, jossa bonuksena on näköala. Berthaa on monilta tahoilta kehuttuaivan ylitsevuotavasti, Masuunin ruokalista on ehdottoman vakuuttava, samoin kuin Heinätorin ja Perlankin.
Olen tässä selaillut noita menuja läpi ja todennut, että kaikista löytyisi ihan varmasti ainakin minulle sopiva ateriakokonaisuus. Ehkä tässä pitää konsultoida DI:n mielipidettä...

torstaina, marraskuuta 10, 2011

Hanabin pettymys

Tuossa vuosi, puolitoista sitten kehuin Tammelassa sijaitsevaa ramen-ravintola Hanabia vuolain sanoin ja se oli tuolloin kaikkien niiden kehujen arvoinen. No, viime kevät ja kesä menivät Helsingin nurkilla, joten Hanabissa ei tullut käytyä, koska se ei kuulu minun ja DI:n "kantapaikkoihin". Kävin siellä tässä alkusyksystä kertaalleen, mutta tilasin nuudelien sijasta sushia, joka oli kyllä ihan ok.

Eilen poikkesin Hanabissa lounaalla ja ajattelin ottaa sen normaalin, M-kokoisen tofu-ramenin maustetun munan kera. En ole hetkeen kokenut sen pahempaa pettymystä. Se oli mautonta, liemi, nuudeli, tofu ja muna. Tai ei oikeastaan mautonta, mutta kuitenkin vain kalpea aavistus siitä, mitä se oli aikaisemmin. Ja tarjottu tofukin oli rakenteeltaan epämääräistä, en muista että se olisi ollut noin sienimäistä.

Voi tietysti olla että aika kultaa muistoja, mutten pysty kuvittelemaan, että olisin mitenkään voinut pitää tuollaisesta ruuasta edes vuosi sitten. Tämä on kyllä masentavaa.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

Sinkkuelämää

Telkkarista tuli taas jossain vaiheessa koko Sinkkuelämää-sarja ja fiksuna miehenä DI otti sen talteen. Sitä on nyt tullut katseltua jakso tai pari illassa (parastahan näissä tallenteissa on se, että mainokset saa kelattua ohitse). Taidamme olla menossa kolmannessa kaudessa tai jossain niillä main. En ole koskaan profiloitunut minään sarjan superfanina, mutta myönnettävä on, että kyseinen sarja on niitä harvoja, mitä ylipäänsä viitsin seurata ja se on jo paljon se.

Siinä saattaa kieltämättä olla etunsa, että katsoo tuota sarjaa ahkerammin läpi vasta näin kolmikymppisenä, ettei nuorempana ja ala kuvitella, että hommat toimisivat oikeassa elämässä edes lähellekään noin. Pahin ärsytys on Carrien ja Bigin suhde, joka on sarjan ns. "true love". Huokaus. Mies käyttäytyy kuin varsinainen kusipää, menee naimisiinkin välillä toisen kanssa, mutta haikailee edelleen Carrien perään, varsinkin heti kun alkaa siinä omassa avioliitossa asiat rakoilla. Sitten taas soudetaan ja huovataan ja vaikka mitä. Juu, on komea mies ja rikaskin vielä päälle päätteeksi, mutta joku raja sentään pitäisi olla.
Jos todellisen rakkauden pitäisi olla samanlaista vänkäämistä, en ole koskaan sitä kokenut itse enkä toden totta haluakaan, ikinä. Lähes joka jakson jälkeen tekee mieli halata DI:tä ihan vaan sen takia, että se on kunnon mies, jonka kanssa on helppo olla. Ja joka toisen jakson jälkeen tekisi mieli hivauttaa Carrieta avokämmenellä ja todeta: "Nyt vittu nainen, sulla on aivotkin, joten käytä niitä".

Toinen muutamaan kertaan läimäyteltävä hahmo on Charlotte. Vähemmälläkin romantiikalla elämä kulkee eteenpäin eikä se rouvan titteli nyt oikeasti ole niin tavoiteltava. Yleisestikään pieni selkärangan ja ei-aina-niin-tunnepitoisen ajattelukyvyn kasvattaminen ei olisi pahitteeksi, olisivat voineet Carrien kanssa ottaa siitä yhteisen projektin.

Mitä se siis kertoo minusta, jos pidän eniten sarjan kyynisemmästä puolesta, Samanthasta ja Mirandasta? Pitäisikö huolestua? Samanthalla on asenne kohdillaan ja jopa ihailtavan maanläheinen suhtautuminen miehiin ja ihmissuhteisiin. Puhumattakaan suorapuheisuudesta. Miranda puolestaan on toisinaan pikkuisen turhan pessimistinen, mutta molempien hahmojen "minun silmille ei hypitä"-asennetta sopii tavoitella.

Yksi vakava vika tuossa sarjassa kyllä on (löytyy myös ainakin ensimmäisestä Sinkkuelämää-leffasta): alkaa tehdä julmetusti mieli korkokenkiä.

torstaina, lokakuuta 27, 2011

Matalalentoa

On taas tuntunut siltä, että tässä viimeisen viikon sisään on saanut painaltaa kuin aropiru. Viikonloppu meni Nukarilla sekalaisissa ulkotöissä, sitten oli pari rauhallisempaa päivää, eilen oli koulua, lääkäriä ja romunkeräystä, tänään... no, ensin yhteen paikkaan, sitten toiseen, sitten kolmanteen ja niin edelleen. Ehkä sitä vielä tämän vuorokauden puolella selviää Nukarillekin.

Viime perjantaina oli Tampereen tiimin aamupala ja toisin kuin viime kerralla, se ei ollut Hervannassa vaan keskustassa. Paikka oli aika paljon parempi ja tarjontakin kattavampi kuin ensimmäisellä kerralla. Espoossa oli tapana pitää kirjoittajien kesken kerran kuussa brunssi, jossa oli tarjolla ihan perinteinen hotelliaamiainen pekoneineen, nakkeineen ja puuroineen. Niinpä oli aika karu mahalasku todeta että Tampereella oli tarjolla lähinnä leipää ja jotain purkkijogurtteja. Nurisin asiasta vähän esimiehelleni enkä ollut ainoa, koska tosiaan tässä kuussa oli parempi paikka. Toivottavasti linja jatkuu.

Viikonloppu lähti käyntiin perinteisellä tavalla eli hyppäsin autoon ja karautin kohti Nurmijärveä. Kävin Hervannassa tankilla ja valtaväylällä sain perääni poliisiauton. Siinä sitten ajettiin tasan tarkkaan rajoitusten mukaan Ruskontietä kohti moottoritietä. Katselin peilistä, että poliisiautossa oli merkintä K-U. Mahtaisikohan se tarkoittaa keski-Uusimaata? Taisi mennä arvaus oikeaan, koska ajoin poliisien perässä käytännössä koko matkan. Poliisit kääntyivät moottoritieltä pois Tuusulan rampista eli siitä samasta, mistä minäkin olisin mennyt, jos en olisi luvannut hakea siskoa kirkolta.
Ja oli muuten harvinaisen ärsyttävää ajella poliisiauton perässä moottoritiellä! Poliisi itse ajeli sellaisen tasaisen 130 km/h ja minä katsoin asiakseni tulla samaa tahtia perässä sopivan matkan päässä. Ihan kiva, joo, mutta sitten vasenta kaistaa tulee näitä raskaamman kaasujalan kuljettajia kovempaa. He paahtavat sitä miljoonaansa minun rinnalle ja sitten vedetäänkin liinat kiinni kun huomataan että hei, siinähän onkin poliisi. Ja tiputetaan ihan minun nokan eteen samalle kaistalle. Tai perseen taakse takapuskuriin kiinni. Ei kiva! Siinä syntyi vähän tilanteita.

Viikonloppuna oli tarjolla syystöitä, pihaa haravoitiin, autoon vaihdettiin kitkat alle, räystäskourut puhdistettiin ja myyriä yritettiin vähän häätää kanankakan avulla. Menossa mukana oli veli perheineen ja isommalla porukalla tulikin valmista niin nopeasti ettei ehtinyt kunnolla edes huomata.

Tänään on ollut tosiaan se virallinen matalalentopäivä. Ensin aamulla aikaisin ylös, kamat kasaan, autoon, hakemaan työpaikalta vielä sinne unohtunut työläppärin laturi, koululle, koululta tuntien jälkeen taas suunta kohti etelää, Vantaankoskelle, sieltä töihin ja täällä nyt ollaan. Täältä pitäisi kohta puolin lähteä Merimakasiini-ravintolaan työporukan kanssa. Sieltä sitten taas Vantaankoskelle ja kaupan kautta Nukarille yöksi.
Huomenna lähtö ei ole ihan niin aikaisin kuin tänään, vähän ennen kymmentä pitäisi olla hakemassa siskoa poikakavereineen Helsingistä ja sitten lähdemme környyttämään kohti Ruokolahtea. Siellä ollaan viikonloppu ja sunnuntaina suunnataan takaisin päin, en tosin tiedä vielä että millaisella reittivalinnalla.

perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Raha vs. luonto

Meidän taloyhtiössä nähtiin ihan vaivaa, että vaihdettiin kaikkien asuntojen suihkusuuttimet uusiin vettäsäästäviin malleihin. Katsos kun pitää olla ekologinen ja säästää vettä. Pattereitakin on käyty säätämässä ja laittamassa parikin kertaa. On niin paljon ympäristöystävällisempää kun patterit eivät huuda punaisina heti kun ulkolämpötila laskee alle 15 asteen.

Meiltä hajosi jääkaappi alkuviikosta. Kompressori entinen, ei lähdetty korjaamaan, joten uusi kaappi saapui tänään. Se kuuluu taloyhtiön vastuisiin, joten meidän ei tarvinnut kuin katsoa vierestä, pakasteet veimme DI:n veljelle evakkoon jo etukäteen. Eikä pakasteitakaan paljon ollut. Uusi kaappi on ihan hieno, mutta yksi asia närästää.
Sen energiankulutusluokka on A.

No mutta sehän on hyvä, A-luokkaa. Luokathan alkavat jostain D:stä tai E:stä A:han ja A:ta parempia ovat vielä A+, A++ ja A+++. Käytännössä A-luokka on kuitenkin kaikkein huonoin. Menkää katsomaan minkä tahansa kodinkonekaupan sivuille ja yrittäkää etsiä jostain jääkaappi tai jää-pakastinkaappi, jonka energialuokka olisi huonompi kuin A. Saatte ihan kaivaa, yhden löysin, Gigantissa myydään yhtä laatikkojääkaappia, joka on B-luokkaa, mutta se oli ainoa poikkeus. Muut olivat järjestään A-luokkaa tai parempaa.

