perjantaina, maaliskuuta 30, 2012

Surkea luuseri vauhdissa

Jahas, Orivedellä on tänään ammuskeltu jollain koululla. Reilu parikymppistä sälliä oli tämän hetken tietojen mukaan närästänyt tyttöystävän antamat lemput, että oli päättänyt ensin käydä ampumassa tytön isää (osunut käteen, ei kaiketi ilmeistä hengenvaaraa) ja sitten mennyt tytön koululle ampumaan tätä. Kukaan ei onneksi ollut koululla loukkaantunut, laukaukset olivat tulleet luokkahuoneen oven läpi eivätkä osuneet keneenkään. Onpa siinä meillä sankari, oikea varsinainen jokatytön unelmapoitsu.

Sarkasmi ja pilkkaus sikseen, mutta eihän tämä ole taas kuin yksi tapaus muiden vastaavien joukossa. Miten monta kertaa jo tänäkin talvena mies on tappanut vaimonsa ja joskus lapsensakin kaupantekijäisiksi? Miten monta entistä vaimoa ja tyttöystävää on puukotettu, pahoinpidelty, uhkailtu, häiriköity? Kuinka monta kymmentä läimäystä, kuristusotetta, nyrkiniskua, "jos lähdet, niin mä tapan sut niin että lapsetkin näkee"-uhkausta ovat suomalaiset naiset saaneet niiltä miehiltä, joiden he kuvittelivat rakastavan, olevan hyviä isiä lapsille, joita he itse kuvittelivat rakastavansa (ehkä joskus muinoin)? Miten monta naista viimeisen vuoden aikana on kannettu suhteesta tai sen raunioilta jalat edellä? Miksei se kiinnosta ketään? Miksei kukaan halua oikeasti tehdä sille mitään?

Miehen puute pitää naisen hengissä, sanokaa mun sanoneen.

keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012

Sirpaleita

Elossa ollaan, vaikka edellisestä postauksesta voisi toista päätelläkin.

Sirpale 1: nyrkkipyykkiä
Kun vaatekoko on 46+, ei sopivankokoisten, edes etäisesti hyvältä näyttävien vaatteiden löytyminen ole mikään itsestäänselvyys. Aina vaikeammaksi menee, jos alkaa nirppailla materiaalien kanssa ja haluaisi mieluummin luonnonkuitua kuin tekokuitua ja jos vielä vaatii vaatteilta jonkinlaista istuvuutta. Kyllähän kaikenlaisia polyesteritelttoja löytyy jokaisesta menkkahaukasta, mutta halvemmaksi, mukavammaksi ja melkein tyylikkäämmäksikin tulee kiskaista päälleen musta jätesäkki.
Jos siis onnistuu löytämään jostain jollain luojan oikulla vaatteen, joka on sopivaa kokoa ja istuu eikä ole ihan 100% tekokuitua, niin sehän on ostettava pois kuleksikasta, koska seuraavaa tilaisuutta ei yleensä tule. Siinä vaiheessa sellaiset mitättömät pikkuseikat kuin hintalappu (no, jos hinta ei ole nelinumeroinen) tai pesuohje ovat täysin toissijaisia.
Minulle tarttui alkuvuodesta käsiin Stockalta pari silkkitoppia, jotka muuten eivät edes maksaneet omaisuuksia. Yksi penseä piirre niissä on: käsinpesu. Minä pesen liivinikin pesukoneessa, tosin kyllä pesupussissa ja ilman linkousta, ovat sen kestäneet tähän mennessä. Mutta nyt siis käsipyykille.
Varsinaisesti kolmen topin (minulla oli yksi vanhakin silkkitoppi, lojunut iät ja ajat pyykkikorissa, kun vaan ei viitsi pestä) käsinpesu ei kestä montaa minuuttia, kun hommaan vain ryhtyy. Joten ehkä se nyrkkipyykki ei ole maailman kamalin asia.

