tiistaina, marraskuuta 27, 2012

Sirpaleita

1. Uusi puhelin
Minä siitä Lumiasta kitisin melkein heti kun olin sen saanut ja viikon käyttänyt. Kuukaudessa tuli selväksi, että minun ja Lumian yhteistyö ei vain toimi. Sen kanssa tuli vastaan kaikenlaisia pikkuongelmia, jotka kuitenkin häiritsivät minua, koska puhelin jos mikä on sellainen, jota käytän joka päivä ja paljon ja kaikki hankaluudet ovat pahasta.

DI tuli sitten säälineeksi minua (tai ehkä Lumiaa, koska olin pitänyt tiukkasanaisen palopuheen siitä, miksi se kannattaisi vetää vessasta alas) ja lupasi ostaa yhdistetyksi synttäri- ja joululahjaksi jonkin Android-puhelimen. Valinta päätyi Verkkokaupassa Samsungin Galaxy S2:een. Ostimme sen syntymäpäivänä 22.11. mutta pääsin käyttämään sitä varsinaisesti vasta eilen, kun sain vaihdettua sim-kortin takaisin normaalikokoiseksi. Lumiahan oli vaatinut mikrosimmin.
Kehnoksi pelättyä akunkestoa parantamaan siihen ostettiin myös tehoakku, joka teki puhelimen ehkä 2 milliä paksummaksi eli ei sitä juuri edes huomaa onko puhelimessa tehoakku vai normaali.

Sen verran sydämistynyt olin tuohon WP7-alustaan, että vaihto Androidiin (tai oikeastaan ihan mihin vain) ei voinut olla muuta kuin plussaa. Tähän mennessä Androidin kanssa on tarvittu paljon vähemmän ärräpäitä, vaikkei senkään käyttöönotto ole täysin ongelmatonta ollut.

Lupasin vähänkäytetyn Lumian ensin synttäri- ja joululahjaksi veljelle, mutta tovin mietittyään hän kieltäytyi. Se saattoi olla fiksu veto, koska hänellä on ollut tähän asti Android ja vaihto Androidista Lumiaan ei välttämättä toisi mielikuvaa vaihtamisesta parempaan... Sisko sen sijaan kiinnostui, hänellä on vanha S60-pohjainen N73 ja vaikka se kaiketi edelleen on ihan toimiva puhelin, voisi päivitys tuoreempaan olla paikallaan. Lumiassa vakiona olevasta Sports Trackerista sisko innostui heti. Ja toisaalta, osaan neuvoa siskoa puhelimen käyttöönotossa sen verran, että ehkä pahimmilta ärräpäiltä vältytään.

Mutta DI:tä nauratti kun kannoin Verkkokaupasta ulos kassia, jossa oli uusi puhelin ja olin kuulemma niin onnellisen näköinen.

2. Firman pikkujoulut
Viime viikolla firmamme juhlisti pikkujouluja ravintola Franklyssa. Alunperin minun ei pitänyt pikkujouluihin päästä, kun olin lupautunut hakemaan siskon lentokentältä, mutta suunnitelmat muuttuivat sille mallille, ettei minua tarvittukaan vielä perjantaina. Niinpä pahasti myöhässä kyselin esimieheltä, josko mukaan mahtuisi vielä ja mahtuihan sinne, sain jopa esittää oman pääruokatoiveeni annetuista vaihtoehdoista.

Aivan aluksi meille tarjoiltiin omenatoti, jonka sai myös alkoholittomana. Alkuruoka kaikille oli vihersalaatti, joka oli kohtuullisen kokoinen kulho täynnä salaattia ja kaikenlaista muuta hyvää, aurinkokuivattua tomaattia ainakin oli ja oliiveja, vaikken minä jälkimmäisistä niin piittaakaan.
Minulla pääruokana oli Franklyn härkää punaviinikastikkeen ja tiristettyjen jättikatkarapujen kera. Annos itsessään ei ollut mitenkään erikoinen, mutta lihan kypsyys oli onnistuneen medium ja hyvää se kaikkinensa oli. Lisukkeena tarjoiltiin lohkoperunoita, annokseen olisi oikeasti kuulunut kermaperunat, mutta pöytään kannettiin niin paljon lohkoperunoita, että otin niitä kun kermaperunoita ei kuulunut.
Jälkiruoka oli omakustanteinen ja päätin ottaa sitruunajuustokakun. Se oli ihan ok, muttei erityisen ihmeellinen. Annoskateus iski, kun katselin viereen tuotua lettuannosta ja suklaakakkua, joita molempia olin harkinnut vakavasti itsekin.

