torstaina, tammikuuta 27, 2011

Sus... ei kun siis ilves siunatkoon

Poikkesinpa tuossa iltalenkilläni naapurissa ja kyllä taas kannatti. Kaiken muun lisäksi tuli puhetta metsästyksestä (ei kannata haaveilla kovin nopeasti seuran jäsenyydestä, seuraava yleiskokous, jossa uudet jäsenet päätetään on ensi tammikuussa) ja siitä, että juuri viikko sitten oli peräti kolme ilvestä tassutellut meidänkin pihan poikki. Harmi etten ollut nähnyt jälkiä missään vaiheessa, vaikka yleensä aamuisin pihasta lähtiessäni laskenkin jäniksen- ja muut jäljet ajovaloissa, jos yöllä on satanut uutta lunta.

No, eipähän se ole uutinen, on noita ilveksiä täällä pyörinyt jo jonkin vuoden ja kiitos hyvän metsäpeura- ja jäniskannan (supikin kuulemma kelpaa ilvekselle saaliiksi silloin kun liikkuvat) ilveskanta koko Nurmijärven alueella on vahvistunut. Sittenpä naapurin isäntä kaivoi tietokoneensa näytölle kuvan: ilves verkkoloukussa. No kappas, missäs tämä on loukutettu, kun päivämäärä näyttää olevan eiliseltä? No tuossa meidän mäessä! Alle kilometrin päässä kotiovestani. Tieteen hyväksi oli loukku sinne viritetty ja saaliiksi oli joutunut 3-vuotias, 14-kiloinen uros, jos nyt oikein muistan tuon sukupuolen. Kissa oli saanut pannan kaulaansa samalla kertaa ja jatkaa nyt eloaan seurattuna.
Harmi kyllä, missään netissä ei taida olla minkäänlaista mahdollisuutta seurata kyseisen ilveksen elelyä ja oleskelua edes jälkikäteen. Muistan vain joskus kuulleeni sellaisesta palvelusta, että jonkin pannoitetun eläimen GPS-tiedot päivitettiin nettiin jonkinlaisella viiveellä. Olisi ollut hauska seurata ilveksen liikkeitä.

Mitäkö minä noista ilveksistä nyt näin vauhkoan? Eiväthän ne ole edes vaarallisia ihmisille? Eivät niin enkä minä suinkaan ilvestä pelkää, en minä sillä. Mutta se vain tuntuu niin uskomattomalta että ilveksiä! Täällä! Parikymmentä vuotta sitten, kun minäkin ala-astetta kävin ja biologian tunneilla suurpedoista puhuttiin, kerrottiin että ilves on hyvin, hyvin harvinainen ja niin se silloin olikin. Ja nyt niitä sitten pyörii pihassa laumoittain. Minä en ole lainkaan pahoillani tästä käänteestä.

Mutta pitäisiköhän ihan vakavasti harkita riistakameran virittämistä tuohon pihalle?

keskiviikkona, tammikuuta 26, 2011

Sirpaleita

Oo taas joutanu kirjottaan...

Vantaankosken rautatieasema (tai oikeammin seisake) on selkeästi lähellä lentokenttää. Lähes joka kerta kun tulen sinne tai lähden sieltä, on taivaalla menossa joku lentokone suht matalalla.

Fusionin lisäpitkät ovat kova juttu. Siinä on vakiona kovin kehnot kaukovalot, mutta lisäpitkillä saa mukavasti valotehoa. Sitä kaipailee aika useinkin kun pimeillä teillä seikkailee.

On kiva kun ihmiset käyttäytyvät liikenteessä ihmisiksi. Tien antamisesta kiitetään, selkeästi rajoituksia hitaammin ajavat vetävät sivuun, vilkautetaan vastaantulijalle valoja jos tiellä on jotain mahdollisesti varottavaa ja niin edelleen. Yritän itsekin aina tilanteen tullen.

