maanantaina, maaliskuuta 18, 2013

Postcrossingia

Rekisteröidyin Postcrossing-sivustolle toukokuussa 2007 ja saman vuoden lokakuussa kirjoittelin siitä vähän blogiin. Siitä on nyt yli 5 vuotta ja harrastus on jatkunut jotakuinkin aktiivisena, varsinkin vuoden 2009 syksystä lähtien. Ja kun tuolloin hehkutin, että oli yhtenä päivänä tullut peräti 3 korttia, niin nykyisin se on oikeastaan normaalia. Parhaina päivinä oven takaa on löytynyt toistakymmentä korttia eri puolilta maailmaa. Lähetettyjen korttien määrä onkin jo yli 1100 kappaletta ja vähän vajaa 1100 korttia on löytänyt tiensä tänne Hervannan perukoille. Kyllä, mietin joskus että mitä minun pitäisi tehdä noille korteille, mutten ole vielä keksinyt. Tiedä olisivatko postikorttien keräilijät kiinnostuneita...

Tämä on syy siihen, miksei pysty ikinä kävelemään yhdenkään postikorttitelineen ohitse katsomatta edes vähän. Olen yrittänyt keräillä itselleni mahdollisimman kattavan valikoiman erilaisia kortteja, niin että löytyy aina jokin edes vähän saajan toiveita liippaava kortti.

Erilaiset "turistikortit" menevät aina, kuvat Suomen luonnosta tai Tampereen kaupungista. Myös rakennukset kelpaavat yleensä varsin hyvin (note to self: hankipa jostain niitä Hämeen linna -kortteja). Unescon maailmanperintökohteet ovat myös suosittuja toiveita, harmi vain että näitä on Suomessa kovin vähän. Suomenlinnan kortteja löytyy Helsingin rautatieasemalta. Tarttis varmaan tehdä taas asiaa Hesaan, alkavat käydä vähiin.

Luontokortit noin yleensäkin ovat aika kysyttyjä, samoin eläinkortit, sekä villieläimet että lemmikit (hevoset, koirat, kissat). Hevosaiheisia kortteja yritän metsästellä erilaisista tapahtumista, missä suomalaiset rotuyhdistykset sun muut esittelevät omaa toimintaansa. Useilla on myynnissä oman rotunsa postikortteja ja näissä on lähestulkoon aina suomalaisen kuvaajan ottama kuva Suomessa asustelevasta hevosesta. Ei siis mitään yleismaailmallista Vavraa tai Slawikia! Suomenhevoskortteja lähettelen erityisen mielelläni. Itse asiassa ainakin joillain suomalaisilla rotukissayhdistyksilläkin näyttää olevan myynnissä oman rotunsa postikortteja, niin että pitänee varmaan tilailla niitäkin joskus. Myös suomalaisia koirarotu-kortteja lähettelisin mielelläni, toistaiseksi on löytynyt vain suomenpystykorva-kortteja.

Suomalaiset lumimaisemat ja revontulikortit saavat yleensä paljon kiitosta. Muista suomalaisista aiheista Inge Löökin kortit ovat tällä hetkellä huudossa. Muumit ja Kaj Stenvallin kortit olivat muutama vuosi sitten kovasti in, nykyisin Muumeja kysellään vielä jonkin verran, mutta Stenvallia vähemmän. Ja Angry Birds -boomi ei ole vielä löytänyt tietään ainakaan täysimääräisesti Postcrossingiin, itse asiassa olen törmännyt vain kerran toiveeseen saada AB-kortti.

Kukka-aiheitakin toivotaan aika paljon, samoin ruoka-aiheisia kortteja. Ensimmäisiä löytää helposti ja niitä minulla iso valikoima onkin, mutta suomalaisia ruokakortteja ei kyllä ole tullut vastaan.

Niin ja taidekortteja yleisesti kysytään paljon. Viime kesänä sorruin muutamaan (köh... kymmeneen...) nykytaidekorttiin Sara Hildenin taidemuseossa ja toisaalta hyvin varustetuissa kirjakaupoissa, museokaupoissa ja vastaavissa on ollut aika kirjavaa valikoimaa vanhempien taiteilijoiden kortteja, mm. Edelfeltiä, Schjerfbeckiä, Simbergiä ja vastaavia.

