torstaina, heinäkuuta 28, 2011

Sekalaisia sirpaleita

1. Avara luonto
Jo kolmena iltana peräkkäin on metsäkauriita näkynyt takapihalla säntillisesti yhdeksän ja puoli kymmenen välissä illalla. Maanantai-iltana näin emon ja kaksi vasaa. Sisko oli viikonloppuna nähnyt varmaan samat eläimet, metsäkauris kun on melkoisen reviiritietoinen. Tiistai-iltana meni ensin naaras yksikseen pihan poikki, muutama minuutti sen jälkeen meni sarvekas pukki. Myöhemmin illalla ne telmivät kahden siinä takapihalla, ihan minun silmien alla. Ja eilen, vähän ennen puolta kymmentä pukki lorvi jälleen samoilla paikoilla.
Niillä on lisääntymisaika menossa näin loppukesästä, tiesi kertoa wikipedia. Sama lähde kertoo myös metsäkauriiden, jopa naaraiden valtaavan itselleen reviirin. Pukki erityisesti on tarkka alueestaan, mutta naaraat siellä luonnollisesti suvaitaan. Selkeästi meidän takapiha on jonkun reviiriä.

2. Juopot junassa
En tiedä olenko se vain minä vai ajattelevatko muutkin näin. Kuvitellaan tilanne että istutaan junassa yksikseen, menossa töistä kotiin päin. Samaan vaunuun (no pakko, kun on vain yksi vaunuyksikkö junassa) tulee meluisa tai ainakin nyt kovaan ääneen jutteleva joukko juopuneita ihmisiä.
Ensimmäinen ajatus: Voi vittu.
Toinen ajatus: Älkää vaan tulko tähän lähelle istumaan.
Kolmas ajatus: Hyppäisiköhän pois seuraavalla asemalla ja tulisi toisella junalla?

Harva jos mikään asia on yhtä vastenmielinen kuin lauma juoppoja. Ääni on kova, räkä lentää kun oikein nauretaan kaverin jutuille siitä, että on ollut viimeiset kaksi viikkoa joka päivä kännissä. Heilutaan penkissä niin että ollaan sen ikkunan vieressä istuvan sylissä puoliksi, pyydellään isoon ääneen anteeksi, kai rouva ymmärtää että ollaan vähän otettu, kato nou haard viilings juu nou. Selitetään kauhean innoissaan maailmanfilosofiaa tälle rouva-paralle ja tarrataan olkapäästä kiinni kun on niin hieno juttu. Yrittää vielä pummata röökiä. Yksinäinen, mutta puhelias juoppo on oikeasti vielä laumaa pahempi, koska se kiusaa selviä kanssamatkustajia, lauma tyytyy melskaamaan keskenään, tosin kärsii sivulliset siitäkin.

Minä pelkään näitä juoppoja. En nyt henkeni edestä, mutta pelkään kuitenkin ja inhoan. Niille ei voi sanoa mitään, koska ne eivät tajua mitään. Jos sanoo ystävällisesti, että voisiko herra painua helvettiin ja pysyä siellä, joku saa tästä lisää vettä myllyynsä eikä ainakaan lähde mihinkään. Toinen tyyppi lähtee suurieleisesti anteeksi pyydellen pois, että kun häiritsi rouvaa ja menee vähän matkan päähän istumaan ja tuhisee harmissaan, mutisee itsekseen mutta niin että kaikki varmasti kuulevat jotain tiukkapipoisista niuhottajista, varmaan on toikin vaan miehen puutteessa, ihan varmaan on.

Ne haisevat pahalle, niistä ei koskaan tiedä oksentavatko ne seuraavalla pysäkillä vai kaatuvatko syliin lähtiessään junasta. Käyvätkö ne kiinni selittäessään jotain, eivät ehkä pahantahtoisesti, mutta mieluummin pitäisin niihin hajuraon (mielellään n. 3 km) enkä siedä että joku käy lääppimään, vaikka vain siksi ettei pysy pystyssä ilman että nojaa johonkin. Turpiinkaan ei oikein viitsi antaa, kun siitä voi tulla jälkiseuraamuksia itselle ja toisaalta se juoppo pitäisi saada pudotettua kertaiskulla, niin se ei käy päälle.

Kukaan ei tee mitään, kaikki katselevat ulos ja yrittävät olla niinkuin mitään outoa ei olisikaan. Suomalaisten kyky paeta todellisuudesta on uskomaton. Toisaalta, mitäpä sivullinen voisi tehdä? Ei juoppoon saa käydä kiinni ja heivata junasta seuraavalla asemalla, jos se nyt ei ole ihan kenenkään päälle hyökännyt. Konnaria ei luonnollisesti näy mailla halmeilla ja eipä sekään, yksinäinen mies juopporetkueelle mitään mahda. Ei kai ketään voida heittää junasta ulos siksi, että 99% muista matkustajista nyt ei vain satu pitämään. Juoppo on pyhä, koskematon. Sillä on oikeus matkustaa ja tehdä ihan mitä haluaa. Humalatila on lieventävä asianhaara.

Missä on yksinäisten naisten oikeus matkustaa päiväsaikaan (ilta-aikaan en edes kuvittele meneväni junalla mihinkään) julkisissa liikennevälineissä pelkäämättä?

3. Kolmas asia.
Unohdin sen jo. Täällä ainakin ukkostaa. Toivottavasti ei mene Nukarille.

maanantaina, heinäkuuta 25, 2011

Rauta-aika

Saimme vähän yllättäen liput viime perjantaiksi Pyynikin kesäteatterissa esitettyyn Rauta-aikaan. En ole lukenut Haavikon kirjaa enkä nähnyt sitä tv-sarjaa, joten en tiennyt lainkaan mitä odottaa.

