keskiviikkona, lokakuuta 30, 2013

Vaihteeksi kuolemaa

Jouluna tulee täyteen 6 vuotta isän kuolemasta. Jo viime vuonna siskon kanssa mietimme, ettei siitä nyt vaan voi olla niin kauan aikaa kulunut, mutta kalenteri on lahjomaton. Positiivista asiassa on se, että olemme itse onnistuneet pysymään suhteellisen täysissä järjissämme (vaikka jossain vaiheessa oli vahvoja epäilyksiä ilmassa) ja talo sekä tila ovat edelleen pystyssä.

Nyt tuli jatkoa: tasan kaksi viikkoa sitten mummu jätti tämän maailman.
Mummun kuolema on kuitenkin kovin toisenlainen kuin isän. Ensinnäkin se oli jo niin odotettu, mummu olisi täyttänyt ensi tammikuussa 103 vuotta ja oli itse jo pitkään ollut sitä mieltä, että hänen olisi korkea aika päästä pois.
Mummun kuolema ei ollut yllätys, minulle ja meille oli soiteltu jo edellisellä viikolla, että tilanne on mennyt huonompaan ja kun antibiootteja ei saatu enää menemään suun kautta eikä oikein suoraan lihakseenkaan (kahden vuoden sängyssä makaamisen jälkeen ei ollut juuri enää lihasta mihin pistää), minulle ilmoitettiin siitä nopeasti ja ehdin vielä katsomaan mummua.
Ja kuolema oli toivottu: paitsi että mummu itse oli sitä toivonut, myös minä toivoin sitä kovasti. Edellisenä iltana ja kuolinpäivän aamuna mummun hengitys oli niin vaikean oloista, että sitä oli vaikea katsoa vierestä. Toivoin ensin että mummu olisi kestänyt lauantai-iltaan asti, jolloin sisko tulisi takaisin lomamatkaltaan, mutta lopulta toivoin vain mahdollisimman nopeaa loppua. Se onneksi oli aika nopea ja toivottavasti mahdollisimman tuskatonkin, ainakin mummu oli rauhallinen ja hengityksestä huolimatta levollisen oloinen. Kipulääkkeiden kanssa ei pihistelty enää siinä vaiheessa. Ja muutenkin, hoitajat kyllä ansaitsevat kaikki kiitokset ainakin viimeisten päivien hoidosta, sekä mummun että vähän minunkin.
Tällä kertaa meille ei tule mitään järkytys-shokkia siitä, että pitäisi opetella kiireesti hoitamaan jotain käytännön asioita, joista meillä ei ole mitään hajua. Mehän olemme varsinkin talon ja tilan hoitaneet jo faijan jälkeen, mummu ei ole niihin puuttunut.

Liekö nyt sitten näistä syistä johtuvaa, mutta minä en ole mummun kuoleman johdosta ollut juuri surullinen enkä järkyttynyt vaan ehkä jopa helpottunut, vaikka tietenkin kuoleman lopullisuus vetää naaman vakavaksi. Itkin kai pahimmat itkut tiistai-iltana mummun vierellä, mutta nyt myöhemmin on ollut vähän vaikea tajuta, että mummua ei enää oikeasti ole. Mummu eli pari viimeistä vuotta pitkäaikaisosastolla, joten meidän ei siskon kanssa tarvinnut hänestä kantaa erityisempää huolta ja sinänsä mummun kuolema ei ole vaikuttanut omaan arki-elämääni juuri mitenkään. Kun mummu on aina ollut olemassa, niin miten nyt sitten yhtäkkiä ei enää... Vietin mummun kuoleman jälkeen useampia päiviä Nukarilla ja aina silloin tällöin tuli sellainen luonnollinen ajatus mieleen, että pitääpä lähteä mummua katsomaan. Kertaakaan en varsinaisesti ajanut vanhainkodin pihaan vanhasta tottumuksesta, mutta kerran oli kyllä lähellä, kun kirkolla pyörin auton kanssa. Useamman kerran kuitenkin kävi sellainen aavistuksenomainen: "Jaa, tartteepa lähteä... ei kun ei tarttekaan" -ajatuskuvio mielessä.

Missä vaiheessa sitten todellisuus iskee viimeisimpäänkin aivosoluun asti? Kävin jo katsomassa mummua kuoleman jälkeen, kun hoitajat olivat laittaneet hänet valmiiksi siirrettäväksi säilytystiloihin. En romahtanut silloin. Mutta onhan tässä vielä mahdollisuuksia, hautajaiset on isänpäiväviikonloppuna ja uurnan lasku sitten joskus myöhemmin. Tai sitten se tulee joskus ihan puskista, ilman mitään erityisempää syytä tai tapahtumaa.

Ei kommentteja: