tiistaina, tammikuuta 08, 2013

Koulutus ja sen periytyminen

Olen joskus jo aikaisemmin todennut, että minä ja erityisesti sisko olemme jonkinlaisia tilastopoikkeamia: korkeakoulutettuja, vaikka vanhempamme eivät sitä ole. Tilastot väittävät, että koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat useammin itsekin korkeasti kuin kouluttamattomien, siitä huolimatta, että teoriassa mahdollisuudet ovat kaikille samat: koulutus on ilmaista, valtio maksaa opintotukea ja asumislisää ja takaa vielä lainankin. Ja sitten on näitä: äiti on apuhoitaja, isä on käynyt tasan kansakoulun, minun pitäisi tehdä lopputyö saadakseni vihdoin insinöörintutkinnon suoritettua ja sisko naputtelee tekniikan alan väitöskirjaa. Ei kovin todennäköinen yhtälö.

Mutta totta on, että meiltä molemmilta olisi ehkä jäänyt koulut käymättä, jos ei olisi valtion tukea siihen. Opintotuki, laina ja soluasunnot tulivat tutuiksi, mutta vaikkei se aina niin herkkua ollut, niin hengissä siitä silti selvisi. Niin varakkaita vanhemmat eivät koskaan ole olleet, että olisivat pystyneet maksamaan meidän lasten vuokria ja elämisiä suuremmassa määrin. Pientä rahallista apua aina sai pyytäessä, toisinaan pyytämättäkin ja joskus isompaakin, jos polttava tarve oli. Koskaan emme kuitenkaan ole olleet niitä opiskelijoita, joille vanhemmat kustantavat autot, asunnot, telkkarit ja tietokoneet.

Tästä tulikin mieleen sellainen seikka, että mediassa on valitettu opintotuen pienuutta ja riittämättömyyttä ja onhan se totta, ettei sillä herroiksi elä, hyvä kun elää ylipäänsä. Pääkaupunkiseudulla jo asumiskustannukset vievät siitä leijonanosan. Onko tällä sitten peloteltu yliopistoista pois ne, joiden vanhemmat eivät ole niin varakkaita, että pystyisivät maksamaan lastensa menoja? Kun kerran väitetään ettei opintotuella ei elä, niin ehkä joku kuvittelee ettei voi lähteä opiskelemaan, jos ole rikkaita ja koulutusmyönteisiä vanhempia, jotka haluavat ja voivat lasta taloudellisesti tukea.

Toinen seikka on se, että vaikka meidän vanhemmilta ei löydy lukio-, saati sitten yliopistokoulutusta, ei kouluttautumista ole koskaan meidän perheessä pidetty turhana vaan siihen aika loogista, että korkeasti koulutetut vanhemmat kokevat saaneensa koulutuksestaan hyötyä ja näinollen kannustavat lapsiaan hankkimaan korkean koulutuksen enemmän kuin ne vanhemmat, jotka eivät ole kouluttautuneet.

Toisaalta, nykyisin on kasvamassa korkeasti koulutettujen ryhmä, joille koulutus ei ole antanut mitään muuta kuin paska- ja pätkätöitä huonolla palkalla. Kertovatko nämä vanhemmat lapsilleen, että turhaan sinne yliopistoon haette, hankkikaa itsellenne mieluummin jokin "oikea" ammatti? Vai ovatko vanhemmat niin tittelinkipeitä, että haluavat lapsilleenkin ylioppilaslakin ja kandidaatin/maisterin paperit vaikkeivät itse ole saaneet niistä juuri mitään hyötyä? Jaksavatko he uskoa siihen, että koulutus sittenkin kannattaa, kaikesta huolimatta? Vai onko meillä kasvamassa lauma vanhempia, jotka huolimatta omasta koulutuksestaan eivät halua lapsiaan opinnoissa tukea, koska pitävät niitä turhana?

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se oli minunkin lapsuudenkodissani vankka ajatus, että oppikouluun lapset laitetaan, jos vain "päätä" riittää. 50-luvulla siis oli 8-vuotinen kansa-ja kansalaiskoulu jonka kaikki kävivät. 4-5 luokkaa sitä käytyään, voi pyrkiä sinne oppikouluun, jonne oli pääsykokeet.Jos et menestynyt niissä kokeissa, et päässyt oppikouluun opiskelemaan, oli vanhemmat miten varakkaita tahansa. Vanhempani olivat varattomia, mutta silti he "pakottivat" minut pyrkimään sinne oppikouluun, ainakin opiskelemaan sen aikaisen keskikoulun oppimäärän, joka oli viisivuotinen. (jos et tuplannut joitakin vuosia) Silloin ei ollut opintotukia eikä -lainoja, vaan vähävaraisen perheen lapset voivat päästä ns.vapaaoppilaaksi, jollainen olin koko keskikoulun (viisi vuotta)ajan. Oppikoulussa oli nääs lukukausimaksut, kirjat ja muut opiskelutarvikkeet piti ostaa itse, eikä ruokakaan ollut ilmaista,vaan senkin piti maksaa itse tai tuoda eväät kotoa. Keskikoulun jälkeen voit päästä lukioon, jos todistuksen keskiarvo oli tarpeeksi hyvä. Minä en halunnut enää lukioon, vaan halusin jo kiinni "leivänsyrjään", enkä sitä päätöstä ole katunut.

-MUR-MUR-