Se sen sijaan ei ole kiva, kun illalla kotiin tullessaan katselee katuvalojen valaisemaa tietä ja toteaa sen kiiltelevän jäästä. Kyllähän siinäkin ajaa vielä niin kauan kuin ei tarvitse tehdä mitään äkkiliikettä, mutta sitten jos tulee jokin yllättävä tilanne ja pitäisi pysäyttää auto, siinä sitten arvotaankin että pitääkö vai eikö pidä.

Yhdessä jos toisessa paikassa käydään taistoa nasta- ja kitkarenkaiden välillä. Minusta tuntuu, että ne ei ole ne renkaat, jotka auton tiellä pitävät vaan se kaasujalka... Isä oli ikänsä nastoilla ajanut, mutta sai sitten uuden auton mukana kitkarenkaat ja auto pysyi tiellä siinä missä ennenkin. Tai siis korjaan: varmaan silloin hamassa nuoruudessa ei ollut talvirenkaita olemassakaan, ei nastojakaan. Ja jos minä, varsinainen tumpula ratissa, olen toistaiseksi saanut pidettyä auton tiellä kitkoilla, niin ei pitäisi olla ongelma kokeneemmillekaan kuskeille, vai?

Korostan edelleen sitä, että olen tumpula ratissa. En ehkä niin paha tumpula kuin n. puolitoista vuotta sitten, mutta ei noita ajokilometrejä vielä ole niin kovin paljoa kertynyt. Ja se on aina parempi psyykata itseään siihen, että ajanpa varovasti kun en osaa kuin ajatella, että kyllä mää ny tästä selviän ja löytää itsensä joko ojasta tai vastaantulijan kyljestä. Ei saa antaa ajokokemuksen nousta päähän.

Tampereen pään huoltoyhtiö oli taas viikonloppuna sekoillut minun parkkipaikan aurauksen kanssa. Parkkipaikalle ajaessani ensimmäinen ajatus oli, että voi nyt jumaliste, nyt tuo naapuri on ajanut Mazdansa minun paikalle, mutta tarkemmalla katsomisella totesin, että kyllä se naapuri on ihan omalla paikallaan, mutta minun paikallani on lumikasa. Soitin perjantai-iltana klo 19 tiukkasävyisen puhelun huoltoyhtiöön ja he lupasivat laittaa miehet asialle, joskaan eivät ihan heti. Sain auton onneksi TTY:n parkkihalliin.
En tiedä tehtiinkö parkkipaikalle mitään, mutta jos tehtiin, niin lauantain lumisateen jälkeen parkkipaikkani oli edelleen suunnilleen samassa tilassa kuin aiemminkin. Soittelin tässä viikolla nyt isännöitsijälle ja valitin tällä kertaa hänelle huoltoyhtiön toiminnasta, koska ei se ole laitaa, etten voi käyttää parkkipaikkaani kun se aurataan niin kehnosti, ettei siihen pääse kuin ehkä traktorilla. Ja tämäkin nyt oli jo toinen kerta kun tänä talvena asiasta soitan ja kolmas kerta vuoden sisällä, että pitäisi olla ongelma tiedossa. Kyllä nyppii.

torstaina, tammikuuta 20, 2011

Neiti metsästäjä

Tänään oli sitten se metsästäjäkurssin viimeinen tunti ja sen perään varsinainen tutkinto eli koe. Vastoin aiempaa käsitystäni se siis oli todellakin tänään eikä vasta joskus myöhemmin. Olin paniikissa kun se selvisi viime maanantaina: missä välissä minä luen? Olin niin luottanut siihen että ensi viikonloppu on aikaa lukea ja päntätä oikein huolella. No, sitä tehtiin sitten tiistai- ja keskiviikkoiltoina, mutta laiska kun olen, luin molemmat kirjat läpi vain kertaalleen. Ensi viikolla järjestettäisiin pari koetta lisää, joten ajattelin ottaa tämänpäiväisen kokeen ihan vain treenauksena, en uskonut hetkeäkään että pääsisin läpi.