Mites nyt näin ympäristöstä piittaava taloyhtiö menee tällaisen jääkaapin hankkimaan? Mietitäänpä hetkinen. Vesi kuuluu asunnon hintaan, me emme siis maksa erillistä vesimaksua. Lämpö kuuluu asunnon hintaan, me emme maksa lämmöstäkään käytön mukaan.
Sähkön me kuitenkin maksamme itse, joten mitä sitä nyt suotta hankkimaan A-luokkaa vähemmän kuluttavaa? Eihän se rokota taloyhtiön kukkaroa.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Piemonte

Viimeksi kirjoittaessani ravintola Vinoteca del Piemontesta oli sävy jokseenkin moittiva ja koko keikasta jäi vähän huono fiilis. Kevään tai kesän aikana ei siellä tullut käytyä toistamiseen, mutta palattuani Tampereelle olen uskaltautunut koestamaan Piemonten uudelleen muutamaankin kertaan.

Ja voin kertoa ettei tarvitse Piemontea vältellä, jos joku erehtyi niin luulemaan. Näinä kolmena kertana kun siellä on tullut nyt syksyllä käytyä, on ruoka ollut joka kerta hyvää, joskus jopa loistavaa. Mieleen on erityisesti jäänyt kuukauden takainen ankanmaksa-annos, jonka syötyäni oli aivan hilkulla etten pyytänyt santsiannosta... Mieli ainakin teki. Tiistainen kuha-annos ansaitsee myös loistavat pisteet minun asteikolla.

Suosikkialkupalakseni on yllättäen noussut antipastolautanen, joka löytyy listalta miltei joka päivä, luulisin, mutta sisältö voi hieman vaihdella. Yleensä se koostuu grissinistä, parista eri leikkeleestä ja muutamista marinoiduista kasviksista. Erityisesti marinoidut sipulit ovat tavanneet olla hyviä.

Suosittelen!

tiistaina, lokakuuta 18, 2011

Melkein tuskaton kulmien siistiminen

Kulmakarvat ja pinsetit. Jo pelkkä ajatus saa veden valumaan silmistä ja meikäläisen hyppimään seinille, jos karkuun ei pääse. Ammattilaisenkaan tekemänä se on kidutusta. Eli ei, pinsetit kauas minun silmistäni.

Kävin tänään laitattamassa kynnet. Samaisella studiolla tehdään nykyisin paljon muutakin kuin vain rakennekynsiä. Tänään Helena ehdotti minulle kulmien siistimistä vahalla, hänellä kun sattui olemaan vähän vapaata kynsiaikani jälkeen ennen seuraavaa asiakasta. Ja meikäläisen kulmakarvat nyt muutenkin ovat aika villit.
Suhtauduin aluksi epäilevästi moiseen, mutta Helena vakuutti, että se vahaus on huomattavasti pienempi paha kuin yksitellen pinseteillä nyppiminen. Koska hinta ei ollut lainkaan hirveä, ajattelin että kerran se vain kirpaisee per kulma, joten rohkea rotan syö ja ei kun vahaa kulmien alle. Olin silti skeptinen.

Ja ihan totta. Yhden karvan nyppääminen pinseteillä on paha juttu tuohon vahaukseen verrattuna. Vahanpoisto oli niin nopea nappaus, että kyllä sen huomasi, muttei ehtinyt edes "au" sanoa. Tähän loppui meikäläisen kulmakarvojen holtiton rehottaminen!

sunnuntaina, lokakuuta 16, 2011

Hienoa olla vanha ja varattu

Vaihteeksi olen ollut viikonlopun täällä Tampereella ja tietysti suunnitelmissa oli DI:n kanssa lähteä vähän viihteelle eilisiltana. Ensin Tuulensuuhun syömään, siellä on menossa juustoviikot, mutta varsinaisesti juustoja kävimme maistelemassa tänään. Sitten leffaan katsomaan uusi Johnny English. Sen jälkeen parille Minibaariin ja lopuksi Volumeen bailaamaan. Siellä olikin alkuillasta aika rauhallista ja tanssilattialla oli hyvin tilaa, koska muita ei ollut tanssimassa kuin minä ja DI.
Siihen viittaakin otsikko: on hienoa olla vanha ja varattu. Vanha siksi että kehtaa lähteä tanssilattialle kahdestaan DI:n kanssa eikä ajattele "emmää kehtaa..." Ja varattu siksi että voi keskittyä siihen bilestämiseen eikä tarvitse scoutata miesvalikoimaa. Jälkimmäiseen puuhaan Volume olisikin ihan väärä paikka meikäläiselle, jo pelkästään siksi että suurin osa porukasta on ainakin 10 vuotta nuorempaa. Ja vähän muutenkin, not my style. Vaan siitä huolimatta oli hauskaa!

Johnny English oli tapansa mukaan aika hauska, sillä oli kieltämättä hetkensä, vaikka osa vitseistä olikin vähän väsyneitä. Tällä kertaa se oli melkein 100% Bond-parodia ja se toimi loistavasti. Rosamund Pike on nähty Miranda Frostina "Die Another Day"-Bondissa, joten hänen päätyminen "English-tytöksi" oli kieltämättä hauska veto.

Tämän päivän ohjelma koostui chili con carnen syömisen lisäksi juustopyhiinvaelluksesta Tuulensuuhun. Siellä on todellakin menossa juustoviikot ja tarjolla on parikymmentä erilaista juustoa, joista saa valita omansa. Päädyimme DI:n kanssa taktisesti valitsemaan viisi yhdessä syötäviksi. Listalle kuului Brie de Meaux, Coeur Gourmand Figue, Crottin de Chavignol, Gruyere ja Roquefort le Petit Cave. Lisäksi oli viikunahilloa ja pähkinöitä sekä jotain jälkiruokaviiniä lasilliset. Ei voi kuin suositella!

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2011

Ammuskelemassa

Innostukseni haulikkoammuntaan ja metsästykseen lienee jo vakilukijoilla tiedossa, mutta eihän se ampumisinnostus siihen lopu. Mukaan täytyy luonnollisesti sotkea myös käsiaseet, nuo kukkahattutätien ja -setien kammoksumat murhavälineet, joiden ainoa käyttötarkoitus on ihmisten tappaminen. Voin kertoa, että niillä voi ampua myös tauluihin, sikäli jos se tuli jollekulle yllätyksenä.

Taisin jättää mainitsematta että kävin kesällä kertaalleen veljen kanssa Sipoon radalla ampumassa veljen pistoolilla. Veljellä näet on löysempien aselakien ajoilta muistona ja satunnaisena harrastusaseena ysimillinen pistooli, Glock, jos nyt oikein muistan (kyllä, jokaisen kouluampujan vakiovaruste!). Minä tarjosin auton, jolla syrjässä sijaitsevalle radalle pääsee ja veli tarjosi aseen ja patruunat. Parisataa patia tuli mäiskittyä tauluihin kahdestaan ja silti tuntui ihan että kesken loppuivat. Se oli hauskaa vaikka osumatarkkuudessa olikin toivomisen varaa (rutkasti!). Mutta sehän on vain keskittymis- ja harjoittelukysymys.

DI:llä on luonnollisesti hyvä käsitys meikäläisen yhteiskuntakelvottomista kiinnostuksen kohteista ja niinpä tuo laittoi heti tiedotusta, kun kuuli että TaKoRu (Tampereen korkeakoulujen reserviupseerit ry) järjestää tiistaina 11.10. pienoispistoolin tutustumisammunnat Osmonkallion sisäradalla. Ei muuta kuin menoksi siis!
Pienoispistooli ei sinänsä eronnut isommista serkuistaan, kaliiperi vain oli pienempi, käytössä oli siis .22-kaliiperi. Ase tietysti oli sirompi ja kevyempi sekä potkaisi vähän vähemmän kuin ysimillinen (no ei se ysimillisenkään potku ollenkaan paha ollut). Tauluun osuminen ei ollut yhtään sen helpompaa silläkään.
Kiintoisinta asiassa on se, että TaKoRulla on jäsenilleen oma ampumavuoronsa tuolla radalla säännöllisesti ja kerholla on omia pistooleita. Koska liittyminen ei vaadi armeijan käymistä eikä maksa hirveästi ja kerhon aseilla ampuminenkin maksaa vain patruunat (3€/50kpl), niin alan harkita liittymistä TaKoRuun hyvin, hyvin vakavasti.

Ja sitten loppuun vähän sitä harvoin kuultua järjen ja tiedon ääntä aselain ja yleisen asekeskustelun tiimoilta: Aselain hiplaajat.

maanantaina, lokakuuta 10, 2011

Viikon kuulumiset

Mennyt viikko oli taas täynnä kaikenmoista lentelyä sinne tänne. Maanantai meni torkkuessa, tiistaina kiertelin kaupungilla töiden jälkeen ja kävimme DI:n kanssa pitkästä aikaa Inezissä, paikan juustolautanen oli muuten aivan suositeltava.

Keskiviikkona vein Fusionin katsastettavaksi ja kävelin tyrmistyneenä ulos sieltä. Hylsy! Etujarruissa tehoeroa ja vasemmasta etulaakerista kuuluu ääntä. En minä itse ole mitään huomannut, mutta laakeriremppa siis tulossa. Vitutti jo etukäteen se, että miten monen tonnin lasku siitäkin tulee, isovelikin sanoi että laakeri itsessään ei ole kallis osa, mutta työt kustantaa. No, ei kuitenkaan konkurssiin asti tällä kertaa, eräs paikallinen lupasi alle 200 eurolla sekä laakerin että vaihdon, tunti vaihdossa kuulemma menee ammattilaisella, joten ei se todellakaan ole paha nakki. Huh helpotusta! Mitä jarrujen laitto sitten maksaa, se täytyy vielä selvittää.
Systerin kanssa todettiin kuitenkin, että jospa hoidetaan Fusion nyt katsastuksesta läpi ja sen jälkeen alamme ihan tosissaan katsella uutta koslaa. Näen jo automyyjien tuskaantumisen: me kuitenkin nypimme kaikki pienetkin yksityiskohdat, toivottujen asioiden lista on pitkänpitkä ja luonnollisesti me molemmat haluamme koeajaa auton eikä se ole mikään pikkulenkki, kun pitäisi päästä moottoritielle ja kaupunkiin ja parkkeerata ja ties mitä muuta. No, siitä heille maksetaan...

Torstai-iltapäiväksi ja perjantaiksi oli lupailtu myrskyä ja mytyriä, jonkin hurrikaanin jäänteet. Olin luvannut perjantaiksi mennä Helsinkiin töihin ja viikonlopuksi Nukarille, mutta koska inhoan ajaa vesisateessa ja/tai tuulessa, aloin vilkuilla ke-iltana säätiedotuksia sillä silmällä, että löytäisin sopivan raon ajaa etelä-Suomeen. Torstaiaamuna ei ollut luentoja, joten päätin lähteä Helsingin suuntaan aikaisin torstaiaamusta. Minulla oli varattuna torstai-iltapäiväksi kampaaja Tampereelle, mutta peruin sen ja jollain onnenkantamoisella sain varattua kampaajan Nurmijärvelle.
Torstaiaamun aikainen herätys kannatti: sain ajaa koko matkan suorastaan mainiossa kelissä, varsinkin sitten kun aamukin alkoi valjeta seiskan aikoihin. Taivaalta ei tullut tippaakaan vettä ja asvaltti oli ylivoimaisesti suurimman ajan kuiva. Huolimatta ajankohdasta, liikennettäkään ei ollut ihan mahdottomasti kuin vain paikoin. Ajoinkin moottoritietä Klaukkalan ramppiin asti ja siitä vanhalle tielle ja kohti Vantaankoskea. Olin töissä hyvissä ajoin.