Mutta suosittelen, lämpimästi. Kalevalan teemat ja hahmot sopivat loistavasti nykypäiväänkin, kuka tahansa tunnistaa Ilmarisen, miehen niin naisenkipeän että takoo sammonkin suit sain, kun tarjolla on nainen tai Kullervon, jonka elämä on alusta asti mennyt joko oikeasti tai kuvitteelisesti niin pieleen, ettei siitä pääse kuin tappamalla ensin muut ja sitten itsensä. Ironista kyllä, juuri samana iltana tapahtui Norjassa tämä joukkomurha, tosin sen tekijähän oli kaukana naisettomasta luuserista, mihin muottiin häntä Aamulehti yritti työntää ja siten kasata syyn tästäkin teosta naisten niskoille. Mutta siitä joskus myöhemmin. Ehkä.

Näytelmä meni eteenpäin kuin juna, siinä ei vitseille jääty naureskelemaan. Se oli paikoin hullun hauska, paikoin koskettava. En osaa analysoida sitä muuten kuin sanomalla, että pidin siitä ja se herätti ajatuksia, jotka ikävä kyllä hautautuivat vähän liiaksi tämän Norja-kohun alle.
Suosikkini oli kuitenkin Anneli Saulin esittämä Louhi pohjan akka: "Tosi herkut ovat raakoja: osterit, lohi ja valta!"

lauantaina, heinäkuuta 23, 2011

Matematiikasta

Jostain hieman vaikeasti käsitettävästä syystä kaupungilla käviessäni pulpahti mieleen lukioajat ja matematiikka. Suoritin ja kirjoitin lukiossa pitkän matematiikan, mutta rehellisyyden nimissä se ei sujunut ihan maailman parhaiten. Kurssien numerot vaihtelivat 5:n ja 9:n välissä. Tähän väliin on myös todettava, että ehkä meidän koulun pitkän matikan opettaja ei välttämättä ollut paras mahdollinen...
Abivuonna löysin jostain esitteen Helsingissä pidettävästä matikan preppauskurssista ja se kuulosti erittäin hyvältä idealta. Se pidettiin muistaakseni Ressun lukion tiloissa, viitenä tai kuutena viikonloppuna kerran kuussa eli ensimmäinen kerta oli joskus syksyllä, viimeinen helmikuussa ennen kirjoituksia.

Viisi viikonloppua ei kuulosta kovin paljolta, vaikka päivät olivatkin aika pitkiä, lauantaina ehkä yhdeksästä neljään, sunnuntai oli lyhyempi. Välissä oli muutama lyhyt tauko ja pidempi lounastauko. Muistan ihmetelleeni kovasti sitä, että kolme ensimmäistä kertaa keskityttiin ihan vain muutaman ensimmäisen kurssin asioihin, perus-yhtälön ratkaisuun, trigonometriaan ja sen sellaiseen. Ajattelin ettemmehän me ehdi mitenkään käydä koko lukion oppimäärää läpi, jos niin suuri osa ajasta turhautuu perusjuttuihin.
Olisi pitänyt käsittää jo tuolloin paremmin. Matematiikasta ei tule mitään, jos ei ole varmuutta niissä perusasioissa eli yhtälöiden pyörittämisessä. Ja mistä sitä varmuutta saa ellei tekemällä ja opettelemalla? Kurssin pitäjän opetusmetodi oli muutenkin simppeli: laske, laske ja laske. Teimme paljon harjoituksia tunneilla ja kotiinkin jäi vielä tekemistä. Pari viimeistä kertaa sitten käytettiin hienouksien hiomiseen, kun perusteet olivat kunnossa.

Niinpä sitten sain pitkästä matikasta M:n, tietääkseni kolmanneksi parhailla pisteillä sinä keväänä meidän koulussa, mikä kertonee ehkä jotain lukion opetuksen tasosta, meitä kuitenkin kymmenkunta pitkän matikan kirjoittajaa oli ja ne kaksi parasta saivat molemmat L:t luultavasti melkein täysillä pisteillä, voisi ehkä sanoa että opetuksesta huolimatta.
Myöhemmin AMK:ssakin huomasi miten paljon apua oli siitä, että osasi ne perusasiat, siitä oli apua matematiikan kurssien lisäksi myös fysiikassa ja sähköteknillisillä kursseilla.

keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2011

Maailmassa monta ihmeellistä asiaa...

... se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

1. Kunta joka menee kuudelta kiinni
Sivusin aihetta jo aiemmin kampaamojen osalta, mutta eipä se näemmä pelkkiin kampaamoihin jää. Ruokakauppoja, Alkoa, kirjastoa ja sitä yhtä kampaamoa lukuunottamatta Nurmijärven kirkonkylä menee kuudelta kiinni. Tiimari, kirjakauppa, lemmikkieläinliike, kukkakauppa, Matkahuolto, kaikki menevät arkisin viimeistään kuudelta kiinni. Tätä ei voi pieni ihminen käsittää tai sitten minusta vain on tullut liian kaupunkilainen.

