perjantaina, joulukuuta 13, 2013

Meidän, meidän ja meidän eli miten asiat muuttuvat yksinkertaisimmiksi

Välillä tulee puhuttua jotain asioita itsestään työkavereille ynnä muille ei-niin-tutuille ihmisille ja tällöin ongelmana on se, että termillä "meidän" on niin monta eri merkitystä.
Aikaisemmin kun sanoin "meidän maatila", "meidän" tarkoitti siinä minua, siskoa, ja mummua.
Kun sanoin "meidän auto" tai "meidän traktori", "meidän" tarkoitti minua ja siskoa.
Sitten oli tietysti "meidän hamsterit" ja "meidän asunto", oli kyseessä silloin minun ja DI:n hamsterit ja asunto.

Näissä on aina ollut vähän selittämistä, varsinkin tuo auto, kun se "meidän auto" ei olekaan minun ja DI:n auto eikä Tampereella lainkaan, vaan suurimman osan ajasta siskolla. Niin että minulla on auto tai oikeastaan vain puolikas, mutta se ei ole täällä enkä säännöllisesti sitä aja.

Nyt on juttu vähän yksinkertaistunut kun ensimmäinen "meidän" tippui pois ja on vain minun ja siskon "meidän" ja minun ja DI:n "meidän".

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

First time ever

Lauantaina vietettiin mummun hautajaisia. Ihan perinteinen setti, siunaus kappelissa, arkku autoon (valitsimme tuhkauksen) ja muistotilaisuus. Kaikki meni niinkuin pitikin.
Otsikko liittyy siihen, että ensimmäistä kertaa ikinä olin kantamassa arkkua. Tätähän pohdin kertaalleen isän kuoleman jälkeen ja ajatus jäi muhimaan. Siskoa ei tarvinnut erikseen suostutella hommaan, vastaus oli heti "joo". Päätimme ottaa keskiparin, niin että jos meiltä olisi sattunut putoamaan, ei olisi arkku päätynyt vinoon. Ja matkahan ei ollut pitkä, kappelista autoon, ettei tarvinnut edes liinoja käyttää hautaan laskemiseen.

Ei se kovin yleistä kuitenkaan taida olla, että naisia on arkkua kantamassa, mutta haloo, elämme kuitenkin jo 2010-lukua. Mummun kanssa oli asiasta puhetta silloin joskus isän kuoleman jälkeen, ei hänkään ollut koskaan nähnyt naisia kantamassa, mutta oli sitä mieltä, että kyllä naiset siihen kelpaavat siinä missä miehetkin. Useampi kuin yksi hautajaisvieraista sanoi ainakin minulle, että oli hieno ele meiltä olla kantamassa, me kun nyt olemme yhden hengissä olevan veljen lisäksi näitä varsinaisia lähisukulaisia.

perjantaina, marraskuuta 08, 2013

Mustetta nahkaan

Eihän siitä ole kuin kohta 5 vuotta, kun mainitsin blogissakin tatuoinnit ja että on harkinnassa. En ole saanut aikaiseksi, eihän sillä kiire ole ja toisaalta ideakin on ollut vähän hukassa. Tai siis niitä ideoita on ollut liian paljon.

Nyt sain the idean, ihan vahingossa, mutta kun päässä oli välähtänyt, seuraava ajatus oli: "No miksen mä tätä ole aikaisemmin tajunnut?!" Aihe-idea on tähkä, joko ohra tai vehnä. Meikäläisen henkilökohtaisesti tuntevat ymmärtänevät miksi tämä on maailman paras idea. Kuva, edes tyyli, saati sitten paikka ovat kuitenkin vielä kysymysmerkkejä.

No, lähdin katselemaan paikallisten tatuointiliikkeiden tarjontaa, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että ne kaikenlaiset tosi kauniit kukka- ynnä muut kuvat houkuttelevat kovasti, vaikka minä niin päätin, että se on tässä ja aihe on tähkä. Vaikeata on ihmisen elämä...

keskiviikkona, lokakuuta 30, 2013

Vaihteeksi kuolemaa

Jouluna tulee täyteen 6 vuotta isän kuolemasta. Jo viime vuonna siskon kanssa mietimme, ettei siitä nyt vaan voi olla niin kauan aikaa kulunut, mutta kalenteri on lahjomaton. Positiivista asiassa on se, että olemme itse onnistuneet pysymään suhteellisen täysissä järjissämme (vaikka jossain vaiheessa oli vahvoja epäilyksiä ilmassa) ja talo sekä tila ovat edelleen pystyssä.

Nyt tuli jatkoa: tasan kaksi viikkoa sitten mummu jätti tämän maailman.
Mummun kuolema on kuitenkin kovin toisenlainen kuin isän. Ensinnäkin se oli jo niin odotettu, mummu olisi täyttänyt ensi tammikuussa 103 vuotta ja oli itse jo pitkään ollut sitä mieltä, että hänen olisi korkea aika päästä pois.
Mummun kuolema ei ollut yllätys, minulle ja meille oli soiteltu jo edellisellä viikolla, että tilanne on mennyt huonompaan ja kun antibiootteja ei saatu enää menemään suun kautta eikä oikein suoraan lihakseenkaan (kahden vuoden sängyssä makaamisen jälkeen ei ollut juuri enää lihasta mihin pistää), minulle ilmoitettiin siitä nopeasti ja ehdin vielä katsomaan mummua.
Ja kuolema oli toivottu: paitsi että mummu itse oli sitä toivonut, myös minä toivoin sitä kovasti. Edellisenä iltana ja kuolinpäivän aamuna mummun hengitys oli niin vaikean oloista, että sitä oli vaikea katsoa vierestä. Toivoin ensin että mummu olisi kestänyt lauantai-iltaan asti, jolloin sisko tulisi takaisin lomamatkaltaan, mutta lopulta toivoin vain mahdollisimman nopeaa loppua. Se onneksi oli aika nopea ja toivottavasti mahdollisimman tuskatonkin, ainakin mummu oli rauhallinen ja hengityksestä huolimatta levollisen oloinen. Kipulääkkeiden kanssa ei pihistelty enää siinä vaiheessa. Ja muutenkin, hoitajat kyllä ansaitsevat kaikki kiitokset ainakin viimeisten päivien hoidosta, sekä mummun että vähän minunkin.
Tällä kertaa meille ei tule mitään järkytys-shokkia siitä, että pitäisi opetella kiireesti hoitamaan jotain käytännön asioita, joista meillä ei ole mitään hajua. Mehän olemme varsinkin talon ja tilan hoitaneet jo faijan jälkeen, mummu ei ole niihin puuttunut.

Liekö nyt sitten näistä syistä johtuvaa, mutta minä en ole mummun kuoleman johdosta ollut juuri surullinen enkä järkyttynyt vaan ehkä jopa helpottunut, vaikka tietenkin kuoleman lopullisuus vetää naaman vakavaksi. Itkin kai pahimmat itkut tiistai-iltana mummun vierellä, mutta nyt myöhemmin on ollut vähän vaikea tajuta, että mummua ei enää oikeasti ole. Mummu eli pari viimeistä vuotta pitkäaikaisosastolla, joten meidän ei siskon kanssa tarvinnut hänestä kantaa erityisempää huolta ja sinänsä mummun kuolema ei ole vaikuttanut omaan arki-elämääni juuri mitenkään. Kun mummu on aina ollut olemassa, niin miten nyt sitten yhtäkkiä ei enää... Vietin mummun kuoleman jälkeen useampia päiviä Nukarilla ja aina silloin tällöin tuli sellainen luonnollinen ajatus mieleen, että pitääpä lähteä mummua katsomaan. Kertaakaan en varsinaisesti ajanut vanhainkodin pihaan vanhasta tottumuksesta, mutta kerran oli kyllä lähellä, kun kirkolla pyörin auton kanssa. Useamman kerran kuitenkin kävi sellainen aavistuksenomainen: "Jaa, tartteepa lähteä... ei kun ei tarttekaan" -ajatuskuvio mielessä.

Missä vaiheessa sitten todellisuus iskee viimeisimpäänkin aivosoluun asti? Kävin jo katsomassa mummua kuoleman jälkeen, kun hoitajat olivat laittaneet hänet valmiiksi siirrettäväksi säilytystiloihin. En romahtanut silloin. Mutta onhan tässä vielä mahdollisuuksia, hautajaiset on isänpäiväviikonloppuna ja uurnan lasku sitten joskus myöhemmin. Tai sitten se tulee joskus ihan puskista, ilman mitään erityisempää syytä tai tapahtumaa.

perjantaina, lokakuuta 11, 2013

Pistelyä, osa 2: hengissä

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, oli maanantaina vuorossa eräs first time ever meikäläiselle: akupunktio. Jännitti ihan sutena eikä asiaa todellakaan auttanut se, että lääkäri alkoi pistellä niitä neuloja ensin kasvoihin ja yhden päälaellekin. Mutta on tunnustettava, ettei se sattunut. Neulan laittaminen nipisti, muttei sen enempää kuin veritipan ottaminen sormenpäästä (paitsi että niitä yleensä ei oteta kymmentä eikä kasvoista) ja sen jälkeen olo oli jotakuinkin tuskaton, ainakin jos pysyi hievahtamatta paikoillaan. Neuloja tuli tosiaan kymmenen kappaletta, yksi molempiin jalkapöytiin, yksi molempiin käsiin, se yksi päälaelle ja loput kasvoille, lähinnä ohimoille, otsaan ja silmän ympärille. Sitten istuskeltiin vartin verran.

Mutta kyllä se silti oli jokseenkin outoa. Tovin istuttuani alkoi molemmissa käsissä tuntua, en nyt oikein osaa sanoa oliko se varsinaisesti särkyä, mutta jotain sinne päin, ei mikään miellyttäväkään tunne. Kuuluu kuulemma asiaan, sanoi lääkäri, en ole halvaantumassa. Sitten alkoi huimata, istuin näet tuolilla. Lääkäri sanoi sen johtuvan akupunktion aiheuttamasta verenpaineen laskusta, itse olisin veikannut sitä, että varpaiden liikuttaminen sai toisessa jalkapöydässä olevan neulan sattumaan ynnä tietysti yleinen jännitys (sanoo ihminen, joka lähes pyörtyi kun tähystettiin nenää). Huimaus meni kuitenkin ohitse hetken pötköttelyllä sen jälkeen kun neulat oli poistettu. Kymmenestä neulasta kaksi nappasi tipan verta mukaansa. Lääkäri sanoi, että hoito voi väsyttää, sen lisäksi ilmeisesti sen verenpaineen laskun jäljiltä sormia palelsi ja kädet tuntuivat muutenkin sen illan vähän kuin eivät olisi olleet ihan omat.

Yöllä sitten maittoi uni peräti kymmenen tunnin edestä, seuraavana päivänä olo oli ihan normaali ja sitten ei päätä olekaan särkenyt. Se ei vielä todista tietysti mitään hoidon tehon puolesta, muttei kyllä vastaankaan. Ensi maanantaina on seuraava kerta ja sitä seuraavana taas, sitten katsotaan tilannetta että onko auttanut ja jos on, jatketaan vielä pari kertaa. Sen jälkeen sitten pistellään tarvittaessa, kuulemma.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Pistelyä

Meikäläisen migreeritarina on saamassa jatkoa. Tämän vuoden puolella migreeni on alkanut entistä oudommaksi ja sitkeämmäksi, kohtauslääkettä ja särkylääkettä kuluu eivätkä ne tahdo pitää särkyä pois tarpeeksi pitkään. Särky edelleenkään ei ole erityisen voimakasta, joten siinä mielessä se on jollain tavoin siedettävissä yhä, mutta kyllä se silti vituttaa.

