keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011

Arvokas aika

Kuten aiemmin kirjoitin, mummu on nyt terveyskeskuksessa ja siis periaatteessa ei yksin vaan hoidossa ja valvonnan alaisena, mikä siis on jonkinasteinen parannus siihen nähden, että hän yksikseen asui kotona. Mutta siitä huolimatta käymme siskon kanssa nyt useammin katsomassa mummua.

Minä olen ollut tässä parina viikonloppuna Nukarilla niin että viikonlopun lisäksi olen myös pari päivää töissä Helsingissä, kun kerran sellainen mahdollisuus on ainakin toistaiseksi. Viikonlopun lisäksi ehdin käydä siis katsomassa mummua vielä maanantainakin. Tampereelle lähtiessäni jätän auton siskolle ja hän on käynyt katsomassa kertaalleen viikolla ja sitten taas viikonloppuna, jos minä en pääse mukaan tai minun kanssa kahdestaan.

Jotenkin se mummun kanssa vietetty aika tuntuu nyt paljon arvokkaammalta, kun huomasikin, että sitä aikaa ei välttämättä liiemmin enää ole. Tietysti sen on tiennyt jo monta vuotta, että yli ysikymppinen, nyt siis jo satavuotias voi kuolla hetkenä minä hyvänsä, mutta nyt sen vasta jotenkin on tajunnut.
Ja onhan se totta, että mummulla ei siellä vuodeosastolla ole liikaa aktiviteettia, niin vieraat ovat aina tervetulleita. Sinänsä siellä on mukava käydäkin, kun huolimatta siitä, että mummu on ihan vuodepotilas, pää pelaa edelleen ja tuntuu olevan jopa pirteäkin. Olisi huomattavan paljon raskaampaa, jos mummu olisi pitkälle dementoitunut niin ettei tunnistaisi edes läheisiään.

Haaveilen siitä, että jonain kertana vien mummulle silmälasit ja vanhoja valokuva-albumeja (jos vain löydän ne, täytyy mummulta kysyä että missä mahtavat olla) ja pyydän häntä kertomaan kaikista kuvista, että milloin se on otettu, missä ja keitä kuvissa on. Joskus aikaisemmin katselimme mummun albumeja läpi ja silloin jo sanoin ääneen, että pitäisi kirjata johonkin ylös nuo kaikki tiedot, koska emmehän me siskon kanssa tiedä emmekä tunne ihmisiä tai paikkoja ja mummu nyt muutenkin on jotakuinkin ainoa, joka tietää niistä mitään.

(on muuten mielettömän loistava asia, että autolle on kaksi avainta. Auton "vaihto" olisi paljon hankalampaa, jos joutuisimme siskon kanssa aina näkemään, että luovuttaja voisi antaa avaimen toiselle. Esimerkiksi tiistaiaamuna aikaisin ajoin Nukarila siskon luo, missä hänellä on parkkipaikka. Jätin auton sinne, panin avaimen taskuuni ja lähdin niine hyvineni metrolle mennäkseni töihin ja sieltä Tampereelle. Ei tarvinnut herätellä siskoa ennen aikojaan, että hei, mä oon täällä parkkipaikalla, tuletko hakemaan avaimen, kun hänellä on avain jo itselläänkin.)

torstaina, marraskuuta 24, 2011

Syntymäpäiväillallinen Perlassa

Minä tuossa jo aiemmin mietin niitä ravintoloita, mihin olisi kiva mennä syömään syntymäpäiväillallinen. Koska en osannut päättää itse, DI ehdotti paljon kehuttua ja vielä kokeilematonta Berthaa. Maanantaina DI soitteli Berthaan ja seuraavan kerran pöytää olisi saanut vasta lauantaiksi, mutta minä olen taas lauantaina poissa Tampereelta, se ei ollut vaihtoehto.
Niinpä arpova sormi päätyi osoittamaan Perlaa, virallisemmin Ristorante La Perla. DI on itse käynyt siellä joskus aikaisemmin (luultavasti aikana ennen minua), kun se oli vielä Rautatienkadun varressa, missä nykyisin on C. Sittemmin Perla on siirtynyt Aleksanterinkadulle.