Perjantaina oli kaunis, mutta tuulinen ilma päivällä kun sisko tuli suoraan töistä Nukarille myös. Meillä oli illalla tee-ilta Raalan koululla, paikallisen ruokapiirin järjestämä. Esittelijänä oli intohimoinen teeharrastaja, mutta Forsmanin Tee oli sponssannut jotain ja kyseisen puljun tuotteita oli myynnissä siellä. Ihan just nyt ei tullut minusta vihreän teen ystävää, mutta ehkäpä vielä joskus. Sorruin ostamaan (siskorahoituksella, en ollut muistanut varata käteistä mukaan) pari pussillista, toinen joulumaustettua vihreätä teetä, joka tuoksui suunnattoman hyvältä sekä veriappelsiinilla maustettua rooibosta. Katsotaan miten käy. Jos se joulutee ei maistu, niin siitä saa ainakin tolkuttoman hyväntuoksuisia tuoksupusseja.

Lauantaina luvassa oli kaikkea mahdollista pihatyötä: tasoitimme ruusuaitaa, leikkasimme toisen ruusupensaan, leikkasimme angervot, tattaren, tuoksuvatukan ja tiikerinliljat, typistimme syreenipensasta, poistimme luumupuun juurivesoja, tsekkasimme luumun talvisuojauksen ja teimme syyslannoituksen. Illalla sisko leipoi sienipiirakkaa ja minä joulutorttuja pakastimeen. Niin ja olihan lauantaina ollut muutakin häpeninkiä, paikallinen sähkölaitos järjesti jonkinlaisen asiakaspäivän, tarjolla oli tietoa, hernesoppaa, munkkeja ja paloautokin oli esitteillä. Mainoksen mukaan piti olla myös ulkovalaisimien esittely ja myynti, mutta siellä oli hurjat kolme ulkovalaisinta eikä niistäkään juuri mitään muuta infoa tarjolla kuin hinta. Ja minulla oli matkassa valaistustekniikkaan perehtynyt diplomi-insinööri, jota valikoima tai informaatio ei todellakaan vakuuttanut.

Sunnuntaina otimme löysemmin, sisko valitteli flunssaista oloa ja pysytteli kiltisti sisällä. Itse kävin hakemassa havuja, joita veimme haudoille iltapäivällä. Sitten heitin siskon Vantaankoskelle ja lähdin itse siitä ajamaan Tamperetta kohti.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Liskojen päivä

Vaikka mainostinkin aiemmin migreenini melkein kadonneen e-pillerien myötä, on syytä huomata tuo sana "melkein" ja lisätä siihen se seikka, että kyllä se migreenikin iskee edelleen ihan täydellä teholla, jos sitä ei lääkitse pois heti kun mahdollista. Koska osaan yleensä kuitenkin varautua migreeniin niin että lääkkeitä on aina saatavilla, ei mokoma vaiva ole päässyt niskan päälle pitkiin aikoihin.

Kuitenkin nyt viikonloppuna kävi käpy. Minulta oli käyttämäni särkylääke jotakuinkin vähissä ja kävin lääkärissä uusimassa reseptin jo hyvissä ajoin. No, resepti minulla oli, mutten ollut saanut vielä muutettua sitä pillereiksi apteekissa. Viikonloppuna minulla siis oli matkassa vain kaksi tablettia särkylääkettä ja ne molemmat menivätkin silloin. Resepti luonnollisesti oli Tampereella. No, sunnuntaiaamuna otin viimeisen särkylääkkeen ja kaikki kipu katosi sille tielleen, joten sunnuntai-iltana ei sitten tullut enää mieleen, että pitäisi hakea lääkkeitä. Etsin resepti kuitenkin käsiini ja ajattelin käydä tänään hakemassa täydennystä.

Tänä aamuna ei sitten ollut kiva herätä ja todeta, että päässä muuten tuntuu siltä, että kaikki ei todellakaan ole ookoo. Minusta on tullut lepsu migreenin suhteen, ennen ei olisi tullut mieleenkään ajatella: "No, ehkä se menee siitä ohitse itsekseen tai ei ainakaan muutu kovin pahaksi. Käynpä lounastunnilla vasta apteekissa." Tänään kuitenkin ajattelin näin ja marssin töihin. Karkea virhe!

Kävin lounastunnilla apteekissa, mutta siinä vaiheessa särky oli jo sellaista, että nappasin varsinaisen myrkyn eli kohtauslääkkeen. Sitten sainkin omakohtaisesti seurata koetta, jossa viattomalle koe-eläimelle syötetään Relert monen kuukauden tauon jälkeen ja katsotaan miten se reagoi siihen. Särky kyllä katosi, se ei kovin kauaa katsellut yhdistelmää Relert+Diclomex, mutta ne sivuvaikutukset! Ensin alkaa puuduttaa, sitten väsyttää, sitten tuntuu siltä ettei jaksaisi mitenkään liikuttaa raajojaan saati ajatella, tuolista ylösnouseminen on mahdottomalta tuntuva operaatio, haukottelen kuin alligaattori ja aivojen tilalla on jotain pumpulihöttöä. Siis kertakaikkisen tuntuva muistutus Relert-koomasta.

Tässä vaiheessa totesin, että töissä minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä, joten ilmoitin olevani loppupäivän sairaslomalla. Oikeastaan sitä olisi pitänyt nimittää ehkä toipumisvapaaksi, koska päätä ei enää särkenyt, joten teknisesti en ollut sairas, pikku-lääketokkurassa vain. Kävely kotiin tuntui ylivoimaiselta suoritukselta, mutta menihän se kun ei kiirettä pitänyt eikä jäänyt matkan varrelle torkkumaan. Kotiin päästyäni vetelin reilun kolmen tunnin päikkärit.

Hulluintahan tässä on se, että jos joudun huomenna ottamaan Relertiä uudestaan, todennäköisesti se ei tunnu missään. Korkeintaan vähän väsyttää, muttei voida puhua tällaisesta koomasta. Mutta pidän silti jatkosa Diclomexit käden ulottuvilla, koska luultavasti tämänkin olisi voinut estää aamulla otetulla särkylääkkeellä eikä minun olisi tarvinnut koskea Relertiin lainkaan.

perjantaina, syyskuuta 30, 2011

Vielä joku sitkeä yrittää

Aamun ensimmäinen puhelu meni jotakuinkin näin:

*tilulilu*
Minä: Sirpale
Vastapuoli: No tässä joku jostain terve. Tuota Erkkiä tässä tavoittelen, onkohan hän saapuvilla?
Minä: Hän ei ole tavoitettavissa.
Vastapuoli: Okei, onko tämä väärä numero vai...
Minä: Eeei, numero on ihan oikea, mutta hän on kuollut kolme vuotta sitten.
* syvä hiljaisuus*
Vastapuoli: Jahas... No ehkä mä sitten poistan tämän numeron täältä...
Minä: Juu, kannattaa. Ja hyvää päivänjatkoa.
Vastapuoli: Samoin... *tuut tuut tuut*

Täällä päässä hymyilytti kovin toisen täydellinen häkeltyminen kesken myyntipuheen, vaikka asia luonnollisesti oli mitä vakavin. Tai no, en ole ihan varma siitä vakavasta, luulen että isää olisi naurattanut myös.

torstaina, syyskuuta 29, 2011

Aamun uutissilput

IL: Kansanedustajan erikoinen vaatimus: Suuntautuminen kerrottava
Joku vanha kääpä on nähtävästi heittänyt ilmoille aivopersun (aivopierun poliittinen versio): työnantajan pitäisi saada tietä rekrytoitavan seksuaalinen suuntaus. Onpa hyvä idea! Mielestäni sitä ei kannattaisi jättää tähän vaan jatkaa vähän pidemmälle. Myös poliittinen suuntaus tulisi kertoa! Ja jos vahinko on jo tapahtunut ja persu on palkattu, pitäisi muilla ihmisillä olla oikeus kieltäytyä työskentelemästä sellaisen ihmisen kanssa, jonka arvot ja vakaumus poikkeavat omista radikaalisti.

HS: Maria Veitola toi ruutuun kouluampujien ihailijan: "Toivat maailmaan vipinää ja actionia"
Minua ei niinkään kiinnosta Maria Veitola vaan tuon kouluampujafanin möläytykset. Että ovat jännittäviä ja tuovat vipinää elämään. Noh, ei auta kuin toivoa menestystä ja kouluampujan luotia omaan päähän. Se se vasta jännää olisi.

Ei voi pieni ihminen ymmärtää, ei...

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011

Kynnet

Meikäläinen on taas sortunut rakennekynsiin. En ollut kunnolla päässyt Tampereelle asti elokuussa kun jo varasin aikaa.


Tässä olivat ekat kynteni. Violettia ja valkoista.


Ja tässä nykyiset, mustaa ja sinistä.

Tällä kertaa kynnen malli on kokonaan toisenlainen kuin silloin aluksi. Pidän tästä kapeakärkisestä mallista oikeastaan enemmän, mutta toisaalta tuo tasakärkinen malli on rouheampi. Niihin saattoi valita väriksi hempeän vaaleanpunaisenkin eivätkä ne näyttäneet silloinkaan liian tyttökynsiltä. Näihin jos laittaa vaaleanpunaisen, niin huh huh...

sunnuntaina, syyskuuta 25, 2011

Lauantain kiirehiä

Eilen oli vähän sellainen päivä että sai mennä tuli persiin alla sinne ja tänne, kun kaikki kiinnosti ja loppuihin oli tullut luvattua mennä muuten vain.
Ennen puolta päivä suuntasin kulkuni koululleni katsomaan mitä mielenkiintoista syysmetsäpäivä tarjoilee tällaiselle pienmetsänomistajalle. No olihan siellä vaikka mitä, moneen paikkaan tuli jätettyä yhteystiedotkin jatkoa varten, katsotaan sitten että mitä sanovat kun paukautan ääneen että joo, metsää on hurjat 3 hehtaaria ja sekään ei Pirkanmaalla. Mutta joo, minulla on vähän sellainen kutina, että sillä pienelläkin pläntillä kannattaisi ehkä jonkun asiantuntijan käydä katsomassa, että onko metsittyminen lähtenyt alkuun vai pitäisikö tehdä jotakin.

Kahden aikaan kurvasin sitten tuohon lähistölle, olin bongannut jostain tiedon, että Kulutusjuhla ry järjestää sieniretken Tampereella ja vieläpä niin sopivasti kuin täällä Hervannan nurkilla. Keli oli suotuisa ja sieniä löytyi, kotiin oli tuomisina muutama myöhäinen kanttarelli, suppiksia ja uutena tai siis ainakin varmasti tunnistettuna myös lampaankääpä. Uusia sieniä ei hirveästi oppinut, muutaman tatin (voitatti, nummitatti ja sitten se yksi, jonka nimi ehti jo taas kadotakin) ja sen lampaankäävän.