Ja kuten ennemminkin, joskus lääke on pahempi kuin tauti itse. Relert alkoi aiheuttaa liiallisia sivuvaikutuksia tuossa aikaisemmin ja lääkitystä alettiin säätää. Almogrania kokeilin taas, mutta se ei vieläkään pidä särkyä pois riittävän hyvin. Sitten tuli Maxalt. Aluksi sen tehossa oli vähän toivomisen varaa, mutta sivuvaikutuksia ei ilmennyt. Näköjään kun sitäkin tarpeeksi syö, sekin alkaa väsyttää. Ja lisäksi Maxalt on kallista, siitä ei saa Kela-korvausta ja hinta on iloiset 9€ per tabletti. Vaikka nyt töissä onkin, niin ei se siitä silti halpaa tee. Naramigia kokeilin yhden tabletin, mutta siitäkin voisi todeta, että uusi lääke, vanhat sivuvaikutukset: väsyttää armottomasti. Koska näiden lääkkeiden aiheuttamaan väsymykseen liittyy kaikenlaisen muun aivotoiminnan lakkaaminen lähes kokonaan, on tästä tullut jo sairaspoissaoloja töistä.

No, onneksi arsenaalia löytyy vielä. Estolääkityksen kokeilu olisi mahdollista, vaikkakin muutama vuosi sitten se estolääkitys aiheutti päänsärkyä, mutta nyt lähdettiin kuitenkin uusille urille ja sain viimeksi lääkärissä käydessäni lähetteen akupunktioon. Juuri äsken varasin ajankin pistelylle, ensi maanantaina sitten nähdään miten neulakammoinen oikeasti olen. Parastahan asiassa on se, että kun hoito on määrätty migreenin estoon ja sen suorittaa lääkäri, työnantajan sairauskuluvakuutuksen pitäisi maksaa viulut.

keskiviikkona, syyskuuta 25, 2013

Rush

Tuli viikonloppuna käytyä leffassa. Harvinaista herkkua, edellinen kerta oli tammikuussa, kun kävin/kävimme katsomassa sekä Hobitin että Anna Kareninan. Lauantaina vuorossa oli kuitenkin Rush, joka kertoo eräästä Formula 1:n taisteluparista, Niki Laudasta ja James Huntista vuonna 1976. True-formulafanit tunnistavat vuoden siksi, jolloin Lauda ajoi ulos Nürburgringillä ja paloi pahoin, mutta palasi vain 6 viikkoa myöhemmin takaisin rattiin ja radalle. James Hunt voitti maailmanmestaruuden vain pisteen erolla Laudaan.

Draamaa siis riittää jo pelkissä tositapahtumissa ja nyt tästä on sitten tehty leffa. Myönnän, että jonkinasteisena F1-fanina mielipiteeni on hyvin puolueellinen, mutta se on mielestäni hyvä elokuva, suorastaan loistava. Myös DI piti leffasta, vaikkei ole sen kummemmin formuloista kiinnostunut. Tarina sinänsä ei ole mikään järjettömän uusi: kaksi kilpailijaa, hyvin erityyppistä, ottavat toisistaan mittaa urheilulajissa ja vähän myös radan ulkopuolella, mutta kuitenkin loppuviimeksi kunnioittavat toisiaan erilaisuudestaan huolimatta. Sekaan vähän romantiikkaa, dramaattinen onnettomuus, sankarillinen tai ehkä mielipuolinen nopea paluu, onhan siinä aineksia jo vaikka mihin. Parin tunnin mittainen elokuva meni kuin siivillä, siinä ei jääty kiinni mihinkään epäolennaisuuksiin. En ole mikään 70-luvun asiantuntija (elin kyseistä vuosikymmentä reilun kuukauden), mutta kovin autenttiselta tuo tuntui. Ja autoihin oli selkeästi satsattu, taustatyötä tehdessäni törmäsin tietoon, että kuvauksissa oli käytetty hyvinkin tarkkoja replikoita ja joissain otoksissa aivan alkuperäisiä autoja. Lisäksi kilpailuosuuksia oli kuvattu aidoilla radoilla, kuten Brands Hatchissa ja Nürburgringillä.

Näyttelijöistä on sanottava, että Laudaa näyttelevä Daniel Brühl on suorastaan pelottavan paljon Laudan näköinen. Eräässä leffaa käsittelevässä artikkelissa oli kuva oikeasta Laudasta ensimmäisen kilpailun lehdistötilaisuudessa onnettomuuden jälkeen, mutta lukematta tekstiä sen paremmin, oli aivan 100% varma, että kuvassa on Brühl. Aloin epäillä tietoani vain siksi, että Brühlillä on ruskeat silmät, mutta kuvassa siniset... Niin, se oli oikea Lauda, sinisilmäinen. Myös Huntia näyttelevä Chris Hemsworth on varsin uskottavannäköinen. Erityispluspisteen leffa ansaitsee kuusipyöräisen Tyrrell P34:n vilauttamisesta useammin kuin kerran.

Itselleni Laudan nimi ja tarina oli tuttu jo etukäteen, Hunt ei niinkään, mutta kiitos tämän leffan, tulipahan nyt selvitettyä tämänkin taisteluparin tarinaa. Se vaikuttaa vähän samalta kuin Ayrton Sennan ja Alain "The Professor" Prostin taistelu 15 vuotta myöhemmin, josta kukaan – onneksi – ei ole leffaa toistaiseksi yrittänyt tehdä.

Joululahjatoiveenkin keksin jo: Rush ja Senna-dokumentti dvd tai blueray.

lauantaina, toukokuuta 25, 2013

Amsterdam – huoria ja huumeita?

Jos ilotytöt ja marihuana olisivat ainoat syyt mennä Amsterdamiin, miksi ihmeessä pariskunta (joista toinen sekoittaa päätään ainoastaan migreenilääkkeillä ja toinen lähinnä oluella) menisi sinne? Niin että kyllä kiitos, kuulin ihan tarpeeksi näistä aihepiireistä ennen matkaa ja matkan aikana kun someen päivitin juttuja matkasta. Ikävä kyllä, yhtäkään jointtia ei tullut poltettua, yhtäkään ihmesientä ei syöty ja punaisia lyhtyjäkään emme nähneet.
Sen sijaan näimme kanavia, tulppaaneja ja tuulimyllyjä. Muistuuko mieleen, että Amsterdam ja Alankomaat yleensä saattaisivat olla tunnettuja myös näistä asioista?

Pari viikkoa sitten maanantaina tosiaan lähdimme DI:n kanssa muutaman päivän lomalle Amsterdamiin. DI:hän oli käynyt siellä syksyllä työmatkalla ja innostunut kaupungista sen verran, että päätimme lähteä sinne lomailemaan yhdessä. Kulttuuria ja kukkasia, hyvää ruokaa ja hyvää olutta parin tunnin lentomatkan päässä, ei voi mennä pahasti pieleen.

Hotelliksi oli valikoitunut CitizenM keskustasta etelään, Amsterdam Zuid -aseman nurkalla. Siitä menivät näppärästi kaikki: junalla alle 10 minuuttia Schipolin kentälle, metro, ratikalla vajaa vartti keskustaan ja ratikkareitin varrelle osui vielä Museumsplein, josta löytyvät suurimmat ja tunnetuimmat museot, Van Gogh- ja Rijksmuseum sekä modernin taiteen museo, jonka nimi ehti jo hukkua mielestä. Hotelli oli muutenkin ihan mukava, aulabaarista esimerkiksi sai kelvollista sushia 24/7.


Kanava. Yksi niistä monista.

Ekana iltana vain pyörimme keskustassa katselemassa vähän maisemia, ei mitään sen kummempaa. Tiistaina suuntasimme Artis-eläintarhaan, joka ei ollut suunnattoman suuri, mutta kuitenkin suurempi kuin mitä kartasta katsottuna oli näyttänyt. Se oli hyvin puistomainen ja kaunis paikka noin muutenkin, puita ja kukkaistutuksia oli paljon (kuten koko kaupungissa muutenkin). Parasta siellä oli hieno akvaario.
Eläintarhasta päästyämme DI lähti tsekkaamaan yhden panimoravintolan lähistöllä ja minä marssin kasvitieteelliseen puutarhaan. Sekään ei ollut kovin suuri paikka, esitteen mukaan noin 1,2 hehtaaria, mutta täynnä, siis aivan täynnä erilaisia kasveja, puita, muutama kasvihuonekin, kuten isot sademetsähuoneet ja pienempi, Meksikon ja etelä-Yhdysvaltojen autiomaahuone. Vaikka vietin siellä paljon aikaa kierrellen ja katsellen, olen varma että jonkun polun missasin kuitenkin!


Tulppaani-istutuksia Artisissa.

Keskiviikkona luvassa oli sitten museokierros, kävimme Rijksmuseumissa, joka avattiin kokonaan yleisölle huhtikuussa, kymmenen vuoden remontin jälkeen. Nähtävää oli paljon, kerroksiakin neljä, joista jätimme suosiolla pari suoraan pois. Niin ja jonoja oli vähän joka paikassa. Vinkkinä sitten, että Rijksmuseumiin saa lippuja jostain muualtakin, netistäkin kai ja ettei sinne kannata ottaa mukaan mitään isompaa reppua, laukkua tms. tai muuten joutuu jonottamaan myös narikkaan. Pointti olikin se, että kyllähän se lipunmyyntijono veti, mutta narikkajono ei.
Koska kyseessä on iso museo, suurikin väkimäärä jakautui sinne varsin nätisti ja oikeastaan ainoa ruuhkainen paikka oli juuri se sali, jossa oli esillä Rembrandtin "Yövartio". Se lienee museon kuuluisin maalaus.

Torstaina suuntana oli Utrecht vajaan puolen tunnin junamatkan päässä Amsterdamista. DI:n eräs tuttu asuu siellä ja lupasimme käydä hänen kanssaan lounaalla. Lisäksi hän myös näytti hieman Utrechtin keskustaa ja kertoi kaupungin historiasta. Harmi kyllä juuri tämä päivä oli se, jolloin satoi taukoamatta. Utrechtin vanha kaupunki näytti kokolailla pienois-Amsterdamilta, kanavia oli ja vanhoja, hienoja taloja.


Utrechtin tuomiokirkko.

Mitä voisi tästä reissusta sanoa? Amsterdam on hyvin kaunis kaupunki vanhojen rakennustensa ja kanaviensa kanssa, Utrecht samoin. Siellä on paljon nähtävää ja paljon jäi näkemättä vielä, joten Amsterdam on edelleen "käy täällä"-listallamme. Edelliseltä reissulta DI oli bongannut muutamia hyviä ruokapaikkoja ja mm. Foursquaren ansiosta löysimme yhden hyvän ravintolan itsekin. Että kyllä, Amsterdamissa viihtymiseen ei välttämättä tarvita huoria tai huumeita.