Lähdin pikkujouluista kotiin kun olimme saaneet syötyä. Seuraavana päivänä minun piti ajaa Nurmijärvelle, mielellään suht aikaisin ja toisaalta työkavereitakin näkee arkenakin ihan tarpeeksi.

3. Piparkakut
Nukarilla oli viikonloppuna tiedossa piparitalkoot. Olin uhannut tehdä taikinan itse ja niin teinkin. Minä olen kahtena aiempana vuonna tehnyt itsekseni piparitaikinan eikä se koskaan ole onnistunut ihan kohdilleen eikä se onnistunut nytkään. Ensimmäisenä vuonna tein mittavirheen, jonka onneksi huomasin taikinaa sekoittaessani, viime vuonna taikinasta unohtui sooda kokonaan (kyllä niistä silti ihan hyviä tuli) ja tänä vuonna en tiedä mitä tapahtui, mutta taikina oli tavattoman kovaa ja kuivaa. Tuliko mittavirhe jossain vai mikä mätti, en tiedä.

Sellaista taikinaa oli vaikea käsitellä ja kaulita. Onneksi mukana oli veli, jolla on isot kourat ja vähän enemmän voimaakin käpälissä kuin minulla ja veljentytöllä. Ei se paljon tilannetta kyllä helpottanut, kehno sitä oli leipoa ja inspiraatiokatoakin oli havaittavissa, joten pipareita ei kamalan paljon siunaantunut. Periaatteessa tekisi mieli vielä kerran kokeilla tehdä taikina itse, jos neljäs kerta sanoisi toden, mutta voi olla että luovutan ainakin tältä vuodelta ja ostan lisää piparkakkuja...

perjantaina, marraskuuta 23, 2012

Bertha

Kuten aiemmin vihjaisin, oli keskiviikkoiltana luvassa paljon puhuttu ja kehuttu ravinteli Bertha. DI oli varannut tällä kertaa pöydän hyvissä ajoin (viime vuonna viikkoa ennen syntymäpäivää ei tilaa enää ollut), muttei silti ollut onnistunut osuttamaan sitä oikealle päivälle eli 22.11. Siis päivää ennemmin mentiin syömään pre-synttäri-illallista.

Odotukset olivat siis korkealla. Niihin pääseminen vaati ravintolalta jotakuinkin täydellistä onnistumista ja niiden ylittäminen olisi ollut ehkä jopa mahdotonta. Tältä pohjalta siis sanoisin omana arvosteluna sen, että Bertha on hyvä paikka, saattaa tällä hetkellä olla jopa Tampereen paras fine dining-ravintola, mutta mitään toiveita ylittävää se ei keskiviikkoiltana tarjonnut. BTW, Bertha on rankattu Suomen 10. parhaaksi ravintolaksi ja parhaaksi tamperelaiseksi tavintolaksi Eat & Joyssa. Tampereen kakkossijaa pitää Hella&Huone, kolmantena C, neljäntenä Näsinneula ja viidentenä, koko maan sijalla 49. Tuulensuu. Hyvä Tuulensuu!

Kuten Berthan sivuilta näkee, ruokalistassa on listattu vain annoksen pääraaka-aineet. Niinpä minun alkuruokani koostui suppilovahveroista, pavuista ja durumvehnästä; pääruoka turskasta, kananmunasta ja perunasta; ja jälkiruoka omenasta, kardemummasta ja hasselpähkinöistä. Alku- ja pääruuan väliin otimme pienen tiikerirapurisoton ja pää- ja jälkiruuan väliin juuston. DI:llä oli sama alkuruoka, mutta pääruokana nauta-annos ja jälkiruokana mangoannos sekä viinipaketti. Meikäläinen tyytyi juomaan alkusamppanjan ja juuston kanssa 6cl valkoista portviiniä ja taisin tulla hiprakkaan jo niistä. Turnauskestävyydessä on tekemistä...

