keskiviikkona, lokakuuta 30, 2013

Vaihteeksi kuolemaa

Jouluna tulee täyteen 6 vuotta isän kuolemasta. Jo viime vuonna siskon kanssa mietimme, ettei siitä nyt vaan voi olla niin kauan aikaa kulunut, mutta kalenteri on lahjomaton. Positiivista asiassa on se, että olemme itse onnistuneet pysymään suhteellisen täysissä järjissämme (vaikka jossain vaiheessa oli vahvoja epäilyksiä ilmassa) ja talo sekä tila ovat edelleen pystyssä.

Nyt tuli jatkoa: tasan kaksi viikkoa sitten mummu jätti tämän maailman.
Mummun kuolema on kuitenkin kovin toisenlainen kuin isän. Ensinnäkin se oli jo niin odotettu, mummu olisi täyttänyt ensi tammikuussa 103 vuotta ja oli itse jo pitkään ollut sitä mieltä, että hänen olisi korkea aika päästä pois.
Mummun kuolema ei ollut yllätys, minulle ja meille oli soiteltu jo edellisellä viikolla, että tilanne on mennyt huonompaan ja kun antibiootteja ei saatu enää menemään suun kautta eikä oikein suoraan lihakseenkaan (kahden vuoden sängyssä makaamisen jälkeen ei ollut juuri enää lihasta mihin pistää), minulle ilmoitettiin siitä nopeasti ja ehdin vielä katsomaan mummua.
Ja kuolema oli toivottu: paitsi että mummu itse oli sitä toivonut, myös minä toivoin sitä kovasti. Edellisenä iltana ja kuolinpäivän aamuna mummun hengitys oli niin vaikean oloista, että sitä oli vaikea katsoa vierestä. Toivoin ensin että mummu olisi kestänyt lauantai-iltaan asti, jolloin sisko tulisi takaisin lomamatkaltaan, mutta lopulta toivoin vain mahdollisimman nopeaa loppua. Se onneksi oli aika nopea ja toivottavasti mahdollisimman tuskatonkin, ainakin mummu oli rauhallinen ja hengityksestä huolimatta levollisen oloinen. Kipulääkkeiden kanssa ei pihistelty enää siinä vaiheessa. Ja muutenkin, hoitajat kyllä ansaitsevat kaikki kiitokset ainakin viimeisten päivien hoidosta, sekä mummun että vähän minunkin.
Tällä kertaa meille ei tule mitään järkytys-shokkia siitä, että pitäisi opetella kiireesti hoitamaan jotain käytännön asioita, joista meillä ei ole mitään hajua. Mehän olemme varsinkin talon ja tilan hoitaneet jo faijan jälkeen, mummu ei ole niihin puuttunut.

Liekö nyt sitten näistä syistä johtuvaa, mutta minä en ole mummun kuoleman johdosta ollut juuri surullinen enkä järkyttynyt vaan ehkä jopa helpottunut, vaikka tietenkin kuoleman lopullisuus vetää naaman vakavaksi. Itkin kai pahimmat itkut tiistai-iltana mummun vierellä, mutta nyt myöhemmin on ollut vähän vaikea tajuta, että mummua ei enää oikeasti ole. Mummu eli pari viimeistä vuotta pitkäaikaisosastolla, joten meidän ei siskon kanssa tarvinnut hänestä kantaa erityisempää huolta ja sinänsä mummun kuolema ei ole vaikuttanut omaan arki-elämääni juuri mitenkään. Kun mummu on aina ollut olemassa, niin miten nyt sitten yhtäkkiä ei enää... Vietin mummun kuoleman jälkeen useampia päiviä Nukarilla ja aina silloin tällöin tuli sellainen luonnollinen ajatus mieleen, että pitääpä lähteä mummua katsomaan. Kertaakaan en varsinaisesti ajanut vanhainkodin pihaan vanhasta tottumuksesta, mutta kerran oli kyllä lähellä, kun kirkolla pyörin auton kanssa. Useamman kerran kuitenkin kävi sellainen aavistuksenomainen: "Jaa, tartteepa lähteä... ei kun ei tarttekaan" -ajatuskuvio mielessä.

Missä vaiheessa sitten todellisuus iskee viimeisimpäänkin aivosoluun asti? Kävin jo katsomassa mummua kuoleman jälkeen, kun hoitajat olivat laittaneet hänet valmiiksi siirrettäväksi säilytystiloihin. En romahtanut silloin. Mutta onhan tässä vielä mahdollisuuksia, hautajaiset on isänpäiväviikonloppuna ja uurnan lasku sitten joskus myöhemmin. Tai sitten se tulee joskus ihan puskista, ilman mitään erityisempää syytä tai tapahtumaa.