Ja miksi kirjoitan vasta nyt, viikko sen jälkeen kun kotiuduimme reissusta? No kun oikea käteni oli vähän pakkolomalla tässä viikon verran. Nimittäin Hki-Vantaan lentokentältä lähdin suoraan Nukarilla avittamaan systeriä kasvimaan laitossa ja muissa puutarhatöissä. Koska viikonlopun sää oli suorastaan loistava, tuli ulkona puuhattua vaikka mitä. Istutumme mm. ne tulppaanin sipulit, jotka olin tuonut siskolle Amsterdamista. Mustia tulppaaneita, pitäisi kukkia tänä kesänä jo. Saa sitten nähdä, miten ne selviävät Suomen talvesta.
Sunnuntaina bussissa istuessani, matkalla kohti Tamperetta totesin, että oikeaa rannetta tai oikeastaan käsivartta särkee. Ajattelin sen olevan ihan vain lihassärkyä, olinhan raahannut multaämpäreitä, kaivanut kukkamaata ja tehnyt vaikka mitä muuta. Särkylääke tappoi säryn kyllä, mutta kun sitä olisi saanut nappailla parin tunnin välein. Kun vaiva ei yön aikana osoittanut edes vähenemisen merkkejä, laukkasin lääkäriin. Jännetulehdus, sanoi lekuri. Viikko lepoa, tukiside, hiiri vasempaan käteen ja tarvittaessa särkylääkettä ja/tai kipugeeliä. Niin että tässä viikolla en ole kirjoittanut tietokoneella yhtään turhaa sanaa. Onneksi työprojekti on sellainen, että siitä selviää hyvin pitkälle hiirellä. Vaikkei se hiiren käyttökään ole ollut erityisen herkkua vasemmalla kädellä.

keskiviikkona, toukokuuta 01, 2013

Vappuilua ja muita kuulumisia

No niin, kunhan tästä nyt saadaan vappu pois alta, niin jos se elämä alkaisi vähän normalisoitua tai jotain. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, DI:n Australian-vieras oli täällä Suomessa käymässä ja lähti eilisiltana takaisin kotimaahansa. No, eip siinä mitään, mutta tästä on aiheutunut yhtä ja toista menoa minullekin. Keskiviikkona tosiaan oli jo lounas ja illalla Tuulensuu, torstaina kävin itse puolestani Nurmijärvellä. Perjantaina ei ollut muuta kuin että kävimme DI:n ja yhden kaverin kanssa keskustassa syömässä ja semmoista. Lauantaina oli iltasella DI:n työkaverin luona päivällinen, hänen perheensä, minä ja DI ja Aussi. Tarjolla oli hirvenpaistia ja suppilovahverokastiketta, jälkiruokana jäätelöä, marjoja ja marjapiirakkaa. Hyvin suomalaisia tarjottavia siis.

Sunnuntaina minun piti viedä Fusion takaisin pääkaupunkiseudulle ja koska Aussi suunnitteli itsekin Helsingin-retkeä, päätimme yhdistää nämä kaksi asiaa. Lähdimme aamulla Tampereelta ensin kohti Nukaria, poikkesimme katselemassa maisemia Nukarinkoskella ja vein DI:n ja Aussin sitten meikäläisen kotitilalle ihmettelemään suomalaista maaseutua. Itse kävin nopsasti katsomassa mummua, kun olin näin luvannut. Siitä sitten lähdimme Helsinkiin, tipautin auton Myllypuroon ja metrolla keskustaan. Kiertelimme siinä Töölönlahden nurkilla, näimme ulkoa päin uuden musiikkitalon, eduskuntatalon ja Finlandia-talon, katselimme maisemia muutenkin. Sitten kävelimme Temppeliaukion kirkolle, kävimme siellä sisälläkin, kun se sattui olemaan sopivasti auki. Sen jälkeen syömään ja Senaatintorin kirkon kautta Kauppatorille ja Suomenlinnaan. Suomenlinnassa oli valitettavasti sukellusvene Vesikko vielä kunnostuksen alla, mutta kävimme Kustaanmiekassa katselemassa ja ihmettelemässä maisemia. Sitten kello lähenikin jo kahdeksaa illalla, joten ei muuta kuin seuraava juna kohti Tamperetta ja koko seurue oli valmista kauraa peiton alle.

Maanantaina piti vieraalle esitellä vielä Plevna ja eilen poikkesin iltapäivästä vielä DI:n firman toimistolla, DI:n työkaverin vaimo oli tehnyt vappumunkkeja ja DI tuonut samppanjaa. Hyvästelimme Aussin, joka lähti alkuillasta kohti Seutulaa ja menimme itse perinteisesti grillaamaan TTY:lle. Aluksi satoi vettä, ihan rankastikin, mutta iltaa myöten keli poutaantui ja vaikkei erityisen lämmin ollut, niin ihan viihtyisää siellä ulkona oli. Ja onneksi aina välillä pääsi sisätiloihinkin.

Tänään vuorossa oli vappulounas. Paikaksi oli valikoitunut huhtikuun alussa avautunut Grillson Hämeenpuisto, remontissa olleen Cumuluksen uusi ravintola. Ihan siistin näköinen paikka kaikkinensa. Ruokalista oli kovin laaja, pääruuaksi sai valita oman pihviannoksensa (vapaavalintainen pihvi, kastike/maustevoi, perunalisäke ja muu lisäke) tai sitten ottaa jonkin valmiin annoksen. Osa tarjotusta naudanlihasta oli australialaista Black Angusta.
Itse otin alkuruuaksi paistettua kampasimpukkaa ja parmankinkkua. Kampasimpukka on aina vähän riski ottaa ravintolassa, kun ei voi tietää osataanko se juuri tässä paikasas juuri tänään paistaa oikein. Ei kuitenkaan tarvinnut pettyä, Grillssonin kampasimpukka oli suorastaan täydellisesti paistettua ja muutenkin alkuruoka oli hyvä.
Pääruuaksi en ottanut pihviä, vaikka siellä houkuttelevia vaihtoehtoja olikin (niitä houkuttelevia vaihtoehtoja oli oikeastaan jopa liikaa). Valitsin lohi-avokado-hampurilaisen, jonka kanssa tarjoiltiin ranskalaisia. Täytyy sanoa, että oli ehkä eksoottisin hampurilainen, mitä koskaan olen syönyt, mutta varsin hyvä kyllä. Myös ranskalaiset olivat onnistuneita ja se kastike, mitä ranskalaisten kansas tarjottiin, jotain ehkä chili-majoneesia. Jälkiruuaksi suurin osa pöytäseurueestamme otti creme brulée trion, mutta itse otin tarte tatinin vaniljajäätelöllä. Ihan toimiva annos sekin.

Ruoka siis Grillssonissa oli vähintäänkin kohtalaista, ehkä hieman hintavaa (erityisesti ne pihvit), mutta palvelusta voisi hieman natista. Ystävällistä palvelu kyllä oli, mutta välillä vähän säätämistä. Ruokien kanssa välillä vähän kesti, vaikka ravintola ei varsinkaan alkupuolella lounasta ollut edes puolillaan. Vettä sai välillä pyytää erikseen ja mielestäni pitkässä 7 hengen pöydässä olisi voinut ihan hyvin olla kaksikin vesikannua, yksi kummassakin päässä. DI:ltä jäi saamatta hänen pyytämänsä olut, jälkiruokajuomia huomattiin kysellä vasta sitten kun jälkiruuat olivat pöydässä jo. Ei mitään kovin katastrofaalista kuitenkaan, mutta ei nyt ainakaan ensimmäisellä kerralla jäänyt mitenkään lähtemätön vaikutelma.

perjantaina, huhtikuuta 26, 2013

Kevätsirpaleet

Sen kerran kun ehtii hehkuttaa uutta projektia pääkaupunkiseudulla ja kevättä maaseudulla, se tietenkin peruuntuu. Vittu. Siis edellisestä postauksesta huolimatta olen edelleen Tampereella ja pysynkin täällä. Okei, onhan tässä paljon vähemmän säätämistä kun ei tarvitse muuttaa Nukarille ja venkslata auton ja siskon kanssa, mutta silti vähän pännii. Olis se ollut ihan kiva. Vaihtelua. Uusi projekti, mutta luultavasti ainakin osin vanhat tutut työkaverit Helsingin ajoilta.

No, shit happens and life goes on. DI:nkin sain tuossa keskiviikkona takaisin muilta mailta vierailta. Hän saapui aamukoneella Seutulaan (saatetaan tuntea myös nimellä Helsinki-Vantaa) ja sieltä sitten EB kuljetti Tampereelle. Mukana Australiassa oli työkaveri ja nyt takaisin tullessa myös Australian pään johtaja. Tämä Aussi viettää viikon Suomessa, tekevät töitä, mutta aina sitä vähän jotain muutakin. Keskiviikkona olimme jo lounaalla keskustassa,minulla on auto näet käytössä, pääsee näppärästi toimistolta vähän pidemmällekin lounastamaan ja sinne autoonhan oli hyvä säilöä DI:n ja työkaverinsa matkatavarat siksi aikaa että syömme. Illalla vuorossa oli sitten pari baaria ja syömistä. Eilisiltana sentään ei tarvinnut leikkiä edustusvaimoa, kun firman seurue oli Näsinneulassa syömässä. Vähän sellaistakin uhkailtiin, mutta sitten tuli muu perhe tielle. Olivat kuitenkin kuulemma valinneet parhaan ajankohdan illalliselle, ensin oli vielä valoisaa ja näkivät kaupunkia, sitten laski aurinko ja kaupungin valot alkoivat syttyä.

Se "muu perhe" tarkoitti tässä tilanteessa mummua. Sisko oli Ranskaan saanut puhelun palvelukodilta, että mummulla on ollut kuumetta ja keuhkoputkentulehdus. Suurta hätää kuitenkaan ei sanottu olevan, mutta sen verran kuitenkin se säikäytti, että päätin lähteä mummua katsomaan. Auto kulkee ja bensa on halpaa eiku... Ei siellä tosiaan suurempaa hätää ollut, mummu yski kovasti, mutta muuten oli aika pirteä. Kuumettakaan ei eilen enää kuulemma ollut. Hieman sekava, mutta se nyt ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Antibioottia menee ja keuhkoputkia avaavaa lääkettä myös, aamulla kiertänyt lääkäri ei ollut nähnyt aihetta suurempaan huoleen. Tietenkin aina kun 102-vuotias sairastaa, se on riski.

Muistinkin taas pitkästä aikaa, miten ikävä auto Fusion on ajaa tuulella. Eilen tuuli aika reippaasti, jotenkin sitä ei huomannut Tampereelta lähdettäessä, ehkä nuo parkkipaikan ympärillä olevat rakennukset blokkasivat pahimpia puhureita, mutta sitten moottoritiellä alkoi kiemurtaa. Kävin mielessäni jo läpi kaikki kauhuskenaariot tyhjentyvistä pyöristä pettäviin ripustuksiin, mutta sitten äkkäsin, että tuulihan se tässä heittelee autoa. Talven jäljiltä moottoritie oli mielestäni yllättävänkin hyvässä kunnossa, mitään hirveitä routanotkahduksia en onnistunut bongaamaan. Toisin on sitten Nurmijärven pikkuteillä, tein eilen vähän sightseeingiä kun kävin koti-kotona palvelukodilta lähdettyäni ja onnistuin kai keräämään ne kaikki pahimmat montut.