Sinne siis suuntasimme tiistai-iltana. Päätimme jättää antipasto-osuuden sikseen ja otimme vain alkupalaksi pastaa, pääruuan ja jälkiruuan. Me molemmat valitsimme pasta-annokseksi "Chitarrine di rucola con gamberi e pomodoro fresco":n eli rucolalla maustettua chitarrine-pastaa, merirapuja ja tomaattia. Se oli minusta aivan huippuhyvää, pasta oli herkullista ja erityisesti ne ravut.

Pääruuaksi valitsin annoksen nimeltä "Trancio di merluzzo fritto con pomodorini, olive e patate", siinä oli paistettua turskaa, kirsikkatomaatteja, perunaa ja oliiveja. Pastan jälkeen tuo oli jonkinasteinen pettymys. No, eihän turska ole mikään erityisen maukas kala, mutta siitä huolimatta annos ei olisi maistunut oikein miltään ilman niitä kirsikkatomaatteja.
DI:n valinta pääruuaksi oli "Coscia d'oca arrosto con patate e cavolini di Bruxelles", paahdettua hanhea, perunaa ja ruusukaaleja. Hanhi oli kuulemma kotimaista. Ihmettelin sitä ääneen tarjoilijallekin, minulla on nimittäin kotimaisen hanhen mentävä aukko sivistyksessä, mutta Suomessa on kuin onkin yksi yksityinen tila, joka kasvattaa hanhia. Tuoretta on saatavana vain näin syksyllä jonkin aikaa, muuten saa pakastettua lihaa ja Perlassa käytetään kuulemma vain tuoretta, joten hanhea on tarjolla aniharvoin. DI kehui omaa annostaan.

Jälkiruuassa sen sijaan ei ole moitteen sijaa, nimittäin juustoissa ja niiden kanssa tarjoilluissa hilloissa. Lautaselta löytyi kolmea juustoa, kovaa lehmänmaitojuustoa, vuohenmaitojuustoa ja piemontelaista homejuustoa. Kaikille oli seurana sopiva hillo (ensimmäiselle kylläkin hunaja) ja ne olivat kaikkinensa todella hyviä. Illallisen viimeisteli kupillinen paksua italialaista kaakaota.

Kaikenkaikkiaan Perlasta jäi siis suht positiivinen mielikuva, mutta halpa se ei ole, jos tosin ei mikään järjettömän kalliskaan verrattuna muihin Tampereen fine dining-paikkoihin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2011

Ruuhkavuodet

Alan vähitellen ymmärtää käsitettä "elämän ruuhkavuodet". Vaivihkaa olen itse ajautunut sellaiseen tilanteeseen, että ihan hirveästi ei ole luppoaikaa. No, koulu ja työ, siinä on jo kohtuullisesti juttuja hoidettavana ja ensi kevät saattaa olla vielä hullumpi: enemmän ja työläämpiä kursseja koulussa, insinöörityötä ja sen sellaista.

Eihän se mitään vielä olisi, mutta sitten on tämä nk. henkilökohtainen elämä. Satavuotias mummuni on joutunut terveyskeskuksen vuodeosastolle ja vaikka hän nyt onkin siellä valvottuna ja hoidettuna, tykkää hän silti että käydään katsomassa. Ja luonnollisesti talo seisoo tyhjänä keskellä korpea, joten sielläkin olisi hyvä viettää aikaansa, jos ei muuten niin vaikka siksi että näyttää asutulta.
Niinpä auto on nyt siskolla pääsääntöisesti, että hän pääsee viikolla katsomaan mummua, kun asuu lähempänä. Viikonloppuisin sitten minä nappaan auton itselleni jostain ja asustelen Nukarilla ja koska pystyn tekemään töitä Tampereen toimiston lisäksi myös pääkaupunkiseudulla, olen esimerkiksi tällä viikolla ollut maanantain ja tiistain Helsingissä töissä. Nyt sitten eilen piti palata takaisin Tampereelle, koska koulu ja luennot kutsuivat tänä aamuna.

Että siinäpä sitä on ollut reissaamista ja aikataulujen säätöä. Kyllä tässä nyt vielä selviää, mutta jos yksikään palikka tästä tornista alkaa osoittaa rapistumisen merkkejä, on koko hieno rakennelma vakavassa sortumavaarassa. DI:lle tai siskolle käy jotain? Auts. DI alkaa ehdotella eroa, syystä tai toisesta (esimerkiksi siksi, etten minä ole koskaan kotona)? Katastrofi! Yt-neuvottelut ja saan kenkää? Työkiireet tietysti loppuvat, mutta tervetuloa rahahuolet. Auto sanoo yya-sopimuksen yksipuolisesti irti? Aaargh! Koulun kanssa tulee jotain byrokratiasäätöä? Voi paska...