Mutta siis palataan ruokiin. Alkuruoka koostui itsetehdystä suppilovahveriraviolista (siis pasta"tyyny", jonka sisällä oli suppista) ja jostain papuhässäkästä, jonka virallinen nimi ei painunut muistiin. Annoksen päällä oli myös kuivattua suppilovahveroa ja pöydässä lautaselle kaadettiin vielä häränhäntälientä. Tämä annos oli se, josta voi sanoa että se oli ihan ok, muttei sen enempää. Suppilovahvero maistui vahvasti, mutta vahvanmakuista oli se liemikin ja minusta aika suolaistakin. Siis ihan ok, muttei mitään erityisemmin ylistettävää.

Tämän jälkeen saimme eteemme sen "väliruuan" eli tiikerirapurisoton. Sitä oli maustettu kevyesti chilillä ja se kyllä ansaitsee kaikki kehut: maistuvaa muttei liian tulista.

Pääruokana oli minulla paistettua turskaa, keitetty kananmuna, sitruunalla maistettua perunasosetta, hieman fenkolia ja kalan päällä jotain juuresta, mahdollisesti retikkaa. DI:n nauta-annoksessa oli nautaa kahdella tavalla, oli pitkään kypsynyttä naudanposkea ja vielä pidempään kypsynyttä naudansydäntä. Poski kirvoitti kehut, sydän ei niinkään. Tämän ruuan kanssa tajottu punaviini oli noin yksikseen juotuna varsin mielenkiintoista, muttei kuulemma annoksen kanssa mikään täydellinen yhdistelmä. Toimi kuulemma kyllä ihan hyvin.
Minun turska oli kuumennettu tiettyyn lämpötilaan (siis asteen tarkkuudella mitattuun) ja kananmuna samoin. Bertha kuulemma hifistelee toisinaan juuri näillä asioilla: vuorokausien kypsytysajoilla tai asteelleen määritellyillä lämpötiloilla.
No, ainakin jälkimmäinen toimi: turska oli mehukasta ja oikeasti maistui jollekin, kananmuna oli juuri täydellinen: keltuainen oli sen verran kova, ettei se valunut, muttei yhtään tästä ylitse. Lisäksi perunasose ja muut annoksen tilpehöörit olivat herkullisia. Jos alkuruuasta jäikin vähän plääh-fiilis, tiikerirapurisotto ja pääruoka paikkailivat tilannetta kiitettävästi.

Sitten oli vuorossa juusto, joka oli ranskalaista Brietä ja sen kanssa valkoista portviiniä, johon ainakin minä tein tuttavuutta ensimmäisen kerran. Se oli minusta aika sopiva viini juuston kanssa, makeata muttei niin voimakasta kuin punainen port. Juusto itsekin oli melko mietia (ainakin jos vertaa niihin DI:n yleensä suosimiin sinihomejuustoihin), mutta minä pidin kyllä varauksetta sekä juustosta että viinistä.

Jälkiruuaksi oli minulla tarjolla uuniomenaa, kardemummavaahtoa, sitruuna-jokin ja paahdettua hasselpähkinämurua. Herkullista, varsinkin se kardemummavaahto, joten myös jälkiruuasta Bertha saa hyvät pisteet. DI:n mangoannos sisälsi mangoa kolmella tavalla eikä ollut kuulemma kovin jännittävä. DI:n jälkkärin kanssa tarjottu itävaltalainen jälkiruokaviini oli hyvää noin pelkältään maisteltuna, siinä tuntui aika selkeästi vadelma.