Varastossa on myös kortteja Nurmijärveltä, ilmakuvaa kirkonkylästä (näitä lähettelin paljon silloin kun asuin Nukarilla), muutamia Aleksis Kivi- tai Seitsemän Veljestä -aiheisia kortteja, Kiven syntymämökin kuvaa ja sen sellaista. Oikein erikoistapauksia varten (lähinnä niille, jotka kertovat olevansa vakavastiotettavia postikorttikeräilijöitä) on varattuna muutama kortti, jossa on Nukarin koulumuseo. Niitä meinaan on taatusti vähän liikenteessä! Voi voi, tarvitsisi ottaa varmaan kylätoimikuntaan yhteyttä ja kysellä, jos saisi jotain kautta täydennystä. Alkavat käydä vähiin.

Mutta muutama asia Postcrossingissa ärsyttää:
1. Venäjän postilaitos. Ja vähän Kiinankin.
Jossain vaiheessa sain jatkuvasti osoitteita Venäjälle ja itse asiassa tällä hetkellä olen lähettänyt eniten kortteja juuri Venäjälle (194 kappaletta, USAan 193). Muuten ihan jees, mutta kun niissä korteissa kestää aina se kolme viikkoa, ennen kuin menevät edes Pietariin asti, vaikka se on käytännössä aivan naurettavan paljon lähempänä Tamperetta kuin Saksa tai Hollantim, joihin keskiverto-postikortti matkaa viikossa. Venäjälle lähetetty kortti matkustaa keskimäärin 22 päivää ja Venäjältä tuleva kortti 19 päivää (kyllä, Postcrossing-sivusto tarjoilee tilastotietoja). Valitettavasti tilastot eivät kerro miten paljon kokonaan kadonneita kortteja mihinkin maahan on lähtenyt, mutta jotenkin minusta tuntuu, että Venäjä ja Kiina pitelevät kärkisijaa tässäkin asiassa...

2. Elämäntarina ja Suomen historia
Jotkut postcrossaajat pyytävät profiileissaan kortinlähettäjiä kirjoittamaan korttiin itsestään, kaupungistaan, tavallisesta päivästään, maansa kulttuurista, harrastuksista ja sen semmoisesta. Haloo, se on postikortti. Siihen mahtuu pari kolme lyhyttä lausetta, ei koko hemmetin elämänkerta. Ja mitä hittoa voi yhdellä lauseella kertoa suomalaisesta kulttuurista? Saunotaan paljon? Niin no, jotkut saunoo, jotkut ei ja olet varmaan kuullut tämän saman jo moneen kertaan. Suomen media on täynnä idiootteja ja politiikka samoin? Ei varmaan poikkea hirveästi muista maista tämä... Sen verran, mitä haluan kertoa itsestäni tai harrastuksistani, on jo profiilissani, käy sieltä katsomassa. Olisi vain niin helppoa kirjoittaa korttiin ID, päivämäärä ja "Greetings from Tampere!".
Välillä tulee runoiltua kyllä vähän enemmänkin, mutta saavat vastaanottajat syyttää siitä itseään. Meikäläisen käsiala ei ole sieltä parhaasta päästä muutenkaan ja sitten kun pitäisi pieneen tilaan mahduttaa paljon tekstiä, ei se ainakaan parane. Onnea tulkintaan.

3. Ei kissa kiitoksella elä, vai?
Kun saapuneen postikortin rekisteröi, voi siinä samalla laittaa lähettäjälle omat terveisensä, ne tulevat lähettäjän sähköpostiin. Monet esittävätkin tässä kohdassa kiitoksensa ja se on aina kiva juttu. Joskus tulee sitten niitä, ettei vastaanottaja ole sanonut mitään. Tulee vähän tyhmä olo: mikä on kun ei jaksa kirjoittaa edes "Thank you"? Ei minusta siihen sen enempää tarvitse runoilla, tiedän sen itse, että kun tulee joskus hyvinkin se 10 korttia päivässä, niin ei jokaiselle viitsi kirjoittaa jotain todella yksilöllistä, mutta kiitos on aina kova sana.

Mutta kaikkein parasta siinä on se, kun löytää omista varastoistaan juuri sellaisen kortin, mitä vastaanottaja on toivonutkin. Ja tietenkin myös se, että toisinaan saan aivan mielettömän kiinnostavia ja kauniita kortteja, joskus juuri niistä aihepiireistä, mistä olen itse kortteja toivonut, joskus jotain sellaista, jota en osannut ajatellakaan.