Valoisammalta alkoi näyttää siinä vaiheessa, kun kokeesta kerrottiin että siinä on 60 kysymystä, joista 10 on lajintunnistusta. Minulle kun ne linnut ja niiden tunnistus olisivat olleet pahemmansorttisia kompastuskiviä. Kymmenessä kuvassa on miltei pakko olla mukana joitain nisäkkäitäkin, ei vain lintuja.
Vaikka kyllä se teoriaosuuskin huoletti, jos siellä alettaisiin kysellä kovastikin kaikkia kaliipereja ja muuta teknistä tietoa saati sitten eri lajien metsästysaikoja, olisin heikoilla.

Näillä epäilyksillä siis koetta tekemään... Osa teoriakokeen kysymyksistä oli joko ihan puhtaalla maalaisjärjellä pääteltävissä, osan tiesi jos oli ollut tunneilla vähänkään hereillä ja lopulta puhtaan arvailun piikkiin ei mennyt montaakaan kysymystä. Lajitunnistukset olivat suorastaan helppoja, jos nyt oikein muistan siellä oli supikoira, metsäpeura, jouhisorsa, koppelo, peltopyy, näätä ja mitähän kaikkea, en muista nyt enää. Mutta joka tapauksessa se tuntui helpolta ja niinpä kaikki kymmenen kuvatehtävää olivatkin oikein. Teoriaosuudessa oli 6 virhettä ja koska virheitä sai olla 8, läpi meni!

Viikon päästä lauantaina on paikallisen metsästysseuran hirvipeijaiset, joten viimeistään silloin alan kysellä, että mitenkäs siihen seuraan pääsisi jäseneksi. Katsotaan putoaako naapurin isännältä leuka kovinkin alas tämän kuullessaan vaikka toisaalta: miksi putoaisi? Viime vuonnahan vastaavassa tilaisuudessa jo kyselinkin ohjeita siitä, miten pääsisi parhaiten metsästysharrastuksen alkuun. Tosin aluksi se harrastus varmaankin on lähinnä riistanhoidollisia juttuja, mahdollisia seuran talkoita ja toivottavasti myös ampumisharjoittelua radalla sekä sen makustelua, millaista asetta sitä ehkä hankkisi tulevaisuudessa. Hirvipaistiin ei siis päästä ihan heti käsiksi (puhumattakaan siitä, että hirvijahti päättyi vuoden loppuun).

Sitten muihin asioihin, jotka olin onnellisesti unohtanut. Sain tänään päivällä DI:ltä tekstiviestin, jossa kysyttiin että mikäs päivä se oli kun tavattiin ekan kerran, 20.1. vai 21.1.? Herran jestas, olen aivan onnellisesti unohtanut sen että vietämme huomenna, siis 21.1.11 suhteemme nelivuotissyntymäpäivää! Hyvä että joku edes muistaa... Huomisillaksi on varattu pöytä Marusekista, njam.

lauantaina, tammikuuta 15, 2011

Työmatkablogi?

Viikko on taas hujahtanut ja nopeasti se menikin. Mukaan mahtuu metsästäjäkurssia, työmatkaongelmia ja seurakuntasotkuja.
Maanantaiaamuna ajoin Jokelan sijasta kirkolle, mistä lähdin bussilla kohti Helsinkiä ja työpaikkaa. Matka meni muuten hyvin, bussi lähti aikataulussa kirkolta, mutta saapui Helsinkiin 20 minuuttia myöhässä. Minkäs teet, ensimmisen kerran liikenne tökkäsi kehä kolmsen kohdalla, kiitos tietöiden ja muutenkin aamuinen Helsinki oli niin ruuhkainen että eipä siinä bussikaan pääse eteenpäin.
Kirkolle olin mennyt siksi, että illalla töiden jälkeen menin siellä järjestettävälle metsästyskurssille. On helpompaa kun auto on siellä jo valmiina, ei tarvitse turhaan ajaa Jokela-Nurmijärvi-väliä. Lisäksi Nurmijärven linja-autoasemalla piti nettisivujen mukaan olla liityntäpysäköinti, mutta paskan marjat, joka paikassa bussiaseman parkkialueilla oli kiekkoparkki 2h... Ei paljon naurattanut. Onneksi löysin lähistöltä sellaisen parkkipaikan, mitä ei oltu varattu henkilökunnalle, asiakkaille tai parkkiaikaa rajoitettu. Olin erityisen onnellinen.