Tämmöistä siis Berthassa. Kokonaisuutena minun illallinen oli pelottavan lähellä loistavaa, DI sen sijaan jäi vielä vähän odottavalle kannalle. Joskus varmasti menemme sinne uudestaankin, mutta tämän ensimmäisen kerran perusteella meistä ei tullut vielä mitään tosifaneja.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2012

Autoiluasioita ja vähän muutakin

Viikonloppuna olin pitkästä aikaa taas Nukarilla käymässä. Sunnuntaina oli Nukarin koululla marrasmeiningit eli pienet myyjäiset. Totta kai siellä piti käydä, jos ei muuten niin tapaamassa kyläläisiä ja tarttui sieltä jotain pientä matkaankin.

Saa sitten nähdä tulinko hankkineeksi itselleni rikesakoknkin sillä reissulla. Vajaa kilometri kotipihasta Nukarille päin alkaa 50km/h alue, mutta kuten tavallisesti posottelin menemään jotakuinkin kuuttakymppiä. Heti seuraavalla bussipysäkillä oli pieni pakettiauto pysähtyneenä, ihan viattoman näköinen, mutta kun ajoin ohitse, välähti salama! Nopeutta oli mittarin mukaan jotakuinkin se 60km/h, joten riippuen Fusionin mittarivirheestä ja poliisien höveliydestä tulee joko rikesakko tai selviän pelkällä huomautuksella.

Ja samalla sitten nähdään, että kun auto on edelleen isän kuolinpesän nimissä, niin miten asia hoidetaan. Pitääkö syyllisyys tunnustaa jotenkin vai mitä tehdään? Raportoin asiasta kun itse tiedän enemmän.

Mutta vaikka rikesakko tulisikin ja totta kai se menee ihan minun ikiomaan piikkiin, niin täytyy kyllä nostaa hattua poliiseille: tuo paikka on ehkä maailman paras sakkorysä. Rajoitus on vaihtunut juuri parisataa metriä aiemmin 60:stä 50:iin, mutta kaikki kuitenkin ajavat siinä kuuttakymppiä, elleivät jopa lujempaakin. Ja paikalliset varsinkin (köh köh), kun tuntevat tien kaikkine mäkineen ja mutkineen.
Mutta toisaalta... Nyt voi suht huoletta ajella noilla nurkilla taas ihan miten sattuu seuraavat kolme vuotta. Puhaltamaan ehkä joutuu kerran tai parhaassa tapauksessa pari, mutta nopeusratsioita ei syrjäkylillä näe joka vuosi, ei edes joka toinen vuosi. Mikä taas näkyy sitten liikennekäyttäytymisessä: kaasu pohjaan vain, poliiseja ei tänne saa aina edes soittamalla.

Ei välttämättä olisi huono homma siis, jos nopeusvalvontaa olisi enemmänkin. Sen väläyksen jälkeen ajelin itsekin varsin kiltisti rajoitusten mukaan! Ajoin nimittäin sunnuntaina vielä Tampereellekin, sisko on tällä viikolla taas reissussa eikä tarvitse autoa. Alunperin minun piti hakea hänet perjantai-iltana kentältä, mutta sovittiin nyt sitten että hän menee taksilla sieltä miesystävänsä luo ja minä ajelen vasta lauantaina Nukarille.

En muistanutkaan miten inhaa on ajaa pitkää matkaa pimeässä ja pienessä vesituhnussa. Yäk! Märkä asvaltti näytti imevän kaiken valon itseensä ja vaikka olisi ajanut pitkät päällä (moottoritiellä en viitsi ajaa lisäpitkien kanssa, vastaantulijat välkyttelevät valojaan niille), ei näkyvyyttä ollut juuri nimeksikään. Köröttelin todella kiltisti satasta koko matkan, olisin tehnyt niin vaikkei tuoreessa muistissa olisi ollut se väläys. Asiaa ei parantanut yhtään se, että isänpäivänä olimme käyneet DI:n ja hänen pikkuveljensä kanssa Jämsänkoskella ja matkalla tien yli juoksi hirvi, onneksi kuitenkaan ei niin lähellä että olisi ollut erityistä vaaratilannetta. Sekin oli edelleen tuoreessa muistissa ja vaikka moottoritiellä riista-aidat ovatkin, eivät ne ole aina 100% luotettavat.