Sirpale 2: Salatut elämät = hukatut aivot
Iltapäivälehdistö repii taas laatuotsikoita Suomen kaunareista: Sepon kohtalo kuulemma kuohuttaa ja osa katsojista jopa uhkailee raskaalla tykistöllä, aikoo kuulemma lopettaa koko Salkkarien katsomisen, jos Seppo katoaa sarjasta.
Jos minä mitään ymmärrän Salkkareista, niin eiköhän Sepolle järjesty comeback, jos katoaminen, siis todennäköisesti kuolema, alkaa verottaa katsojakuntaa liiaksi. Esimerkkiä voinee ottaa 15 vuoden takaisista kaunareista. Seppohan voi selvitä tulipaloon johtaneesta auton tieltä suistumisesta pahoin palaneena ja palata sarjaan aluksi tunnistamattomana. Tai jos tapahtuu lento-onnettomuus jossain Afrikassa, niin eiköhän paikallinen prinsessa voi pelastaa pahoin loukkaantuneen Sepon palatsiinsa ja ihastua tähän. Tai ehkä Sepolla on kaksoisveli Teppo, josta kukaan ei tiedä mitään!
Todennäköisesti tämä on vain petausta sille, että pitkänperjantain salkkari-jaksolle halutaan varmistaa miljoonayleisö. Ehkä pääsiäisenä katsojaluvut ovat vähän vähissä muuten, kun ihmiset matkailevat eivätkä istu niin paljon telkkarin ääressä. Itse en aio jaksoa katsoa, mutta ikävä kyllä en todennäköisesti voi välttyä kuulemasta Suomen melkein-rakastetuimman persoonan kohtalosta joka paikasta sen jälkeen. Ei sillä että olisi väliksi.

Sirpale 3: tyhjän talon oireyhtymä ja supikoira
Kirjoitin jouluna, ettei sen paremmin meikäläinen kuin siskokaan saa nukuttua yksikseen kotona maalla, kun talossa kuuluu kaikenlaisia rapinoita, jotka ennen kuittasi mummun pitämiksi, mutta jotka kuuluvat edelleen, vaikka mummu ei ole enää paikalla. Ajan kanssa se on helpottanut, nykyään nukun kotona varsin hyvin ja ihan ilman korvatulppia.
Olin viikonloppuna taas maalla käymässä. Pe-iltana olin jo sammutellut valot ja melkein olin saamassa unenpäästä kiinnikin, kun jostain kuuluu ihan ylimääräinen rapsaus. Noh, ihan täysin tyyni en vielä ole, joten olihan se valpastuttava kuuntelemaan että mikäs se oli. Se kuulosti vähän siltä, että olisi tullut ulkoa, joten päätin vilkaista miltä ulkona näyttää.
Ja bingo! Ilmeisesti talon seinänvierustaa pitkin oli supikoira tassutellut ja aivan makuuhuoneen ikkunan alta se lähti hopeakuusia kohti. Käytännössä siis minun nenän alta, kun ikkunasta katselin. Näin sen siluetin hankea vasten kohtuullisen selvästi, kun minulla ei ollut valoja päällä. Siinä se tepparoitsi hopeakuusten alla ja lähti sitten kohti omenapuita.

Supikoira on kyllä kummanmoinen eläjä, vähän sellainen huoleton höselö. Siinä missä mikä tahansa muu villieläin lähtee jotakuinkin karkuun saatuaan pienenkin vainun ihmisestä (maalla, ei puhu nyt puolikesyistä kaupunkielläimistä), niin supikoira saattaa tallustella tietä pitkin vastaan keskellä kirkasta päivää ja kun se alle 10 metrin päästä huomaa ihmisen, se siirtyy kaikessa rauhassa tienvarren kaseikkoon. Tämä saattaa selittää senkin, miksi supikoiran raatoja on moottoritien pientareet täynnään.

Sirpale 4: K18 muurahaispesä
Tämä on jatko-osa edelliselle postaukselle ja sisältää ällöttäviä asioita. Ennen kuin jatkat, käy lukemassa linkistä disclaimer ja päätä vasta sitten, aiotko lukea tätäkään postausta eteenpäin.