2. Asennetta
Sattuipa niin harvinainen tapaus että ilta-aikaan soi täällä kotona lankapuhelin. Soiteltiin sellaisella asialla, että Asennetta - kampanjan bussille etsitään vapaaehtoisia lahjoittajia. Kyseinen bussi kiertää kouluilla tekemässä päihdevalistusta. Kuulostaa hyvältä, mutta koska en ole aiemmin kyseisestä bussista tai kampanjasta kuullut, en halunnut suin päin lähteä syytämään rahaa mihinkään vaan kyselin mistä saisi lisätietoa. Tuon nettiosoitteen sain.
Kysyin, voiko netin kautta lahjoittaa rahaa kampanjalle. Ei kuulemma voi, vain puhelinkeräyksellä sitä kerätään. Jahas, vai niin. Ikävä kyllä asia nyt vain on niin, että minä halun rauhassa kaivella tietoa tahoista, jotka minulta pyytävät rahaa ja sen jälkeen tehdä päätöksen ihan itse, vähän harkitakin asiaa. Tuollainen puhelinmarkkinointi on aika hyökkäävää: "Moi, meillon tällanen kampanja, annatko rahaa heti? No soitanko mä huomenna uudestaan? Joo ei, sä et voi netin kautta tehdä lahjoitusta, kun sun pitäis nyt ehdottomasti tehdä se puhelimitse." Taitaa siis jäädä lahjoittamatta, mutta tietysti kyseisen puljun nettikaupasta voisi tilata jotain.
Vaikka suhtaudun minä silti epäluuloisesti tuohon koko kampanjaan. Katsokaa nyt noita nettisivuja: todella huonoa suomenkieltä, kielioppivirheitä ja puhekielisyyksiä löytyy vaikken minä edes tunne kaikkia pilkkusääntöjä. Ei anna ammattimaista kuvaa, ei.

maanantaina, heinäkuuta 18, 2011

Ruuat ja niiden nimet

Julkisuudessa on pitkän aikaa pyörinyt erilaisia juttuja siitä, miten elintarvikkeiden nimet hämäävät. Lihapullassa on pääasiassa kanannahkaa, päärynämehu ei ole päärynää nähnytkään vaan se on lähinnä sokeria ja keinotekoisia aromeja, mansikkapiirakassa on punaiseksi värjättyä omenaa ja mansikka-aromeja, Chevre-tuorejuustossa on 1,2% vuohenjuustojauhetta, perinteisessä isoäidin pullapitkossa on 12 erilaista E-koodia, savustettuina myytävät tuotteet eivät ole savua nähneetkään, savuaromipullon vain ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin.

No mitä tekee EU? No se vaati vuonna 2005 Valion vaihtamaan Voimariinin nimen joksikin toiseksi, koska voi-nimitystä ei saa käyttää tuotteessa, jossa ei ole voita ja vain voita eli on jotain muutakin kuin maitoperäistä rasvaa (lähde). Voimariinista tuli Oivariini. Samoin kävi Voileville, jota nykyisin myydään KevytLevinä (lähde).
Miksi ihmeessä samanlainen ajattelu ja samanlaiset vaatimukset eivät ole levinneet muihinkin tuotteisiin? Lihapulliin vain lihaa, muuten niitä saa myydä ainoastaan nimellä "lihapullankaltainen valmiste". Perinteinen-sanaa saisi käyttää vain niissä tuotteissa, joiden valmistusprosessin ja raaka-aineiden perinteellisyys voitaisiin aukottomasti todistaa. E-koodi-päärynämehusta voisi tulla "keinotekoisesti päärynänmakuinen juomavalmiste".

Ei, tätä ei ole tällä kertaa tarkoitettu ironiaksi eikä sarkasmiksi. Ihan oikeasti kysyn, että miksi Voimariinia ei saa myydä Voimariinina, mutta 25% lihaa sisältävää mössöä saa myydä kinkkuna? Mikä on se ratkaiseva ero? En minä halua, että ruokaa ostaessani joudun syynäämään jokaikisen tuoteselosteen läpi tietääkseni mitä ylipäänsä syön. Koska en itse hallitse ruuanlaittoa enkä yleensä viitsikään, saati että ehtisin/jaksaisin juosta pitkin Uuttamaata lähi- ja/tai luomuruuan perässä, tyydyn yleensä syödessäni sulkemaan silmät ja ajattelemaan että kuollaan sitä kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin.

perjantaina, heinäkuuta 15, 2011

Hautausmaa-ajatuksia

Sattuneesta syystä tänä kesänä on tullut ravattua hautausmaalla usein, kastelemassa haudoille istutettuja kukkia ja muutenkin pitämässä haudoista huolta. Vaikka isän ja vaarin sekä Anni-tädin että hänen poikansa haudat ovat suht lähekkäin, tulee siinä silti nähtyä kaikenlaisia hautoja.

Välillä näkee hautoja, joihin viimeisimpänä on haudattu joku 90-luvulla tai jopa 2000-luvun puolella ja silti hauta on aivan hoitamaton: ei kukkia, ei mitään muutakaan. Ja sitten on sellaisia hautoja, joihin on haudattu viimeksi ehkä joskus sota-aikaan tai jopa sitä ennen, vainajakin on saattanut olla hyvin nuori, teini-ikäinen, niin ettei ole varmaan jälkikasvuakaan ollut ja silti hauta on kauniisti laitettu ja hoidettu.