perjantaina, lokakuuta 11, 2013

Pistelyä, osa 2: hengissä

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, oli maanantaina vuorossa eräs first time ever meikäläiselle: akupunktio. Jännitti ihan sutena eikä asiaa todellakaan auttanut se, että lääkäri alkoi pistellä niitä neuloja ensin kasvoihin ja yhden päälaellekin. Mutta on tunnustettava, ettei se sattunut. Neulan laittaminen nipisti, muttei sen enempää kuin veritipan ottaminen sormenpäästä (paitsi että niitä yleensä ei oteta kymmentä eikä kasvoista) ja sen jälkeen olo oli jotakuinkin tuskaton, ainakin jos pysyi hievahtamatta paikoillaan. Neuloja tuli tosiaan kymmenen kappaletta, yksi molempiin jalkapöytiin, yksi molempiin käsiin, se yksi päälaelle ja loput kasvoille, lähinnä ohimoille, otsaan ja silmän ympärille. Sitten istuskeltiin vartin verran.

Mutta kyllä se silti oli jokseenkin outoa. Tovin istuttuani alkoi molemmissa käsissä tuntua, en nyt oikein osaa sanoa oliko se varsinaisesti särkyä, mutta jotain sinne päin, ei mikään miellyttäväkään tunne. Kuuluu kuulemma asiaan, sanoi lääkäri, en ole halvaantumassa. Sitten alkoi huimata, istuin näet tuolilla. Lääkäri sanoi sen johtuvan akupunktion aiheuttamasta verenpaineen laskusta, itse olisin veikannut sitä, että varpaiden liikuttaminen sai toisessa jalkapöydässä olevan neulan sattumaan ynnä tietysti yleinen jännitys (sanoo ihminen, joka lähes pyörtyi kun tähystettiin nenää). Huimaus meni kuitenkin ohitse hetken pötköttelyllä sen jälkeen kun neulat oli poistettu. Kymmenestä neulasta kaksi nappasi tipan verta mukaansa. Lääkäri sanoi, että hoito voi väsyttää, sen lisäksi ilmeisesti sen verenpaineen laskun jäljiltä sormia palelsi ja kädet tuntuivat muutenkin sen illan vähän kuin eivät olisi olleet ihan omat.

Yöllä sitten maittoi uni peräti kymmenen tunnin edestä, seuraavana päivänä olo oli ihan normaali ja sitten ei päätä olekaan särkenyt. Se ei vielä todista tietysti mitään hoidon tehon puolesta, muttei kyllä vastaankaan. Ensi maanantaina on seuraava kerta ja sitä seuraavana taas, sitten katsotaan tilannetta että onko auttanut ja jos on, jatketaan vielä pari kertaa. Sen jälkeen sitten pistellään tarvittaessa, kuulemma.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Pistelyä

Meikäläisen migreeritarina on saamassa jatkoa. Tämän vuoden puolella migreeni on alkanut entistä oudommaksi ja sitkeämmäksi, kohtauslääkettä ja särkylääkettä kuluu eivätkä ne tahdo pitää särkyä pois tarpeeksi pitkään. Särky edelleenkään ei ole erityisen voimakasta, joten siinä mielessä se on jollain tavoin siedettävissä yhä, mutta kyllä se silti vituttaa.

Ja kuten ennemminkin, joskus lääke on pahempi kuin tauti itse. Relert alkoi aiheuttaa liiallisia sivuvaikutuksia tuossa aikaisemmin ja lääkitystä alettiin säätää. Almogrania kokeilin taas, mutta se ei vieläkään pidä särkyä pois riittävän hyvin. Sitten tuli Maxalt. Aluksi sen tehossa oli vähän toivomisen varaa, mutta sivuvaikutuksia ei ilmennyt. Näköjään kun sitäkin tarpeeksi syö, sekin alkaa väsyttää. Ja lisäksi Maxalt on kallista, siitä ei saa Kela-korvausta ja hinta on iloiset 9€ per tabletti. Vaikka nyt töissä onkin, niin ei se siitä silti halpaa tee. Naramigia kokeilin yhden tabletin, mutta siitäkin voisi todeta, että uusi lääke, vanhat sivuvaikutukset: väsyttää armottomasti. Koska näiden lääkkeiden aiheuttamaan väsymykseen liittyy kaikenlaisen muun aivotoiminnan lakkaaminen lähes kokonaan, on tästä tullut jo sairaspoissaoloja töistä.

No, onneksi arsenaalia löytyy vielä. Estolääkityksen kokeilu olisi mahdollista, vaikkakin muutama vuosi sitten se estolääkitys aiheutti päänsärkyä, mutta nyt lähdettiin kuitenkin uusille urille ja sain viimeksi lääkärissä käydessäni lähetteen akupunktioon. Juuri äsken varasin ajankin pistelylle, ensi maanantaina sitten nähdään miten neulakammoinen oikeasti olen. Parastahan asiassa on se, että kun hoito on määrätty migreenin estoon ja sen suorittaa lääkäri, työnantajan sairauskuluvakuutuksen pitäisi maksaa viulut.