Tässä tilanteessa en ihan oikeasti ota vastuuta teoistani, jos joku päättää kysellä, että millois minä niitä lapsia teen. (vastaus: sitten kun niitä saa tilattuna netistä valmiiksi kasvatettuina 18-vuotiaina)

maanantaina, marraskuuta 14, 2011

Asioita, joita et olisi halunnut tietää työkaveristasi

Facebook on sitten jännä paikka.
Tässä joitain aikoja sitten sain kaveripyynnön eräältä työkaverilta, jonka kanssa en nyt enää ole samoissa hommissa. Hyväksyin sen, on minulla muitakin työkavereita FB:ssä kavereina ja varsinkin juuri sellaisia, joita en enää työpaikalla tapaa.

Sattui sitten peräti niin, että meillä on yksi yhteinen miespuolinen tuttu FB:ssä. Siinä yksityisesti kuulumisia vaihdellessa tuli ilmi, että myös tämä työkaverini (nainen siis) on huomannut asian. Hän kysyi ihan noin ohimennen, että mistä yhteyksistä tunnen herra X:n.
Vastasin että olemme olleet samassa koulussa, mikä tosin oli vain puolet totuudesta, mutta tähän tilanteeseen riittävä, todenmukainen ja sovelias. Heitin vastakysymystä, koska pintapuolisesti en pystynyt yhdistämään neiti A:ta ja herra X:ää mitenkään. Eri ala, eri koulut, eri työpaikat.

Neiti A vastasi herra X:n olevan vanha vakipanonsa.
Riiight....

No, aikuisiahan tässä tietysti ollaan, että sen puoleen ei pitäisi mitään ongelmaa olla. Olisi tietysti voinut työkaverin naama venähtää, jos olisin vastannut siihen: "No niin se oli minunkin..." Ei tosin mikään vakituinen, kertapano ja muuten vain juttukaveri, mutta kuitenkin. Maailma on pieni, todella pieni!

Vielä sen nyt ymmärtäisi, jos minulla olisi FB:ssä kaverina suurikin lauma ex-panoja sun muita, mutta kun ei ole. Siellä on itse asiassa tasan kolme miestä, joiden kanssa olen ollut sängyssä: entinen, nykyinen ja sitten tämä yhden kerran kaveri. Niin että kun tähän otokseen osuu yksi yhteinen aivan toisella paikkakunnalla asuvan työkaverin kanssa, niin sanoisinpa "Oho".

Tarinan opetus: älä kysy, jos et oikeasti halua tietää.

sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011

Valinnan vaikeutta

DI lähti käymään kotonaan isänpäivää juhlistamassa ja antoi minulle viikonlopun tehtäväksi valita sopivan ravintolan, jonne voisimme mennä syömään syntymäpäiväni kunniaksi reilun viikon kuluttua. Vaihtoehtoja on ainakin seitsemän:
- C
- Bertha
- Masuuni
- Näsinneula
- Hella & Huone
- Heinätori
- Perla
- Tiiliholvi
- Henriks

C:ssä on käyty kertaalleen, Hella&Huone on vanha tuttu paikka, Tiiliholvikin on tuttu ainakin parilta kerralta, Henriksissäkin on pari kertaa käyty, samoin Näsinneulassa, jossa bonuksena on näköala. Berthaa on monilta tahoilta kehuttuaivan ylitsevuotavasti, Masuunin ruokalista on ehdottoman vakuuttava, samoin kuin Heinätorin ja Perlankin.
Olen tässä selaillut noita menuja läpi ja todennut, että kaikista löytyisi ihan varmasti ainakin minulle sopiva ateriakokonaisuus. Ehkä tässä pitää konsultoida DI:n mielipidettä...

torstaina, marraskuuta 10, 2011

Hanabin pettymys

Tuossa vuosi, puolitoista sitten kehuin Tammelassa sijaitsevaa ramen-ravintola Hanabia vuolain sanoin ja se oli tuolloin kaikkien niiden kehujen arvoinen. No, viime kevät ja kesä menivät Helsingin nurkilla, joten Hanabissa ei tullut käytyä, koska se ei kuulu minun ja DI:n "kantapaikkoihin". Kävin siellä tässä alkusyksystä kertaalleen, mutta tilasin nuudelien sijasta sushia, joka oli kyllä ihan ok.