Metsästä suihkun ja vaatteidenvaihdon kautta suuntasin DI:n kanssa kohti keskustaa, syömään ja sitten tuttujen luo viettämään tupari-iltaa. Emme viipyneet siellä kuitenkaan kovin kauaa vaan lähdimme uudestaan kohti keskustaa. Alkuperäisiin suunnitelmiin oli kuulunut ankara biletys jossain yökerhossa, mutta huolimatta kaikesta juodusta kolasta ainakin minä aloin sammahtaa jo puolen yön tienoilla.
Ensimmäinen kohde oli Ilona, joka on mainostanut itseään rankasti ja odotukset olivat kohtuullisen korkealla. Samoin oli pääsylipun hinta. Viihdyimme kyseisessä paikassa ehkä vartin ja totesimme, että opetus tuli kalliiksi, mutta täältä on päästävä pois eikä tartte enää toiste tulla. Hirveän oloinen paikka, oikein kunnon pintaliito-lihatiski eikä edes musiikki pelastanut.
Seuraava yritys oli Sohoa vastapäätä viime aikoina avautunut Volume, jota on mainostettu tekno-yökerhona, joten ainakin musiikin suhteen ei voisi mennä kovin paljon pieleen. Paikka oli suht vaatimattoman näköinen, miltei tyhjä vielä puolen yön aikaan, mutta musiikki oli hyvää ja juomat edullisia. Emme olleet uskaltautuneet testaamaan Ilonan baaritiskien hintatasoa, mutta perstuntumalta voisi sanoa että siellä olisi saanut pulittaa juomistaan luultavasti tuplasti enemmän kuin Volumessa. Volumessa täytyy käydä useamminkin, mutta mielellään niin ettei ole aiemmin päivällä juossut koko kaupunkia läpi ilman että olisi ehtinyt ottaa edes päivätorkkuja. Kyllä, alan käydä vanhaksi...

maanantaina, syyskuuta 19, 2011

Autopaikka-ahdistus ja kuinka se hoidetaan

Oma parkkipaikka, tuo hemmetin riivinrauta.
Tai ei siinä mitään, oma parkkipaikka on kiva juttu, varsinkin jos siinä ei loju joku vieras auto, kuten muutaman kerran on sattunut. Mutta että sen pitää olla rivin päässä! Siitä nimittäin seuraa erinnäisiä ongelmia.
No ensinnäkin ne aurausongelmat, joita valitin viime talvena ja edellisenä talvena.


Tämä kuva kuitenkin kertoo, että lumen lisäksi on muitakin ongelmia. Fusion (siis tuo kuranruskea kääryle tuossa vasemmassa reunassa) on omalla paikallaan, samoin aivan oikeassa reunassa näkyvä punainen auto. Punainen auto on minun parkkipaikaltani kulmittain lähtevän rivin ensimmäisellä paikalla ja pysäköity aivan oikein, toivottavasti myös omalle paikalleen.
Mutta mitä tuo sininen auto tuossa välissä tekee? No ainakin se yrittää käydä minun hermoille, koska Fusionin pujottaminen pois tuolta omalta paikalta tulee kaksin verroin hankalammaksi, kun viereiseen riviin on tullut yksi ylimääräinen auto lisää. Kyllä sen saa peruutettua pois sieltä, vaikka heti Fusionin takana on kesäisin rotvalli ja talvisin (kuten tässä kuvassa) hirmuinen lumikasa.
Tuohon paikkaan parkkeerataan autoja vähän turhan usein siihen nähden, että arvostan suunnattomasti sitä, ettei tarvitse peruutella ahtaissa paikoissa. Olen vain tyytynyt tähän asti kiristelemään hampaitani ja antamaan kunnollisen suusanallisen läksytyksen, jos olen jonkun bongannut tuomassa tai viemässä autoaan tuohon.

Nyt viikonloppuna tuli kuitenkin viimeinen pisara. Olin viikonlopun siis poissa ja tuohon ei-paikalle on ilmestynyt vihoviimeinen pommi: vanha lommoinen Opel, jossa on toisen puolen renkaatkin aivan tyhjät, joten se ei liiku siitä varmastikaan mihinkään omin voimin. Sitä pitää siis avittaa ja katsoin sen olevan nyt tällä kertaa minun nakkini. Soittelin aamusella läpi poliisin, pysäköinninvalvonnan ja isännöitsijän.
Poliisia ei kiinnosta, vaikka koslan ajoneuvovero on maksamatta.
Pysäköinninvalvonta lupasi käydä raapustamassa virhemaksulappusen autolle, mutta kertoi että siirtopyyntöjen on tultava isännöitsijän kautta. Mietin vain että vievätköhän parkkipirkot autosta kilvet, viitaten siihen verorästiin? No, iltapäivään mennessä ei pikavoittolappusta ollut rotiskon ikkunalasiin eksynyt.
Isännöitsijälle pyydettiin jättämään soittopyyntö mailitse, joten tein sen, mutta mitään ei ole kuulunut.

Jos naiselle ei edes oma auto ja oma parkkipaikka saa olla koskematon pyhä lehmä, niin mikä sitten??!!

Niinpä otin nyt kotiin päästyäni jälleen puhelimen kauniiseen käteen ja soitin taloyhtiön asiakaspalveluun. Asiani oli tällä kertaa kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: "Hei, haluan vaihtaa autopaikkani johonkin toiseen". Asia onnistuu, käy vielä tsekkaamassa tarjotut paikat ja vaihtamassa tolpan avaimen, mutta sitten tämä parkkipaikkaepisodi saa minun osaltani viimeisen pisteen. Toivottavasti.

lauantaina, syyskuuta 17, 2011

Lähitöitä ja sienestystä

Eilinen etätyöpäivä meni meikäläiseltä aika vastakkaisissa merkeissä, sillä olin aamulla aikaisin hypännyt auton rattiin ja karauttanut Helsinkiin. Tarkemmin ottaen kuitenkin vain Vantaankoskelle, josta olin jatkanut junalla Helsinkiin.
Kas kun muu tiimi on edelleen siellä.
Siellä on ylimääräisiä työpisteitä.
Minulla on toistaiseksi kulkuoikeudet sinne.
Työläppärin kuljettamisessa toimiston ulkopuolella ei ole ongelmaa.
Onhan se kiva nähdä työkavereitakin joskus ihan naamatusten, telcoilu on aina enemmän tai vähemmän tuskaa, erityisesti jos konffapuhelin ei ole ihan kunnossa.
Ja koska olin joka tapauksessa menossa Nukarille viikonlopuksi, on se ihan sama lähdenkö ajamaan Tampereelta etelää kohti kenties torstai-iltana tai perjantaina töiden jälkeen. Alunperin minun piti lähteä Tampereelta jo siis torstaina, mutta sääennusteet lupasivat sadetta ja tuulta enkä pidä sanottavasti kummastakaan, joten jätin menomatkan taktisesti perjantaiaamuksi. Kannatti, keli oli ihan jees.

Tänään olen sitten rämpinyt alkuillasta metikössä. Aiemmin päivällä sää oli hieman epävakaista, väliin satoi, väliin paistoi eikä oikein tahtonut lähteä yhtään kauemmas, koska olisi kuitenkin saanut niskaansa vettä. Kun keli alkoi näyttää edes jossain määrin vakaalta, hipsaisin kiiruusti korin ja sieniveitsen kanssa metsään. Voin väittää että kannatti. Löysin kanttarelleja, karvarouskuja ja punikkitatteja. Muutama suppilovahverokin tuli bongattua. Tuntuu olevan hyvä sienivuosi menossa!
Hirvikärpäsiä varten olen kehittänyt yhden melko toimivan noitakonstin: vaaleansininen huppari. Hirvikärpäsen sanotaan suosivan tummaa väriä, joten vaaleat vaatteet ovat tiettävästi parempi valinta muutenkin. Hupparista saa vielä hupun päähän, joka blokkaa ainakin osan sinne niskaan ja hiuksiin yrittävistä hirvareista. Fleecehuppu ei edes kahise häiritsevästi, kuten monien ulkoilutakkien huput, joten sitä voi oikeasti pitääkin päässään. Konsti joko toimii tai sitten hirvareita ei ollut maisemissa kovinkaan paljon, koska missään vaiheessa ei alkanut tuskastuttaa. Olihan niitä, mutta suurimman osan sain nypittyä vaaleasta hupparistani pois, vain aniharva pääsi hiuksiin tai edes kasvoille asti.

torstaina, syyskuuta 15, 2011

Sushitaivas

Ah Maruseki ja sen perinteiset sushit!
Olimme eilisiltana DI:n kanssa Marusekissa syömässä ennen leffaan menoa. Viimeksi kun kävin kyseissä paikassa tässä joskus vähän aikaisemmin, olin valinnut jotain listan moderneja susheja. Valinta saattoi tuolloin osua California makiin, joka oli kyllä ihan ok, muttei pärjää perinteisille makeille ja nigireille.
Eilen ymmärsin sitten pysytellä tiukasti vanhoissa, tutuissa ja hyviksi havaituissa nigireissä. Settiini kuului lohta, jättikatkarapua, tonnikalaa, munakasta ja avokadoa, joista viimeksi mainittu on uusin suursuosikkini. Kyllä kannatti.

maanantaina, syyskuuta 12, 2011

Sirpaleita

Mennyt taas pari viikkoa kirjoittamatta vaikka tässä onkin kaikenlaista tapahtunut. Ei kuitenkaan mitään maata mullistavaa. Tässä vähän listattuna juttuja, ei mitenkään aika- tai tärkeysjärjestyksessä.

1. Syysretki Nuuksioon
Kuten viime vuonnakin, tänä vuonna DI:n kummipojan synttäreitä juhlittiin Nuuksion maisemissa. Säät oli tilattu just kohdilleen, oli aurinkoinen syysilma. Porukkaakin oli siellä suunnassa liikkeellä melkoisesti enkä yhtään ihmettele, eräs meidänkin seurueen pariskunnista oli käynyt vähän metsällä ja tuomisina oli mustatorvisieniä ja kangasrouskuja ihan mukavat määrät.
Erona viime vuoden postaukseen voitaneen sanoa se, että kun viimeksi olin kovin innoissani että pääsen ajamaan tauon jälkeen, tänä vuonna kävimme DI:n kanssa seuraavanlaisen keskustelun:
Minä: "Ajaisitsä huomenna sinne Espooseen?"
DI: "Äääh, onks pakko?"
Minä: "No on kun mä en viitsisi millään."
DI: "No etkö sä nyt vois?"
Minä: "Kumpi meistä on tänä vuonna vääntänyt rattia jumankeuta reippaasti toistakymmentä tuhatta kilometriä? Mä olen ihan tarpeeksi kypsä ajamiseen!"

Riita poikki ja voita väliin, DI ajoi Espooseen ja minä takaisin. Joo, ajamisesta on kadonnut suurin osa kaikesta hohdosta sen jälkeen kun on joutunut yli puoli vuotta ajamaan 60km joka pahuksen arkipäivä.