Metsästäjäkurssilla olen ollut nyt kahteen kertaan, maanantaina ja torstaina. Ensi viikolla on samoin kaksi kertaa ja sitten pitäisi olla se metsästäjätutkinto jossain vaiheessa. Olen edelleen vakuuttunut siitä, että lintujen metsästäjille pitäisi olla oma tutkintonsa eikä perhana panna kaikkia metsästämään haluavia opettelemaan niitä lintulajeja! Vielä nuo riistanisäkkäät toisistaan erottaakin, mutta linnut ovat mahdottomuuksia. Enkä edes tiedä sitä, pitääkö kirjassa lueteltuja, rauhoitettuja lintulajeja tunnistaa myös. Toivottavasti ei, mutta epäilen että kyllä. Sinänsä hölmöä, koska tunnistan kyllä haikarat haikaroiksi ja pöllöt pöllöiksi ja kun kaikki ne ovat rauhoitettuja joka tapauksessa, niin miksi ihmeessä nekin pitäisi muka tunnistaa lajilleen, kysyn vain? Ampumatta ne jäävät joka tapauksessa. Ja kun en minä niin tuosta lintumetsästyksestä haaveile, niin vähän pöljältä tuntuu. Vaan ei voi mitään.

Mummun satavuotisjuhlista mainitsin jo aikaisemmin, mutta jätin kertomatta sen, että olin soitellut joulun välipäivinä seurakuntaan ja pyytänyt mummun toiveesta, että seurakunnasta tulisi joku pastori juhlapäivänä myös tervehtimään ja onnittelemaan. Heillä kun on tapana. Näin luvattiin ja yhteystietoni toimitettiin kyseiselle papille, jotta hän voisi ottaa etukäteen yhteyttä juhlien tiimoilta, kysellä vähän taustatietoja yms. jos puhettakin pitäisi. Papista ei kuitenkaan kuulunut mitään.
Juhlat alkoivat puolen päivän jälkeen ja noin kolme varttia ilmoitetun alkamisajan jälkeen saan tältä pastorilta tekstiviestin, että yöllä tapahtuneen sairastumisen takia hän ei pääse paikalle! No kiva. Saatiin ne juhlat tietysti vietettyä ilmankin, mutta jälkikäteen mummu oli kovin pahoillaan, me taas siskon kanssa vähintäänkin kiukkuisia. Olisi nyt voinut edes aikaisemmin ilmoittaa tai yrittää sopia jonkun muun tulosta tai että jos tulisi myöhemmin käymään tai jotain. Päätimme kuitenkin odottaa alkuviikosta, jos seurakunnasta kuuluisi jotain pahoittelun poikasta.
Mitään ei kuulunut ja perjantaina laitoimme pariin lehteen menemään jokseenkin kärkevän mielipidekirjoituksen.
Joku käyneistä vieraista oli tehnyt seurakunnalle kuitenkin valituksen ja minulle soitettiin tiistaina päivällä. Soittaja pahoitteli asiaa ja kysyi, mitä he voisivat tehdä asian hyvittämiseksi, voisiko joku tulla käymään myöhemmin tai jotain. Lupasin keskustella asiasta mummun kanssa, en uskaltanut luvata mitään, koska en ollut lainkaan varma siitä haluaako mummu tämän jälkeen kuulla koko seurakunnasta yhtään mitään. Pyysin heitä soittamaan parin päivän päästä uudelleen.
Ei mennyt kuin keskiviikkoon asti (mielipidekirjoituksemme oli julkaistu keskiviikon paikallislehdessä) kun minulle soittaa jo itse kirkkoherra. Pahoitteli hänkin asiaa kovin ja kysyi voisiko hän vaikka ihan itse tulla käymään joskus sovittuna aikana tervehtimässä ja onnittelemassa. Olin ehtinyt jutella asiasta mummun kanssa ja hän oli sitä mieltä, että pappi on edelleen tervetullut taloon ja olipa vielä tokaissut, että vaikka itse kirkkoherrakin... No, sovimme kirkkoherran kanssa sopivan päivän vierailulle, jolloin minäkin olen kotona ja voin hoitaa tarjoilupuolen. Mummukin tuntui olevan hyvillään asian saamasta ratkaisusta.