perjantaina, maaliskuuta 15, 2013

Musiikkia

Tunnustan sen heti, etten ole mikään musiikin kuuntelija. En tarvitse taustahälyä, mitä vähemmän meteliä, sen parempi. Toisaalta ärsyynnyn vähän turhankin helposti vääränlaisesta musiikista. Esimerkiksi suomalainen iskelmä on ihan pahinta ja suomalainen musiikki noin muutenkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta sitten on tilanteita, joissa itse valittu musiikki on tosi jees ja paikallaan. Bussimatkat ja junamatkat nyt ainakin, pitäisi rustailla kiitosruno kännykän musiikkisoittimelle ja kuulokkeille. Mikäs sen helpompaa, nykyisin kuulokkeet kulkevat aina mukana joko repussa tai käsilaukussa ja kännykkä taskussa. Ja kun kännykän muistista löytyy kuuntelemisen arvoista musiikkia, on viihtyminen taattu. En ole toistaiseksi tutustunut Spotify'in vaan menen ihan niillä vanhoilla kappaleilla, joita on vuosien mittaan kertynyt tietokoneenkin kovalevylle.

Autolla ajaminen on toinen sopiva tilanne musiikille. Aikoinani marisin radiokanavan löytämisen vaikeudesta ja vaikka toisaalta dance-/tecno-painotteinen KLF palveli aikansa ihan kivasti, alkoi auton hanskakoteloon kertyä myös cd-levyjä. Fusionissa kun on vain perttiperus-cd-soitin, joskus toivon, että se soittaisi myös mp3:ia, mutta tällä nyt mennään. Ja varsinkin sen jälkeen kun löysin Helsingin Akateemisesta Ordning&Redan cd-kotelon, johon mahtuu useampi levy pieneen tilaan ja yhteen könttiin, niin ettei hanskakotelon varomaton avaaminen aiheuta lakoavien levyjen katastrofia.

Jos ajan pidempää matkaa yksin, levittelen yleensä pelkääjän penkille valmiiksi muutaman fiilikseen sopivan levyn ja vaihdan siitä sitten kesken ajon. Ei tarvitse sen enempää räpeltää niiden kanssa, ottaa vanhan levyn soittimesta pois ja heittää sen penkille ja onkii siitä uutta tilalle.

Muutamat levyt ja artistit ehtivätkin muodostua varsinaisiksi autoilukappaleiksi. Eilen viimeksi TKL:n bussissa istuessani alkoi korvanapeista soida Lady Gaga ja olin hetken aikaa taas vanhalla kolmostiellä, ajamassa Nukarilta kohti Vantaankoskea. Ilmeisesti tällä välillä eli minun työmatkallani tuli kuunneltua Lady Gagaa riittämiin.
Toinen on Nightwish, joka yhdistyy mielessäni hyvinkin pitkälti Nurmijärvi–Tampere-välille. Nightwishin tuplalevy kulkeekin autossa mukana lähes aina, se on nimittäin ehkä Rammsteinin (jonka levyjä minulla ei ole) ohella niitä ainoita artisteja, joita voi soittaa silloinkin, kun kyydissä on joko DI tai sisko tai molemmat.

Hyvälle kesäkelille, ruuhkattomalle moottoritielle ja silloin kun on yksin liikkeellä Raptorin cd on kuitenkin ihan paras. Siinä voi hoilata mukana sydämensä kyllyydestä (tämän vuoksi suositeltavaa vain silloin kun on yksin autossa). Mutta miten ne sanat voi muistaa niin hyvin vielä parinkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun viimeksi Raptoria säännöllisemmin kuunteli?

torstaina, maaliskuuta 14, 2013

Loman odotusta

Toukokuussa luvassa on reissu Amsterdamiin. DI oli Amsterdamissa syksyllä, tosin työn merkeissä, seisoskeli siellä firmansa ständillä eräiden messujen ajan. Iltaisin oli vähän paremmin aikaa ja mahdollisuuksia tutustua kaupunkiin, mutta paljon jäi näkemättä. Siksi meillä siis on tiedossa muutaman päivän piipahdus Amsterdamiin.

Minulla on pari kohdetta, jossa olisi kiva käydä ja ne ovat nämä:
- kuninkaallinen palatsi
- Artis - eläintarha
- kasvitieteellinen puutarha

Kuten tavallista, menemme kuitenkin paljolti sen mukaan mihin nokka näyttää ja yritämme vältellä pahimpia ruuhkapaikkoja. Nuo paikat ovat kuitenkin kaupungin keskustassa tai ihan sen liepeillä. Tulppaanien aika taitaa harmi kyllä olla ohitse toukokuun puoleen väliin mennessä. DI:hän olisi syksyllä tuonut minulle tuliaisiksi tulppaanin sipuleita, jos vain olisi löytänyt mistään sillä aikataululla. Ei siis löytynyt, joten sain "tyytyä" kirjaan.