2. Siivousta ja syömistä
Olin kutsunut erään tuttavapariskunnan käymään meillä sunnuntaina. DI hoiti luonnollisesti ruokapuolen, jos tosin minäkin loihdin jälkiruuaksi omenapiirakan. Mutta ei siinä tarpeeksi, vieraiden tulo vaatii myös siivoamista ja sitä harrastettiin aktiivisesti sunnuntaiaamuna. Vitsit, tämäkin läävä näyttää siivottuna ihan ihmisasunnolta!
Pitänee ottaa jälleen kerran puheeksi se, että jos tänne tilaisi siivousfirman edes vaikka kerran kuussa tai jotain, koska se on fakta että itse ei viitsi, en minä eikä näemmä DI:kään. Minun jäljiltäni olohuone on täynnä vaatekasoja ja työhuone kuin pyörremyrskyn jäljiltä. DI:n jäljiltä olohuoneen pöytä notkuu papereita ja atk:ta ja keittiö on karmeassa kuosissa. Hamsterien jäljiltä joka paikasta löytyy sekä purua että pahvisilppua (ne kulkeutuvat meidän sukissa joka puolelle). Matot ovat myös yliarvostettuja ja epäkäytännöllisiä kapistuksia.
Vaan olipa kiva nähdä vanhoja kavereita (liian) pitkästä aikaa!

3. Hervannan vainaja
Viikko sitten tapettiin lounastauoltaan työpaikalleen palaava kiinalaisnainen Hervannassa, lähellä Nokian Hermian konttoreita. Itse asun Hervannassa myös ja nimenomaan täällä etelä-suunnassa sekä käyn töissä tässä lähellä, ei tapaus naurata, ei niin tippaakaan. Aivan erityisesti ei siksi, että tekijää ei olla vielä saatu kiinni ja motiivista ei ole tietoa.
Voinen paljastaa sen verran, että työmatkani (se oikoreitti) kulkee nimenomaan Nokian parkkipaikkojen läpi, ei siis heitä tapon tekopaikasta kovinkaan monella sadalla metrillä. Turvatoimet ovat selkeästi kiristyneet, tapauksen jälkeen harva se päivä on parkkiksilla tullut vastaan vartijoita. Herää kuitenkin kysymys, ovatko he vain vartiointitehtävissä vai hätistelemässä pois reporttereita, koska kyseinen tapaus kiinnosti kovasti myös tiedotusvälineitä ja ainakin yksi uutisryhmä oli kyselemässä viattomilta sivullisilta kommentteja asiasta.
Seuraavana päivän sitten oli kyselyjen tulokset nähtävillä iltapäivälehtien lööpeissä: "Nokialaisia piinaa pelko!" Lievää ylireagointia, sanoisin.

4. Räjähdys Ranskassa
Eteläranskalaisessa ydinjätteen käsittelylaitoksessa on tapahtunut räjähdys, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole julkisuuteen kerrottu, että siitä olisi koitunut säteilyvuotoa. Seuraan tapausta kyllä jatkuvasti netin kautta, sisko kun sattuu juuri olemaan vähän samoilla seuduilla...

tiistaina, elokuuta 30, 2011

Hullulla on halvat huvit...

... idiootilla ilmaiset.
Alustukseksi yksi Jupun sarjakuva. (Ei muuten kannata lukea tuota blogia kertaistumalta läpi. Siinä saattaa olla naurulihakset kovilla. Jupulta on muuten ilmestynyt muutama vuosi sitten albumi "Baarien nainen" ja tänä syksynä on tulossa "Koirapuistojen nainen".)

Eli rekisterinumeroiden keräily numerojärjestyksessä. Samana päivänä luettuani tuon sarjakuvan, näin numeron 999 ja ajattelin sen olevan enne: minun tulee kerätä kaikki numerot 999:stä 1:seen (ei siis toisin päin, keräilyn aloittaminen on helpompaa näin, mutta se loppuosa on sitten taatusti hankalaa).

Päätin pari perussääntöä:
1. Jos olen menossa numerossa X ja näen aamulla numeron X-2 ja myöhemmin saman päivän aikana X-1, voin ottaa listalleni molemmat numerot eli X-1 ja X-2, jos muistan ja olen varma, että olen todellakin nähnyt samana päivänä numeron X-2. Eli näin listan numerot voi yhden päivän aikana bongata väärässä järjestyksessä.

2. Ulkomaalaisten autojen rekisterinumerot hyväksyn vain, jos ne ovat selkeästi kolminumeroisia tai esimerkiksi nelinumeroisessa kilvessä yksi numero on erotettu joko välillä tai viivalla muusta sarjasta TAI neli- tai suurempinumeroisen hyväksyn silloin jos sen ensimmäinen tai ensimmäiset ovat nollia. Esimerkiksi 0989 olisi hyväksyttävä bongaus 990:n jälkeen.

3. Oman auton rekisterinumeron (alkaa 8:lla) aion ottaa mukaan vaikka tuolloin se ehkä ei olekaan enää oma enkä näe sitä missään.

Keräily onkin lähtenyt alkukankeuden jälkeen hyvin käyntiin. Se 999 oli tosiaan yksi auto Nurmijärven kirjaston parkkipaikalla, muistaakseni Saab. Sen jälkeen jouduinkin vartomaan 998:ia jonkin aikaa, vaikka ympärillä kierteli kaikki numerot 990:sta ylöspäin. 998:n bongasin kuitenkin työmatkalla, se oli jokin pääkaupunkiseudun liikenteen bussi, joka oli nousemassa kolmostieltä Martinkyläntielle.
997 oli vihreä auto, joka ajeli ainakin parina aamuna pitkin Raalantietä ja vanhaa kolmostietä. Ajoin eräänä aamuna sen perässä siihen asti kunnes se kääntyi kolmostieltä pois kirkonkylän kohdalla ja sekös syletti, kun silloin vielä pyydystin sitä 998:ia.
996 tuli vastaan Vantaankoskella myös, liikennevaloissa eräänä iltapäivänä.
995 oli autokoulun musta Ford, joka seisoi Jokelassa parkissa.
994:n bongasin myös Raalantiellä jonain iltapäivänä.
993 oli taksi Tikkurilan rautatieasemalla viime keskiviikkona.
992 oli muistaakseni Volvo, joka kääntyi eteen Imatralla viime perjantaina.
991 löytyi eilen työpaikan parkkipaikalta.
990 oli Hermia 11:n eteen parkkeerattu Volvo eilen puolen päivän jälkeen.
989 tuli vastaan myös eilen Turtolankadulla.

Kuten näkyy, eilen oli hedelmällinen päivä, bongasin peräti kolme autoa samana päivänä ja vielä kaikki numerojärjestyksessä. Arvata saattaa, että 988:ia saan odottaa taas hamaan ikuisuuteen asti tai ainakin siltä se tuntuu.

*edit*
Kirjoituspäivänä bongailin runsaasti 988-numeroita, ennustuksestani huolimatta. Ensimmäinen oli punainen auto, parkissa Insinöörinkadun varrella. Toinen oli harmaa auto, samoin parkkeerattuna lähitienoille.

2.9.2011 987 ja 986 bongattu Hyvinkään alueella vanhalla kolmotiellä (130).
3.9.2011 985 bongattu Hyrylässä.
10.9.2011 984 moottoritiellä
18.9.2011 983 Raalantiellä
24.9.2011 982 parkissa Teekkarinkadun varressa
26.9.2011 981 parkissa työpaikan pihalla
2.10.2011 980 tuli vastaan Tuusulan moottoritien pohjoispäässä
4.10.2011 979 oli parkissa Hämeenkadun varrella
7.10.2011 978 tuli vastaan vanhalla kolmostiellä
11.10.11 977 tuli vastaan Hermiankadulla
967 Tampereella
975 Tampereella, naapuritalon ovella
974 Tampereella
973 Tampereella
972 Tampereella
971 Tampereella, työpaikan parkkipaikalla
970 Tampereella, työpaikan parkkipaikalla
969 Tampereella, Hervannan valtaväylällä
968 Vantaankosken parkkipaikalla
967 Nurmijärvellä

maanantaina, elokuuta 29, 2011

Tamperelainen nääs!

Kah niin, hurja neljän päivän loma on ohitse ja olen - ei voi sanoa että palannut - päätynyt sorvin ääreen. Sorvi on kuitenkin siirtynyt Ruoholahdesta Hervantaan. Koska jatkan toistaiseksi samassa projektissa, sain ottaa työläppärini (2 kpl) mukaani, täällä Hervannassa oli odottamassa jo valmiina työpiste ja vierailulla respassa hoituivat myös kulkukorttiasiani sille mallille, että pääsen kulkemaan. Helppoa kuin heinänteko. Tosin uudelta työpisteeltä puuttuvat vielä telakka, näyttö ja näppis, mutta selviäähän tällä pelkällä läppärilläkin.

Kävin tässä iltapäivällä myös työnantajan toimistolla, sain sinne avaimen ja saan uuden badgenkin kun käyn hakemassa, joten paperiasiat alkavat olla silläkin suunnalla kunnossa. Yllättävän kivuttomasti, sanoisin!

Viime viikon olin tosiaan maanantaina lukuunottamatta lomalla. Maanantaina oli vielä viimeinen rypistys Ruoholahdessa. Työkaverit olivat hankkineet suklaata ja kukkakimpun "jäähyväislahjaksi", voin väittää että se oli sentään yllätys, koska enhän minä ole vaihtamassa projektia, saati sitten firmaa, istumapaikkaani vain eikä Tamperekaan missään maan äärissä ole.

Tiistain olin vielä pääasiassa Nukarilla, siellä tuli poikkeamaan mummun veli vaimoineen. Ovat kahdeksanpäisen sisaruskatraan viimeiset kun nuorin sisko kuoli tässä kesällä. Hurjaa kyllä, toinen on satavuotias ja toinen kymmenen vuotta nuorempi. Tiistai-iltana suuntasin sitten Tampereelle, keskiviikkona oli yksi testausseminaari Hermiassa ja sen loputtua lähdin suoraan junalle ja kohti Imatraa.
Vietin Ruokolahdella äidin ja hänen miehensä luona muutaman päivän. Torstaina käytiin vähän kiertelemässä Mustaniemessä ja Kyläniemessä ja missä nyt sitten kierreltiinkään. Perjantaina poikkesimme nopeasti Imatralla ja iltapäivällä lähdimme veneilemään. Keli oli mitä mahtavin, aurinko paistoi ja lämpötila ainakin lähellä hellelukemia, jos ei peräti mennyt ylikin. Oli hieno päivä ja kyllä kelpasi kirjoittaa Facebookiin että täällä sitä vain lillutellaan Saimaalla auringonpaisteessa kun muut kaverit pääsääntöisesti paiskivat töitä.

No, lauantaina oli kuitenkin suunta taas kohti Tamperetta ja tänään sitten töihin.

torstaina, elokuuta 18, 2011

Kesäkissa palaa

Tiättekste ku tarttis pakata?
Meikäläisen reilun 8 kuukauden työkeikka Helsinkiin/Espooseen alkaa olla viimeisiä itkuja vaille valmis. Olen Helsingissä töissä enää huomisen ja maanantain, ensi viikosta olen lomalla loput päivät ja sitten 29.8. pitäisi aloittaa jo Tampereella. Mihin tämä aika oikein on mennyt?