Kotipuolessakin on asiat taas muuttuneet, tai ainakin maisemat. Muutamia viikkoja sitten tuli vihdoin ne jo viime syksynä tilatut metsäkoneet kaatamaan muita pihapiiristä ja sitten metsuri jatkoi vaikeimpien paikkojen kanssa. Maisema näyttää vaihteeksi tosi villiltä! Mutta ei tämä vielä mitään. Tässä kevään mittaan on nyt vihdoin alettu rakentaa meidän naapuriin taloa. Kaivuri rouhi siellä jo viime viikonloppuna myöhälle iltaan ja eilen olin saada hjärtlaagin, kun isommalta tieltä kääntyessäni vastaan tuleekin kuorma-auto. Tarttee ruveta ihan oikeasti katsomaan vähän sivuilleenkin, kun tulee kotipihasta.

lauantaina, huhtikuuta 06, 2013

Reissaamisia

Meikäläinen saatteli juuri DI:n taksiin.
Taksi ajaa rautatieasemalle, juna vie lentokentälle (tai ainakin lähelle) ja lentokone Hong Kongin kautta Australiaan. DI:llä on nimittäin kahden ja puolen viikon työmatka Australiaan asti, joten minä jään tänne kotipuoleen pitämään taloa pystyssä ja hoitamaan lapsia hamstereita.

Kun DI tulee takaisin joskus 23.-24.4., ei huushollista luultavasti löydy naista eikä hamstereita. Eilen esimies kysyi, jos haluaisin tehdä yhtä työprojektia pääkaupunkiseudulla kesäkuun alkupäiviin asti ja minä menin lupaamaan, varsinkin sen jälkeen kun olin systerin kanssa jutellut auton ja asunnon tilanteesta. En tiedä vielä milloin lähtö sinne tulee, lupasin olevani käytettävissä 15.4. lähtien, joten luultavasti melko pian sen jälkeen.

Kevät maaseudulla, mikä voisi olla parempaa! Jos tarkkaan mietin, niin se tammi-elokuu 2011, jolloin tein töitä Helsingissä ja asuin Nurmijärvellä, oli ehkä parasta aikaa toistaiseksi. Työprojektilla oli toki oma syynsä siinä, se oli hieno projekti ja sitä oli kiva tehdä, mutta kotikotona asuminen oli ihan mahtavaa myös. En ehkä haluaisi asua siellä ihan vakituisesti, ensiksikin DI:n saaminen maaseudulle on tuskan takana eikä hän tule siellä viihtymään, toiseksi sieltä on kyllä pitkä matka töihin ja muualle, tunnin ja kymmenen minuutin työmatkan kestin sillä ajatuksella, että tämä on väliaikaista vain ja kolmanneksi vanhassa talossa on kaikenmoisia pikkujuttuja, jotka saattaisivat alkaa ajan mittaan ärsyttää (kylmät lattiat, vettä saa aina käyttää säästeliäästi, ikkunoista vetää jne), mutta tässä tapauksessa se on mukavaa vaihtelua asua siellä puolisentoista kuukautta.

maanantaina, maaliskuuta 18, 2013

Postcrossingia

Rekisteröidyin Postcrossing-sivustolle toukokuussa 2007 ja saman vuoden lokakuussa kirjoittelin siitä vähän blogiin. Siitä on nyt yli 5 vuotta ja harrastus on jatkunut jotakuinkin aktiivisena, varsinkin vuoden 2009 syksystä lähtien. Ja kun tuolloin hehkutin, että oli yhtenä päivänä tullut peräti 3 korttia, niin nykyisin se on oikeastaan normaalia. Parhaina päivinä oven takaa on löytynyt toistakymmentä korttia eri puolilta maailmaa. Lähetettyjen korttien määrä onkin jo yli 1100 kappaletta ja vähän vajaa 1100 korttia on löytänyt tiensä tänne Hervannan perukoille. Kyllä, mietin joskus että mitä minun pitäisi tehdä noille korteille, mutten ole vielä keksinyt. Tiedä olisivatko postikorttien keräilijät kiinnostuneita...

Tämä on syy siihen, miksei pysty ikinä kävelemään yhdenkään postikorttitelineen ohitse katsomatta edes vähän. Olen yrittänyt keräillä itselleni mahdollisimman kattavan valikoiman erilaisia kortteja, niin että löytyy aina jokin edes vähän saajan toiveita liippaava kortti.

Erilaiset "turistikortit" menevät aina, kuvat Suomen luonnosta tai Tampereen kaupungista. Myös rakennukset kelpaavat yleensä varsin hyvin (note to self: hankipa jostain niitä Hämeen linna -kortteja). Unescon maailmanperintökohteet ovat myös suosittuja toiveita, harmi vain että näitä on Suomessa kovin vähän. Suomenlinnan kortteja löytyy Helsingin rautatieasemalta. Tarttis varmaan tehdä taas asiaa Hesaan, alkavat käydä vähiin.

Luontokortit noin yleensäkin ovat aika kysyttyjä, samoin eläinkortit, sekä villieläimet että lemmikit (hevoset, koirat, kissat). Hevosaiheisia kortteja yritän metsästellä erilaisista tapahtumista, missä suomalaiset rotuyhdistykset sun muut esittelevät omaa toimintaansa. Useilla on myynnissä oman rotunsa postikortteja ja näissä on lähestulkoon aina suomalaisen kuvaajan ottama kuva Suomessa asustelevasta hevosesta. Ei siis mitään yleismaailmallista Vavraa tai Slawikia! Suomenhevoskortteja lähettelen erityisen mielelläni. Itse asiassa ainakin joillain suomalaisilla rotukissayhdistyksilläkin näyttää olevan myynnissä oman rotunsa postikortteja, niin että pitänee varmaan tilailla niitäkin joskus. Myös suomalaisia koirarotu-kortteja lähettelisin mielelläni, toistaiseksi on löytynyt vain suomenpystykorva-kortteja.

Suomalaiset lumimaisemat ja revontulikortit saavat yleensä paljon kiitosta. Muista suomalaisista aiheista Inge Löökin kortit ovat tällä hetkellä huudossa. Muumit ja Kaj Stenvallin kortit olivat muutama vuosi sitten kovasti in, nykyisin Muumeja kysellään vielä jonkin verran, mutta Stenvallia vähemmän. Ja Angry Birds -boomi ei ole vielä löytänyt tietään ainakaan täysimääräisesti Postcrossingiin, itse asiassa olen törmännyt vain kerran toiveeseen saada AB-kortti.

Kukka-aiheitakin toivotaan aika paljon, samoin ruoka-aiheisia kortteja. Ensimmäisiä löytää helposti ja niitä minulla iso valikoima onkin, mutta suomalaisia ruokakortteja ei kyllä ole tullut vastaan.

Niin ja taidekortteja yleisesti kysytään paljon. Viime kesänä sorruin muutamaan (köh... kymmeneen...) nykytaidekorttiin Sara Hildenin taidemuseossa ja toisaalta hyvin varustetuissa kirjakaupoissa, museokaupoissa ja vastaavissa on ollut aika kirjavaa valikoimaa vanhempien taiteilijoiden kortteja, mm. Edelfeltiä, Schjerfbeckiä, Simbergiä ja vastaavia.

Varastossa on myös kortteja Nurmijärveltä, ilmakuvaa kirkonkylästä (näitä lähettelin paljon silloin kun asuin Nukarilla), muutamia Aleksis Kivi- tai Seitsemän Veljestä -aiheisia kortteja, Kiven syntymämökin kuvaa ja sen sellaista. Oikein erikoistapauksia varten (lähinnä niille, jotka kertovat olevansa vakavastiotettavia postikorttikeräilijöitä) on varattuna muutama kortti, jossa on Nukarin koulumuseo. Niitä meinaan on taatusti vähän liikenteessä! Voi voi, tarvitsisi ottaa varmaan kylätoimikuntaan yhteyttä ja kysellä, jos saisi jotain kautta täydennystä. Alkavat käydä vähiin.

Mutta muutama asia Postcrossingissa ärsyttää:
1. Venäjän postilaitos. Ja vähän Kiinankin.
Jossain vaiheessa sain jatkuvasti osoitteita Venäjälle ja itse asiassa tällä hetkellä olen lähettänyt eniten kortteja juuri Venäjälle (194 kappaletta, USAan 193). Muuten ihan jees, mutta kun niissä korteissa kestää aina se kolme viikkoa, ennen kuin menevät edes Pietariin asti, vaikka se on käytännössä aivan naurettavan paljon lähempänä Tamperetta kuin Saksa tai Hollantim, joihin keskiverto-postikortti matkaa viikossa. Venäjälle lähetetty kortti matkustaa keskimäärin 22 päivää ja Venäjältä tuleva kortti 19 päivää (kyllä, Postcrossing-sivusto tarjoilee tilastotietoja). Valitettavasti tilastot eivät kerro miten paljon kokonaan kadonneita kortteja mihinkin maahan on lähtenyt, mutta jotenkin minusta tuntuu, että Venäjä ja Kiina pitelevät kärkisijaa tässäkin asiassa...

2. Elämäntarina ja Suomen historia
Jotkut postcrossaajat pyytävät profiileissaan kortinlähettäjiä kirjoittamaan korttiin itsestään, kaupungistaan, tavallisesta päivästään, maansa kulttuurista, harrastuksista ja sen semmoisesta. Haloo, se on postikortti. Siihen mahtuu pari kolme lyhyttä lausetta, ei koko hemmetin elämänkerta. Ja mitä hittoa voi yhdellä lauseella kertoa suomalaisesta kulttuurista? Saunotaan paljon? Niin no, jotkut saunoo, jotkut ei ja olet varmaan kuullut tämän saman jo moneen kertaan. Suomen media on täynnä idiootteja ja politiikka samoin? Ei varmaan poikkea hirveästi muista maista tämä... Sen verran, mitä haluan kertoa itsestäni tai harrastuksistani, on jo profiilissani, käy sieltä katsomassa. Olisi vain niin helppoa kirjoittaa korttiin ID, päivämäärä ja "Greetings from Tampere!".
Välillä tulee runoiltua kyllä vähän enemmänkin, mutta saavat vastaanottajat syyttää siitä itseään. Meikäläisen käsiala ei ole sieltä parhaasta päästä muutenkaan ja sitten kun pitäisi pieneen tilaan mahduttaa paljon tekstiä, ei se ainakaan parane. Onnea tulkintaan.

3. Ei kissa kiitoksella elä, vai?
Kun saapuneen postikortin rekisteröi, voi siinä samalla laittaa lähettäjälle omat terveisensä, ne tulevat lähettäjän sähköpostiin. Monet esittävätkin tässä kohdassa kiitoksensa ja se on aina kiva juttu. Joskus tulee sitten niitä, ettei vastaanottaja ole sanonut mitään. Tulee vähän tyhmä olo: mikä on kun ei jaksa kirjoittaa edes "Thank you"? Ei minusta siihen sen enempää tarvitse runoilla, tiedän sen itse, että kun tulee joskus hyvinkin se 10 korttia päivässä, niin ei jokaiselle viitsi kirjoittaa jotain todella yksilöllistä, mutta kiitos on aina kova sana.