Perjantaina minun piti lähteä suoraan töistä ajamaan Tampereelle ja niinpä ajoinkin aamulla Vantaankosken rautatieasemalle, mistä pääsee junalla näppärästi Helsinkiin ja toisaalta sitten illalla näppärästi kolmostielle, joko uudelle tai vanhalle. Ajoin tällä kertaa poikkeuksellisesti vanhaa tietä pitkin, aiemmin olen ajanut moottoritietä, mutta siellä on ne kehä kolmosen tietyöt, jotka saattavat ruuhkauttaa ja hidastaa liikennettä. Vanhaa tietä (siis 130) pitkin matka sujui jouhevasti ja pääsin kunnialla Vantaankoskelle.
Siellä ensimmäinen kirosana pääsi siinä kohtaa kun totesin, että se parkkipaikka, jonka ainoastaan tiedän oli täynnä. Päätin lähteä katselemaan vähän radan toiselle puolelle, missä näkyi jokin isohko rakennus ja parkkialuetta, että jos siellä olisi tarjolla jonkinlaista kolosta, johon voisi edes jossain määrin hyvällä omalla tunnolla autonsa päiväksi jättää. Olen harvoin ollut niin iloinen yhdestä liikennemerkistä kuin perjantaiaamuna siitä, että radan toisellakin puolella oli liityntäparkkialuetta runsain mitoin.
Toinen kirosana pääsi siinä kohtaa kun raidenäyttö kertoi että 8.11 lähtevä M-juna on peruttu. Sitten raidenäyttöön tuli tieto, että 7.51 lähtevä juna lähteekin vasta 8.21. Sen sentään lähti jotakuinkin ennen puolta yhdeksää ja eihän minua joku vartin myöhästyminen hirveästi haitannut, koska olin asemalla vasta vähän yli 8. Junassa konduktööri kuulutti kuitenkin, että kulunvalvontaongelmien takia juna on n. 40 minuuttia myöhässä. Lisäksi se myöhästeli matkallakin vielä niin pahoin, että olin Helsingissä vasta vähän yhdeksän jälkeen. Minulla piti olla palaveri töissä puoli kymmenen aamulla ja lähetin jo pomolle tekstiviestiä, etten voi olla yhtään varma että ehdinkö siihen mennessä töihin. Onneksi kyse ei ollut sen vakavammasta kuin tiimipalaverista ja ehdin niukin naukin siihen.

Työpäivä meni hyvin, matka Tampereelle meni hyvin (iltapäivällä Vantaankosken junatkin kulkivat jo aikatauluissaan), mutta eipä ollut Tampereen päässä kiva huomata, että joku on katsonut asiakseen parkkeerata autonsa minun paikalle. Muutaman ärräpään ja verenhimoisen suunnitelman jälkeen ryhdyin selvittämään auton omistajaa ja hänen yhteystietojaan. Omistajaksi paljastui samassa rapussa asuva naapuri, joten kävin kohteliaasti koputtamassa ovelle, että iltaa, onkos teillä tällainen auto, no kiva, voisitteko siirtää sen pois minun parkkipaikaltani. Se onnistui ja sain auton omalle paikalleen.
Tosin naapurin auton ja sen kirotun lumikasan takia paikka oli kovin ahdas ja saatuani auton siihen, totesin etten mahdu itse ovesta ulos. Ei kun peruuttamaan ja onnistuin jumittamaan auton lumipenkkaan. Auton varusteisiin kuuluu näppylähanskat ja varreton lumilapio ja sainkin Fusionin kaivettua hangesta ylös. Sitten vain peruutus, lapiolla vähän lumia pois ja uusi yritys. Sillä kertaa sainkin auton kelvollisesti paikalleen. Luoja yksin tietää, miten saan sen huomenna siitä pois.
Tästä blogista pitäisi kai kohta tehdä työmatkablogi...

maanantaina, tammikuuta 10, 2011

Miten vaikea on internet?

Ennen joulua kirjoitin innoissani hankkineeni Nukarille Elisalta laajakaistaliittymän ilman 12kk määräaikaisuutta. Olin niin tyytyväinen itseeni ja Elisaankin, koska liittymä alkoi toimia vajaan tunnin kuluttua siitä kun olin liikkeessä käynyt (en ollut ehtinyt edes kotiin asti itse).
Myöhemmin postissa tulee virallinen tilausvahvistus, jossa kuitenkin lukee "määräaikainen 12kk". Soitin siltä istumalta Elisan puhelinpalveluun ja selvitin asiani ystävälliseen, mutta jämäkkään äänensävyyn. Minä haluan kiinteän laajakaistan ilman määräaikaisuutta ja haluan siitä mustaa valkoisella. Puhelimen toisessa päässä luvattiin kummatkin eli uusi tilausvahvistus postitettiin minulle.
Se tuli viime perjantaina eli avasin kirjeen vasta eilen. Kas kummaa kun SIINÄKIN lukee "määräaikainen 12kk"! Olin polttaa käämini totaalisesti. Oli kaikkien asiakaspalvelijoiden onni, että ehdin hieman lauhtua tuossa yön aikana. Soitin asiakaspalveluun vasta tänään.
Tänäänkään ei alettu juuri nitkuttaa siitä, ettei laajakaistaa saa ilman määräaikaisuutta, joten sen pitäisi olla kunnossa. En kuitenkaan tiedä saanko siitä mitään virallista lappusta, mutta on minulla ainakin sen tyypin nimi paperilla, joka minulle asian vakuutti ja puhelun tietoihinkin on kuulemma nyt kirjattu, että laajakaista ilman määräaikaisuutta.

Katsotaan sitten elokuussa tai joskus, miten käy kun yritän irtisanoa liittymää...

sunnuntaina, tammikuuta 09, 2011

Turistina Tampereella

Kun sitä kerran tulee Tampereelle asti viettämään viikonloppua, täytyy samalla leikkiä turistia. Tämä oli viimeinen viikonloppu kun Vapriikissa oli esitteillä Karhun vuosi- ja Inro-näyttelyt, joten tilaisuus piti käyttää tietysti hyödyksi. Ja varsinkin kun on kummankin näyttelyn kohdalla huokaillut ainakin vuoden verran että tuolla täytyy mennä käymään. Nyt alkoi sitten olla viimeiset hetket. Lisäksi Vapriikkiin on kotiutunut Tampereen Luonnontieteellinen Museo, joka sekin piti tietysti kiertää läpi.

Karhun vuosi-näyttely oli mielenkiintoinen ja siellä oli paljon upeita kuvia. Myös tekstitauluja oli paljon, minä ainakaan en jaksanut kaikkia lukea huolellisesti läpi. Esineistöä sen sijaan oli vähän niukanlaisesti, mutta toisaalta sen kyllä ymmärtääkin. Ostin museokaupasta myös näyttelyn pohjalta tehdyn kirjan, siitä löytyvät kaikki tekstit ja suurin osa kuvistakin.
Inro-näyttelyssä oli näytteillä paljon inroja, pieniä rasioita, joita mm. samurait ovat kantaneet. Ne olivat hyvin kauniita, mutta niitä taisi olla liikaa, en jaksanut katsoa kaikkia niin tarkasti.
Luonnontieteellinen museo oli aika suppea, mutta toisaalta sille varattuun tilaan ei olisi juuri sen enempää mahtunutkaan. Olihan siellä kaikkea kiinnostavaa, kyllä sinne ehdottomasti kannattaa mennä käymään, jos aihe vähänkään kiinnostaa.

Iltasella oli vuorossa sitten Tuulensuu, olen väittänyt potevani vieroitusoireita koska en ole päässyt moneen viikkoon käymään Tuulensuussa. Pöytävaraus lauantai-illaksi oli ihan hyvä idea, monet muutkin ovat huomanneet, miten kiva paikka se on istua iltaa. Ruoka on hyvää, juomissa riittää valikoimaa ja edelleen sieltä saa myös hyviä alkoholittomia drinkkejä.