Ah, kyllä täytyy kehua, että tuliaisia tuova mies on mahtava löytö. Ja varsinkin kun DI:n makuun uskaltaa näemmä luottaa. Olen saanut reissuilta kirjoja (ne on aina varma valinta, varsinkin ne oikeat kirjat) ja koruja (näitä on tullut enemmänkin synttäri- tai muina lahjoina, mutta kaikki ovat kyllä ihan käytössä olleet), välillä jotain muutakin, mutta aina se on mieluista ollut.
DI on nimittäin taas menossa, lähti tänä aamuna julman aikaisin junalla kohti Seutulaa ja sieltä Tukholmaan. Palailee sieltä to-pe-välisenä yönä laivalla. Ja tuota laivamatkaa silmällä pitäen hän kyseli, että tarvitsisinko minä mitään laivan tax-freestä. Ilmeisesti hänkin on lukenut Ostolakossa-blogista tekstin Miesten kategorisointia. Eipä minulla hirveästi mitään puutteita ole meikkipuolella, pari tuotetta listasin kuitenkin mailiin, joita voi katsoa jos löytyy. Mutta ainahan on kaikkein parasta saada mies maailmalta kotiin!

keskiviikkona, maaliskuuta 13, 2013

Moralisointia apteekissa

Disclaimer: sisältää taas ikäviä naisjuttuja. Tai oikeastaan miesjuttuja, koska tilanteeseen johtaneet tekijät eivät olleet yksinomaan minun ideoita.

Tuossa päivänä muutamana pöllytettiin vähän patjoja ja sattui sitten sellainen "uppistakeikkaa, mitä toi on?" - tilanne. Koska "ton" paikka oli väärällä puolella varmuusvälinettä ja sen koostumuksesta tai alkulähteestä ei päästy ihan 100% varmuuteen, päätin marssia apteekkiin hakemaan jälkiehkäisypilleriä. Ihan vaan kaiken varalta, ei viitsi riskeerata, jos voi pelata varm(emm)an päälle. Unohdin kuitenkin koko asian, mutta DI oli onnekseni kaupungissa ja soitin hänelle, pyysin käymään apteekissa hakemassa tämmöisen. On se DI:nkin etujen mukaista, joten hän lupasi. Lupasi samalla täydentää lääkevarastoja muutenkin.

Mutta eivät hankinnat onnistuneetkaan! Kieltäydyttiin myymästä!
No, sen je-pillerin DI sai ihan ilman mitään mutinoita, annettiin ohjeeksi vain, että kolmen tunnin sisällä ei saa oksentaa ja sillä hyvä. Mutta je-pillerin lisäksi se rikollinen yritti ostaa kahta 30 tabletin pakettia särkylääkettä. Ihan tavallista 400 mg käsikauppa-ibuprofeenia, puskuroituja ja vaikka mitä, joilla ei päätään saa sekaisin ja liikakäytöstä tulee lähinnä vain vatsanpuruja. Mutta ei, vaikka DI kuinka yritti selittää, että toinen menee kotiin ja toinen pitäisi viedä firman toimistolle, seisoo farmaseutti lääkehyllyn edessä kuin muuri ja sanoo "ei".

sunnuntaina, maaliskuuta 03, 2013

House of Cards

Saattaa sisältää juonipaljastuksia

Tilausvideopalvelu (voi luoja mikä sanahirviö, mutta tämän Wikipedia tarjosi) Netflix tarjoaa tilaajilleen ihan vain sitä varten tuotetun sarjan House of Cards (HoC). Toisin kuin tv:stä tulevat sarjat, HoC:in kaikki jaksot ovat tarjolla Netflixissä katsottavaksi heti, joten sitä voi katsoa omaan tahtiinsa niin paljon ja usein kuin huvittaa.
Ehkä sarja tulee joskus televisiostakin. Toivottavasti, sillä se on hyvä sarja. Ja tämän sanoo ihminen, joka ei juuri katso sarjoja eikä ylipäänsä tv:tä. Joten sen on oltava todella hyvä sarja, tosin asiassa auttaa se, että koska se on tarjolla Netflixissä, ei jaksojen katsominen ole sidoksissa viikonpäivään eikä kellonaikaan. Eikä sitä ole pilattu mainoksilla.