Mutta kaikkein parasta siinä on se, kun löytää omista varastoistaan juuri sellaisen kortin, mitä vastaanottaja on toivonutkin. Ja tietenkin myös se, että toisinaan saan aivan mielettömän kiinnostavia ja kauniita kortteja, joskus juuri niistä aihepiireistä, mistä olen itse kortteja toivonut, joskus jotain sellaista, jota en osannut ajatellakaan.

perjantaina, maaliskuuta 15, 2013

Musiikkia

Tunnustan sen heti, etten ole mikään musiikin kuuntelija. En tarvitse taustahälyä, mitä vähemmän meteliä, sen parempi. Toisaalta ärsyynnyn vähän turhankin helposti vääränlaisesta musiikista. Esimerkiksi suomalainen iskelmä on ihan pahinta ja suomalainen musiikki noin muutenkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta sitten on tilanteita, joissa itse valittu musiikki on tosi jees ja paikallaan. Bussimatkat ja junamatkat nyt ainakin, pitäisi rustailla kiitosruno kännykän musiikkisoittimelle ja kuulokkeille. Mikäs sen helpompaa, nykyisin kuulokkeet kulkevat aina mukana joko repussa tai käsilaukussa ja kännykkä taskussa. Ja kun kännykän muistista löytyy kuuntelemisen arvoista musiikkia, on viihtyminen taattu. En ole toistaiseksi tutustunut Spotify'in vaan menen ihan niillä vanhoilla kappaleilla, joita on vuosien mittaan kertynyt tietokoneenkin kovalevylle.

Autolla ajaminen on toinen sopiva tilanne musiikille. Aikoinani marisin radiokanavan löytämisen vaikeudesta ja vaikka toisaalta dance-/tecno-painotteinen KLF palveli aikansa ihan kivasti, alkoi auton hanskakoteloon kertyä myös cd-levyjä. Fusionissa kun on vain perttiperus-cd-soitin, joskus toivon, että se soittaisi myös mp3:ia, mutta tällä nyt mennään. Ja varsinkin sen jälkeen kun löysin Helsingin Akateemisesta Ordning&Redan cd-kotelon, johon mahtuu useampi levy pieneen tilaan ja yhteen könttiin, niin ettei hanskakotelon varomaton avaaminen aiheuta lakoavien levyjen katastrofia.

Jos ajan pidempää matkaa yksin, levittelen yleensä pelkääjän penkille valmiiksi muutaman fiilikseen sopivan levyn ja vaihdan siitä sitten kesken ajon. Ei tarvitse sen enempää räpeltää niiden kanssa, ottaa vanhan levyn soittimesta pois ja heittää sen penkille ja onkii siitä uutta tilalle.

Muutamat levyt ja artistit ehtivätkin muodostua varsinaisiksi autoilukappaleiksi. Eilen viimeksi TKL:n bussissa istuessani alkoi korvanapeista soida Lady Gaga ja olin hetken aikaa taas vanhalla kolmostiellä, ajamassa Nukarilta kohti Vantaankoskea. Ilmeisesti tällä välillä eli minun työmatkallani tuli kuunneltua Lady Gagaa riittämiin.
Toinen on Nightwish, joka yhdistyy mielessäni hyvinkin pitkälti Nurmijärvi–Tampere-välille. Nightwishin tuplalevy kulkeekin autossa mukana lähes aina, se on nimittäin ehkä Rammsteinin (jonka levyjä minulla ei ole) ohella niitä ainoita artisteja, joita voi soittaa silloinkin, kun kyydissä on joko DI tai sisko tai molemmat.

Hyvälle kesäkelille, ruuhkattomalle moottoritielle ja silloin kun on yksin liikkeellä Raptorin cd on kuitenkin ihan paras. Siinä voi hoilata mukana sydämensä kyllyydestä (tämän vuoksi suositeltavaa vain silloin kun on yksin autossa). Mutta miten ne sanat voi muistaa niin hyvin vielä parinkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun viimeksi Raptoria säännöllisemmin kuunteli?

torstaina, maaliskuuta 14, 2013

Loman odotusta

Toukokuussa luvassa on reissu Amsterdamiin. DI oli Amsterdamissa syksyllä, tosin työn merkeissä, seisoskeli siellä firmansa ständillä eräiden messujen ajan. Iltaisin oli vähän paremmin aikaa ja mahdollisuuksia tutustua kaupunkiin, mutta paljon jäi näkemättä. Siksi meillä siis on tiedossa muutaman päivän piipahdus Amsterdamiin.

Minulla on pari kohdetta, jossa olisi kiva käydä ja ne ovat nämä:
- kuninkaallinen palatsi
- Artis - eläintarha
- kasvitieteellinen puutarha

Kuten tavallista, menemme kuitenkin paljolti sen mukaan mihin nokka näyttää ja yritämme vältellä pahimpia ruuhkapaikkoja. Nuo paikat ovat kuitenkin kaupungin keskustassa tai ihan sen liepeillä. Tulppaanien aika taitaa harmi kyllä olla ohitse toukokuun puoleen väliin mennessä. DI:hän olisi syksyllä tuonut minulle tuliaisiksi tulppaanin sipuleita, jos vain olisi löytänyt mistään sillä aikataululla. Ei siis löytynyt, joten sain "tyytyä" kirjaan.

Ah, kyllä täytyy kehua, että tuliaisia tuova mies on mahtava löytö. Ja varsinkin kun DI:n makuun uskaltaa näemmä luottaa. Olen saanut reissuilta kirjoja (ne on aina varma valinta, varsinkin ne oikeat kirjat) ja koruja (näitä on tullut enemmänkin synttäri- tai muina lahjoina, mutta kaikki ovat kyllä ihan käytössä olleet), välillä jotain muutakin, mutta aina se on mieluista ollut.
DI on nimittäin taas menossa, lähti tänä aamuna julman aikaisin junalla kohti Seutulaa ja sieltä Tukholmaan. Palailee sieltä to-pe-välisenä yönä laivalla. Ja tuota laivamatkaa silmällä pitäen hän kyseli, että tarvitsisinko minä mitään laivan tax-freestä. Ilmeisesti hänkin on lukenut Ostolakossa-blogista tekstin Miesten kategorisointia. Eipä minulla hirveästi mitään puutteita ole meikkipuolella, pari tuotetta listasin kuitenkin mailiin, joita voi katsoa jos löytyy. Mutta ainahan on kaikkein parasta saada mies maailmalta kotiin!

keskiviikkona, maaliskuuta 13, 2013

Moralisointia apteekissa

Disclaimer: sisältää taas ikäviä naisjuttuja. Tai oikeastaan miesjuttuja, koska tilanteeseen johtaneet tekijät eivät olleet yksinomaan minun ideoita.

Tuossa päivänä muutamana pöllytettiin vähän patjoja ja sattui sitten sellainen "uppistakeikkaa, mitä toi on?" - tilanne. Koska "ton" paikka oli väärällä puolella varmuusvälinettä ja sen koostumuksesta tai alkulähteestä ei päästy ihan 100% varmuuteen, päätin marssia apteekkiin hakemaan jälkiehkäisypilleriä. Ihan vaan kaiken varalta, ei viitsi riskeerata, jos voi pelata varm(emm)an päälle. Unohdin kuitenkin koko asian, mutta DI oli onnekseni kaupungissa ja soitin hänelle, pyysin käymään apteekissa hakemassa tämmöisen. On se DI:nkin etujen mukaista, joten hän lupasi. Lupasi samalla täydentää lääkevarastoja muutenkin.

Mutta eivät hankinnat onnistuneetkaan! Kieltäydyttiin myymästä!
No, sen je-pillerin DI sai ihan ilman mitään mutinoita, annettiin ohjeeksi vain, että kolmen tunnin sisällä ei saa oksentaa ja sillä hyvä. Mutta je-pillerin lisäksi se rikollinen yritti ostaa kahta 30 tabletin pakettia särkylääkettä. Ihan tavallista 400 mg käsikauppa-ibuprofeenia, puskuroituja ja vaikka mitä, joilla ei päätään saa sekaisin ja liikakäytöstä tulee lähinnä vain vatsanpuruja. Mutta ei, vaikka DI kuinka yritti selittää, että toinen menee kotiin ja toinen pitäisi viedä firman toimistolle, seisoo farmaseutti lääkehyllyn edessä kuin muuri ja sanoo "ei".

sunnuntaina, maaliskuuta 03, 2013

House of Cards

Saattaa sisältää juonipaljastuksia

Tilausvideopalvelu (voi luoja mikä sanahirviö, mutta tämän Wikipedia tarjosi) Netflix tarjoaa tilaajilleen ihan vain sitä varten tuotetun sarjan House of Cards (HoC). Toisin kuin tv:stä tulevat sarjat, HoC:in kaikki jaksot ovat tarjolla Netflixissä katsottavaksi heti, joten sitä voi katsoa omaan tahtiinsa niin paljon ja usein kuin huvittaa.
Ehkä sarja tulee joskus televisiostakin. Toivottavasti, sillä se on hyvä sarja. Ja tämän sanoo ihminen, joka ei juuri katso sarjoja eikä ylipäänsä tv:tä. Joten sen on oltava todella hyvä sarja, tosin asiassa auttaa se, että koska se on tarjolla Netflixissä, ei jaksojen katsominen ole sidoksissa viikonpäivään eikä kellonaikaan. Eikä sitä ole pilattu mainoksilla.

Ja politiikkasarjoja en ole katsonut yhtään, HoC on ensimmäinen sitä lajia. Se kertoo Yhdysvaltain kongressiedustajasta, Frank Undewoodista (Kevin Spacey), joka saa uuden presidentin valinnan jälkeen puukon selkäänsä ja menettää paikan ulkoministerinä, joka oli hänelle jo luvattu. Hän lähtee tästä suivaantuneena jonkinlaiselle kostoretkelle, varsinainen motiivi (jos se nyt on varsinainen motiivi) selviää vasta myöhemmin sarjassa: hän havittelee varapresidentin paikkaa. Lopuksi sitä hänelle tarjotaankin, mutta niin outojen käänteiden jälkeen, että minun ainakin on mahdotonta hahmottaa mikä siitä varsinaisesti oli Frankin juonimaa ja mikä ei alunperin kuulunut suunniteltuun kuvioon.
Lisäksi kannoilla on pari hanakkaa reportteria, joista toista Frank luulee voivansa hallita ja itse asiassa käyttääkin omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Tämä kuitenkin lähtee tutkimaan Frankin osuutta erinnäisissä valonaroissa käänteissä. Ja niitähän meinaan riittää.

Sarjassa parasta on sen päähenkilön kyynisyys ja se, miten hän pyörittää koko palettia mielensä mukaan, presidenttiä myöten. Ja vaikka kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan, sitä voidaan muuttaa ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Miten pudotaan toistuvasti jaloilleen, miten suojataan oma nahka, miten saadaan toiset tekemään oman tahdon mukaisesti vaikkeivät nämä tahtoisikaan sitä. Loppua kohti rakennelma alkaa kuitenkin murentua, mutten jotenkin ne sirpaleet pysyvät vielä Frankin ulottuvilla.

Sarjassa ei ole hyviksiä eikä pahiksia, kaikki hahmot ovat vähän molempia ja kaikki lopulta ajavat omaa etuaan. Idealismille on hyvin vähän tilaa tarjolla. Lisäksi kaikilla on omat synkät pikku salaisuutensa, jotka ahnaan lehdistön kynsissä muuttuisivat skandaaleiksi. Ja skandaalit voivat kaataa vahvimmankin poliitikon. Joka tietää nämä salaisuudet, on hyvin vahvoilla pyöritellessään kuvioita oman mielensä mukaisiksi.