Suoraan sanoen minua hirvittää ihan pikkuisen, että miten sopeudun taas kaupunkielämään DI:n kanssa. Olen tottunut siihen, että on hiljaista, rauhallista ja yksinäistä ja viihdyn hyvin täällä. Olen saanut mennä ja tulla miten huvittaa. Ainoat äänet ovat satunnaiset lentokoneet ja peltikatolla rymistelevä orava. Telkkari ei ole ollut päällä kuukausiin (tai no oli, mutta sitä katsoi sisko).

Mutta on siinä hyvätkin puolensa. 45 kilometrin ja 1 tunnin 10 minuutin työmatka kutistuu 450 metriin ja kymmeneen minuuttiin. Vettä saa lutrata ihan niin paljon kuin haluaa. Kauppa on kävelymatkan päässä. Stockmann ja Sokos ovat inhimillisen kokoisia, lähellä, tiedän mistä mitäkin löytyy eivätkä ihan niin julmetun täynnä porukkaa. Kaikki tutut ravintolat, olen tässä kevään ja kesän aikana väittänyt kärsiväni vieroitusoireita ainakin Tuulensuun ja Marusekin ruuista.

Lauantaina sitten liikkuu. Pitäisi oikeasti pakata, mutta kun laiskottaa.

tiistaina, elokuuta 16, 2011

Pari huomiota

Huomio 1
Minä en ymmärrä metrojen liukuportaita tai oikeastaan ihmisten käyttäytymistä niissä. Tai ymmärrän, mutta muutamia tyyppejä haluaisin roimia pitkin korvia.
Kello on puoli 4, Ruoholahden suunnasta tulee rautatieasemalle metro ja samaan aikaan toinen juna tulee idästä päin. Rautatieasemalla jää hulluna porukkaa pois kummastakin junasta. Ei mitään hätää, meneehän sieltä peräti kolmet rullaportaat ylöspäin.
Mutta mitä?! Ihmiset seisovat yhtenä kapeana rivinä jokaisten portaiden oikeassa reunassa. Siihen viereen mahtuisi ihan hyvin seisomaan toinen ihminen. Mikä hiton idea on käyttää vain puolet portaiden kapasiteetista?

No kun se "kiihdytyskaista" on varattu niille valitettavan kovaäänisille urpoille, joita on ehkä 15% kaikista matkustajista ja jotka haluavat päästä kulkemaan ylöspäin portaissa. On niin helvetin kiire olevinaan joka paikkaan että sitä varten tarvitaan puolet rullaportaistakin että päästään ainakin 10 sekuntia nopeammin sinne ylös. Voi huoh ja hyvä jysäys.

Tunnustan: olin tänään paha ihminen ja seisoin siinä vasemmalla puolella. No, ei siitä ollut mitään iloa, ne rullaporraskaaharit olivat ryysineet tietysti jo ennen minua sinne portaille eikä enää ollut ketään tulossa ylöspäin. Niin turhauttavaa kun ei oikeasti ollut kenenkään tiellä.
Minulla olisi ollut vastarepliikkikin valmiina: "No voe tokkiisa ko ehä mie tienny. Mie ko iha luulin et täsä saa ihimisekki olla ko on niim palio kulkijaa menoos. Voe anteeks ny kauhiast, myöhästykkönää ny linikast miun takkii?" (inspired by Jupu)

Huomio 2
Rakkaat naispuoliset kanssaeläjäni. Jos haluatte käyttää korkeita stilettikorkoja ja legginssejä tai muita tiukkoja housuja yhdessä, opetelkaa kulta-pienet-rakkaat kävelemään niillä kengillänne ennen kuin lähdette ihmisten ilmoille. Ihan oikeasti. Se kuolevan kamelin viimeinen marssi lievässä etukenossa ja polvet koukussa ei imartele ketään.
Jos ette ole idiootteja, älkää näyttäkö idiootilta. Jos olette idiootteja, ei sitä tarvitse kaikille näyttää.

Että mulla särkee silmiä vieläkin...

Huomio 3
Ekaluokkalaisia on taas tiet täynnään. Onnekseni liikun kuitenkin pääasiassa niihin aikoihin kun he ovat vielä turvallisesti sängyssä tai päässeet kotiin jo aikoja sitten. Ekaluokkalaisista varoitellaan kovasti liikenteessä, mutta ne pikkuiset reppuselät, jotka minun reitilleni ovat osuneet, eivät ole olleet ongelma. He sentään kulkevat kiltisti niin kuin äiti ja opettajat ovat neuvoneet, tien reunassa ja noudattavat liikennevaloja ja käyttävät suojateitä ja katsovat tuleeko autoja. Mistä lähtien tällainen jalankulkija on muka ongelma ollut?! No tietysti se ekaluokkalainen on kovasti pieni eikä näe esimerkiksi parkkeerattujen autojen yli ja niin edelleen, mutta silti.

Sen sijaan ne isommat koululaiset, varsinkin arviolta yläasteikäiset. Ne jotka maleksivat kadun yli mistä sattuu katsomatta sivuilleen, jotka ajavat pyörillään kuin Euroopan omistajat, luonnollisesti keskellä katua. Ne joille torvea soittaessaan saa vain keskisormen ja räkäistä naurua. Ne ovat ongelma!

Joka puolella on näitä kylttejä, joissa lukee: "Älä aja päälle, t. ekaluokkalaiset". Tarkoittaako tämä sitä, että niiden vanhempien päälle saisi ajaa, kun ei sitä erikseen kielletäkään? Eikö? Mutta jos ihan vain pikkuisen? Sairaalareissu, ei ruumishuoneelle asti? Jooko? Jos jättäisi vielä sen pyörän sinne pientareelle, niin ei tulis Fusioniin naarmuja? Plii-iiis.

niin haluaisin.

maanantaina, elokuuta 15, 2011

Tieto lisää tuskaa...

... toisen ihmisen ilmeinen tiedonpuute puolestaan lisää ärsytystä!

Kirjastosta nappasin kassiini kirjan, joka esittelee hevosta historiassa, taiteessa ja runoudessa. Kuulosti todella hyvältä ja näytti myös, mutta tekstiin paneutuminen aiheutti tykytystä otsasuonistossa. Harmaa! Pähkinä! Englantilaisella täysiverisellä muka lyhyempi pää kuin arabilla! Ja muitakin pikkujuttuja, erityisesti väritermit olivat todella, todella pahasti hakusessa.

Jos kirjoittaa kirjan hevosista, voisi kuvitella että ottaisi selvää edes hevossanaston perusjutuista eikä kääntäisi termejä suoraan englannista. Sillä väritermeinä kirjassa käytetyt "harmaa" ja "pähkinä" ovat suoria käännöksiä englanninkielisistä termeistä "gray" ja "chestnut", jotka hevoskielessä tarkoittavat - eivät harmaata ja pähkinää - vaan kimoa ja rautiasta.

Paljastan asiaa tuntemattomille lukijoille salaisuuden: ylläpidän yhtä suurehkoa hevossivustoa (joka kylläkin on ollut vuosikaudet vähän telakalla, kun en minä tiedä mitä minä sille tekisin) ja olen näiden kymmenen vuoden aikana vastaillut mailitse sekä kerran puhelimitsekin erinnäisiin hevosia koskeviin kysymyksiin. Moni on ollut juuri erilaisten termien kääntämisestä: mitä tämä englanninkielinen termi tarkoittaa ja miten se sanotaan suomeksi. Ei olisi varmaan ollut iso vaiva?

tiistaina, elokuuta 09, 2011

Liikenteessä sattunutta

Ajelin eilen kotia kohti tavalliseen tapaan vanhaa kolmostietä pitkin. Olin jo lähestymässä Nurmijärveä, kun vastaan tulee auto alamäkeen. Se näytti vilkauttavan valoja edelläni ajavalle rekalle. Tjaa, mietin, valot unohtuneet vai oliko tiessä vain sopiva notkahdus?
Sitten samainen auto vilkauttaa valoja minullekin. Mitähän se yrittää sanoa? Valot on päällä, muttei pitkät. Katos, tuolla mäen päällä seisoo joku auto tienreunassa. Onkohan siellä tutka? Nopeusmittarin tsekkaus, joo ei ylinopeutta ja matka jatkuu silmät auki.

Ei ollut tutkaa, siellä oli kuorma-auto kyljellään ojassa. Toisella puolella tietä eli etelään päin oli ollut menossa. Onnettomuuspaikalle oli pysähtynyt muutamia henkilöautoja, poliiseja ei vielä näkynyt. Vaatteista ja naarmuuntuneesta naamasta päätellen onnettomuusrekan kuljettaja istui autonsa vieressä tienpientareella. Siinä oli jo auttajia sen verran että katsoin parhaaksi vain ajaa ohitse, tilanne näytti olevan hallussa.

Kiitos kuitenkin valojen väläyttäjälle, herätti tarkkaavaisuuden ja olisihan siihen ollut ikävä täräyttää täyttä vauhtia, niiden parkkeerattujen autojen takia joutui hidastamaan kohdalla aika lailla. Jatkoin matkaa ja vilkautin vastaantulijoille valoja, että tietävät hekin vähän ennakoida jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan edessä.

Sitten osui eilen ensimmäistä kertaa liikenteessä hevonen vastaan, ratsukko kulki tienpiennarta pitkin, kun lähdin ajamaan kotiin päin vähän pienempää kinttupolkua. No, tiedänhän minä toki, miten hevosten vastaantullessa käyttäydytään auton ratissa. Tämä polle taisi olla vanha tekijä autojen kanssa, se ei edes katsonut kun menin autolla ohitse.

Hevosten kanssa on muistettava kaksi seikkaa:
1. se on saaliseläin eli se pakenee pelästyessään.
2. iso hevonen painaa 500 kiloa ja on jotakuinkin hirven kokoinen.

Ynnäämällä nämä kaksi asiaa yhteen saadaan tulokseksi se, että ratsastaja/taluttaja/ajaja ei pysty hevosta pitelemään voimalla. Jos hevonen säikähtää jotain, se lähtee. Kuka pystyy pitelemään millään keinolla 500 kilon riehuvaa lihaskönttiä paikoillaan? Lisäksi 500 kiloa hevosta auton konepellillä tai tuulilasilla tuskin kuuluu kenenkään autoilijan top 10-toivelistalle. Vaikkei hevosista tai ratsastajista niin välittäisikään, niin siinä käy pahasti autolle ja ehkä itselleenkin.
Ratsastajat eivät tieten tahtoen lähde autoja pelkäävillä hevosilla liikenteeseen, sen verran heilläkin on itsesuojeluvaistoa. Joskus vaan voi tulla pakkotilanne ja toisaalta se rauhallisinkin ja liikenteeseen tottuneinkin hevonen voi säikähtää jotain, mitä ihminen ei pidä pelottavana tai ehkä edes huomaa. Se on kuitenkin saaliseläin. Lisäksi ratsastajat ovat usein maastossa liikkuessaan maanomistajien hyvän- tai pahantahtoisuuden armoilla eikä sopivia maastoreittejä lähde joka tallin pihasta. Reiteille päästäkseen voi olla pakko kulkea pätkän matkaa maanteillä.