Eilen poikkesin Hanabissa lounaalla ja ajattelin ottaa sen normaalin, M-kokoisen tofu-ramenin maustetun munan kera. En ole hetkeen kokenut sen pahempaa pettymystä. Se oli mautonta, liemi, nuudeli, tofu ja muna. Tai ei oikeastaan mautonta, mutta kuitenkin vain kalpea aavistus siitä, mitä se oli aikaisemmin. Ja tarjottu tofukin oli rakenteeltaan epämääräistä, en muista että se olisi ollut noin sienimäistä.

Voi tietysti olla että aika kultaa muistoja, mutten pysty kuvittelemaan, että olisin mitenkään voinut pitää tuollaisesta ruuasta edes vuosi sitten. Tämä on kyllä masentavaa.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

Sinkkuelämää

Telkkarista tuli taas jossain vaiheessa koko Sinkkuelämää-sarja ja fiksuna miehenä DI otti sen talteen. Sitä on nyt tullut katseltua jakso tai pari illassa (parastahan näissä tallenteissa on se, että mainokset saa kelattua ohitse). Taidamme olla menossa kolmannessa kaudessa tai jossain niillä main. En ole koskaan profiloitunut minään sarjan superfanina, mutta myönnettävä on, että kyseinen sarja on niitä harvoja, mitä ylipäänsä viitsin seurata ja se on jo paljon se.

Siinä saattaa kieltämättä olla etunsa, että katsoo tuota sarjaa ahkerammin läpi vasta näin kolmikymppisenä, ettei nuorempana ja ala kuvitella, että hommat toimisivat oikeassa elämässä edes lähellekään noin. Pahin ärsytys on Carrien ja Bigin suhde, joka on sarjan ns. "true love". Huokaus. Mies käyttäytyy kuin varsinainen kusipää, menee naimisiinkin välillä toisen kanssa, mutta haikailee edelleen Carrien perään, varsinkin heti kun alkaa siinä omassa avioliitossa asiat rakoilla. Sitten taas soudetaan ja huovataan ja vaikka mitä. Juu, on komea mies ja rikaskin vielä päälle päätteeksi, mutta joku raja sentään pitäisi olla.
Jos todellisen rakkauden pitäisi olla samanlaista vänkäämistä, en ole koskaan sitä kokenut itse enkä toden totta haluakaan, ikinä. Lähes joka jakson jälkeen tekee mieli halata DI:tä ihan vaan sen takia, että se on kunnon mies, jonka kanssa on helppo olla. Ja joka toisen jakson jälkeen tekisi mieli hivauttaa Carrieta avokämmenellä ja todeta: "Nyt vittu nainen, sulla on aivotkin, joten käytä niitä".

Toinen muutamaan kertaan läimäyteltävä hahmo on Charlotte. Vähemmälläkin romantiikalla elämä kulkee eteenpäin eikä se rouvan titteli nyt oikeasti ole niin tavoiteltava. Yleisestikään pieni selkärangan ja ei-aina-niin-tunnepitoisen ajattelukyvyn kasvattaminen ei olisi pahitteeksi, olisivat voineet Carrien kanssa ottaa siitä yhteisen projektin.

Mitä se siis kertoo minusta, jos pidän eniten sarjan kyynisemmästä puolesta, Samanthasta ja Mirandasta? Pitäisikö huolestua? Samanthalla on asenne kohdillaan ja jopa ihailtavan maanläheinen suhtautuminen miehiin ja ihmissuhteisiin. Puhumattakaan suorapuheisuudesta. Miranda puolestaan on toisinaan pikkuisen turhan pessimistinen, mutta molempien hahmojen "minun silmille ei hypitä"-asennetta sopii tavoitella.

Yksi vakava vika tuossa sarjassa kyllä on (löytyy myös ainakin ensimmäisestä Sinkkuelämää-leffasta): alkaa tehdä julmetusti mieli korkokenkiä.