Naishahmot ovat ehkä kuitenkin se kaikkein paras osa koko sarjassa. Erityisesti Frankin vaimo, Claire Underwood (loistava, loistava Robin Wright), toisaalta kivikova liikenainen, aina huoliteltu, aina tyylikäs, ilmeisesti myös ainoa, joka tietää totuuden Frankin kaikista suunnitelmista ja tekemisistä. No, ei ehkä ihan kaikista, mutta useimmista kyllä eikä hän moralisoi vaikka olisi vähän valonarempiakin juttuja. Ja hän auttaa aina Frankia, ainakin jos auttaminen ei hypi hänen oman työnsä varpaille. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta työskentelee jonkinlaisessa hväntekeväisyysjärjestössä. Mitä tulee Clairen ja Frankin avioliittoon, niin se on joko loistava tai helvetti, muttei se ainakaan ole mitenkään sovinnainen.
Zoe Barnes (Kate Mara), reportteri, josta on vaikea sanoa kumpi lopulta käyttää kumpaa hyödykseen, Zoe Frankia vai Frank Zoea. Aluksi suhde on symbioottinen, kumpikin hyötyy toisesta, mutta koska sarja loppui niin kieroon kohtaan, ei selviä kumpi jää lopulta voitolle. Terävä ja älykäs nuori nainen, joka ei suostu miesten tallottavaksi ja määräiltäväksi, oli tämä sitten oma pomo tai kongressiedustaja.
Näiden lisäksi pidin myös Linda Vasquezista (Sakina Jaffrey), Valkoisen talon kansliapäälliköstä (tai miten termi White House Chief of Staff kääntyy), joka vaikuttaa olevan Frankin vaikutusvallan ulottumattomissa, pelaa joskus tämän kanssa, mutta itselle jäi sellainen mielikuva, että hän tukee Frankia vain silloin, kun on samaa mieltä asiasta.

Saimme juuri tänään katsottua HoC:in ensimmäisen kauden loppuun ja minä repeä keskeltä kahtia, jos se ei jatku! Se jäi niin herkulliseen tilanteeseen.
Lisäksi sanoin DI:lle, että jos hän ikinä tuntee vetoa lähteä politiikkaan, hän saa katsoa koko sarjan alusta loppuun asti ja tehdä siitä muistiinpanoja. Ei sillä, että DI olisi erityisen kiinnostunut politiikassa toimimisesta, mutta jos nelikymppisenä on tekniikan tohtori ja kansainvälisen konsernin toimitusjohtaja, voi vain kauhulla odottaa mitä viidenkympin villitys tuo tullessaan.

tiistaina, helmikuuta 19, 2013

Heppa on hyvää

No nyt on taas maailmankirjat sekaisin, kun ainakin Britanniassa on myyty hevosenlihaa naudanlihana. Siis korjaan, einesruuassa oli naudanlihan lisäksi hevosta, mutta asiasta ei ollut mainintaa tuoteselosteessa. Suomeenkin ollaan saamassa oma pollekohu, kun Yle uutisoi, että Lidlin kahdesta tuotteesta löytyi hevosta, vaikka piti olla vain nautaa.

Kamalaa! Eikö mihinkään voi enää luottaa?

Voi. Minä kerron mihin voi luottaa.
Siihen voi luottaa, että jos ostaa puolentoista euron valmislasagnen kaupasta, niin siihen ei varmasti ole käytetty mitään pihvikarjan sisäfilettä.

En ymmärrä, että mikä tässä nyt oikeasti on niin kauheata. Onhan se tietysti väärin myydä hevosen lihaa nautana ja olla mainitsematta asiaa tuoteselosteessa. Kun tuoteselosteen pitäisi kertoa, mitä tuotteesta oikeasti löytyy. Mutta eiväthän ne kerro, ei kai kukaan niin luullut? Sen jälkeen kun natriumglutamaatista (E621) tuli trenditietoisten uusin inhokki, se katosi tuoteselosteista, mutta tilalle tuli hissukseen hiivauute, joka on käytännössä samaa kamaa, mutta ilman lisäainestatusta ja sitä vihattua E-koodia. Vajaa pari vuotta sitten paljastui jotain kautta, että lihapullissa voi olla kanannahkaa ja taatusti niissä on yhtä ja toista teurasjätettä, mutta jotenkin kummassa se jätetään mainitsematta tuoteselosteessa.

Lihapullien kanssa tullaan taas tähän samaan aiheeseen: luuletko todellakin saavasi eurolla tai parilla 400 grammaa hienoimmasta paistijauhelihasta tehtyjä lihapullia? Jos luulet, niin missä maailmassa oikein elät?

Ruokateollisuuden perimmäinen tarkoitus ei ole tuottaa kuluttajille gourmet-nautintoja eettisesti ja yhteiskuntavastuunsa tuntien. Ruokateollisuuden, kuten minkä tahansa muunkin teollisuuden ja yritysten päätarkoitus on tuottaa rahaa omistajille. Gourmet-tuotteet, luomu ja yhteiskuntavastuu voivat toki lisätä myyntiä ja parantaa mainetta, mutta ne eivät ole se pääasia. On naiivia kuvitella, että ruokateollisuus kieltäytyisi käyttämästä halvinta mahdollista raaka-ainetta, jos se vain on lakien ja säädösten mukaan mahdollista. Kun halvalla pitää saada paljon, ei siinä keskitytä raaka-aineisiin tai niiden alkuperään, saati sitten ravintoarvoihin tai terveellisyyteen. Siinä tehdään sitä mitä kuluttaja haluaa: halpaa.

Vanha totuus on se, ettei halvalla hyvää saa. Jos ostaa puolellatoista eurolla valmislasagnen, on parempi panna silmänsä kiinni ja syödä ajattelematta sen enempää mössön sisältöä. Vaihtoehtoisesti sen lasagnen voi näet tehdä itsekin ja valita siihen juuri ne aineet, joita haluaa syödä. Siihen vain menee aikaa ja vaivaa eikä sitä saa kahdella eurolla. Mutta oliko se nyt joku yllätys?

Ja hei, ollaan kiitollisia, että se löytynyt liha oli sentään hevosta, jota Euroopassa yleisesti pidetään syömäkelpoisena eläimenä. Ettei se ollut mitään "eksoottisempaa".

perjantaina, helmikuuta 15, 2013

Hella & Huone - kyllä kannattaa!

Paitsi että eilen oli ystävänpäivä, DI täytti myös vuosia. Koska minulla on vielä joululahjakin ostamatta hänelle, ei siksi, etten muistaisi, viitsisi tai tietäisi vaan siksi, että kahvimyllyn ostaminen on vaikeata ilman tarkkoja speksejä ja kun ei itse ymmärrä kahvista mitään, oli DI ilmoittanut hänelle riittävän syntymäpäivälahjaksi illallinen jossain hyvässä ravintolassa. Annoin 200 euron budjetin (joka ei sisällä viinejä) ja käskin valita paikan. DI valitsi paikaksi Hella & Huoneen.

Kävimme viimeksi H&H:ssa syksyllä syömässä yllätysmenun ja tuolloin fiilis oli ainakin minun kohdalla jotakuinkin "plääh". Muuten emme olekaan siellä taineet käydä pitkiin aikoihin. Jossain vaiheessahan kävimme siellä useinkin tai ainakin muutaman kuukauden välein, mutta sitten alkoi vähitellen kyllästyttää ne molekyyligastronomiset systeemit, mihin siellä jossain vaiheessa oltiin kovasti ihastuttu.

Eilisen jälkeen voin sanoa, että kyllä H&H on edelleen Tampereen paras fine dining - ravintola. Bertha on toki paha haastaja, mutta eilinen illallinen H&H:ssa oli napakymppi. Päätimme syödä 6 ruokalajia 8 ruokalajin listalta, kaksi alkuruokaa, kaksi pääruokaa, juuston ja jälkiruuan. Valitsimme muuten samat annokset, mutta jälkiruuaksi minulla oli suklaa-piparminttu ja DI:llä vadelmaa ja salmiakkia.

Aivan ensimmäiseksi kyseltiin haluammeko alkuun jotain kuplivaa. Ystävänpäivän kunniaksi tarjolla oli jotain rose-viiniä, mutta koska minulla oli migreeni menossa, pyysin alkoholitonta. Yllätyksekseni sanottiin heti, että heillä olisi Nokian Panimon puolukkaporetta, kävisikö se alkumaljaksi. No mutta totta kai, kiva että meidät alkoholirajoitteisetkin huomioidaan edes jossain ja joskus.

Ruokapuolelta ensimmäiseksi pöytään kannettiin keittiön tervehdys, Bloody Mary eli tomaattisorbetti vodkavaahdolla ja taisi siinä olla muutama suikale varsiselleriäkin. Tomaattisorbettia oli maustettu jollain, luultavasti chilillä, koska se lämmitti sen verran suussa. Herkullinen annos.

Ensimmäinen pääruoka oli listassa esitelty sanoilla merirapulientä ja maa-artisokkaa. Lautasella oli maa-artisokkapyrettä, meriravun lihaa, fenkolitartar ja koko komeuden päälle kaadettiin sitä merirapulientä. Jo pelkkä tuoksu oli huumaava ja makukin oli kohdallaan. Varsinkin se pyre ja rapuliemi olivat herkullisia, sen sijaan minusta se fenkoli-tartar oli vähän turha elementti siinä annoksessa. Muttei voi valittaa, ei.

Toinen alkuruoka sisälsi linnunmaksaa ja omenaa eli kanan- ja hanhenmaksaterriiniä ja omenaa eri muodoissa, chutneyna, vaahtona ja mitähän muuta vielä siinä oli. Joo, nämä meikäläisen annoskuvaukset eivät kaikilta osin ole aina ihan kattavia, kun ne nimet ja raaka-aineet tulevat esittelyssä niin nopeasti eikä kaikkia mitenkään voi painaa mieleensä. Tämän annoksen kanssa DI:lle tarjoiltiin Gewürztraminer-rypäleestä tehtyä kevyttä ja makeaa valkkaria, joka jonain toisena päivänä olisi uponnut minuun kuin pesusieneen. Ihmettelin viinivalintaa ruualle ja oli itse pakko maistaa, miten ne muka voivat mitenkään toimia yhdessä, mutta yhdistelmä oli loistava. Jo ihan ilman viiniäkin tämä annos räjäytti kyllä potin. Siinä vain oli kaikki kohdillaan: maut, niiden yhdistelmät, asettelu, kaikki. Herkkunamia!

Ensimmäistä pääruokaa sitten odottelinmmekin vähän kauhulla: keittiössä saavat tehdä aika ihmeitä, jos meinaavat päihittää tuon toisen alkuruoka-annoksen. Ensimmäinen pääruoka oli nimeltään "Siikaa ja simpukkaa", siinä oli paistettua siikaa ja jotain siikamureketta, kuivattua simpukkaa, kukkakaalipyrettä ja karamellisoitua kukkakaalia ja olikohan se nyt sitten mustekalanmusteella vai millä värjättyä aiolia ja jotain muutakin kastiketta pieninä nökäreinä ja mitä kaikkea muuta siinä nyt sitten oli. Kaunis annos ja aivan loistava, en osaa sanoa kumpi on parempi, tämä vai tuo ylistämäni linnunmaksa-annos.