Joka tapauksessa Fluconazol, Canesten-voide ja etikka eivät auttaneet kovinkaan kummoisella teholla. Etikka oli jonkin aikaa hyvä, jos siis sietää kohtuullista kirvelyä. Minulla ainakin menevät limakalvot ihan kynnöspelloksi hiivatulehduksen yhteydessä, joten se kirvely oli ihan mainittavaa, mutta kuten sanoin, se oli oikeastaan tervetullutta vaihtelua siihen kutinaan. Sitten kun etikka ei enää tehonnut (se ensin kirveli, mutta kutina jatkui heti kun kirvely loppui), menin lääkäriin valittamaan vaivaani.
Rempseä naislääkäri tunsi sympatiaa, kuten varmaan kaikki naiset, jotka ovat olleet samassa tilanteessa ja käski minun lopettaa antibioottikuurin muutamaa päivää etuajassa sekä antoi reseptin kolmen päivän Sporanox-kuurille. Canestenia ei suositellut käytettäväksi sen jälkeen kun kerroin sen vain pahentavan oireita ja aiheuttavan lisää poltetta ja kutinaa. Sillä Sporanoxilla nyt saatiin mokoma syyhy häädettyä meikäläistä riivaamasta ja nyt sitten vain odotellaan, että limakalvot toipuisivat. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta sain siihen lääkäriltä vinkin Ovestin-nimisestä emätinvoiteesta. Olen sitä vähän laiskasti käyttänyt, inhoan kaikkia tuollaisia voiteita, mutta mikä parasta: ei kutise enää. Kyllä elämä on ihanaa.

maanantaina, maaliskuuta 12, 2012

K18: V*tuttais itteeski istua päivä muurahaispesässä

Disclaimer: seuraava blogipostaus sisältää kirosanoja ja naiselle ominaisten ruumiinosien toimintahäiriöiden inhorealistista kuvausta. Tämä ei siis sovi ihmisille, joiden mielestä blogeissa ei saa esittää muita kuin kivoja asioita tai joiden mielestä naisten intiimiongelmat ovat vastenmielisiä eikä niitä tulisi missään olosuhteissa jakaa julkisuuteen. En halua pilata päiväänne/elämäänne, mutta ihan oikeasti, jättäkää lukeminen tähän.
Lisäksi tekstissä kuvaillaan metodeja sekä käytetään sanavalintoja, jotka saattavat järkyttää herkkiä lukijoita.
Ja viimeiseksi, mitään tässä kirjoitettua ei tule käsittää lääketieteellisenä tai edes minään muunakaan neuvontana. Eli älkää nyt menkö itse kokeilemaan, jos vain voitte sen välttää.

---
Sitten sen muurahaispesän kimppuun. Toivottavasti olet edelleen ihan varma, että haluat jatkaa lukemista.

Kun ensin syö 10 päivän kuurin antibioottia nielutulehdukseen ja melkein heti perään lykätään mykoplasmalääkkeeksi kaksi viikkoa lisää antibioottia, niin onhan siinä elimistön normaali, hyvä bakteerikanta vähän kovilla.

Eilen jo päivällä vähän ihmettelin, että kuis jalkovälissä kutisee ja kihelmöi, mutta vasta iltasella tajusin, että monen vuoden tauon jälkeen on iskenyt hiivatulehdus. Minähän olen tässä syönyt muutaman viime vuoden ajan (ennen poskionteloleikkausta) säännönmukaisesti useamman ab-kuurin poskiontelotulehduksiin, mutta jostain syystä hiivatulehduksia ei ole ollut. Viimeinen varma muistikuva mokomasta riesasta on siltä ajalta, kun asuimme DI:n kanssa vielä virallisesti eri osoitteissa eli siitä alkaa olla kohta neljä vuotta. En väitä kaivanneeni mokomaa syyhyä haaruksiini.

Guuggeloitsin vähän päivitystä lääkitystietoihin. Nykyisin saa suun kautta otettavan kertatabletin (Fluconazol) apteekista ilman reseptiä ja se tuntui tosi kivalta ajatukselta. Fluconazolia tai ainakin vastaavaa tuotetta olen syönyt aiemminkin hiivatulehdukseen, mutta lääkärin määräämänä. Siinä oli vain se vika, että sunnuntai-iltana ei viitsinyt enää lähteä metsästämään auki olevaa apteekkia kaupungilta ja ajattelin, että selviän kyllä aamuun asti, jolloin poikkean ennen töihin menoa paikallisessa apteekissa.