Tai no, ei tuo jälkimmäinen varmaan mikään ihmeellinen juttu ole. Näyttää vähän siltä, että tässä itsekin päätyy ihan huomaamattaan huolehtimaan isän serkun (joka ei oikeasti mitään verisukua ollut, mutta serkku yhtä kaikki) haudasta, vaikka hän kuoli 15-vuotiaana 50-luvulla eikä meistä taatusti kumpikaan, minä tai sisko olla häntä ikinä nähty. Mutta kun hänen hautansa on siinä isän tädin haudan vieressä eikä siinä tänäkään kesänä ollut kuin yksi pieni orvokki, joka sekin on sittemmin kadonnut, liekö mennyt haravan mukana. Samalla vaivallahan minä siihen istuttaisin kukkasen tai pari kun kerran viereisellekin haudalle.

tiistaina, heinäkuuta 12, 2011

Muistilappu: pumpun varokytkin

Siinä pumppuhuoneen seinässä on sellainen kytkin, missä on musta ja punainen nappula. Jos musta on ylhäällä ja pumppu ei toimi, on varokytkin syystä tai toisesta paukauttanut virrat pois päältä. Paina se alas, niin jo toimii taas.

Tulin tänään kotiin töistä ja mummun kanssa siinä vaihdettiin pari sanaa ennen kuin mummu kömpi yöpuulle. Kertoi että päivällä oli tunnin verran sähköt poikki. Ukkostanut kuulemma ei ollut, oli vain tullut läpilyönti läheisessä muuntajassa. No, ei siinä mitään, sähkökatkot kuuluvat maaseudulla kesään. Ja talveen. Syksyynkin. Kevääseenkin joskus.
Menin sitten pesemään käteni ja ihmettelin kun on hanassa paineet aivan olemattomat ja pumppu ei käynnisty. Pumppuhuoneesta ei löytynyt karrelle kärähtänyttä pumppua, joten en osannut tehdä asialle mitään (en olisi osannut kärähtäneelle pumpullekaan mitään osannut tehdä, mutta vian syy olisi ollut aika selvä). Soittelin sitten naapuriin ja kysyin hyviä vinkkejä. Noo, naapuri on saman sähköpiuhan päässä eli sähköt olivat olleet poikki sieltäkin, mutta kyseessä ei ollut kuulemma ihan normaali sähkökatko.
Normaalistihan menee kaikki virta kerralla pois, nyt oli lähtenyt vain yksi vaihe. Kolmivaihetta käyttävä pumppu oli yrittänyt aikansa murista kahdella vaiheella, mutta sitten oli varokytkin puuttunut asiaan ja lyönyt virrat poikki kokonaan, ettei tule mitään vahinkoja. Enpä ollut tällaisestakaan varokytkimestä ollut tietoinen aiemmin, mutta kytkintä painaessani lähti pumppukin heti käyntiin, niin että se oli siinä.

Tämä se on omassa talossa asumisessa ehkä se huonoin puoli: jos jotain menee rikki tai jokin ei toimi, huoltoyhtiö ei löydy puhelinsoiton päästä vaan peilistä. Jos ei ole käryäkään siitä, mikä mahtaa olla vialla, otetaan puhelin kauniiseen käteen, soitellaan veli ja naapurit läpi ja toivotaan parasta.

maanantaina, heinäkuuta 11, 2011

Autoilua ja ekoilua

Seuraan satunnaisesti eräitä ns. "tiedostavia" lifestyle-blogeja, joissa vältellään kemikaaleja, lihaa, hiilidioksidia, turhaa kulutusta, yksityisautoilua, maalla asumista, ilmastonmuutosta ja toisaalta taas käydään kirppareilla, juomassa ekolattea ja syömässä hiilidioksidineutraalia tofua (se, että seuraan näitä lähinnä huumorimielessä, ei nyt kuulu tähän). Näissä piireissä yksityisauto ja erityisesti auton omistaminen on maailman pahin rikos. Yllättävää kyllä, aika monelta bloggaajalta auto löytyy. Miten tämä on mahdollista? No, perusteluita löytyy joka lähtöön.

Ensinnäkin sitä autoa hävetään ja piilotellaan. Eräs bloggaaja mietti likimain vuoden, paljastaako blogissaan häpeällisen tilansa eli sen, että vauvan synnyttyä perheeseen, autokin katsottiin tarpeelliseksi. Viis siitä, että kyseinen perhe asuu radan varressa ja paikallisjuniin pääsee nykyisin useimmiten rattaiden kanssa suoraan. Mutta kun piti päästä mummolaan kesällä! Se, että kyseinen bloggaaja oli aiemmin kirjoittanut järkevän asuinpaikan valinnan ja neliöistä tinkimisen sekä omien elämäntapavalintojen vaikuttavan auton tarpeettomuuteen, ei nyt juuri tullut mieleen.
Toiset perustelevat auton omistamista sillä, että sitä lainaavat kaveritkin, että se on vähän niinkuin kimppa-auto. Ja vanhakin se on, kato sen tekemiseen ei ole käytetty arvokkaita luonnonvaroja (jep, vielä 90-luvulla autot tiettävästi valmistettiin pyhästä hengestä) ja että sillä ajetaan ihan vain vähän ja ihan vain välttämättömät ajot.

Lapsi, tuo ihana tekosyy. Ei riitä, että tänne maailmaan lykätään itsekkäästi omaa jälkikasvua tuottamaan hiilidioksidipäästöjä ja kuluttamaan arvokkaita luonnonvaroja, mutta sillä voidaan perustella yksityisautoilu. No kato ku ilpo-anneli pitää hakea tarhasta ja työpaikka on niin kaukana (mihin unohtui puhe siitä, että olisi ekologisesti tehokkainta asua lähellä työpaikkaa?) ja keijo-nannan pitää päästä ratsastustunnille ja sen jälkeen satujumppaan.