Toinen pääruoka sisälsi menun mukaan rosepippuri-glaseerattua peuranpaistia, muhennettua naudankieltä ja tattia, näiden lisäksi siinä oli jotain peruna-systeemiä (ei hajuakaan mikä se oli) ja punajuurta ja varmaan jotain muutakin vielä. Tämäkään ei hävinnyt noille kahdelle edelliselle yhtään, hyvä ettei kieli mennyt mukana. Minulla ei riitä adjektiivit kuvailemaan, menkää ja syökää itse. Ei ole maksettu mainos.

Sitten vuorossa oli juusto: sinihomejuustoa, pekoni-punasipulihilloketta ja pähkinämoussea. Tässä kohtaa tuli pieni notkahdus, kaikki komponentit olivat ihan jännittäviä erikseen maisteltuina, mutta yhdessä ne eivät olleet mikään kuolematon yhdistelmä.

Juuston jälkeen tuotiin taas vähän ylimääräistä, maissi-pyrettä ja kirsikka-sorbettia tai jotain semmoista raikastamaan suuta. Jälkiruokana minulla oli annos nimeltä ""Suklaakuningatar ” ja piparminttua", käytännössä se sisälsi suklaa-jotakin, piparminttujäätelöä, marja-vanilja-jotakin, minttuhyytelöä ja marjavinaigrettea. Lisäksi annoksen päällä oli jotain kanelilta maistuvia murusia. Jos tämä annos ei ollut täydellinen, se oli pelottavan lähellä sitä. Todella pelottavan lähellä. Siis kerrassaan loistava.

Kun ruuat oli syöty, saatoimme vain todeta, että harmi kun ei taida jaksaa syödä koko settiä toistamiseen ja se saattaisi vähän hintavaksikin tulla. Tilasimme vielä kaakaot ja niiden kera tuli muutama makeinen, jotka onneksi eivät olleet mitään ällömakeita. Kaakao nimittäin oli paksua kuin terva ja koostui luultavasti 90% raa'asta kaakaosta.

H&H oli melkolailla täynnä, ilmeisesti ystävänpäivä oli houkutellut ihmisiä liikkeelle, vaikka oli siellä muutama seuruekin, ei vain rakastuneita pariskuntia. Ehkä siksi palvelu oli normaalia hitaampaa, mutta toisaalta me olemme yleensä käyneet siellä tavallisena arkipäivänä, jolloin ei välttämättä ole ollut muita asiakkaita kuin meidän seurue.

Mutta kyllä, olen aivan valmis nostamaan H&H:n takaisin ykkössijalle minun top ten ravintolat - listallani. Ja noin muuten suosittelen sitä lämpimästi.

tiistaina, helmikuuta 12, 2013

Hääsuunnittelua

Äiti, älä putoa tuolilta. Otsikko huijaa.

Mutta joo, minua jaksaa loputtomasti huvittaa Porvarilla on varaa - blogin Unelmahäät - postaus. Se vain on niin totta! En ole monissa häissä ollut elämäni aikana, mutta kyllä niistä harvoistakin pystyy nuo luetellut asiat tunnistamaan.

Mitä tapahtuisi, jos menisin itse naimisiin?
No, olemme DI:n kanssa asian jo sopineet noin periaatteessa, kyllä me varmasti jossain vaiheessa moisen siviilisäädyn vaihdoksen teemme. Se häähumu hoidetaan kuitenkin kokolailla omalla tavalla. Siis oikeasti omalla tavalla, ei perinteisesti "omalla" tavalla.

Avioehto
Minun henkilökohtainen tavoite on se, että suurimman vaivan meidän häiden eteen näkee se lakimies, joka vääntää kasaan avioehtosopimuksen. Eron sattuessa minä en luultavasti tule saamaan penninjeniä DI:n firmasta, mutta toisaalta DI ei saa neliösenttiäkään meidän kotitilasta. Muusta voidaan sitten tapella.

Polttarit
Häävalmistelut, sikäli jos niitä tehdään ylipäänsä, tehdään äärimmäisen salassa. Tällä yritän välttää myös sen, ettei kukaan saa päähänsä alkaa puuhata polttareita meikäläiselle. Koska a. viimeisen sinkkuillan viettäminen 5 vuoden avoliiton jälkeen on aika korni jo ajatuksenakin ja b. en aio pukeutua hassuihin vaatteisiin, myydä yhtään mitään enkä sen paremmin harrastaa mitään extreme-urheilulajeja. Siskon kanssa joskus asiasta puhuttiin, hän lupasi muistaakseni saunan lämmittää kotona ja se on ihan ookoo.

Sormukset
Tätäkin ollaan jo suunniteltu. Toistaiseksi yksi idea on ollut LotR - tyylinen sileä kultasormus (ei, emme me ole mitään fanaattisia LotR - faneja, mutta idea olisi kiva), johon tulisi teksti "One ring to bind them", mutta kun se tekstinpätkä ei mene ihan noin vaan: "One Ring to bring them all and in the darkness bind them". Että sitä sopii vielä harkita, ihan hyvä idea sinänsä ja niin paljon kuin minä kaikenmoisista jalokivistä tykkäisinkin, niin eihän niitä uskaltaisi arkena käyttää.

Morsiuskimppu
Tähän nyt voisi vaikka panostaakin. Maalaistytön kimpussa pitää olla viljantähkiä. Sitten olisi tosi kiva, jos olisi ainakin ruusuja, syreeninoksia ja jasmiineja. Pionitkaan eivät olisi kovin huono vaihtoehto, mutta voi käydä vähän risukkoiseksi kimppu, jos siihen kaikkea haluamaansa tunkee.

Hääpuku
Minä ja valkoinen hame. You wish. Vielä pitsihörsellystä vähän päälle, niin painajainen on valmis. Ei kuulkaa, häistä on selvittävä housut jalassa. Mikä vika mustissa, suorissa housuissa? Korkokengät kyllä tarttee.
DI varmaan kiskoo päälleen sen klassisen business-pukunsa: suorat housut, kauluspaidan, kravatin ja pikkutakin. Se on just hyvä niin.

Häämeikki
Täh? No ehkä sitä voisi juhlan kunniaksi käydä laitattamassa naamansa jossain ammattilaisella. Ehkä.

Hääkynnet
Kynnet voisi harkitakin teettävänsä.

Hääkampaus
Riittänee, että edellisellä viikolla tai joskus silloin käy leikkauttamassa tukkansa kampaajalla. Ettei se nyt ole ihan kauhea reuhka.

Vihkiminen
Kirkko, pappi ja kaikenlainen uskontohöpinä on täysin pois laskuista. Se on maistraatti, kiitos. Siviilivihkikaava on lyhyt ja ytimekäs, mutta koska se kestää noin minuutin, olisi järjetöntä raahauttaa koko puolta sukua maistraattiin sen minuutin takia, niin että eiköhän se ole tuomari, hääpari ja todistajat. Jälkimmäisetkin saa varmaan talon puolesta, mutta voisihan sitä pyytää vaikka joitakuita läheisimpiä todistajiksi.
Niin ja arkena. Työehtospimuksen palkallisista vapaapäivistä täytyy ottaa kaikki irti: minun tes nimittäin lupaa vihkipäiväksi palkallisen vapaapäivän, jos se osuu arkipäivälle.

Hääjuhla
Jos vaikka kahdestaan (tai todistajien kanssa) syömään johonkin hyvään ravintolaan...
Tai sitten varaa illaksi (ei välttämättä tarvitse olla vihkipäivänkään ilta) Tuulensuun ja kutsuu sinne lähimpiä kavereita syömään ja juomaan. Sopisi meille, vaikkei ehkä olekaan se perinteisin hääjuhlapaikka. Ehkä sukuakin voisi kutsua, mutta toisaalta voisi molempien perheet kutsua ihan omalle illalliselle joskus toisella kertaa tai jotain.

Häävalssi
Ei taida kuulua suunnitelmiin. Toisaalta Rammsteinin Ohne Dich voisi olla kova sana. Ei se kyllä valssi ole.

Hääyö
Mikä vika omassa sängyssä? Varsinkin jos se saadaan joskus kasaan vielä sen jälkeen kun se hajosi joulun tienoilla.

keskiviikkona, tammikuuta 23, 2013

Ravintola Masuuni

Suhteellisen perinteiseksi muodostuneeseen tapaan vietimme DI:n kanssa tapaamisemme vuosipäivää hyvällä ravintolaillallisella. Tällä kertaa tuo päivä, 21.1., osui vähän kehnosti maanantaille. Ei siinä muuten mitään, mutta moni paikka oli maanantaina kiinni. Alkuperäinen suunnitelma oli Piemonte, vaan milläs menet, jos se on kiinni? Hetken arpomisen jälkeen paikaksi valikoitui lähiruokaan panostava Masuuni Ilveksen alakerrassa. Masuunia on heitelty joitain kertoja aikaisemmin mahdolliseksi illastamispaikaksi, mutta ennen maanantaita emme olleet kumpikaan siellä käyneet, yhdessä emmekä erikseen.

Masuunin nettisivut antoivat ainakin minulle varsin toiveikkaan fiiliksen siitä paikasta. On lähiruokaa ja pientuottajia, Vanajaveden kuhaa ja kyyttövasikkaa, poroa ja Mouhijärven juustoja. No, eri asia sitten, mitä näistä raaka-aineista saadaan aikaiseksi, mutta myös ruokalistan vaihtoehdot kuulostivat ihan vakuuttavilta.

Maanantai-ilta kun oli, oli ravintolassa varsin tyhjää ja hiljaista, vain parissa muussa pöydässä oli asiakkaita meidän lisäksi. Yleisvaikutelma Masuunista oli ihan kiva, sisustus oli tyylikäs ja meidän ikkunapöydästä oli näkymä Tammerkosken suuntaan. Ei ehkä maailman kaunein maisema, mutta ainakin hyvin tamperelainen. Kyllä tänne kehtaisi tuoda ulkopaikkakuntalaisen vieraan syömään. Ja palvelu oli myös ystävällistä ja toimivaa.

DI valikoi suoraan Masuuni-menun (kylmäsavusiikaa, ankkaa, juustot ja tuulihattu), minä taas olisin halunnut syödä koko listan, joten valitsin itselleni sekalaisen menun suoraan listalta. Tällä kertaa päätin repäistä ja syödä jotain ihan muuta kuin kalaa, vaikka kieltämättä listan kala-annokset kuulostivat paperilla ihan kelvollisilta. Niinpä valitsin pääruuaksi kyytönmaksaterriinin, pääruuaksi samaa ankkaa kuin DI:llä, juustot ja petit fours'n jälkiruuaksi.

Aluksi tilasimme kuitenkin lasilliset kuohuvaa kuuden vuoden yhteisen taipaleen kunniaksi. DI:llä oli jotain järjettömän kuivaa samppanjaa, minä en muista mitä minä tilasin, kun mitään erityisen makeata ei ollut tarjolla. Ja vielä ennen alkuruokaa saimme eteen keittiön tervehdyksen, pienet kupit tattikeittoa, ilmeisesti samaa tavaraa, jota on tarjolla myös listalla. Ai-van törkeän hyvää, minulle tätä ämpärillinen, kiitos. Suosittelen.