Muuten hyvä idea, mutta se kutina! Kärsimystä! Piinaa! Eikö nyt edes vähän saisi raapia? Etsin netistä kotikonsteja hiivan hoitoon tai ainakin sen syyhyn helpottamiseen. Happamia maitotuotteita suositeltiin, jogurttia, piimää, rahkaa, ulkoisesti ja sisäisesti. Arvatenkaan jääkaapistamme ei moisia tuotteita tähän hätään löytynyt. Ei sen paremmin sitruuna-, karpalo- tai puolukkamehuakaan (en tiedä mitä olisin näillä tuotteilla tehnyt, ehkä kaatanut pesuvatiin ja istunut sinne). Jossain vilahti sana "etikka". Hei, sitä meillä on! Jollain keskustelupalstalla neuvottiin tekemään laimea liuos ja huuhtelemaan jalkoväli sillä. Minä tein kuten käskettyä ja ehkä se vähän helpotti, niin että sain unen päästä kiinni.

Aamuyöstä heräsin ja totesin, että kutisee taas niin maan perkeleesti ja että unta on turha odottaa, jos en keksi jotain ja äkkiä sittenkin. Eli lisää etikkaa, mutta huomattavasti tiukempi liuos. En lähtenyt mittailemaan määriä, mutta näppituntuma oli noin 2-3 osaa vettä ja 1 osa etikkaa. Vanulappu siihen ja pyyhkimään kutiavia kohtia. Aluksi ei tuntunut miltään, mutta takaisin sänkyyn palatessani (ei sitä etikkaa pois huuhdella!) alkoi kirvellä kohtuullisesti. No, se oli oikeastaan vain positiivista vaihtelua siihen kutinaan. Ajan kanssa kirvely lakkasi, mutta kutina pysyi poissa sen verran, että nukahdin tyytyväisenä.

Aamulla sitten taas sama juttu, jalkovälissä tuntui olevan muurahaispesä elukoineen päivineen. Tällä kertaa en enää turvautunut etikkaan vaan alapesuun ja hyppelin apteekkiin. Fluconazol kitusiin ja töihin kiemurtelemaan. Työpaikalla sitten viimeistään alkoi vituttaa etten tullut ottaneeksi sitä etikkapulloa mukaan, koska kutina oli ihan tarpeeksi kamalaa. Kirjoittelin systerille sähköpostia ja raukka joutui pahimman ketutuksen purkukanavaksi, suunnittelin mailissa joko dippaavani tamponin raakaan etikkaan ja laittavani sen sitten paikoilleen tai asentavani alushousuihin teräsharjan, mutta että tätä kutinaa en aikoisi katsella kauaa.

(välihuomautus: juuri tänään osui jostain siskoille omistetuista mietekirjoista silmiin lausahdus: "Kumppanisi on hyvä, ystäväsi ovat mainioita, mutta jos asiaan pitää päästä, siihen tarvitaan sisko". Ja se on muuten ihan totta. Siskolla oli kuulemma kuitenkin ollut huutonaurussa pitelemistä kun oli töissä lukenut näitä suunnitelmia. Naurattaisi se minuakin, ellei se olisi minun jalkoväli, mihin tuo riivattu kapi on asettunut.)

Etikkatamponia tai teräsharjaa ei ole vielä tarvittu, koska päivällä vähän jo tuntui siltä, että kutina vaikka ehkä olisi laantunutkin, kun oikein tarkkaan asiaa ajatteli. Sen verran syyhysi vielä, että kävin hakemassa apteekista hiivatulehdukseen tehoavaa rasvaa ja vetäydyin vessaan sitä laittamaan. Paskan marjat, mutta se ei ole toistaiseksi auttanut pätkääkään, kutisee edelleen. Mietin tässä, että miten riskialtis temppu olisi ensin marinoida paikat etikalla (no kyllä minä sitä laimennan) ja sitten lykätä sitä rasvaa päälle. Jotain kuitenkin on tehtävä, koska toista iltaa en suostu enää kutisemaan. Perkele.

lauantaina, maaliskuuta 10, 2012

Ravintola Paakari

Torstai-iltana oli edessä reissu Kangasalle ravintola Paakariin. Siitä oli jo kuulunut etukäteen positiivisia, ellei jopa ylistäviä kommentteja ja paikka oli minun ja DI:n "käy täällä"-listalla. Nyt oli sopivasti auto käytössä, kun DI:lle soiteltiin sen tavallisen ruokaporukan puolesta ja kyseltiin kiinnostusta lähteä maaseutumatkailemaan. Saimme vielä takapenkinkin täyteen Hervannasta.
Paakariin oli helppo löytää vaikkei takapenkiltä olisi löytynytkään reitin tuntevaa kartturia ja repsikan paikalta iPadin navigointisovellusta. Se vaikutti jo ulkoa päin ihan viehättävältä paikalta ja sisälläkin viihtyi. Osa porukasta oli käynyt paikassa jo aiemmin syömässä, joten he olivat tuttuja jo tarjoilijalle, joka heti kysyi että mitäs jos kannetaan pöytään kaikkea mitä keittiöstä löytyy. Kaikki nyökkäilivät, se kuulosti ihan hyvältä idealta.