Tänä iltana pitäisi selvitä taas viikoksi Nukarille. Ulkona on nollan keli ja sataa vettä. Ilman muuta se tarkoittaa sitä, että joka paikka on niin jäässä, että minä en halua mennä ulos. Tuuli, pakkanen, lumi, mikä tahansa kelpaa (ainakin jos ei anneta valinnanvaraa), muttei jäätä! Jos ihan Ilmatieteenlaitoksen sivuilla varoitetaan huonosta jalankulkukelistä, sen on oltava vakavaa.

Huomenna on sitten jännä päivä: sisko lähtee aamukoneella kohti Ranskan Toulousea ja tulee sieltä takaisin vasta kesällä. Mitenköhän systeri on mahtanut pysyä nahoissaan tämän viikonlopun? Lisäksi olen huomisiltana menossa metsästäjäkurssille, joka järjestetään Nurmijärvellä. Ilmoittauduin sinne jo joulukuun puolella ja huomenna on ensimmäinen kerta. En muista miten monta kertaa noita teoriatunteja on, neljä tai viisi kertaa luulisin. Sitä seuraa metsästäjätutkinnon suorittaminen. Monivalintakysymyksiä on 60 ja korkeintaan 8 saa olla väärin, joten tiukkaa on. Noihin monivalintakysymyksiin taitaa kuulua myös riistaeläinten tunnistus, jonka kanssa minä olen ihmeessä. Erotan kyllä hirven lehmästä, mutta kaikkien metsästettävien lintujen tunnistaminen lajilleen on jo liikaa... Pannaan katsoen miten likan käy.

tiistaina, tammikuuta 04, 2011

Vuoden ensimmäiset sirpaleet

Jo siihen menikin aikaa, mutta tänään pääsin vihdoin ja viimein asiakkaan tiloihin töihin, kun kaikki byrokratiat oli saatu hoidettua. Ihan oikea työntekeminen voi siis alkaa eikä tarvitse kärvistellä busseissa Espooseen asti. Vähänkö olen iloinen!
Tosin eilen ja tänä aamuna työmatka Espooseen oli oikeastaan ihan inhimillinen. Sisko asuu näet vielä tämän viikon täällä saman katon alla ja kulkee töissä Otaniemessä, joten mehän menemme tietysti kimppakyydillä. Pakko, kun on vain yksi auto. Lähdemme aamulla kuuden aikaan kotoa, jolloin vältämme kehäykkösen ruuhkat, koska olemme jo ennen seiskaa perillä Otaniemessä. Minä lähden bussilla Otaniemestä eteenpäin ja pääsen itse työpaikalle 7.15. Kotiin voikin sitten lähteä jo kolmen tienoilla iltapäivällä, suht hyvissä ajoin ennen iltapäiväruuhkia kehällä. Tosin huomenna sitten suuntaan Otaniemestä kohti Ruoholahtea, ei Matinkylää.

Vietimme sunnuntaina mummun satavuotissyntymäpäiviä. Kyllä, sata vuotta. Syntynyt vuonna 1911 tammikuun alussa, joten siitä voi jokainen laskea ihan itse sen iän. Ei ihan riitä sormet eikä varpaatkaan. Juhlat menivät hyvin, oli kiva nähdä niitä sukulaisia, joita ei näe about ikinä muuten. Sisko oli taas kerran tehnyt tyrmäävän hyvät tarjottavat ja järjestelyt toimivat muutenkin hyvin. Mummu oli toivonut ettei lahjoja juuri tuotaisi, mutta kukkasia tuli senkin edestä ja niin kauniita kimppuja ja asetelmia!

Uusi vuosi vietettiin ihan täällä Nukarilla kaikessa rauhassa. DI tuli aattona, söimme siinä illalla hyvin ja puolilta öin kävimme vähän tienposkessa katsomassa kun naapureissa ammuttiin raketteja. Siinä ei paljon mitään jännittävää kerrottavaa ole.