Ja politiikkasarjoja en ole katsonut yhtään, HoC on ensimmäinen sitä lajia. Se kertoo Yhdysvaltain kongressiedustajasta, Frank Undewoodista (Kevin Spacey), joka saa uuden presidentin valinnan jälkeen puukon selkäänsä ja menettää paikan ulkoministerinä, joka oli hänelle jo luvattu. Hän lähtee tästä suivaantuneena jonkinlaiselle kostoretkelle, varsinainen motiivi (jos se nyt on varsinainen motiivi) selviää vasta myöhemmin sarjassa: hän havittelee varapresidentin paikkaa. Lopuksi sitä hänelle tarjotaankin, mutta niin outojen käänteiden jälkeen, että minun ainakin on mahdotonta hahmottaa mikä siitä varsinaisesti oli Frankin juonimaa ja mikä ei alunperin kuulunut suunniteltuun kuvioon.
Lisäksi kannoilla on pari hanakkaa reportteria, joista toista Frank luulee voivansa hallita ja itse asiassa käyttääkin omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Tämä kuitenkin lähtee tutkimaan Frankin osuutta erinnäisissä valonaroissa käänteissä. Ja niitähän meinaan riittää.

Sarjassa parasta on sen päähenkilön kyynisyys ja se, miten hän pyörittää koko palettia mielensä mukaan, presidenttiä myöten. Ja vaikka kaikki ei aina mene käsikirjoituksen mukaan, sitä voidaan muuttaa ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Miten pudotaan toistuvasti jaloilleen, miten suojataan oma nahka, miten saadaan toiset tekemään oman tahdon mukaisesti vaikkeivät nämä tahtoisikaan sitä. Loppua kohti rakennelma alkaa kuitenkin murentua, mutten jotenkin ne sirpaleet pysyvät vielä Frankin ulottuvilla.

Sarjassa ei ole hyviksiä eikä pahiksia, kaikki hahmot ovat vähän molempia ja kaikki lopulta ajavat omaa etuaan. Idealismille on hyvin vähän tilaa tarjolla. Lisäksi kaikilla on omat synkät pikku salaisuutensa, jotka ahnaan lehdistön kynsissä muuttuisivat skandaaleiksi. Ja skandaalit voivat kaataa vahvimmankin poliitikon. Joka tietää nämä salaisuudet, on hyvin vahvoilla pyöritellessään kuvioita oman mielensä mukaisiksi.

Naishahmot ovat ehkä kuitenkin se kaikkein paras osa koko sarjassa. Erityisesti Frankin vaimo, Claire Underwood (loistava, loistava Robin Wright), toisaalta kivikova liikenainen, aina huoliteltu, aina tyylikäs, ilmeisesti myös ainoa, joka tietää totuuden Frankin kaikista suunnitelmista ja tekemisistä. No, ei ehkä ihan kaikista, mutta useimmista kyllä eikä hän moralisoi vaikka olisi vähän valonarempiakin juttuja. Ja hän auttaa aina Frankia, ainakin jos auttaminen ei hypi hänen oman työnsä varpaille. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta työskentelee jonkinlaisessa hväntekeväisyysjärjestössä. Mitä tulee Clairen ja Frankin avioliittoon, niin se on joko loistava tai helvetti, muttei se ainakaan ole mitenkään sovinnainen.
Zoe Barnes (Kate Mara), reportteri, josta on vaikea sanoa kumpi lopulta käyttää kumpaa hyödykseen, Zoe Frankia vai Frank Zoea. Aluksi suhde on symbioottinen, kumpikin hyötyy toisesta, mutta koska sarja loppui niin kieroon kohtaan, ei selviä kumpi jää lopulta voitolle. Terävä ja älykäs nuori nainen, joka ei suostu miesten tallottavaksi ja määräiltäväksi, oli tämä sitten oma pomo tai kongressiedustaja.
Näiden lisäksi pidin myös Linda Vasquezista (Sakina Jaffrey), Valkoisen talon kansliapäälliköstä (tai miten termi White House Chief of Staff kääntyy), joka vaikuttaa olevan Frankin vaikutusvallan ulottumattomissa, pelaa joskus tämän kanssa, mutta itselle jäi sellainen mielikuva, että hän tukee Frankia vain silloin, kun on samaa mieltä asiasta.

Saimme juuri tänään katsottua HoC:in ensimmäisen kauden loppuun ja minä repeä keskeltä kahtia, jos se ei jatku! Se jäi niin herkulliseen tilanteeseen.
Lisäksi sanoin DI:lle, että jos hän ikinä tuntee vetoa lähteä politiikkaan, hän saa katsoa koko sarjan alusta loppuun asti ja tehdä siitä muistiinpanoja. Ei sillä, että DI olisi erityisen kiinnostunut politiikassa toimimisesta, mutta jos nelikymppisenä on tekniikan tohtori ja kansainvälisen konsernin toimitusjohtaja, voi vain kauhulla odottaa mitä viidenkympin villitys tuo tullessaan.