Ruokalajeja tulikin eteen sen verran, että sekosin laskuissa eikä minulla valitettavasti ole ihan tarkkaa käsitystä siitä, mitä kaikki annokset pitivät sisällään, kun paikan menukin taitaa olla vaihtunut sen jälkeen tai sitten saimme annoksia menun ulkopuolelta. Yritän kuitenkin kokoilla muistikuviani.

Ihan ensimmäiseksi tuli "keittiön tervehdys", omena-lampaankääpä-carpacciota, taisi siinä olla oliiviöljyäkin mukana lautasella tai jotain vastaavaa. Se oli jo varsin hyvää, vaikka omena olikin hallitseva enkä oikein mausta bongannut sitä lampaankääpää.
Ensimmäinen alkuruoka oli jonkinlainen lohikokoelma, lohipastramia, savulohta mangosorbetin kera ja sitten lohta (saattoi olla graavattua) hunaja-sinappikastikkeen kera. Sitä voi kuvailla vain sanoilla: "Voi nami!" Oli nimittäin mielestäni varsin onnistunut annos, mutta DI ei siitä kuulemma suuremmin pitänyt.
Seuraava taisi olla sitten sienikeitto, tarjoilija luetteli litanian sieniä, mitä siihen on käytetty, mieleeni jäi ainoastaan ukonsieni, mutta taisi siinä olla mustatorvisientä ja suppilovahveroakin. Se oli erinomainen keitto.
Kolmas (tai toinen, keitto saattoi tulla tämän jälkeen vasta) annos piti sisällään valkohäntäpeurasta tehtyä... jotakin. Pateeta taisi olla. Ja sen mukana oli joitain lisukkeita, joiden raaka-aineet ovat totaalisesti poistuneet muististani, mutta erittäin elävästi muistan sen, että tämäkin annos oli todella maukas.

Sitten kai alkoivat pääruuat, joista ensimmäisenä tuotiin kala-annos. Siinä oli nahkoineen paistettua kalaa, saattoi olla siikaa tai jotain muuta valkolihaista kalaa ja sille lisukkeet. Jostain syystä minä en ollut ihan tämän annoksen ystävä. Olihan se ihan hyvä annos, muttei sitten sen enempää. DI:llä on tähänkin esitettävänään eriävä mielipide, hänestä se oli päivän huippukohtia.
Toisen pääruuan nimesimme päivän grilliannokseksi, paistettua viljapossun kylkeä, lohkoperunoita ja punaviinisinappia. Vähän niinkuin pekonia ja ranskalaisia sinapin kera, muttei sinne päinkään... Minä en ihan sataprosenttisesti ollut tämänkään ruuan fani, vaikka yritinkin suhtautua avoimin mielin sikaan. Tästäkin voi kyllä sanoa, että oli ihan ok, söin mielelläni eikä siinä mitään vikaa ollut, mutta se wow-efekti jäi puuttumaan.
Jossain näillä tienoilla tuli myös pieni "välipala", eteemme tuotiin pienet annokset valkoista sorbettia ja käskettiin arvata, mistä se on tehty. Viimeksi kun näin seurueellemme tehtiin H&H:ssa, osoittautui tavara piimäsorbetiksi (kyllä! Älkää kysykö, mutta hyvää se oli). Tällä kertaa sorbetti oli todella kirpeä, eräs seurueestamme epäili siinä olevan viherherukkaa, koska se oli niin kirpeää, mutta arveltiin myös että saattaisi siinä olla myös jotain alkoholia. Pieleen meni, se oli tehty ruusukvittenistä.

Jälkiruuista ensimmäinen koostui kotimaisesta sinihomejuustosta ja sen seurana tarjoillusta tummasta, mausteisesta kakusta. Yhdistelmä oli toimiva.
Viimeinen jälkiruoka oli mustaherukkasorbettia ja muistaakseni rommissa uitettuja marjoja, oli ainakin kirsikkaa ja mansikkaa sekä ohut, pitkinen keksi. Se oli aivan loistava annos sekin.
Ja lopuksi vielä kaakao/espresso/vihreä tee, kuka mitäkin halusi. Kaakaota voin suositella.

Jos siis en unohtanut mitään, niin laskujeni mukaan meille tarjottiin seitsemän annosta, kaakao ja sitten nuo pari pikkujuttua vielä. DI otti vielä joka ruokalajin kanssa soveliaan viinin ja siitä huolimatta hinta ei ollut järjetön, meiltä kahdelta 140€. Laskeskelimme myöhemmin, että ruokien ja kaakaon osuus taisi olla 60€ per lärvi, joten viineille jäi hintaa sitten vain parikymppiä. Tampereen vastaaviin paikkoihin verrattuna tämä on edullinen hinta, neljän tai viiden lajin menusta saa pulittaa jo helposti sen 50-60€ ja viinipakettia tuskin saa näille paljon alle 30€:n.

Loppupäätelmänä voin sanoa lämpimästi suosittelevani Paakaria, sillä vaikka hinta olikin Tampereen fine dining - paikkoja edullisempi, ei annosten laadussa ollut mitään eroa Tampereen vastaaviin.

perjantaina, maaliskuuta 09, 2012

Syövän pelko eiku...

Tässä parina päivänä on netin uutisvirrasta poimiutunut silmiin muutamia artikkeleita siitä, että naiset, varsinkaan nuoret naiset eivät enää välttämättä halua syödä e-pillereitä. Yle kertoo tänään, että luomuehkäisy kiinnostaa ja joku toinen kertoi e-pillereiden liitettyjen syöpäepäilyjen olevan puppua ja pelkkää huhua ja ylireagointia (harmi kyllä en löydä sitä nyt mistään).

Myönnän olevani vähän hämmästynyt tuosta. En siitä, että naiset haluaisivat jotain muuta ehkäisymenetelmiä kuin keinotekoisia hormoneja elimistöönsä. Se on minusta ihan luonnollista ajatella, että vuosikymmenien tauoton lääkekuuri ei välttämättä ole ihan kaikilta osin positiivinen asia. Plus että jostain luin näiden hormonien erittyvän virtsaan ja sitä kautta päätyvän vesistöihin, joissa siihen taas kalat reagoivat (näin tietenkin käyttäytyvät muutkin lääkkeet, särkylääkkeet ainakin mainittiin).

Minua kuitenkin ihmetyttää tässä yhteydessä mainittu syöpäpelko. Minulla kun on perstuntuma siitä, että naiset eivät niinkään pelkää syöpää vaan niitä pillerien sivuvaikutuksia. Juu-juu, jos lääkäreitä ja lääkeyrityksiä kuuntelee, niin pillereillähän ei ole sivuvaikutuksia tai että ne ainakin tasaantuvat ajan kanssa (tietenkin, kun ajan kanssa unohtaa millaista oli elämä ennen pillereitä), mutta uskokoon ken tahtoo.
Minulla puolestani on omakohtaista kokemusta siitä, miten vuosikymmenen kestänyt migreeni lähestulkoon katosi lopetettuani yhdistelmäpillerit. Tietenkin se on vain yksi nainen ja yksi migreeni ja voihan se toki olla ihan puhdas sattumakin, että migreeni päätti lähteä pillereiden kanssa samaan aikaan, mutta siitä huolimatta oman kokemukseni perusteella en kyllä oikein voi ketään kannustaa hankkimaan pillereitä. (tällä hetkellä minulla menee kuitenkin minipilleriä, migreeni ei ole ensimmäisen kolmen kuukauden aikana palannut vielä, mutta seuraan tilannetta)

tiistaina, maaliskuuta 06, 2012

Kuulumiset

Edelleen ollaan hengissä vaikka blogi ei siltä näytäkään. Tässä vain on ollut runsaasti kaikenlaista puuhaa ja menoa.
Helmikuun lopulla olin melkein viikon Nukarin tienoilla, tuli tehtyä viimeiset päivät Helsingin-projektin parissa ja sinne ei nyt sitten enää mennä. Tiistaina 28.2. luovutin pois työläppärin, avaimen ja badgen.