Mutta hei, lukuunottamatta sitä, että sen paremmin minulla kuin systerilläkään ei ole tätä kaiken anteeksi antavaa jälkikasvua, mehän olemme todellisia ekoautoilijoita! Meillä on ollut kimppa-auto yli kolme vuotta, olemme siis todellisia edelläkävijöitä. Kaksi ihmistä, yksi auto, yleensä auto on toisella käytössä ja lainaamisesta on aina voitu sopia. Ja me hoidamme sillä autolla jonkin verran myös DI:n ja mummun juttuja.
Kimppakyyti nyt muutenkin on päivän sana ja kovasti in. Sitäkin on tullut harrastettua. Minä olen kyytinyt hamsteriporukkaa näyttelyihin pari kertaa ja viikonloppuna Tampereen reissulle mukaan tulee siskon kämppäkaveri kissansa kanssa.

Niin ja onhan Fusion vanhakin, vuosimallia 2004 ja mittarissakin toista sataa tuhatta jo hyvän matkaa. Ei ole tarvinnut ostaa uutta autoa (vaikka ne kuluttaisivat vähemmän ja hiilidioksidipäästöt olisivat pienemmät).

Ja sitten paras juttu: olemme pystyneet auton avulla elämään Nukarilla, siellä Uudenmaan viimeisessä peräkorvessa, missä julkinen liikenne on outo ajatus vain ja aina vain oudommaksi muuttuu vuosi vuodelta. Jutun pointti onkin se, että meidän takia ei ole tarvinnut rakentaa uusia asuntoja radanvarteen, kun me pystymme hyödyntämään jo olemassaolevaa.

Tästä päästäänkin näppärästi seuraavaan aiheeseen. Monet city-vihreät haluaisivat kaikki ihmiset kehäkolmosen sisäpuolelle asumaan, niin ettei yksityisautoilua tarvittaisi lainkaan. On kuulemma tyhmää, itsekästä ja epäekologista asua maaseudulla tai yhtään missään kauempana, kun voisi asua lähempänäkin. Asuinpaikkansa voi kuulemma valita järkevästi! Arvoisat hipit vain eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä, että mihin nämä uudet kaupunkiasukkaat pantaisiin asumaan. Niinpä niin, ei koko Suomen väestölle ole omaa kerrostaloyksiötä jo valmiina vaan niitä pitää rakentaa! Ja rakentamisen sekä rakennustarvikkeiden ympäristövaikutukset eivät nyt ole ihan mitättömiä.
No, kuvitellaan että kaikki haluavat tai joutuvat kaupunkiin julkisten kulkuyhteyksien päähän. Koska Suomi kuitenkin on jota kuinkin täynnä maaseutuasuntoja, jäisi maaseudulle mätänemään pystyyn suuri määrä täysin käyttökelpoisia asuinneliöitä. Miten fiksua niitä sitten on jättää käyttämättä, kun ne siellä kerran jo ovat? Lisäksi jokainen talo on jonkun omistama ja mahdollisesti jonkun tunnearvoltaan suuri lapsuudenkoti, jota voi kätevästi käyttää vapaa-ajan asuntona. Sinne sitten ajetaan viikonloppuisin sillä omalla autolla, koska maaseudun julkinen liikenne on rapautunut tästäkin vähästä, mitä se nykyisin on. Ja pakkohan siellä asunnossa on talvisinkin olla peruslämpö päällä, ettei se homehdu käsiin.
Niin että miten sen ekologisuuden laita nyt sitten oikein oli?

sunnuntaina, heinäkuuta 10, 2011

Rakkaani Tukholma

Rakastuin Tukholmaan jo vuosituhannen alussa, kun erään Tekniska Mässan-risteilyn yhteydessä (Tampereen Insinöörit on ainakin aikaisemmin tavannut järjestää risteilymatkan Tukholmassa pidettäville tekniikan messuille. Legendaarisia reissuja...) järjestettiin opastettu kiertoajelu Tukholmassa. Miten kaunis kaupunki se onkaan! Rakkaus ei ole ruostunut, vaikka Tukholmassa ei ole liian usein tullutkaan käytyä. Edellinen laivareissukin oli vuonna 2005.
Joten kun keväällä DI alkoi suunnitella, että jos viettäisimme kaksin pitkän viikonlopun laivalla ja Tukholmassa, hypin ympäri huushollia ja hihkuin "Joo joo joo!". Kaikki muut ehdotukset lennoista Dubliniin, Lontooseen, Wieniin tai muualle tyrmättiin ehdottomasti, kun ensin oli mainittu taikasana Tukholma.

Suunnitelma muotoutui sellaiseksi, että lähtö oli torstai-iltana Silja Serenadella, perjantaiaamuna olimme Tukholmassa ja siellä oli varattuna yhdeksi yöksi huone Rica Hotell Kungsgatanista, lauantai-iltana taas laivalle, tällä kertaa Symphonylle ja sunnuntaiaamuna takaisin. Pieni luksus piristää, joten olimme varanneet laivalta tavallisen hytin sijaan DeLuxe-hytin, jossa oli kerrossänkyjen sijaan parisänky, jääkaapissa ilmaista kuoharia ja muita juomia ja hintaan kuului vielä erikoisaamiainen Bistro Maximessa. Hotellihuoneessa sen sijaan ei ollut mitään kummoista, perussiisti ja aamiainen kuului hintaan. Plussana toki ilmastointi ja ilmainen WLAN (ai mekö muka nörttejä?).

Minä en tosiaan ole ollut laivalla viiteen vuoteen enkä ikinä Siljalla, kaikki reissut on aina osuneet Vikingin laivoille, jostain syystä. Tykästyin kyllä noihin Siljan laivoihin, laivan keskellä oleva Promenade, jonka varrella oikeastaan kaikki tarvittava on, on selkeä juttu. Ei tartte lähteä arpomaan, että missäs nyt oli mitäkin vaan kaikki löytyy sieltä ja jos ei löydy, niin info ainakin löytyy.