Minun alkuruokani koostui siis kyytönvasikkaterriinin lisäksi suomalaisesta ilmakuivatusta porsaanniskasta (ns. lumikinkku?) ja korvasienivinaigretesta. Terriini oli hyvää ja periaatteessa myös se kinkku, mutta jälkimmäinen oli aika suolaista ja oli siis kovin hallitseva maultaan. Erikseen syötynä ne kyllä toimivat oikein hyvin. Sen sijaan korvasientä ja sen makua sai kyllä hakea.
DI:n alkuruoka oli siis sitä kylmäsavusiikaa, siianmätiä ja vuolukermaa ja mitähän muuta siinä vielä oli. Lisäksi se oli erittäin kauniisti asetettu tarjolle. DI piti annoksestaan ja hyvä se minunkin alkuruoka-annokseni oli.

Pääruuaksi molemmilla oli ankkaa kahdella tavalla, omena-pähkinä-salaattia, savustettua juuriselleripyrettä ja jotain kastiketta, olisikohan ollut timjamikastiketta. Nätti annos ja myös oikein herkullinen. Minä en ole aina ankan ystävä, sen täytyy olla hyvin tehtyä, mutta tämä annos kyllä oli sitä. Varsinkin ankka-rillette oli herkullista. Ja se juurisellerisose! Loistavaa! Tosin en kyllä juuri huomannut siinä savun makua, mutta niin tai näin, alas meni. Pääruokaan voi siis olla täysin tyytyväinen.

Minun juustolautasellani oli kolmea erilaista juustoa Mouhijärven juustolasta, Savuhilmaa, valkohomejuusto Väinöä ja Vilhoa, puolikovaa lehmänmaitojuustoa. Nämä tarjoiltiin tomaatti-vaniljahillokkeen kanssa. Täytyy sanoa, että tämä juustolautanen ei ollut kovin jännittävä. Savuhilma on tuttua jo ennestään, valkohomejuusto oli ihan ok, Vilhokin oli uusi tuttavuus, muttei erityisen merkillepantava juusto. Se tomaatti-vaniljahilloke maistui lähes pelkästään vaniljalta ja oikeastaan toimi mitenkään yhteen vain sen miedon valkohomejuuston kanssa. Muiden juustojen kanssa se oli liian miedon makuinen.

Jälkiruuaksi olin valikoinut pitkän miettimisen jälkeen petit fours'n, siihen kuului neljää eri sorttia pieniä jälkiruokia, kaksi mustaherukka-macaronleivosta, kaksi tryffeliä, kaksi pientä tuulihattua ja kaksi suklaakonvehtia, joissa oli jonkinlainen appelsiinitäyte. Tätä voi kuvata ainoastaan yhdellä sanalla: nam. Todella herkullinen jälkiruoka ja vaikka voisi kuvitella, että siinä on paljon syötävää, niin onneksi nuo kaikki olivat kovin pieniä. En olisi enää jaksanut syödä mitään tuhtia jälkiruokaa, nimittäin pääruoka-annos oli aika täyttävä.

Joka tapauksessa tämä ensikokeilu Masuunissa on kyllä tuomittava hyvin onnistuneeksi ja voin kyllä suositella sitä, jos haluaa fine diningia Tampereella harrastaa. DI:n mielestä se oli hyvin samankaltainen paikka kuin Näsinneula, joka sekin on tarjoillut paikallisista raaka-aineista tehtyjä ruokia ja ilmeisesti Masuunin nykyinen keittiömestarikin on Näsinneulassa ollut töissä tai jotain. Masuunin etuna on sen sijainti, niin keskustassa kuin vain voi olla, paljon helpompi kohde kaupunkia piipahtaa kuin vaikkapa Näsinneula, jonne täytyy erikseen mennä. Hinta-tasosta en osaa sanoa, en ole Näsinneulassa käynyt aikoihin, mutta ei Masuuni mikään halpa ollut.

maanantaina, tammikuuta 14, 2013

Hobitti

*sisältää juonipaljastuksia!*

Sormusten Herrat (LOTR) on nähty moneen kertaan ja viime keväänä sattumoisin luin Tolkienin Hobitin englanniksi, se kuului englanninkurssin sisältöön (tai siis meidän ryhmä valitsi muutamasta vaihtoehdosta juuri Hobitin), joten nyt oli sitten suurella ryminällä esiinmarssitetun Hobitti-trilogian ykkösosan vuoro. Kävimme katsomassa sen eilen DI:n, hänen pikkuveljensä + tyttöystävän kanssa.

Alkuodotukset eivät olleet kovin kummoiset. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että peräti kolmen pitkän elokuvan tekeminen Hobitti-kirjasta on liioittelua. Yksikin riittäisi, kaksi korkeintaan, mutta että kolme ja jo eka osa oli yli kaksi ja puoli tuntia pitkä. LOTRia ovat tosifanit moittineet siitä, että siitä jätettiin pois ainakin jonkin verran hahmoja, tapahtumia ja muita, kuten nyt yleensä tehdään kun kirjaa aletaan elokuvaksi vääntää. Hobitti-elokuviin on varmasti otettu tasan kaikki, mitä kirjasta löytyy ja keksitty vähän vielä lisääkin.

Tästähän leffaa on moitittu: siihen on ujutettu yhtä ja toista, mitä itse kirjassa ei ole. Vaikka minulla ei se kirja enää ihan juuri tuoreessa muistissa ole, niin allekirjoitan tämän silti. Angmarin miekka ja Gandalfin, Sarumanin, Galadrielin ja Elrondin neuvonpito Rivendelissä, kalpea örkki Azog ja yleensäkin iso lauma örkkejä jahtaamassa Thorinin päätä, Radagast ja kaikki viittaukset LOTRiin, nämä ainakin ovat sellaisia, joita kirjasta en muista, mutta elokuvassa ne kyllä olivat. Samoin se seikka, että leffassa kääpiöt haluavat paitsi Smaugin kulta-aarteen, myös kotinsa takaisin. Kirjassa ei kodista puhuttu varsinaisesti mitään, kääpiöillä oli pelkkä kulta mielessä.

Lisäksi jo tässä ensimmäisessä elokuvassa Thorinista ollaan hyvää vauhtia rakentelemassa jaloa ja eeppistä sankaria, niin mietin vain että miten mahtaa käydä kolmannessa elokuvassa, jaksaako elokuva seurata kirjaa. Kirjassa nimittäin Thorin rakasti kulta-aarretta enemmän kuin ystäviään ja lopulta kuoli taistelussa. Taistelu tietysti varmasti käydään ja olen aika varma, että se on Azogin ja Thorinin välinen ja että sille uhrataan ainakin puoli tuntia. Työkaveri juuri pohti tänään, että jaksaakohan sitä käydä katsomassa niitä jatko-osia leffateatterissa. Vuokraa ne sitten kun tulevat tarjolle, niin että voi kotona kelata enimmät taistelukohtaukset ohitse. Minusta ihan hyvä idea.

Toki saattaa olla niin, että nämä asiat on poimittu muista Tolkienin kirjoituksista, Silmarillionista, Unfinished Talesista ja mitä näitä nyt on. Minä en ole lukenut muuta kuin Hobitin ja LOTRin puoleen väliin, joten en tiedä.

No, joka tapauksessa kun yhdestä suht vaatimattomasta kirjasta aiotaan tehdä kolme massiivista elokuvaa ja tarinaan lisätään yhtä ja toista uutta piirrettä, niin eihän se haise muulta kuin rahastukselta.

tiistaina, tammikuuta 08, 2013

Koulutus ja sen periytyminen

Olen joskus jo aikaisemmin todennut, että minä ja erityisesti sisko olemme jonkinlaisia tilastopoikkeamia: korkeakoulutettuja, vaikka vanhempamme eivät sitä ole. Tilastot väittävät, että koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat useammin itsekin korkeasti kuin kouluttamattomien, siitä huolimatta, että teoriassa mahdollisuudet ovat kaikille samat: koulutus on ilmaista, valtio maksaa opintotukea ja asumislisää ja takaa vielä lainankin. Ja sitten on näitä: äiti on apuhoitaja, isä on käynyt tasan kansakoulun, minun pitäisi tehdä lopputyö saadakseni vihdoin insinöörintutkinnon suoritettua ja sisko naputtelee tekniikan alan väitöskirjaa. Ei kovin todennäköinen yhtälö.

Mutta totta on, että meiltä molemmilta olisi ehkä jäänyt koulut käymättä, jos ei olisi valtion tukea siihen. Opintotuki, laina ja soluasunnot tulivat tutuiksi, mutta vaikkei se aina niin herkkua ollut, niin hengissä siitä silti selvisi. Niin varakkaita vanhemmat eivät koskaan ole olleet, että olisivat pystyneet maksamaan meidän lasten vuokria ja elämisiä suuremmassa määrin. Pientä rahallista apua aina sai pyytäessä, toisinaan pyytämättäkin ja joskus isompaakin, jos polttava tarve oli. Koskaan emme kuitenkaan ole olleet niitä opiskelijoita, joille vanhemmat kustantavat autot, asunnot, telkkarit ja tietokoneet.

Tästä tulikin mieleen sellainen seikka, että mediassa on valitettu opintotuen pienuutta ja riittämättömyyttä ja onhan se totta, ettei sillä herroiksi elä, hyvä kun elää ylipäänsä. Pääkaupunkiseudulla jo asumiskustannukset vievät siitä leijonanosan. Onko tällä sitten peloteltu yliopistoista pois ne, joiden vanhemmat eivät ole niin varakkaita, että pystyisivät maksamaan lastensa menoja? Kun kerran väitetään ettei opintotuella ei elä, niin ehkä joku kuvittelee ettei voi lähteä opiskelemaan, jos ole rikkaita ja koulutusmyönteisiä vanhempia, jotka haluavat ja voivat lasta taloudellisesti tukea.

Toinen seikka on se, että vaikka meidän vanhemmilta ei löydy lukio-, saati sitten yliopistokoulutusta, ei kouluttautumista ole koskaan meidän perheessä pidetty turhana vaan siihen aika loogista, että korkeasti koulutetut vanhemmat kokevat saaneensa koulutuksestaan hyötyä ja näinollen kannustavat lapsiaan hankkimaan korkean koulutuksen enemmän kuin ne vanhemmat, jotka eivät ole kouluttautuneet.

Toisaalta, nykyisin on kasvamassa korkeasti koulutettujen ryhmä, joille koulutus ei ole antanut mitään muuta kuin paska- ja pätkätöitä huonolla palkalla. Kertovatko nämä vanhemmat lapsilleen, että turhaan sinne yliopistoon haette, hankkikaa itsellenne mieluummin jokin "oikea" ammatti? Vai ovatko vanhemmat niin tittelinkipeitä, että haluavat lapsilleenkin ylioppilaslakin ja kandidaatin/maisterin paperit vaikkeivät itse ole saaneet niistä juuri mitään hyötyä? Jaksavatko he uskoa siihen, että koulutus sittenkin kannattaa, kaikesta huolimatta? Vai onko meillä kasvamassa lauma vanhempia, jotka huolimatta omasta koulutuksestaan eivät halua lapsiaan opinnoissa tukea, koska pitävät niitä turhana?