Se tiistai oli myös sen karsean lumipyryn päivä. Minulla oli auto Vantaankoskella odottamassa ja alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt ajaa iltapäivällä Tampereelle. No, ennusteita olin katsellut jo aiemmin ja todennut että jos keli oikeasti on noin kamala, niin lähden vasta ke-aamuna, kun keskiviikkona ei ollut heti aamusta mitään sellaista, missä olisi pitänyt välttämättä olla Tampereella tiettyyn kellonaikaan.
Ja hiton hyvä olikin, tiistaina ajelin kuitenkin Vantaankoskelta Nurmijärvelle ja voin sanoa, etten ole ehkä ikinä tai ainakaan tänä talvena ajanut sitä väliä niin varovasti. Pyry oli jo pääpiirteissään loppunut, mutta auroja ei ollut näkynyt vielä vanhalla kolmostiellä, joten lunta oli tiellä ihan omaksi tarpeeksi. Sopiva matkavauhti oli 60-70 km/h, koska muuten ei olisi auto pysynyt käsissä. Ajoivat siellä muutkin varsin sievästi, vain pari autoilijaa meni ohitse.
Niin että kun tiistai-iltana pääsin kotiin Nukarille ehjin nahoin ja autoin, saatoin olla vain iloinen ja pysytellä loppuilta tiukasti sisätiloissa. Keskiviikkoaamuna olikin sitten jo vallan mainio keli.

Viime viikonloppuna suuntana oli taas Nukari ja messukeskus, jossa pidettiin GoExpo ja Helsinki Horse Fair. Olin siellä veljen ja hänen tyttönsä kanssa, kiertelimme pääosin hevosaluetta ja katselimme esityksiä, mutta kävimme myös GoExpon puolella katsomassa metsästysjuttuja. Niitä siellä ei taaskaan juuri ollut, lähinnä yhden lehden ständi, pari yhdistystä ja parasta tänäkin vuonna oli Urheiluampujaliiton ständillä olleet ampumasimulaattorit. Pistooli ja kivääri kokeiltiin tälläkin kertaa.
Ja kun noista ilmoista tuli valitettua äsken, niin voin todeta päinvastaista viime sunnuntain säästä: pikkupakkanen ja kirkas auringonpaiste houkuttelivat meikäläisen tallustelemaan vähän siellä täällä. Jos olisi ollut sukset, olisi voinut hiihtää pitkin ja poikin, koska hankikanto oli varsin hyvä. Ihan se ei kestänyt pelkillä kengillä menoa (kokeilin ja kolmen ensimmäisen askeleen jälkeen upposin vyötäröä myöden hankeen).

Mummuakin kävin katsomassa joka päivä kun siellä suunnassa olin. Hänet on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolta nyt pitkäaikaisosastolle eli sinne, mitä ainakin ennen aikaan nimitettiin palvelukodiksi. Se on ihan kiva, se on viihtyisämpi paikka ja mummu on vielä saanut ikkunapaikan, josta näkee ulos hyvin.

Minut itseni on siirretty myös siis asiakkaan toimistolta firman Tampereen-toimistolle, jossa en ole ikinä ollut varsinaisesti, kunhan käynyt lounareita hakemassa satunnaisesti. Sinänsä kiva, täältä pääsee kunnolla käsiksi firman intranettiin ja oppii vähän paremmin tuntemaan noita kollegoita, joita aiemmin on nähnyt lähinnä vilaukselta. Varsinaista projektia ei tällä hetkellä ole menossa, joten teen lyhyempää päivää.

Marssin viime viikolla taas lääkäriin, koska vaikka siihen nielutulehdukseen syömäni antibioottikuuri oli loppunut, ei kurkku tuntunut vielä ihan olevan kondiksessa. Ei sitä särkenyt kuten aiemmin, mutta arka se oli. Labrakokeet olivat puhtaat, joten tulehdus ei jyllää, mutta yhdistettynä kuivaan yskään (samanlaiseen kuin viime kesänä) lääkäri epäili taas sitä pahuksen mykoplasmaa. Noh, nyt mennään sitten kahden viikon ab-kuurilla, että jos se sillä menisi.