Emme halunneet tehdä mitään "juostaan kieli vyön alla nähtävyydeltä toiselle"-reissua Tukholman päässä, olimme vain miettineet muutaman kiinnostavan kohteen, jotka sijaitsivat sopivasti lähellä toisiaan. Perjantain ohjelmassa oli keskiaikamuseo Norrbrolla (Medeltidsmuseum) ja kuninkaanlinna (Kungliga slottet) vanhan kaupungin puolella. Kuninkaanlinnassa kävimme katsomassa kruununjalokivet (skattkammaren), kuninkaalliset edustushuoneistot ja Livrustkammarenin, miksi sitä nyt suomeksi sanoisi, varustusmuseo?
Lauantaina suuntasimme länsipuolelle kaupunkia, kävimme Kaknäsin tornissa (Kaknästornet) ja sen vieressä sijaitsevassa teknillisessä museossa (Tekniska museet). Bussilinja 69 vei siihen suuntaan ja 69K:n päätepysäkki on Kaknärtornetin luona.
Tornista oli mahtavat näköalat ja voin vain todeta toistamiseen, että Tukholma on kaunis kaupunki, todella kaunis. Teknisen museon suurin houkutus oli NASAn näyttely "A Human Adventure", jossa oli esillä kaikkea avaruuslentoihin yms. liittyvää. Nähtävää oli paljon ja kuvatakin sai, joten DI napsi kuvia sieltä vaikka kuinka paljon.

Kunnon lomaan kuuluu tietysti myös kunnon ruoka. Torstai-illaksi laivalla meillä ei ollut mitään varausta, päätimme mennä sen mukaan, mikä kiinnostaa. Pitkälti minun avustuksella päädyimme Happy Lobsteriin, laivan kalaan ja äyriäisiin erikoistuneeseen ravintolaan. Ruuaksi valikoitui yhteinen äyriäisvati, jossa oli vaikka mitä: puolikas hummeri per naama, ostereita, merirapuja, tiikeriravun pyrstöjä, jättikatkarapuja, kampasimpukoita, jokirapu-skagenia, taskuravun saksia, sinisimpukoita, vihersimpukoita ja tavallisia katkarapuja savustettuna että ilman. Tulipahan ainakin syötyä sellaisia juttuja, mihin ei ole aiemmin törmännyt (hummeri, merirapu, taskurapu), mutta paljon näperrettävää noissa oli ja kun lähdimme pois, totesimme että onpas tullut syötyä äyriäisiä kerrakseen.
Tukholmassa meitä opasti erään tutun vinkit ravintoloiden suhteen ja vaikka Den Gyldene Freden houkuttelikin kovasti, ei meillä ollut sinne pöytävarausta eikä kovin erikoisen hienoja vaatteita sen jälkeen kun olimme kierrelleet vanhaa kaupunkia, joten päädyimme Monks Caféehen Munkbrolle, jossa tarjolla oli kelpo ruokaa ja DI:lle kelpo olutta. Mukava paikka, ei voi muuta väittää.
Lauantai-illaksi meillä oli sitten pöytävaraus Symphonyn hienoimpaan ravintolaan, Bon Vivantiin. Minä suhtaudun laivaruokailuun aina vähän kyynisesti, muistissa on ne buffettien mättöpöydät (tosin olisin halunnut kokeilemaan edes kerran Siljan buffetin, mutta ehkä joskus toisella kertaa sitten). Minkäänlainen fine dining laivamatkalla, joka tunnetaan lähinnä lapsiperheiden vähän parempana puuhamaana ja keski-ikäisten ördäys-paikkana sekä halvimman mahdollisen kaljan tukkuliikkeenä kuulosti vähintäänkin oudolta. Mutta kyllä voi sanoa, että eilen meille tarjottu ruoka oli kaiken hintansa väärti eikä joutunut häpeään esimerkiksi Tampereen parhaiden paikkojen kanssa.
Meidän molempien valinta oli Bon Vivantin Seasons menu, joka koostui seuraavista annoksista:
- graavisiikatartar, siianmätiä ja smetanaa
- kampasimpukkamoussea ja hiillostettuja kampasimpukoita, hollandaise-kastiketta, haudutettua endiiviä ja paistettuja perunoita
- kaniwallenberg, haudutettua kaninseläkettä, amarone-luumukastiketta, salottisipulipyrettä ja bataattisipsejä
- juustoja
- vadelmajogurttivanukas, passionkastiketta ja vesimelonisalaattia

Näistä ainoastaan tuo alkuruoka eli siikatartar oli vähän sellainen pliisuhko. Ihan hyvä, en minä sillä, mutta selvästi kuitenkin kokonaisuuden heikoin lenkki. Kampasimpukka-annos oli herkkunamia, samoin kani. Juustotkin olivat ok ja jälkiruoka herkullinen. Kyllä, laivalla voi oikeasti syödä myös hyvin, ei vain paljon.

Hyttiluokkaan kuuluva aamiainen bistro Maximessa oli molempina laiva-aamuina vallan mainio. Heti ensimmäisenä sai niin halutessaan kuohuviiniä, aamiaispöydästä löytyi perinteisten pekonien, leipien ja munien lisäksi hyvä kalaosasto, oli mätiä ja kaikkea. Tämän aamun pettymys oli se, ettei ollut täytekakkua! Perjantaiaamuna oli sitäkin. Tosin tänään oli tarjolla kaikkea muuta makeaa, kroissantteja, korvapuusteja yms. mutta ei ne täytekakkua korvaa.

