keskiviikkona, tammikuuta 23, 2013

Ravintola Masuuni

Suhteellisen perinteiseksi muodostuneeseen tapaan vietimme DI:n kanssa tapaamisemme vuosipäivää hyvällä ravintolaillallisella. Tällä kertaa tuo päivä, 21.1., osui vähän kehnosti maanantaille. Ei siinä muuten mitään, mutta moni paikka oli maanantaina kiinni. Alkuperäinen suunnitelma oli Piemonte, vaan milläs menet, jos se on kiinni? Hetken arpomisen jälkeen paikaksi valikoitui lähiruokaan panostava Masuuni Ilveksen alakerrassa. Masuunia on heitelty joitain kertoja aikaisemmin mahdolliseksi illastamispaikaksi, mutta ennen maanantaita emme olleet kumpikaan siellä käyneet, yhdessä emmekä erikseen.

Masuunin nettisivut antoivat ainakin minulle varsin toiveikkaan fiiliksen siitä paikasta. On lähiruokaa ja pientuottajia, Vanajaveden kuhaa ja kyyttövasikkaa, poroa ja Mouhijärven juustoja. No, eri asia sitten, mitä näistä raaka-aineista saadaan aikaiseksi, mutta myös ruokalistan vaihtoehdot kuulostivat ihan vakuuttavilta.

Maanantai-ilta kun oli, oli ravintolassa varsin tyhjää ja hiljaista, vain parissa muussa pöydässä oli asiakkaita meidän lisäksi. Yleisvaikutelma Masuunista oli ihan kiva, sisustus oli tyylikäs ja meidän ikkunapöydästä oli näkymä Tammerkosken suuntaan. Ei ehkä maailman kaunein maisema, mutta ainakin hyvin tamperelainen. Kyllä tänne kehtaisi tuoda ulkopaikkakuntalaisen vieraan syömään. Ja palvelu oli myös ystävällistä ja toimivaa.

DI valikoi suoraan Masuuni-menun (kylmäsavusiikaa, ankkaa, juustot ja tuulihattu), minä taas olisin halunnut syödä koko listan, joten valitsin itselleni sekalaisen menun suoraan listalta. Tällä kertaa päätin repäistä ja syödä jotain ihan muuta kuin kalaa, vaikka kieltämättä listan kala-annokset kuulostivat paperilla ihan kelvollisilta. Niinpä valitsin pääruuaksi kyytönmaksaterriinin, pääruuaksi samaa ankkaa kuin DI:llä, juustot ja petit fours'n jälkiruuaksi.

Aluksi tilasimme kuitenkin lasilliset kuohuvaa kuuden vuoden yhteisen taipaleen kunniaksi. DI:llä oli jotain järjettömän kuivaa samppanjaa, minä en muista mitä minä tilasin, kun mitään erityisen makeata ei ollut tarjolla. Ja vielä ennen alkuruokaa saimme eteen keittiön tervehdyksen, pienet kupit tattikeittoa, ilmeisesti samaa tavaraa, jota on tarjolla myös listalla. Ai-van törkeän hyvää, minulle tätä ämpärillinen, kiitos. Suosittelen.

Minun alkuruokani koostui siis kyytönvasikkaterriinin lisäksi suomalaisesta ilmakuivatusta porsaanniskasta (ns. lumikinkku?) ja korvasienivinaigretesta. Terriini oli hyvää ja periaatteessa myös se kinkku, mutta jälkimmäinen oli aika suolaista ja oli siis kovin hallitseva maultaan. Erikseen syötynä ne kyllä toimivat oikein hyvin. Sen sijaan korvasientä ja sen makua sai kyllä hakea.
DI:n alkuruoka oli siis sitä kylmäsavusiikaa, siianmätiä ja vuolukermaa ja mitähän muuta siinä vielä oli. Lisäksi se oli erittäin kauniisti asetettu tarjolle. DI piti annoksestaan ja hyvä se minunkin alkuruoka-annokseni oli.

Pääruuaksi molemmilla oli ankkaa kahdella tavalla, omena-pähkinä-salaattia, savustettua juuriselleripyrettä ja jotain kastiketta, olisikohan ollut timjamikastiketta. Nätti annos ja myös oikein herkullinen. Minä en ole aina ankan ystävä, sen täytyy olla hyvin tehtyä, mutta tämä annos kyllä oli sitä. Varsinkin ankka-rillette oli herkullista. Ja se juurisellerisose! Loistavaa! Tosin en kyllä juuri huomannut siinä savun makua, mutta niin tai näin, alas meni. Pääruokaan voi siis olla täysin tyytyväinen.