Niinpä ratsukko/valjakko ohitetaan autolla hyvän matkan päästä, ei läheltä. Jos ratsastaja näyttää pysähtymismerkkiä, pysähdytään. Ehkä sammutetaan autokin, varsinkin jos hevonen vaikuttaa vauhkolta. Liikkeelle lähdetään taas kun ratsukko on päässyt riittävän kauas. Varmaan harvoin tarvitsee edes pysähtyä, varsinkin jos pitää kunnon etäisyyden hevoseen ja vauhdin maltillisena.

torstaina, elokuuta 04, 2011

Hormonitonta elämää

K-18 tai ainakin kielletty niiltä, joiden mielestä kuukautisista puhuminen julkisesti ei ole sopivaa.

Taisin siitä ohimennen mainitakin aikaisemmin, että nyt kun lähdin kevääksi ja kesäksi tänne Nurmijärvelle pysyvämmän luonteisesti, lopetin kokeeksi myös e-pillerit. Olen tässä nyt puolisen vuotta ollut ilman, joten lienee syytä tehdä katsaus siihen, mitä kuuluu.

Korvien välissä en ole huomannut muutosta suuntaan enkä toiseen. Ei kiristä yhtään vähempää/enempää/useammin/harvemmin kuin ennenkään. Haluissa ei ole tapahtunut sellaista muutosta toistaiseksi, joka ei olisi selitettävissä erossa asumisella. Vauvakuume ei ole iskenyt eikä mitään muitakaan outoja oireita.

Kierto on ollut suht säännöllinen, mikä on hyvä juttu, koska silloin aikanaan ennen pillerien aloittamista minulla oli melkoista epäsäännöllisyyttä kuukautisissa, mm. vaatimaton puolen vuoden tauko abikeväänä. Lääkäri varoittelikin ensimmäistä pillerireseptiä kirjoittaessaan, että pillereillä kierto on kyllä säännöllinen ja ennustettava, mutta kun lopetan ne, kierto voi palata samaan epätahtiseen malliin mitä se olikin. No, ei ainakaan toistaiseksi ole osoittanut oireita sekoilusta, mutta onhan siitä jo 12 vuotta.

Kuukautiset eivät ole toistaiseksi muuttuneet mihinkään. Vuoto ei ole pidentynyt tai lyhentynyt, vuodon määrä ei ole lisääntynyt eikä vähentynyt. Kipuja ei ole ollut eikä PMS-oireita.

Yksi haittapuoli asiassa kuitenkin on: naama kukkii pahemmin kuin edes teini-iässä ikinä. Leuka ja otsa ovat täynnä pientä ryhelmää ja näppyä, ihomatoa ja finniä. Olen toistaiseksi luopunut meikkaamisesta kokonaan, kun ei sitä saa siistiksi sitten millään. Yritän kuoria ihoa pari kertaa viikossa, kun sen jälkeen se on yleensä hetken paremman oloinen, mutta muuten olen yrittänyt olla tekemättä iholle erityisesti mitään.
Toistaiseksi en ole ottanut suurempaa stressiä asiasta, sanovatten että pillerien lopettamisen jälkeen voi kulua jopa vuosi ennen kuin hormonitasapaino on lähelläkään normaalia. Herää vain kysymys, että mitä hemmetin myrkkyjä ne pillerit oikeasti ovat kun niiden lopettaminen saa tällaista aikaan muuten niin hyväihoiselle ihmiselle?

Tämä haittapuoli on kuitenkin vaatimaton lopettamisen plussapuolen rinnalla. Migreenini on lähestulkoon kadonnut! Menkkojen aikaan saattaa ohimossa vähän kokeilla jonkinlainen nipistys, josta saattaisi kehittyä migreeni, mutta yleensä tässä vaiheessa nappaan särkylääkkeen ja se on hoitunut sillä. Olen puolen vuoden aikana joutunut ottamaan ehkä kolme varsinaista kohtauslääkettä (vrt. aiemmin saattoi yhden kohtauksen aikana kulua 3-6 kohtauslääkettä), muuten olen pärjännyt pelkällä särkylääkkeellä.
Tämä on hirveän kivaa jo ihan siksi, että rahanmenoa on paljon vähemmän vaikkei tuo nykyinen kohtauslääke ole sieltä kalleimmasta päästä ollutkaan. Erityisen positiivista on kuitenkin se, että särkylääkkeessä ei ole kolmiota, mutta kohtauslääkkeessä on. Uskallan siis särkylääkkeen jälkeen rattiin vallan mainiosti, mutta joskus kohtauslääke tekee sen verran huteran olon, että varoisin itseäni, jos lähtisin autoilemaan siinä kunnossa. Koska kuitenkin olen täysin riippuvainen autosta täällä asuessani, ei vaihtoehtoja ajamiselle oikein ole.

Ehkäisy on hoidettu kondomien kanssa tässä keväällä ja kesällä, mutta siihen täytyy keksiä jokin muu ratkaisu. Näet tässä puolen vuoden aikana on kerran jo tullut tilanne että varmuuden vuoksi laukkasin apteekkiin hakemaan jälkiehkäisypilleriä, kun kumi jäikin kesken puuhien sille tielleen. Kaiken huipuksi tämä sattui tietysti siellä Ruotsissa, mutta onneksi Ruotsi kuuluu niihin käsittääkseni harvoihin maihin, joista saa jälkiehkäisypillerin ilman reseptiä, samoin kuin Suomesta. Jälkiehkäisypilleri on muuten ruotsiksi akut-p-piller. Mitään sivuvaikutuksia pilleristä ei minulle tullut, mutta ei niitä nyt suositella kovin usein napsittavaksi siltikään.

torstaina, heinäkuuta 28, 2011

Sekalaisia sirpaleita

1. Avara luonto
Jo kolmena iltana peräkkäin on metsäkauriita näkynyt takapihalla säntillisesti yhdeksän ja puoli kymmenen välissä illalla. Maanantai-iltana näin emon ja kaksi vasaa. Sisko oli viikonloppuna nähnyt varmaan samat eläimet, metsäkauris kun on melkoisen reviiritietoinen. Tiistai-iltana meni ensin naaras yksikseen pihan poikki, muutama minuutti sen jälkeen meni sarvekas pukki. Myöhemmin illalla ne telmivät kahden siinä takapihalla, ihan minun silmien alla. Ja eilen, vähän ennen puolta kymmentä pukki lorvi jälleen samoilla paikoilla.
Niillä on lisääntymisaika menossa näin loppukesästä, tiesi kertoa wikipedia. Sama lähde kertoo myös metsäkauriiden, jopa naaraiden valtaavan itselleen reviirin. Pukki erityisesti on tarkka alueestaan, mutta naaraat siellä luonnollisesti suvaitaan. Selkeästi meidän takapiha on jonkun reviiriä.

2. Juopot junassa
En tiedä olenko se vain minä vai ajattelevatko muutkin näin. Kuvitellaan tilanne että istutaan junassa yksikseen, menossa töistä kotiin päin. Samaan vaunuun (no pakko, kun on vain yksi vaunuyksikkö junassa) tulee meluisa tai ainakin nyt kovaan ääneen jutteleva joukko juopuneita ihmisiä.
Ensimmäinen ajatus: Voi vittu.
Toinen ajatus: Älkää vaan tulko tähän lähelle istumaan.
Kolmas ajatus: Hyppäisiköhän pois seuraavalla asemalla ja tulisi toisella junalla?

Harva jos mikään asia on yhtä vastenmielinen kuin lauma juoppoja. Ääni on kova, räkä lentää kun oikein nauretaan kaverin jutuille siitä, että on ollut viimeiset kaksi viikkoa joka päivä kännissä. Heilutaan penkissä niin että ollaan sen ikkunan vieressä istuvan sylissä puoliksi, pyydellään isoon ääneen anteeksi, kai rouva ymmärtää että ollaan vähän otettu, kato nou haard viilings juu nou. Selitetään kauhean innoissaan maailmanfilosofiaa tälle rouva-paralle ja tarrataan olkapäästä kiinni kun on niin hieno juttu. Yrittää vielä pummata röökiä. Yksinäinen, mutta puhelias juoppo on oikeasti vielä laumaa pahempi, koska se kiusaa selviä kanssamatkustajia, lauma tyytyy melskaamaan keskenään, tosin kärsii sivulliset siitäkin.

Minä pelkään näitä juoppoja. En nyt henkeni edestä, mutta pelkään kuitenkin ja inhoan. Niille ei voi sanoa mitään, koska ne eivät tajua mitään. Jos sanoo ystävällisesti, että voisiko herra painua helvettiin ja pysyä siellä, joku saa tästä lisää vettä myllyynsä eikä ainakaan lähde mihinkään. Toinen tyyppi lähtee suurieleisesti anteeksi pyydellen pois, että kun häiritsi rouvaa ja menee vähän matkan päähän istumaan ja tuhisee harmissaan, mutisee itsekseen mutta niin että kaikki varmasti kuulevat jotain tiukkapipoisista niuhottajista, varmaan on toikin vaan miehen puutteessa, ihan varmaan on.

Ne haisevat pahalle, niistä ei koskaan tiedä oksentavatko ne seuraavalla pysäkillä vai kaatuvatko syliin lähtiessään junasta. Käyvätkö ne kiinni selittäessään jotain, eivät ehkä pahantahtoisesti, mutta mieluummin pitäisin niihin hajuraon (mielellään n. 3 km) enkä siedä että joku käy lääppimään, vaikka vain siksi ettei pysy pystyssä ilman että nojaa johonkin. Turpiinkaan ei oikein viitsi antaa, kun siitä voi tulla jälkiseuraamuksia itselle ja toisaalta se juoppo pitäisi saada pudotettua kertaiskulla, niin se ei käy päälle.

Kukaan ei tee mitään, kaikki katselevat ulos ja yrittävät olla niinkuin mitään outoa ei olisikaan. Suomalaisten kyky paeta todellisuudesta on uskomaton. Toisaalta, mitäpä sivullinen voisi tehdä? Ei juoppoon saa käydä kiinni ja heivata junasta seuraavalla asemalla, jos se nyt ei ole ihan kenenkään päälle hyökännyt. Konnaria ei luonnollisesti näy mailla halmeilla ja eipä sekään, yksinäinen mies juopporetkueelle mitään mahda. Ei kai ketään voida heittää junasta ulos siksi, että 99% muista matkustajista nyt ei vain satu pitämään. Juoppo on pyhä, koskematon. Sillä on oikeus matkustaa ja tehdä ihan mitä haluaa. Humalatila on lieventävä asianhaara.

Missä on yksinäisten naisten oikeus matkustaa päiväsaikaan (ilta-aikaan en edes kuvittele meneväni junalla mihinkään) julkisissa liikennevälineissä pelkäämättä?

3. Kolmas asia.
Unohdin sen jo. Täällä ainakin ukkostaa. Toivottavasti ei mene Nukarille.

maanantaina, heinäkuuta 25, 2011

Rauta-aika

Saimme vähän yllättäen liput viime perjantaiksi Pyynikin kesäteatterissa esitettyyn Rauta-aikaan. En ole lukenut Haavikon kirjaa enkä nähnyt sitä tv-sarjaa, joten en tiennyt lainkaan mitä odottaa.