Siinä ensivaikutelmia meidän Tukholmanreissulta, ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkalta ikinä. Ei voi moittia, DI on aina hyvää matkaseuraa.

torstaina, heinäkuuta 07, 2011

Painovoiman uhmaamista

Tämä on muuten sitten K18 eikä muutenkaan suositella erityisen herkille ja herkästi pahastuville lukijoille, jos täällä nyt muutenkaan sellaisia on ollut. Luvassa siis tissitalkia.

Tulipa eilen tehtyä vaihteeksi jotain "en ole koskaan ennen..."-kategorian juttua. Aiemmin mainitsemani Ruotsin reissu alkaa uhkaavasti painaa päälle ja laivalle olisi kiva saada jotain uutta päälle. Jos ei muuten, niin vaikka ihan vain DI:tä ilahduttaakseni. Alkuperäinen suunnitelma oli nätti korsetti, joka ei ollut niin paljastava ja porno etteikö se olisi sopinut jakun alle, mutta postitus Ruotsista Suomeen ei sujunut ihan siinä aikataulussa kuin olin optimistisimmissa toiveissani kuvitellut. Käyttöön siis suunnitelma B ja työpäivän jälkeen Sokokselle pankkikortti tanassa.

Sokoksen vaateosaston ale-rekkien seasta nappasin kiinni myyjän ennen kuin ehti epätoivo iskeä ja latelin hänelle toiveita: yläosa, sopiva koko, iltamenoihin tarkoitettu eli ei trikoota tällä kertaa eikä musta, tosin mustallekin annoin varovaisen hyväksynnän, voisihan jakun jättää pois. Valikoimaa ei ihan hirveästi ollut, kesä kun on trikoon ja kukkamekkojen aikaa Sokoksellakin, mutta jotain sentään löytyi. Sopiva, kivannäköinen ja vieläpä niin halpa, että olin tuolilta pudota.

Tässä uudessa paidassa on yksi juju: siinä on vain yksi hiha. Kaula-aukko kulkee oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Eli sellainen toispuoleinen. Se vaatii sitten alusvaatteilta jo jotain eli käytännössä olkaimettomia liivejä, joihin en ole koskaan aiemmin tutustunut. Erinnäisistä blogeista olen lukenut nykyisten olkaimettomien liivien olevan käytössä tosi hyviä, tukevia vaikka kuppikoko olisikin huomattavasti minun kokoa suurempi. Eri asia sitten oli, että löytäisinkö juuri Sokokselta sopivia olkaimettomia liivejä, sillä vaikka meikäläisen kuppikoko on hyvin maltillinen, ympärysmittaa riittää. Se on muuten aika vaikea yhtälö, suurin osa liiveistä, joiden ympärysmitta on 90-95 tai vieläkin isompi, ovat kuppikooltaan jotain DD:tä tai vielä pahempaa. Välillä kummastuttaa, kun eivät kai kaikki punkerot ole pameloita ja 95B:stä saa aika monessa paikassa vain haaveilla.

Tähdet olivat kuitenkin oikeissa asennoissa ja tuulen suunta suotuisa, kun valikoimasta löytyi kuin löytyikin sopivat olkaimettomat liivit ja jopa niiden hintalapussa komeili ihan siedettävä summa. Ja voin sanoa, että ovat kyllä tukevat sekä mukavat päällä. Eikä enää alas valuvia olkaimia! Vapautta hartioille! Ah, näitä täytyy alkaa suosia enemmänkin.

tiistaina, heinäkuuta 05, 2011

Kampaamon löytämisen sietämätön tuska

Näissä kampaamoasioissa olen toivottoman epäkäytännöllinen. Ei tule kysymykseenkään, että soittaisin hyvissä ajoin kampaajalle, varaisin ajan ehkä viikon tai parin päähän. Kun saan päähäni, että tukka alkaa olla taas ylipitkä, on kampaajalle päästävä luonnollisesti heti. Tampereella päiväsaikaan tämä ei ole yleensä sietämätön ongelma ja ilta-aikaankin (klo 17 jälkeen) se vielä saattaa onnistua. Hintana on tietysti se, että voi osua siihen paikkakunnan kalleimpaan puljuun tietämättään (siinä vaiheessa kun on kiertänyt puoli tusinaa kampaamoa läpi ja kaikissa tarjotaan aikaa korkeintaan seuraavalle viikolle, ei tule mieleen kysellä hinnastoa, jos jostain löytyykin vapaata heti).

No, muutinpa sitten Nurmijärvelle, tosin olen tässä kevään aikana poikennut pariin otteeseen kampaajalla Tampereella. Nyt kuitenkin Ruotsinreissu painaa päälle ja hiukset huutavat siistimistä, joten kampaajalle olisi päästävä mieluummin eilen. Eilen kävinkin surffailemassa pitkin kirkonkylää.
Samikan ovessa ei ollut mitään tietoa aukioloajoista ja pulju oli pimeänä klo 17.20, joten ei voittoa. Salon Rinan ovella sanottiin heti että suljetaan klo 17. Sitten bongasin lähistöltä erään kampaamoliikkeen, jonka nimi meni täysin ohi, mutta sen sanottiin olevan auki klo 20 asti. Suurta! Olin ehtinyt jo ihmetellä, että miten voi olla kampaamoilla varaa sulkea ovensa viideltä kunnassa, jonka asukkaista kohtuullinen prosentti käy pääkaupunkiseudulla töissä eikä todennäköisesti ehdi töistä kuin nipin napin puoli viideksi paikalliseen kampaamoon. No, marssin tähän auki olevaan liikkeeseen ja kysyin aikaa: "Ensi viikolla olisi..." "No, unohdetaan koko juttu". Osuuspankin talon yläkerrasta löytyi kampaamo Merelle, mutta kiinni sekin, ilman mitään tietoa aukioloajoista. Ei sit väkisin.