Nukarilla oli tehty kaivon huolto joitain aikoja sitten. Vanha kaivo tyhjennettiin, puhdistettiin, saumattiin uudelleen, sinne pantiin uusi pohjahiekka, uusittiin kansi ja ensimmäisiksi vesikseen se sai kloorivettä, joka putsasi putkistoa. Nyt se alkoi olla käyttökunnossa ja täytyy sanoa, että ainakin se uusi kansi on komea. Ei mene myyrät eikä rotat! Lukko tarvitsee vielä hankkia, ettei sinne pääse muutkaan asiattomat.

torstaina, marraskuuta 15, 2012

Prahan uusittu menu

Gastropubeista Praha on se paikka, jossa harvemmin tulee käytyä. Syy on minulla ollut se, että paikan ruokalista ei ole ollut kovin laaja eikä kiinnostava. Gulassi on hyvää kyllä, mutta vähän tylsää. DI puolestaan ei ole kova tsekkioluiden ystävä ja muutenkin Praha on yleensä vähän syrjässä meidän reiteiltä, vaikkei se asiallisesti ottaen kovin kaukana olekaan esimerkiksi Stockmannista.

DI kuuli aiemmin viikolla, että Prahassa aiotaan uudistaa ja laajentaa ruokalistaa. Uusi menu astui voimaan tänään, joten me tietenkin laukkasimme sinne pää kolmantena jalkana kokeilemaan. Ja se kannatti, uusi ruokalista pitää sisällään kaikenlaista mielenkiintoista ja oli vaikea valita, mitä siitä tänään söisi.
Me molemmat valitsimme alkuun viiriäisterriinin. Minä olisin ottanut ankanmaksa-annoksen, mutta sitä ei vielä ollut saatavilla. Tuulensuussa nimittäin on listalla ankanmaksaterriini sipulihillokkeen kera ja se on törkeän hyvää. Mutta viiriäisterriinikin oli oikein herkullista.
Pääruuaksi DI otti makkaralautasen, jossa oli ainakin kolmea eri sorttia makkaraa, hapankaalia, sinappia, leipää ja jotain majoneesia.

Minä puolestani valitsin, jotain, mitä en ole ikinä aiemmin syönyt: hanhen kivipiiroja punaviinissä! Jännitti kovasti, mitä lautaselta paljastuu, millaista se on rakenteeltaan ja miltä se maistuu. Lautasella uiskenteli liemessä 4 tai 5 kappaletta knöölejä, jotka olivat hyvin pehmeitä rakenteeltaan ja maistuivat kevyesti naudanmaksalta. Myös rakenne oli jossain määrin pehmeän maksan kaltainen. Minä pidän maksasta ja kivipiiratkin tekivät kauppaansa, mutta varoitan: ne ovat täyttäviä! Viimeinen kivipiira jäi syömättä, koska oli tulossa vielä jälkiruokaakin eikä DI lupautunut avittamaan syömisessä. Mutta ihan hyvää kyllä, ehkä minusta ei vielä tullut erityisesti kivipiirojen ystävää, mutta voinpahan ainakin sanoa, että syönyt olen.

Jälkiruuaksi otimme puoliksi juustolautasen, jossa oli kolmea eri juustoa, kaikki kotimaisia ja hurjan hyviä. Lautasella oli sinihomejuusto, punahomejuusto ja sitten jokin kova juusto. DI piti sinihomejuustosta, minusta se oli aika voimakasta ja muutenkin yleensä pidän noista miedommista, niin että DI söi miltei kaiken sinihomejuuston ja minä puolestani melkein kaiken punahomejuuston.

Listalle jäi vielä paljon annoksia, joita kiinnostaisi kokeilla, joten Praha nosti meikäläisen asteikolla kiinnostavuutensa ruokapaikkana kolmanteen potenssiin. Ensi viikolla on kuitenkin vuorossa ravinteli Bertha, jota on kehuttu joka käänteessä, joten odotukset ovat kovat.