Mutta suosittelen, lämpimästi. Kalevalan teemat ja hahmot sopivat loistavasti nykypäiväänkin, kuka tahansa tunnistaa Ilmarisen, miehen niin naisenkipeän että takoo sammonkin suit sain, kun tarjolla on nainen tai Kullervon, jonka elämä on alusta asti mennyt joko oikeasti tai kuvitteelisesti niin pieleen, ettei siitä pääse kuin tappamalla ensin muut ja sitten itsensä. Ironista kyllä, juuri samana iltana tapahtui Norjassa tämä joukkomurha, tosin sen tekijähän oli kaukana naisettomasta luuserista, mihin muottiin häntä Aamulehti yritti työntää ja siten kasata syyn tästäkin teosta naisten niskoille. Mutta siitä joskus myöhemmin. Ehkä.

Näytelmä meni eteenpäin kuin juna, siinä ei vitseille jääty naureskelemaan. Se oli paikoin hullun hauska, paikoin koskettava. En osaa analysoida sitä muuten kuin sanomalla, että pidin siitä ja se herätti ajatuksia, jotka ikävä kyllä hautautuivat vähän liiaksi tämän Norja-kohun alle.
Suosikkini oli kuitenkin Anneli Saulin esittämä Louhi pohjan akka: "Tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!"

lauantaina, heinäkuuta 23, 2011

Matematiikasta

Jostain hieman vaikeasti käsitettävästä syystä kaupungilla käviessäni pulpahti mieleen lukioajat ja matematiikka. Suoritin ja kirjoitin lukiossa pitkän matematiikan, mutta rehellisyyden nimissä se ei sujunut ihan maailman parhaiten. Kurssien numerot vaihtelivat 5:n ja 9:n välissä. Tähän väliin on myös todettava, että ehkä meidän koulun pitkän matikan opettaja ei välttämättä ollut paras mahdollinen...
Abivuonna löysin jostain esitteen Helsingissä pidettävästä matikan preppauskurssista ja se kuulosti erittäin hyvältä idealta. Se pidettiin muistaakseni Ressun lukion tiloissa, viitenä tai kuutena viikonloppuna kerran kuussa eli ensimmäinen kerta oli joskus syksyllä, viimeinen helmikuussa ennen kirjoituksia.

Viisi viikonloppua ei kuulosta kovin paljolta, vaikka päivät olivatkin aika pitkiä, lauantaina ehkä yhdeksästä neljään, sunnuntai oli lyhyempi. Välissä oli muutama lyhyt tauko ja pidempi lounastauko. Muistan ihmetelleeni kovasti sitä, että kolme ensimmäistä kertaa keskityttiin ihan vain muutaman ensimmäisen kurssin asioihin, perus-yhtälön ratkaisuun, trigonometriaan ja sen sellaiseen. Ajattelin ettemmehän me ehdi mitenkään käydä koko lukion oppimäärää läpi, jos niin suuri osa ajasta turhautuu perusjuttuihin.
Olisi pitänyt käsittää jo tuolloin paremmin. Matematiikasta ei tule mitään, jos ei ole varmuutta niissä perusasioissa eli yhtälöiden pyörittämisessä. Ja mistä sitä varmuutta saa ellei tekemällä ja opettelemalla? Kurssin pitäjän opetusmetodi oli muutenkin simppeli: laske, laske ja laske. Teimme paljon harjoituksia tunneilla ja kotiinkin jäi vielä tekemistä. Pari viimeistä kertaa sitten käytettiin hienouksien hiomiseen, kun perusteet olivat kunnossa.

Niinpä sitten sain pitkästä matikasta M:n, tietääkseni kolmanneksi parhailla pisteillä sinä keväänä meidän koulussa, mikä kertonee ehkä jotain lukion opetuksen tasosta, meitä kuitenkin kymmenkunta pitkän matikan kirjoittajaa oli ja ne kaksi parasta saivat molemmat L:t luultavasti melkein täysillä pisteillä, voisi ehkä sanoa että opetuksesta huolimatta.
Myöhemmin AMK:ssakin huomasi miten paljon apua oli siitä, että osasi ne perusasiat, siitä oli apua matematiikan kurssien lisäksi myös fysiikassa ja sähköteknillisillä kursseilla.

keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2011

Maailmassa monta ihmeellistä asiaa...

... se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

1. Kunta joka menee kuudelta kiinni
Sivusin aihetta jo aiemmin kampaamojen osalta, mutta eipä se näemmä pelkkiin kampaamoihin jää. Ruokakauppoja, Alkoa, kirjastoa ja sitä yhtä kampaamoa lukuunottamatta Nurmijärven kirkonkylä menee kuudelta kiinni. Tiimari, kirjakauppa, lemmikkieläinliike, kukkakauppa, Matkahuolto, kaikki menevät arkisin viimeistään kuudelta kiinni. Tätä ei voi pieni ihminen käsittää tai sitten minusta vain on tullut liian kaupunkilainen.

2. Asennetta
Sattuipa niin harvinainen tapaus että ilta-aikaan soi täällä kotona lankapuhelin. Soiteltiin sellaisella asialla, että Asennetta - kampanjan bussille etsitään vapaaehtoisia lahjoittajia. Kyseinen bussi kiertää kouluilla tekemässä päihdevalistusta. Kuulostaa hyvältä, mutta koska en ole aiemmin kyseisestä bussista tai kampanjasta kuullut, en halunnut suin päin lähteä syytämään rahaa mihinkään vaan kyselin mistä saisi lisätietoa. Tuon nettiosoitteen sain.
Kysyin, voiko netin kautta lahjoittaa rahaa kampanjalle. Ei kuulemma voi, vain puhelinkeräyksellä sitä kerätään. Jahas, vai niin. Ikävä kyllä asia nyt vain on niin, että minä halun rauhassa kaivella tietoa tahoista, jotka minulta pyytävät rahaa ja sen jälkeen tehdä päätöksen ihan itse, vähän harkitakin asiaa. Tuollainen puhelinmarkkinointi on aika hyökkäävää: "Moi, meillon tällanen kampanja, annatko rahaa heti? No soitanko mä huomenna uudestaan? Joo ei, sä et voi netin kautta tehdä lahjoitusta, kun sun pitäis nyt ehdottomasti tehdä se puhelimitse." Taitaa siis jäädä lahjoittamatta, mutta tietysti kyseisen puljun nettikaupasta voisi tilata jotain.
Vaikka suhtaudun minä silti epäluuloisesti tuohon koko kampanjaan. Katsokaa nyt noita nettisivuja: todella huonoa suomenkieltä, kielioppivirheitä ja puhekielisyyksiä löytyy vaikken minä edes tunne kaikkia pilkkusääntöjä. Ei anna ammattimaista kuvaa, ei.

maanantaina, heinäkuuta 18, 2011

Ruuat ja niiden nimet

Julkisuudessa on pitkän aikaa pyörinyt erilaisia juttuja siitä, miten elintarvikkeiden nimet hämäävät. Lihapullassa on pääasiassa kanannahkaa, päärynämehu ei ole päärynää nähnytkään vaan se on lähinnä sokeria ja keinotekoisia aromeja, mansikkapiirakassa on punaiseksi värjättyä omenaa ja mansikka-aromeja, Chevre-tuorejuustossa on 1,2% vuohenjuustojauhetta, perinteisessä isoäidin pullapitkossa on 12 erilaista E-koodia, savustettuina myytävät tuotteet eivät ole savua nähneetkään, savuaromipullon vain ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin.

No mitä tekee EU? No se vaati vuonna 2005 Valion vaihtamaan Voimariinin nimen joksikin toiseksi, koska voi-nimitystä ei saa käyttää tuotteessa, jossa ei ole voita ja vain voita eli on jotain muutakin kuin maitoperäistä rasvaa (lähde). Voimariinista tuli Oivariini. Samoin kävi Voileville, jota nykyisin myydään KevytLevinä (lähde).
Miksi ihmeessä samanlainen ajattelu ja samanlaiset vaatimukset eivät ole levinneet muihinkin tuotteisiin? Lihapulliin vain lihaa, muuten niitä saa myydä ainoastaan nimellä "lihapullankaltainen valmiste". Perinteinen-sanaa saisi käyttää vain niissä tuotteissa, joiden valmistusprosessin ja raaka-aineiden perinteellisyys voitaisiin aukottomasti todistaa. E-koodi-päärynämehusta voisi tulla "keinotekoisesti päärynänmakuinen juomavalmiste".

Ei, tätä ei ole tällä kertaa tarkoitettu ironiaksi eikä sarkasmiksi. Ihan oikeasti kysyn, että miksi Voimariinia ei saa myydä Voimariinina, mutta 25% lihaa sisältävää mössöä saa myydä kinkkuna? Mikä on se ratkaiseva ero? En minä halua, että ruokaa ostaessani joudun syynäämään jokaikisen tuoteselosteen läpi tietääkseni mitä ylipäänsä syön. Koska en itse hallitse ruuanlaittoa enkä yleensä viitsikään, saati että ehtisin/jaksaisin juosta pitkin Uuttamaata lähi- ja/tai luomuruuan perässä, tyydyn yleensä syödessäni sulkemaan silmät ja ajattelemaan että kuollaan sitä kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin.

perjantaina, heinäkuuta 15, 2011

Hautausmaa-ajatuksia

Sattuneesta syystä tänä kesänä on tullut ravattua hautausmaalla usein, kastelemassa haudoille istutettuja kukkia ja muutenkin pitämässä haudoista huolta. Vaikka isän ja vaarin sekä Anni-tädin että hänen poikansa haudat ovat suht lähekkäin, tulee siinä silti nähtyä kaikenlaisia hautoja.

Välillä näkee hautoja, joihin viimeisimpänä on haudattu joku 90-luvulla tai jopa 2000-luvun puolella ja silti hauta on aivan hoitamaton: ei kukkia, ei mitään muutakaan. Ja sitten on sellaisia hautoja, joihin on haudattu viimeksi ehkä joskus sota-aikaan tai jopa sitä ennen, vainajakin on saattanut olla hyvin nuori, teini-ikäinen, niin ettei ole varmaan jälkikasvuakaan ollut ja silti hauta on kauniisti laitettu ja hoidettu.

Tai no, ei tuo jälkimmäinen varmaan mikään ihmeellinen juttu ole. Näyttää vähän siltä, että tässä itsekin päätyy ihan huomaamattaan huolehtimaan isän serkun (joka ei oikeasti mitään verisukua ollut, mutta serkku yhtä kaikki) haudasta, vaikka hän kuoli 15-vuotiaana 50-luvulla eikä meistä taatusti kumpikaan, minä tai sisko olla häntä ikinä nähty. Mutta kun hänen hautansa on siinä isän tädin haudan vieressä eikä siinä tänäkään kesänä ollut kuin yksi pieni orvokki, joka sekin on sittemmin kadonnut, liekö mennyt haravan mukana. Samalla vaivallahan minä siihen istuttaisin kukkasen tai pari kun kerran viereisellekin haudalle.