Minun juustolautasellani oli kolmea erilaista juustoa Mouhijärven juustolasta, Savuhilmaa, valkohomejuusto Väinöä ja Vilhoa, puolikovaa lehmänmaitojuustoa. Nämä tarjoiltiin tomaatti-vaniljahillokkeen kanssa. Täytyy sanoa, että tämä juustolautanen ei ollut kovin jännittävä. Savuhilma on tuttua jo ennestään, valkohomejuusto oli ihan ok, Vilhokin oli uusi tuttavuus, muttei erityisen merkillepantava juusto. Se tomaatti-vaniljahilloke maistui lähes pelkästään vaniljalta ja oikeastaan toimi mitenkään yhteen vain sen miedon valkohomejuuston kanssa. Muiden juustojen kanssa se oli liian miedon makuinen.

Jälkiruuaksi olin valikoinut pitkän miettimisen jälkeen petit fours'n, siihen kuului neljää eri sorttia pieniä jälkiruokia, kaksi mustaherukka-macaronleivosta, kaksi tryffeliä, kaksi pientä tuulihattua ja kaksi suklaakonvehtia, joissa oli jonkinlainen appelsiinitäyte. Tätä voi kuvata ainoastaan yhdellä sanalla: nam. Todella herkullinen jälkiruoka ja vaikka voisi kuvitella, että siinä on paljon syötävää, niin onneksi nuo kaikki olivat kovin pieniä. En olisi enää jaksanut syödä mitään tuhtia jälkiruokaa, nimittäin pääruoka-annos oli aika täyttävä.

Joka tapauksessa tämä ensikokeilu Masuunissa on kyllä tuomittava hyvin onnistuneeksi ja voin kyllä suositella sitä, jos haluaa fine diningia Tampereella harrastaa. DI:n mielestä se oli hyvin samankaltainen paikka kuin Näsinneula, joka sekin on tarjoillut paikallisista raaka-aineista tehtyjä ruokia ja ilmeisesti Masuunin nykyinen keittiömestarikin on Näsinneulassa ollut töissä tai jotain. Masuunin etuna on sen sijainti, niin keskustassa kuin vain voi olla, paljon helpompi kohde kaupunkia piipahtaa kuin vaikkapa Näsinneula, jonne täytyy erikseen mennä. Hinta-tasosta en osaa sanoa, en ole Näsinneulassa käynyt aikoihin, mutta ei Masuuni mikään halpa ollut.

maanantaina, tammikuuta 14, 2013

Hobitti

*sisältää juonipaljastuksia!*

Sormusten Herrat (LOTR) on nähty moneen kertaan ja viime keväänä sattumoisin luin Tolkienin Hobitin englanniksi, se kuului englanninkurssin sisältöön (tai siis meidän ryhmä valitsi muutamasta vaihtoehdosta juuri Hobitin), joten nyt oli sitten suurella ryminällä esiinmarssitetun Hobitti-trilogian ykkösosan vuoro. Kävimme katsomassa sen eilen DI:n, hänen pikkuveljensä + tyttöystävän kanssa.

Alkuodotukset eivät olleet kovin kummoiset. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että peräti kolmen pitkän elokuvan tekeminen Hobitti-kirjasta on liioittelua. Yksikin riittäisi, kaksi korkeintaan, mutta että kolme ja jo eka osa oli yli kaksi ja puoli tuntia pitkä. LOTRia ovat tosifanit moittineet siitä, että siitä jätettiin pois ainakin jonkin verran hahmoja, tapahtumia ja muita, kuten nyt yleensä tehdään kun kirjaa aletaan elokuvaksi vääntää. Hobitti-elokuviin on varmasti otettu tasan kaikki, mitä kirjasta löytyy ja keksitty vähän vielä lisääkin.

Tästähän leffaa on moitittu: siihen on ujutettu yhtä ja toista, mitä itse kirjassa ei ole. Vaikka minulla ei se kirja enää ihan juuri tuoreessa muistissa ole, niin allekirjoitan tämän silti. Angmarin miekka ja Gandalfin, Sarumanin, Galadrielin ja Elrondin neuvonpito Rivendelissä, kalpea örkki Azog ja yleensäkin iso lauma örkkejä jahtaamassa Thorinin päätä, Radagast ja kaikki viittaukset LOTRiin, nämä ainakin ovat sellaisia, joita kirjasta en muista, mutta elokuvassa ne kyllä olivat. Samoin se seikka, että leffassa kääpiöt haluavat paitsi Smaugin kulta-aarteen, myös kotinsa takaisin. Kirjassa ei kodista puhuttu varsinaisesti mitään, kääpiöillä oli pelkkä kulta mielessä.