Google luonnollisesti auttaa hädässä ja tämän aamun ensimmäinen projekti olikin kirjoittaa hakukenttään kampaamo + Nurmijärvi - Klaukkala. Tarjolle tuli vaikka mitä, ensimmäisenä kuitenkin Laidunalueella oleva kampaamo Sim, joka tarjosi joustavia aikoja ja mitä kaikkea. Nettisivutkin olivat luottamusta herättävät, löytyi hinnastot ja kaikki. Vaikutti todella lupaavalta, joten ei kun soittamaan. Linjan päässä vastataan kuitenkin, että hän on kesälomalla ja palaa sorvin ääreen vasta loppukuusta. No voi kun kiva, varsinkin kun nettisivuilla ei ollut tästä kesälomasta mainittu sanaakaan. Pidä tunkkis.

Samikaan soittaessani teki mieli varmistaa, ettei sielläkin kaikki ole kesälomalla, mutta aikaa luvattiin heti täksi illaksi. Lottovoitto!
Pakko on kuitenkin Samikastakin narista, että puhelimeen vastannut henkilö sopisi panna jollekin "Asiakaspalvelu puhelimessa"-alkeiskurssille. Kysyin leikkauksen hintaa ja sain vastaukseksi jotain, mikä kuulosti tältä: "Mmmhh..." ja sitten pitkä hiljaisuus. Öööh, kuulikohan se mitä kysyin? Etsiikö vastausta? Katkesiko puhelu? Mitä olisi maksanut sanoa: "Pieni hetki, tarkistan sen tästä"? Tilanne kuitenkin näyttää siltä, että jos aikoo Nurmijärvellä päästä tällaisella varoitusajalla kampaajalle, ei auta olla turhan ronkeli.

maanantaina, heinäkuuta 04, 2011

Seitsemän veljestä

Taaborinvuorella esitetään tänä kesänä Seitsemän veljestä Kai Lehtisen ohjaamana. Ensimmäiset esitykset olivat viime viikonloppuna ja olimme siskon kanssa suunnitelleet menevämme sitä katsomaan sunnuntaina. Koska paikallisissa lehdissä oli edeltävällä viikolla isot artikkelit näytelmästä, ajattelimme olevan sittenkin viisainta hommata liput etukäteen ja sehän onnistui netin kautta vielä perjantainakin. Se taisi olla ihan hyvä valinta, koska perjantain parhaat paikat olivat keskikatsomon toiseksi viimeisessä rivissä ja muutenkin porukkaa oli paikalla paljon.

Sää oli vähän pelottanut etukäteen, koska vielä sunnuntaiaamuna Nurmijärvelle luvattiin sekä sadetta että ukkosta. Vielä se sade menisikin, varsinkin kun paikan päältä sai ostaa sadetakkeja, mutta ukkonen suht aukealla näyttämöllä korkean mäen päällä ei kuulostanut houkuttelevalta. Sunnuntaiaamuna ilma oli painostava ja pohjoisesta kuului kaukaista ukkosenjyrinää, mutta mentävä oli, kun oli kerran liputkin hankittu.
Ukkostutkien mukaan sateet ja ukkoset jäivät pyörimään Hyvinkään korkeudelle, joten Palojoella ei tullut pisaraakaan vettä, ukkosesta ei ollut haisuakaan. Taivas oli kyllä pilvessä, mikä oli ihan hyvä asia, siellä oli sen verran lämmintä muutenkin ettei siihen enää olisi tarvittu auringonkäristystä.

Ennen näytöstä poikkesimme nopeasti Kiven syntymämökillä, mutta emme siellä sen enempää jääneet aikaa viettämään, tuttu paikka molemmille jo entuudestaan. Samoin Taaborin muut museomökit ja keskityimmekin enimmäkseen jäätelönsyöntiin. Väliajalla nuuskimme läpi Saviklaneetin ja Tarinakorun tuotteita. Naapureiden keskuudessa alkaa Tarinakorun kivikkoalvejuuri-sarjaa olla melkein joka naisella joko kaulalla tai korvissa (minullakin on kaulakoru!), mutta onkos se ihme lainkaan, kun kivikkoalvejuuri on Nurmijärven kunnan nimikkokasvi ja sillä on oma osuutensa Nurmijärven historiassa. Ja kun nuo korut ovat vielä kauniita, luontoaiheet tehoavat aina ainakin minuun. povaan seuraavan hitin olevan Tarinakorun koivunlehti-sarja.

Näytelmä itse oli pitkänlainen, reilut kolme tuntia (note to self: istuintyynyt mukaan seuraavalla kerralla). Varsin perinteiseen malliin se oli tehty, Lehtinen ei ollut lähtenyt sitä uudistamaan juuri millään tavoin. Ehkä hyvä niin, tällaisen klassikon uudistamisyritykset voisivat helposti mennä liian pitkälle. Kiven isän rooli kertojana oli varsin näppärä ja toimiva veto.
Mutta päivän tähti oli Tytön Siro, lautamiehen (?) ratsuna esiintynyt muhkea suomenhevostamma. Mistä olivatkin niin kauniin hevosen löytäneetkin?