Lisäksi jo tässä ensimmäisessä elokuvassa Thorinista ollaan hyvää vauhtia rakentelemassa jaloa ja eeppistä sankaria, niin mietin vain että miten mahtaa käydä kolmannessa elokuvassa, jaksaako elokuva seurata kirjaa. Kirjassa nimittäin Thorin rakasti kulta-aarretta enemmän kuin ystäviään ja lopulta kuoli taistelussa. Taistelu tietysti varmasti käydään ja olen aika varma, että se on Azogin ja Thorinin välinen ja että sille uhrataan ainakin puoli tuntia. Työkaveri juuri pohti tänään, että jaksaakohan sitä käydä katsomassa niitä jatko-osia leffateatterissa. Vuokraa ne sitten kun tulevat tarjolle, niin että voi kotona kelata enimmät taistelukohtaukset ohitse. Minusta ihan hyvä idea.

Toki saattaa olla niin, että nämä asiat on poimittu muista Tolkienin kirjoituksista, Silmarillionista, Unfinished Talesista ja mitä näitä nyt on. Minä en ole lukenut muuta kuin Hobitin ja LOTRin puoleen väliin, joten en tiedä.

No, joka tapauksessa kun yhdestä suht vaatimattomasta kirjasta aiotaan tehdä kolme massiivista elokuvaa ja tarinaan lisätään yhtä ja toista uutta piirrettä, niin eihän se haise muulta kuin rahastukselta.

tiistaina, tammikuuta 08, 2013

Koulutus ja sen periytyminen

Olen joskus jo aikaisemmin todennut, että minä ja erityisesti sisko olemme jonkinlaisia tilastopoikkeamia: korkeakoulutettuja, vaikka vanhempamme eivät sitä ole. Tilastot väittävät, että koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat useammin itsekin korkeasti kuin kouluttamattomien, siitä huolimatta, että teoriassa mahdollisuudet ovat kaikille samat: koulutus on ilmaista, valtio maksaa opintotukea ja asumislisää ja takaa vielä lainankin. Ja sitten on näitä: äiti on apuhoitaja, isä on käynyt tasan kansakoulun, minun pitäisi tehdä lopputyö saadakseni vihdoin insinöörintutkinnon suoritettua ja sisko naputtelee tekniikan alan väitöskirjaa. Ei kovin todennäköinen yhtälö.

Mutta totta on, että meiltä molemmilta olisi ehkä jäänyt koulut käymättä, jos ei olisi valtion tukea siihen. Opintotuki, laina ja soluasunnot tulivat tutuiksi, mutta vaikkei se aina niin herkkua ollut, niin hengissä siitä silti selvisi. Niin varakkaita vanhemmat eivät koskaan ole olleet, että olisivat pystyneet maksamaan meidän lasten vuokria ja elämisiä suuremmassa määrin. Pientä rahallista apua aina sai pyytäessä, toisinaan pyytämättäkin ja joskus isompaakin, jos polttava tarve oli. Koskaan emme kuitenkaan ole olleet niitä opiskelijoita, joille vanhemmat kustantavat autot, asunnot, telkkarit ja tietokoneet.

Tästä tulikin mieleen sellainen seikka, että mediassa on valitettu opintotuen pienuutta ja riittämättömyyttä ja onhan se totta, ettei sillä herroiksi elä, hyvä kun elää ylipäänsä. Pääkaupunkiseudulla jo asumiskustannukset vievät siitä leijonanosan. Onko tällä sitten peloteltu yliopistoista pois ne, joiden vanhemmat eivät ole niin varakkaita, että pystyisivät maksamaan lastensa menoja? Kun kerran väitetään ettei opintotuella ei elä, niin ehkä joku kuvittelee ettei voi lähteä opiskelemaan, jos ole rikkaita ja koulutusmyönteisiä vanhempia, jotka haluavat ja voivat lasta taloudellisesti tukea.

Toinen seikka on se, että vaikka meidän vanhemmilta ei löydy lukio-, saati sitten yliopistokoulutusta, ei kouluttautumista ole koskaan meidän perheessä pidetty turhana vaan siihen aika loogista, että korkeasti koulutetut vanhemmat kokevat saaneensa koulutuksestaan hyötyä ja näinollen kannustavat lapsiaan hankkimaan korkean koulutuksen enemmän kuin ne vanhemmat, jotka eivät ole kouluttautuneet.

Toisaalta, nykyisin on kasvamassa korkeasti koulutettujen ryhmä, joille koulutus ei ole antanut mitään muuta kuin paska- ja pätkätöitä huonolla palkalla. Kertovatko nämä vanhemmat lapsilleen, että turhaan sinne yliopistoon haette, hankkikaa itsellenne mieluummin jokin "oikea" ammatti? Vai ovatko vanhemmat niin tittelinkipeitä, että haluavat lapsilleenkin ylioppilaslakin ja kandidaatin/maisterin paperit vaikkeivät itse ole saaneet niistä juuri mitään hyötyä? Jaksavatko he uskoa siihen, että koulutus sittenkin kannattaa, kaikesta huolimatta? Vai onko meillä kasvamassa lauma vanhempia, jotka huolimatta omasta koulutuksestaan eivät halua lapsiaan opinnoissa tukea, koska pitävät niitä turhana?